Kaksi vuotta tämän jälkeen elin, mutta millä? — totisesti, en vieläkään
tiedä. Asunnoistani en maksanut, — sehän on luonnollista — olin velkaa
ravintoloihin, juoksentelin panttilaitoksesta toiseen. Etupäässä
elin lainailemalla. Sanomalehtiajoilta oli minulla paljon tuttuja
kaupungissa. Tässä tulin tuntemaan sananparren: puhua sukkeluuksia
ja lainata rahoja, täytyy tapahtua äkkiarvaamatta. Tapaat jonkun
kävelyllä, puhelet yhtä ja toista, ja äkkiä virkat välinpitämättömästi:
"Tosiaankin, eikö Teillä olisi huomiseen ruplaa tai kahta?" — Ruplahan
on niin pieni raha, että olisi häpeä olla antamatta. Ja näin,
toimittamatta mitään onnistui minun ei ainoastaan välttää nälkäkuolema
vaan sen lisäksi olin joka ilta pikku pöhnässä.
Toisinaan tein työtäkin. Kerran eräs professori armahti minua, uskoen
minulle kirjastonsa järjestämisen ja luettelon laatimisen. Hän oli
hyvänlainen, kaunis vanhus, jolla oli hopeanharmaa tukka ja lempeät
silmät. Noin seitsemän kuukautta olin järjestellyt sitä, kun kerran
hänen päähänsä pisti tarkastaa kirjasto, — ukko rukka kauhistui,
hyrähtipä itkemäänkin. "Sanokaa edes, puhui hän, Jumalan nimessä,
kenelle olette myynyt? Maksan kolmin, jopa nelinkertasestikin. Nämä
kirjat ovat kaikki harvinaisuuksia, joita on ainoastaan yksi kappale!"
— Säälin häntä sanomattomasti, vuodatinpa kyyneleitäkin, mutta miten
olisin voinut muistaa? Olin myynyt niitä suurissa väkijoukoissa käsistä
käsiin ja sitten vielä painon mukaan.
Naisetkin elättivät minua. Ja miten kirottu onkaan kohtaloni: aina
sattui minulle kaikkein sydämellisimpiä, kaikkein lempeimpiä naisia
— yksin palvelijain, kaupustelijain, jopa tavallisten katunaistenkin
joukossa. Miksi aina niin sattui -. lempo sen ties! Itse en ainakaan
tiedä.
Asua sain mitä sekavimmissa seurakunnissa. Tulin tuntemaan
yömajatkin. Kerran vietin yöni Floorovin luostarissa. Vaikka tämä
olikin naisluostari, oli siellä yösijoja kummallekin sukupuolelle,
erikseen tietysti. Herrasväen osasto maksoi kymmenen kopekkaa.
Tätä vieraanvaraista laitosta me kutsuimme hotel Floridaksi, tahi
matkustajakoti Florentziaksi. Eräänä iltana saavuin sinne myöhään ja
aika hutikassa. Siellä on pitkä valosa käytävä, kahden puolen sitä on
kammioita neljälle hengelle. Minulle osotettiin tyhjä vuode.
Aamulla herättää talonmies kaikki järjestyksessä. En ollut nukkunut
tarpeekseni, päätäni särki, olin äkäsellä tuulella. — Katson, minua
vastapäätä hommailee nuori mies. Hänen tukkansa on lyhyeksi leikattu ja
parta Henrik IV:n malliin, mutta hänen alusvaattensa, sallikaa minun
sanoa, vetävät viimeistä virttä. Vastenmielisesti seuraan jatkoa, Hän
alkaa kiillottaa kenkiään. Hankaa ja voihkii, viimein lopettaa. Olisi
voinut vaikka peilailla niissä kengissä. Yhtä perinpohjasesti puhdistaa
hän takkinsa ja liivinsä. Äkkiä vetää hän patjan alta housunsa,
hän on näköjään nukkunut koko yön niitten päällä. Minä kysäsen:
"Turvallisuudenko vuoksi Te niitä siellä pidätte, nuori mies? Ettäkö ei
kukaan varastaisi?" Hän nauraa. "Ei, vaan sentähden etteivät kadottaisi
kuosiaan, käyvät paremmin." Minä jatkan: "Eikö ole yhdentekevää, meidän
asemassamme, miten housut sopivat. Ollapa vain puhdas omatunto ja
ryyppy viinaa." — Hän nauraa ja kysyy: "Mikä on omatunto? Syödäänkö
sitä?" Hän miellytti minua, tuo nuori mies, huomasin heti ettei
hän ollut kuiva ihminen, ehdotin hänelle että yhdessä menisimme
ravintolaan. "Ylipäänsä", sanoi hän, "minä kyllä otan, mutta aamulla
pelkään sen rupeavan löyhkäämään ja minun täytyy mennä toimeeni."
