Ammattini vei minut sitten Krimiin. Krim ja yleensä koko etelä on
kaikkein kuleksijain ja keinottelijain oikea paratiisi. Joka kerran
siellä on ollut, halajaa sinne yhä uudelleen. Lämmin, meri, vuoret,
luonnon kauneus, rahaa runsaasti kaikkialla. Sentähden siellä aina
viliseekin joutilasta väkeä.
Jouduin sinne minäkin. Ensiksikin minulla oli siellä rakastajatar,
toiseksi, aloin sylkeä verta. Ankkuroin siis sinne.
Ensin onnistuin hyvin, mutta yhtäkkiä kääntyi onni. Tuli kylmä talvi,
ja minä olin hyvin heikontunut, yöllä hikoilin, päivällä puistatti
kylmä minua, yskän puuskan saadessani tuskin pysyin pystyssä. Hätä
oli käsissä! Sillä kylpykausi oli loppunut, kultalampaat olivat
palanneet Moskovaan ja Pietariin, jälellä oli vain sairas köyhälistö.
Paikkakunnan asukkaat, alkuasukkaat, sanoakseni, tunsivat liian hyvin
minut. He ottivat vastaan kuivasti: "anteeksi, Tekö siellä taas olette?
jo neljännen kerran? Älkää pahastuko, en ole mikään Vanderbild, joka
voisin kaikille jakaa eläkettä. Hyvästi." Taikka jotain tähän tapaan.
Naikkoseni hylkäsi minut. Hän oli kaunis peto, tulinen, kiukkunen,
kärsimätön, intohimonen — ainoa laatuaan koko elämässäni. Synnyltään
hän oli puolalainen, rakasti komeaa elämää. Hänen nimensä oli Sosja.
Lopuksi häpäsi minut kadulla, suuttui siitä etten ollut saanut mitään.
"Sinä olet, huusi hän, onneton 'ampuja', matelija, haiseva raato!"
Lähti luotani, eikä palannut.
Pääni oli pyörällä. Jotenkuten pääsin laivalla Krimistä tänne, erään
hyväntahtoisen kapteenin avulla. Täällä kävi vielä huonommin, tuli
kerrassaan loppu! Talvi on ankara, kuljen kesätakilla, saappaani ovat
täynnä reikiä, yskä tahtoo kouristaa kokoon. Tuuli mereltä päin on
niin tuima, huojun joka taholle. Että silloin jäin eloon, ihmettelen!
Pahinta on että kadotin rohkeuteni. — Anteeksi, ääni katkeaa, kyyneleet
tukehuttavat! — Silloin tulin tuntemaan, että tositarve harvoin
herättää sääliä. Todellinen puute ja suru näyttää aina, en tiedä miksi,
luonnottomalta. Tavallisesti sanotaan: "Olet humalassa hylkiö, haiset
kuin viinatynnyri, mene, nuku." Enkä minä kahteen päivään ollut nähnyt
edes ruokaa, sitä vähemmin viinaa.
Menin lääkärille. Kiusallakin valitsin oikean tohtorin. Ja
ajatelkaapas, sattui mitä jalomielisin ihminen. En puhukaan siitä,
että antoi avun ja lääkkeet ilmaseksi. Täytyy tunnustaa, ettemme
koskaan moittineet lääkäreitä. Jos sattui olemaan hyvin kuuluisa, sanoi
tavallisesti: "Ei minulla ole aikaa Teidän kanssanne puhua, tässä
on korttini, menkää apulaiseni luo." Sitten tulee jälessä, huutaen:
"Odottakaahan, mihin Te menette? Tehän tarvitsette rahaa? Tästä saatte,
ja menkää heti paikalla." Mutta tämä oli sielua koko ihminen, vaikka
olikin juutalainen. Hoiti ilmaiseksi, antoi rahat lääkkeisiin, vaatetti
minut kokonaan, ja lahjoitti hyvän villavuorisen talvitakin.
Vähitellen aloin parantua. Kerran sanoi tohtorini minulle: "Kuulkaa,
hyvä herra, ettehän koko ikäänne voi olla toimettomana, minulla on
Teille paikka. Tahdotteko ruveta konttoristiksi 'Etelä Tähteen'?" —
"Johan toki, avosylin!" — "No, sitten menkää sinne huomen aamulla kello
yhdeksitoista, kysykää isäntää ja sanokaa että minä olen lähettänyt.
Hän kyllä tietää asian."
Otin toimen ravintolassa ja lepäsin hieman. Työ oli helppoa, istuin
kirjottelemassa laskuja matkustajille. Palkkaa kaksikymmentä viisi
ruplaa kuussa, ruoka, tee, ja huone, tosin portaitten alla, mutta
kuitenkin oma huone. Toimi oli hyvin yksinkertasta: matkustajan lasku
kirjotetaan suurempi, kirjoihin merkitään oikea määrä, erotus jäi omaan
taskuun. Erehdyksiä tapahtui harvoin. Sattui joskus, että joku komea
tilanomistaja, liinakankaisessa tomutakissa, teki muistutuksen, vaan
silloin sanot hänelle herttaisesti hymyillen: "Onko todellakin? Ja näin
arvokkaalle vieraalle? Heti korjaamme erehdyksen... Satakaksikymmentä
numeroa, aina kiire..." Puhelet hänelle, ja hän on tyytyväinen.
