Varsinkin eräs meidän tarjoilijoistamme, Mihailo, vähävenäläinen, oli
sellainen... Anteeksi herra ravintoloitsija, heti lopetamme. Hyvä herra
olkaa niin hyvä, minua hän ei tottele, pyytäkää vielä yksi pullo,
viimeinen. Sanokaa että lopetamme silmänräpäyksessä. Kertomuksenikin
loppuu heti...
Kas niin. Kiitos. Mitä sinä tolvana, kelloon tuijotat? Kuuletko —
isäntä antoi luvan. Siinäpä sait!
Terveydeksenne! Tämä Mihailo oli pehmeänlainen luonteeltaan,
surumielinen, kotoisin Masepista. Hän piti rajattomasti kirkollisista,
menoista, oli harvapuheinen, paitsi silloin kun kysymyksessä oli
hengelliset asiat. No, miten kävi ja mihin rahat kätkettiin — joskus
ei riittänyt kärsivällisyyttä vastata kaikkiin hänen kysymyksiinsä.
Ja hänen silmänsä muuttuivat piki mustiksi. Hän oli tarjoilijana
ensimäisessä kerroksessa.
Minkätähden hän niin minuun mieltyi en osaa sanoa. Lieneekö ollut
yhteinen kohtalo, joka meitä yhteen veti. Me aloimme karttaa toisten
toverien seuraa. Ja lopulta me kumpikin olimme kadottaneet viimeisenkin
häveliäisyyden tunteen näissä keskusteluissa. Tavallaan me kuljimme
alastomina toistemme edessä. Oikeata sanaa emme vielä olleet lausuneet,
mutta tiesimme, ettei asia voinut tähän loppua.
Minä aloin uudelleen sairastella. Ponnistin voimiani viimeiseen asti.
Yskäkohtauksen sattuessa, koetan pidättää niin kauan kuin mahdollista,
sitten heitän tarjottimen pöydälle ja juoksen eteiseen. Silloin yskin
niin, että silmissä musteni. Eihän hyvissä ravintoloissa tällaista
siedetä. Vaan sanotaan: joko teet työtäsi taikka menet sairashuoneeseen
sairastamaan. Tämä ei ole mikään vaivastalo. Meillä käy siistiä yleisöä.
Tunsin mielessäni, että minut millä hetkellä tahansa saatetaan ajaa
pois. Silloin ajattelin: jälleen on edessä katu, kylmyys, luteet
yömajoissa, hevosenlihamakkara, lika, ilkeys. Samaan aikaan palasi
Sosjkakin luokseni — oli saanut vihiä, että minulta taas voisi saada
rahaa. Silloin kun oli rahaa, oli hän rauhallinen, lempeä, liiankin
lempeä, mutta kun en voinut antaa hänelle rahaa, huusi hän tavallisesti
toisten läsnä ollessa: "Haiseva viinuri! halunki! kuutonen!
pahanpäiväinen elukka!" Sanoja hänellä oli loppumaton varasto.
Vaikka olenkin kulkenut kaikellaisten sulatusuunien läpi, oli tämä
raskainta aikaa elämässäni. Vapaapäivinäni tavallisesti kuljin
kaduilla, haaveksien: joku on kadottanut lompakkonsa, minä löydän
sen ja siellä on kolmetuhatta... Taikka, tulee äkkiä luokseni vanha,
hyväntahtonen miljonääri ja kysyy osaa-ottavasti: "Minkätähden olette
niin surullisen näkönen, miellyttävä nuori mies? Sanokaa suoraan mikä
Teitä vaivaa? Kenties voisin Teitä auttaa?"
Siihen aikaan tuli hotelliimme se mies, rauha olkoon hänen sielulleen.
Kuinka? Kummasteletteko sitä että minä teen ristinmerkin? Älkää
ihmetelkö! yöllä minä uskon lujasti Herraan Jumalaan. Päivällä tosin,
kiireessä ja juomisessa tahtoo Hän, hyväntekijäni unohtua.
Kertoisinkohan loppua? Teistä se varmaan tuntuu vastenmieliseltä?...
