Ma tunnen neidon kaunoisen,
kupeella kuohun suolaisen
hän syntyi, lasna liekkui.
On meri hänen äitinään,
ja voimakkailla käsillään
se vielä halaa tytärtään.
Ja tytär varttuu, kasvaa vain,
ain' ihanammin kukoistain
emonsa rinnall' armaan.
Vie kauas, kaaloin aaltohon,
hän rajat lapsuusrannikon;
se sorja neito Suomi on.
Ei ruhtinatart' ainoaa
niin rikasta, niin mahtavaa
emonsa antimista.
Mait' yhä lahjaks saa hän näät;
miss' eilen meri, huomis-säät
jo tuottaa touot kultapäät.
On lunt', ei kultaa loistonaan,
mut aalloist' aavan kuohukkaan
hän nostaa otsan kirkkaan,
ja kunniansa, riemuns' on,
kaikk' kestäin myrskyt kohtalon,
ain nousta vaan päin valohon.
Kuink' olet armas, herttainen,
vihannan saaren neitonen,
sa meren kaunis tyttö!
Noin meitä neuvo nostamaan
ain' uutta rantaa toivon maan
ja laillas' valoon varttumaan!