Elämäni tuntui sentään joksenkin ontolta. Aloin katsella ympärilleni
ja huomasin, että tarjoilijat elivät monta vertaa paremmin kuin minä.
Huonoimpina päivinä ansaitsivat neljä-viisi ruplaa, muuten seitsemän
jopa kymmenenkin, miten sattui. Pysyn varmaan totuudessa, sanoessani
että he kohtelivat minua sans façon.
Mietin asiaa tarkalleen, ja kerran, kun yksi tarjoilijan paikka tuli
vapaaksi, menin pyytämään, sitä isännältä. Ensin hän ei tahtonut
uskoa korviaan. "Ajatelkaahan, Te — entinen upseeri — ja kaikki
sinuttelisivat Teitä sitten, ja tiedättekö, minunkin tulee hyvin vaikea
kohdella Teitä tavallisena tarjoilijana, mitään poikkeuksia taas en
voi tehdä, ymmärrättehän itsekin." Sain hänet rauhottumaan sillä,
että kerroin osan elämästäni, tietysti en kertonut kaikkein synkimpiä
asioita, vain muutamia tapahtumia. Hän suostui, oli järkevä mies.
Ensin ahdistivat tarjoilijat minua sanomattomasti. Olinhan kuitenkin
entinen vapaasukuinen upseeri, äsken istunut konttoorissa herrana.
Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Ensiksi, annan sanan sanasta, toiseksi
minulla on se hyvä ominaisuus että voin mukautua mihin elämään tahansa.
Lisäksi, saavutin heidän suosionsa tiedoillani oikeusasioissa.
Tarjoilijoita vastaan on aina juttuja tuomareilla ja käräjillä.
Enimmäkseen irstaasta elämästä ja maksamattomista laskuista.
Myöskin oli minulle vaikeata tottua toimeen. Tarjoilijan ammatti vain
näyttää helpolta. Ensiksikin saat olla koko päivän jalkeilla — on
päiviä, jolloin et ehdi istahtamaankaan. Sitäpaitsi opettivat minua
vanhat tarjoilijat, että on parempi pysytellä koko ajan seisaalla,
muuten et kykene mihinkään. Ensimäisinä aikoina kotiin tultuani pakotti
selkääni ja särki jalkojani niin että teki mieli huutaa.
Sitten vielä tarvitaan erinomainen muisti. Mihin pöytään olet vienyt,
mitä kyökistä tilannut, kuinka monta lippua pitää antaa bufettiin, ja
kun laskua vaaditaan, täytyy muistaa kaikki yhdellä kertaa. Sotkeudut
— vieraat ovat vihasia. Verrattain lyhyessä ajassa perehdyin kaikkeen
enkä tehnyt työtäni ainoastaan yhtä hyvin kuin toiset, vaan paremmin
kuin yksikään heistä. Vakinaiset vieraat pitivät minusta erityisesti,
varsinkin ne, jotka menivät yksityisiin huoneisiin naiset mukana.
Luultavasti sentähden, että olin enemmän kokenut elämässä kuin toiset,
Tiedän tehtäväni: en tollota naiseen, asiatta en mene huoneeseen, enkä
jää ovelle seisomaan, käyttäydyn tyynesti ja vapaasti. Saattaa olla
vanhakin tarjoilija, joka on hampaansakin menettänyt tässä ammatissa,
eikä kuitenkaan osaa käyttäytyä tällaisissa tilaisuuksissa. Pitää
itseään jonkunlaisena puhemiehenä, tahtoo laskea uutimet ilman lupaa.
"Me muka tiedämme mitä varten tänne olette tulleet. Tiedämme, mutta
olemme vaiti." Vaan minä opin pian kaikki ammattisalaisuudet. Nekin
seurat, joissa hirveästi juotiin, pitivät minusta. Nämä tavallisesti
toivat mukanaan kaikellaisia laulajattaria ja tanssijattaria. Elivät
niin hävyttömästi, että toinen olisi sylkenyt heille vasten silmiä,
mutta minä — palvelin, aivan kuin ympärillä olijat eivät olisikaan
olleet ihmisiä, vaan elottomia olentoja. Minun vieraani sanoivatkin
tavallisesti toisille tarjoilijoille: "Ei, ystäväni, me annamme
sinulle juomarahaa, mene ja kutsu Andrej tänne, me olemme häneen niin
tottuneet."
Illallisajan loputtua ravintolassamme jäi sinne vain yksi tarjoilija
vahtivuorolle. Silloin me toiset tavallisesti pistimme hännystakkimme
nyyttiin ja läksimme ravintola "Venetziaan" istumaan tunniksi tai
pariksi, pelaamaan biljardia ja korttia.