Jos sallitte, kerron järjestyksessä.
Hän oli komea otus. Hoiti joitakin tiluksia Krimissä ja Kaukaasiassa;
Volgan varsilla myös kuului hänen alueisiinsa kaksikymmentä desjatiinaa
maata, sitäpaitsi oli hän johtajana nafta- ja rautaliikkeissä. Kohtasin
hänet joka päivä. Hän tuli aamiaiselle yhden tai kahden tienoissa —
oikein pelotti katsoa häneen. Hän oli suurikasvuinen mies, kasvot
olivat pöhöttyneet, silmäin alla suuret mustat pussit ja elottomat
tinamaiset silmät olivat päästä pois pullistumaisillaan. Hengittäminen
kävi häneltä hyvin vaikeasti; taisi olla joku vika joko keuhkoissa tai
sydämessä — lieneekö sairastanut rintatautia. Tavallisesti hän istui
rinta lujasti pöytään painettuna, kyynärpäät hajallaan ja hengitti
ei ainoastaan kurkulla, vaan selällä, vatsalla ja päälläkin. Mutta
nautittuaan aamiaisen edellä ryypyn viinaa ja pullollisen lämmitettyä
punaviiniä alkoi hengitys käydä helpommin ja hän itse tuli ilosemmaksi.
Kaikki suuret liikeasiansa taisi hän tehdä päivällistä syödessään
tai samppanjaa juodessaan ja ilosesti vitsaillen. Korttia hän pelasi
ahkerasti, siveettömyyttä harjotti runsaasti. Antelias hän oli ja
paljon sieltä heltisi meikäläisten osalle.
Tämä pohatta asettui asumaan toiseen kerrokseen N:o 4:ään Mihailon
osastoon. Niin kummallista — siitä alkain loppui meidän ystävyytemme,
aivan kuin olisi veitsellä leikattu. — Me kylmenimme toisillemme...
siinä kaikki. Ainoastaan kerran, muistan sen: olin lopettanut
päivätyöni, kuljin portaita alas, äkkiä huutaa Mihailo minulle
alhaalta: "Andrej!" Katsoin ja näin hänen käsipuun yli kutsuvan minua
sormellaan. Hänen kasvonsa olivat pirullisesti vääristyneet. Liekö
häntä naurattanut, vai irvistelikö hän muuten vain. Menin hänen
luokseen, kysyen: "mitä tahdot?" Hän virkkaa: "eilen tuli Nikolai
Jakolevitsh (N:o 4:n asukkaan nimi) humalassa kotiin ja heti maata
pantuaan alkoi kuorsata, ei hän edes ehtinyt ovea lukita. Minä häntä
sysäsin ja sysäsin: 'ettekö muka tahtoisi riisuutua?' Vaan miten
olisi kyennyt!" Minä ymmärsin, katsoin Mihailoon ja hän minuun. "No,
mitä sitten?" kysyin kuiskaten. Ja hän vastasi, hiukan vavahtaen: "ei
m-mitään." — "Jää hyvästi Mihailo", — virkoin. Ja hän vastaa yhtä
rauhallisesti: "Jää hyvästi Andrej."
Mutta sitten tapahtui se asia. Illalla vein punaseen kabinettiin
ostereita, mademuhennosta ja jotain Valkosta viiniä ja seisatuin
käytävään kellon läheisyyteen. Kello oli neljänneksen yli kahdentoista.
Yhtäkkiä minusta tuntui siltä kun joku olisi sysännyt minua selkään.
Käännyin ja näin Mihailon seisovan toisessa päässä käytävää, Siinä hän
tuijotti kalpein kasvoin, niin kalpein ettei niitä erottanut paidan
kauluksesta. Ja tiedättekö, mikä ihmeellisintä oli: minä käsitin heti
mistä oli kysymys. Ei hän sanonut minulle sanaakaan, enkä minä hänelle.
Mutta sen huomasin, että hänellä oli valkoset hansikkaat kädessä.
Hän kulki edellä, minä jälessä. Saavuimme N:o 4 ovelle. Käytävässä
ei ollut sieluakaan, lamputkin olivat jo sammutetut. Minä kuiskaan
hänelle: "hiljaa!" Mutta hän aukasee oven kaikin voimin, ikäänkuin
kiusaa tehden! Ja silmänräpäyksessä työntää minut edellä sisään,
lukiten oven jälessämme.
Huoneessa oli aivan pimeä, niin pimeä että heti kadotin Mihailon
näkyvistäni, enkä voinut käsittää minne olin joutunut, missä oli ovi,
mihin olisi pitänyt mennä. Olin eksyksissä. Äkkiä kuulin raapastavan
tulta tulitikulla, näin Mihailon sytyttävän kynttilää peilin edessä
ja ajattelin: "mitähän tuo lurjus mahtanee tehdä?" Samassa näin hänen
menevän laipion taakse kynttilä kädessä. Kuulin hänen siellä sanovan:
"herra, kuulkaa herra, Nikolai Jakovlevitsh, suvaitkaa riisuutua,
Teidän on epämukava tällä lailla, sallikaa nostan Teidät sänkyyn."
Hän vaikeni hetkeksi ja äkkiä alkoi uudelleen: "sinä tsherkassilainen
roisto, nouse ylös! Muuten kun annan kenkäni korolla ihraiseen
mahaasi!..." Jälleen vallitsi hiljaisuus, kuului vain kerran raskas
hengitys. Äkkiä kutsuu Mihailo minua: "Andrej, tulehan tänne."
Astuin laipion taa. Nikolai Jakovlevitsh makasi selällään, vatsa
vuoren korkuisena, suu auki, sylki valui pitkin partaa, toinen jalka
sängyssä, toinen rentona riippumassa. Hyvä Isä, miten hän hengitti!
Oletteko nähnyt kalaa, silloin kun sitä rannalle vedetään? Juuri
samalla tavalla. Luultavasti sai hän keuhkoilla ilmaa ainoastaan
teelusikallisen... Hän ähki ja puhki kasvot muodottomassa väänteessä,
mutta herätä ei hän voinut... Mihailo jatkoi: "herää nyt toki,
syntinen sielu! Kahden olemme tulleet sinua riisumaan!" Tätä
lausuessaan sieppasi hän yhden tyynyn hänen päänsä alta. Tämä ei ollut
tietääkseenkään, heilautti vain päätään kuin vasikka ja alkoi uudelleen
koota ilmaa. Mihailo kääntyi minuun, niin hirvittävän näkösenä,
ikäänkuin hän olisi ollut peto. "Istu, — sanoi hän, — jaloille ja pidä
kiinni." Itse hän pani tyynyn nukkuvan kasvoille ja — toimi.
Mitä Mihailo teki, en tiedä: hän oli selin minuun. Muistan, että herra
potkasi jaloillaan kerran, pari, tai kolme aivan kevyesti, sitten
äännähti kerran, — siinä kaikki. Luultavasti ei itsekään tiennyt
miten kuoli. Minä olin kuin tylsistynyt. Tunsin miten Mihailo veti
minua sängystä. — "Tule alas!" Nousin, en ymmärtänyt mitään! Näin,
että Mihailo nuuski laatikoita, pöytiä ja vaatteita; näin Nikolai
Jakovlevitshin jo makaavan kahdella tyynyllä, jalat yhdessä, aivankuin
olisi nukkunut, vaan minä olin kuin tylsämielinen, en käsittänyt
mitään. Muistan vain, että viereisessä huoneessa helähteli joku lasi ja
kadulla ajettiin rattailla.
Sitten pimeni jälleen... Mihailo kuiskasi minulle: "Mennään... kaikki
on toimitettu..." En tuntenut pelkoa, enkä sääliä, — olin kokonaan
puutunut. Tulimme ovelle, kuuntelimme — hiljaista. Astuimme käytävään —
ei ketään! Katsoi minuun Mihailo ja sanoi: "voi, sinua, minkä näkönen
olet! Mene ravintolan puolelle, ryyppää viinaa." Minä menin, hän jäi
vielä käytävään.