Ja miten me siellä palvelijoita kohtelimme, Jumala varjelkoon!
Vetelehdimme tuoleilla, jalat pöydällä. "Kuule sinä, kuutonen!"
"Etkö näe, tolvana, ketä palvelet? Minkälaista likööriä olet tuonut?
Selkäsaunan olisit ansainnut." Toinen tietysti huomaa, että häntä
komentaa onneton virkaveljensä, mutta velvollisuudesta vaikenee.
Juomarahoja annoimme niukasti.
Ja mitenkä me keskenämme arvostelimme herroja, jotka kävivät
ravintolassamme. Totta puhuen, he luulevat, että me emme näe, emme
kuule, emmekä ymmärrä mitään. Vaan meiltä ei salata pienintäkään tekoa.
Me tiedämme kuka juo toisen laskuun, kuka ottaa toveriltaan salaa
rahaa, pistäen sen joko nenäliinan kulmaan tahi saappaan varteen, me
tiedämme myös mitä toinen sanoi toisesta tämän poissa ollessa. Ja
jos nainen on mennyt yksityishuoneeseen jonkun herran seurassa ja
sitten menee toisen seurassa, niin olkaa varmat, me erotamme selvästi
kumpiko on hänen miehensä ja kumpi muu tuttava. Emmekä me heitä muuksi
nimittäneet, kuin perkeleiksi ja hännystelijöiksi.
Mieluisana puheaineena olivat myös ravintolain omistajat. Heistä kun
puheen alkuun pääsimme, ei siitä tahtonut tulla loppuakaan. Silloin
sain tietää oikein Madridin linnan salaisuuksia! Joka nimellä oli
rikoksia: millä ryöstö, millä murha, millä vieläkin pahempaa.
Haluatteko kuulla? tässä olisi valikoima: Ishenko, hotelli "Berlinin"
omistaja — ensiluokan hotelli, jossa iltasin soittaa rumaanialainen
soittokunta, — kaksikymmentätuhatta puhdasta voittoa. Tutkimusten
kautta on tullut ilmi seuraavaa: on ollut kolme vuotta ovenvartijana
yleisessä talossa, sitten perusti salaisen viina-anniskelun ja
viiden vuoden kuluttua "Berlinin". Nyt hänellä on omat vaunut ja
komeat hevoset. Omituista on, että samassa talossa, jossa hän oli
ovenvartijana, viimeisen kerran nähtiin tilanomistaja Onoprienko, joka
— kenties muistatte? — katosi jäljettömiin. Tämän johdosta pidettiin
Ishenkoa kuusi kuukautta vankeudessa, mutta todistusten puutteessa
päästettiin vapaaksi.
Zipenjuk ja Leshenetzky; toinen pitää ravintolaa laivasatamassa
ja toinen omistaa hotelli "Varshavan". Molemmillakin on kivitalo,
Zipenjuk on kyllä tunnettu. Leshenetzkyllä on wieniläinen rakastajatar.
Aikaisemmin ovat molemmat olleet lattianpesijöinä hotelli "Kijevissä".
Heidän aikanaan kuoli siellä huoneeseensa tuntemattomalla tavalla muuan
moskovalainen kauppias. Zipenjuk vangittiin, hänellä oli merkkejä
käsissä ja otsassa. Puolitoista vuotta pidettiin häntä linnassa, mutta
ei voitu mitään tehdä, hän vastusti kuin härkä. Hänetkin vapautettiin.
Sitten Kasimir Hpshanovsky. Hänellä on nyt "Tivolin" puisto
laulukahviloineen, hän joka ajaa automabiililla. Ennen hän harjotti
parittelua; kolme omaa sisartaan johdatti turmion tielle, ennenkuin
olivat ehtineet täyttää viittätoista vuottakaan. Tässä oli perustus
hänen tulevaisuudelleen. Nagarskya taas elätti eräs kuusikymmenvuotias
nainen. Malijevitsh, hän, jolla on kalustettuja huoneita "Suurella"
kadulla, 300 huonetta — sama juttu, mutta vielä pahempaa, hävettää
puhuakin. Ja niin edespäin. Sanalla sanoen, "Rikoskokoelma". —
Ylipäänsä on minun vaikea uskoa kertomuksia maalaisukoista, jotka
virsut jalassa saapuvat pääkaupunkiin ja kuolevat monen miljoonan
omistajina. Tällaisen käsittämättömän rikkauden perusteena on aina
petos, jollei veri. Luulette kenties, että me tuomitsimme heitä? Ei,
päinvastoin. Jokaisen suusta kaikui: "Kas siinä kunnon mies, miten
kekseliäästi hän toimi! Mitä joutavia? Tilaisuuden sattuessa olisi
jokainen menetellyt samoin." Näistä asioista keskusteltaessa oli
innostus korkeimmillaan.