Voitteko arvata, paljonko aikaa tarvittiin tähän kaikkeen? Kahdeksan
minuuttia. Minua ei ehditty kaivata edes yhdessäkään huoneessa.
Vartavasten juoksin kummassakin kysymässä; "tekö suvaitsitte soittaa?"
— "Ei, — sanottiin, — me emme ole soittaneet." Kävipä vielä niinkin,
ettei kukaan tarjoilijoistakaan ollut huomannut poissaoloani. Koko sen
illan tarjoilin kuin vetoauttomaatti, en edes kertaakaan erehtynyt,
eikä yskäkään vaivannut. — Älkää suuttuko, herra isäntä. Heti lähdemme.
Sammuttakaa vain lamput, kyllä me heti.
Pari sanaa on vielä jälellä. Tulin kotiin, Sosjka, tapansa mukaan,
otti vastaan haukkumasanoilla, mutta minusta — voitteko käsittää — oli
yhdentekevää, olin kuin kone! Äkkiä hän vaikeni. Riisuutui äänettömänä
ja pani viereeni maata, painautuen mahdollisimman lähelle minua. Pitkän
aikaa tunsin mitenkä hänen ripsensä kutkuttivat poskeani.
Sinä yönä nukuin ihanasti. En edes kertaakaan herännyt. Sitten
jälkeenpäin vankilassa näin alati, mitenkä hänen jalkansa liikkuivat
käsissäni ja kuulin lasin kilinää viereisestä huoneesta. Mutta aamulla
herätessäni kivetyin kauhistuksesta. "Luojani, ajattelin, eikö se
todellakaan ollut unta? Olemmehan tappaneet ihmisen, ihmisen olemme
tappaneet, Mihailo ja minä!" Pukeuduin.
— Menemme, menemme, älkää hermostuko, hyvästi isäntä. Kiitoksia
Teille...
Mikä hoppu hänelle nyt tuli! Brr!... Joko olen kyllästyttänyt Teidät
seikkailuillani? Heti paikalla lopetan.
Pukeuduin ja läksin kadulle. Oli varhainen aamu, kello oli kuuden,
seitsemän vaiheilla. Kaduilla ei ollut ketään. Jouduin Mihailon
asunnolle, — siellä sanotaan, ei ole ollut kotona yötä, luultavasti oli
jäänyt ravintolaan. Oli liian aikasta mennä ravintolaan, sitäpaitsi
en voinut sinne mennä — inhotti. Kuljeksin siis pitkin kaupunkia.
Turkkilainen kahvila avattiin, menin sinne, join kupin mustaa kahvia.
Katselin ihmisiä ja ajattelin: "kaikki, kaikki te olette onnellisia,
teillä on jokaisella oma toimenne, jokaisella on puhtaat kädet... mutta
minä!..."
Sitten menin bulevaardille. Aurinko oli noussut Tiet olivat kosteat.
Koulutytöt menivät kouluihinsa — ne olivat pikkusia ja puheliaita, —
heidän kasvonsa olivat niin raikkaat, juuri pestyt... Istuin penkille
ja torkahdin. Äkkiä näin poliisimiehen tulevan ja katsovan kierosti
minuun.
Heti pälkähti päähäni: "hän epäilee..." Hän astui luokseni. "Istua
penkeillä, hyvä herra, saa kyllä jokainen ohikulkeva, mutta nukkua emme
anna. Meillä on ankara poliisimestari."
Mitä minussa silloin tapahtui, en vieläkään tiedä? Nousin penkiltä ja
sanoin hänelle: "poliisi, vie minut poliisiasemalle, tänä yönä olen
murhannut ihmisen."
Alussa hän ei uskonut minua. "Mene ja nuku oikein. Eilinen viini
sinussa vielä kuohuu!" Hetken jo ajattelin: "Kenties kohtalo on näin
määrännyt? Menisinkö?" Jostakin syystä en voinut lähteä. Hän vei minut.
Siinä koko juttu. Ensin Mihailo kielsi, mutta viimein kompastui. Muita
todistajia, paitsi minua, häntä vastaan ei ollut. Hyi, miten raaka
ihminen hän oli! Ajatelkaa, mitä hän teki sillä aikaa, kun minä olin
ravintolan puolella viinaa ryyppäämässä. Vaikka hotellimme olikin
ensiluokkainen, oli rakennus vanhanaikainen, ja ovissa oli säpit
sisäpuolella. Ennen lähtöään huoneesta, oli hän nostanut säpin pystyyn,
ja mennessään paiskasi ovea niin että haka putosi itsestään lenkkiin.
Hänen kätensä tarkastettiin — ei pienintäkään merkkiä: ei ollut
turhaan pannut hansikkaita käteensä, Sanalla sanoen, jollen minä olisi
tunnustanut, ei meitä edes olisi epäiltykään.
Puolustajana oli minulla kuuluisa asianajaja Pietarista. Hän
puhui seuraavaan tapaan: "Kaikessa syytetyn käytöksessä ilmenee
epäjohdonmukaisuus, tahdottomuus ja selvän järjen puute. Hänet voisi
yhtä hyvin johtaa hyvään kuin pahaankin."
Perinpohjin hän minut uteli — ihan sielun syvyyteen. Johti mieleeni
isän, Jushkan, kaikki erilaiset tautini ja Sosjkan. Minut vapautettiin,
mutta Mihailo tuomittiin kuudeksi vuodeksi linnaan alkuunpanosta
ja salaamisesta. Puoli vuotta olin houruinhuoneessa, mutta siellä
päättivät, että vaikka en olekaan tuota noin... sielullisesti... olen
kumminkin vaaraton ja päästivät vapaaksi. Kas, siinä koko juttu.
Tiedän hyvä herra, ettei tällaisia asioita ylipäänsä kerrota, ja siksi
tiemme nyt eroavatkin: jos Te menette vasemmalle, menen minä oikealle
ja päinvastoin. Älkää pahastuko, jos vielä kerran käytän hyväkseni
Teidän hyväsydämisyyttänne. Tiedättehän: yömaja, huomenna vain ryyppy
viinaa, eikä yhtään ruokaa... Mutta hyvä herra, mitä teen näin
paljolla!... No, mutta kuitenkin merci bien.
Minne minä menen? No, ensin olen kadulla. Minä olen — ihminen kadulta.
En salaa Teiltä, että lahjoillanne pääsen tänään jonnekin iloseen
sopukkaan. Te sanotte — nousta? Oi, voi — ei siitä tule mitään! Minun
toiminta-alani on täydellisesti päättynyt, eikä minulla ole muuta
tietä, kuin katu.
Uskotteko?... Sallikaa, esitän Teille pienen vertauksen... Kaikki me
olemme vuokralaisia Herramme Jumalamme luona, mutta muutamat asuvat
komeasti ja maksavat kymmenestä vuodesta etukäteen, eikä talonmies
tiedä, kuinka hän kumartelisi heidät nähtyään. Toiset asuvat vain
katon alla ylipäänsä, mutta rehellisesti ja siivosti, ja jos isäntä
vaatii maksamatonta vuokraa, pitävät he sitä arvoaan loukkaavana.
Löytyy sellaisiakin, jotka omavaltaisesti rikkovat sopimuksen —
tämähän on kerrassaan häpeällistä... Löytyy vielä sellaisiakin, niihin
minäkin kuulun, jotka eivät ensinkään maksa, ja jotka ovat kaikille
pahennukseksi, vaan joita ei voi saada pois asunnostaan millään
voimalla.
Niin on asian laita... Mutta, mitäs minä Teitä kylmässä pidätän?
Antakaa jalomielisesti anteeksi...
Au revoir, monsieur, niinkuin ranskalaiset sanovat ja suuri kiitos
Teille.
Tunnen sen, tunnen pimeässäkin, mitenkä Te epäröitte: "Ojentaisinko
tuolle käteni, vai enkö." Pyydän, älkää vaivatko itseänne joutavilla.
Mitä ennakkoluuloja? No niin, toivotan Teille... Hu-u-u, mikä
pirullinen tuuli!...