— "Turhia, ottakaa teetä, pureksikaa sitä ja kaikki on ohi." Hän
epäröi: "Ehkä todellakin teetä?" Sillävälin oli hän pukeutunut:
paperirinnustimen oli ottanut naulasta, pannut puhtaan kauluksen ja
mustan kaulaliinan, jossa oli sinisiä tähtiä, — katson, piru vieköön! —
täydellisesti muotilehden mukainen pariisilainen ratsastusklubin jäsen,
housuissakin on laskokset edessä. Minä ihmettelen: "mikä muutos!" Hän
vain hymyilee: "me emme voisi olla toisin."
Tuumasta toimeen, menimme siis ravintolaan, sieltä toiseen ja
kolmanteen. Viimein huomasimme että varamme olivat lopussa, ei ollut
millä maksaa. Silloin hän kysäsee, paljonko on kello. "Neljä." —
"Odottakaa minua noin neljännes tunti." — Komea lakki päähän ja ovesta
ulos. Sanoin itsekseni: "No, vanha ystäväni, nyt on edesvastuu sinun
niskoillasi. Luultavasti ei asia pääty ilman poliisia. Mutta kekseliäs
oli nuorukaiseni." Kuitenkin odotan. Pyysin sanomalehden. Kuluu
neljännes- ja puoli tuntia ja enemmänkin... Olin jo lukenut kaikki
ilmoituksetkin; karannut pieni musta villakoira, haetaan läksyjen
kuulustelijaa... Tunnustaa täytyy, olin alakuloinen. Palvelija kulkee
ohitseni katsellen minua mitä hävyttömimmällä tavalla. Tulee pöydän luo
ja alkaa heiluttaa ruokaliinaansa aivan nenäni edessä ja kolistelee
tarpeettomasti astioita. Mitä tehdä? Olin jo koonnut ilmaa keuhkoihini
pyytääkseni laskua, kun nuorukainen yhtäkkiä töytää sisään. "No, kai
pitkistyitte odotukseen?" — "Täytyy myöntää..." — "Mitä joutavia.
Palvelija, paljonko tulee?" — "Kaksi ja kaksikymmentä." — "Anna lisää
pullo punasta viiniä ja ota maksu." Kultaraha kilahti pöytään.
Päivän kuluessa meistä tuli ystävät ja illalla hän kertoi minulle
elämästään. "Toimeni, sanoi hän, on hyvin yksinkertasta, vaan ei
niinkään helppoa, kuin ensi näkemältä luulisi. Minä — 'ammun'." —
"Mitenkä 'ammutte?' kerjäättekö, valittaen köyhyyttä?" — "E-i, ei aivan
niin. Kerjäläiset pyytävät kaduilla ja he ovat epäsiistejä, punanenäsiä
olentoja, näille on kaksikymmentä kopekkaa suuri rikkaus. Ajatelkaa nyt
itsekin, kuka uskaltaisi tarjota minulle kahtakymmentä kopekkaa, kun
minulla on virkalakki päässäni, ylläni siisti puku ja päälle päätteeksi
sointuva aatelisnimi? Minä menen suoraan kotiin, pyydän ilmottamaan
tulostani, esitän itseni kuten vertainen, ojentaen käteni. 'Pyydän
anteeksi, että häiritsen, mutta olen ahtaissa olosuhteissa tätä nykyä,
päivä toisensa jälkeen odotan virkaan nimitystä...' j.n.e.... Mitenkä
hän uskaltaisi antaa minulle ruplaa vähempää? Eihän toki."
Pidin paljon hänen kertomuksestaan. Seuraavana päivänä koetin minäkin
tätä ammattia. Ensin pelotti, mutta vähitellen totuin ja "ammuin"
osaten. Ellen olisi sairastunut, olisin jatkanut tätä elämää. Se on
kyllä sekä alentavaa että vaarallista, mutta huvittavaa se on ja
sitäpaitsi on aina taskussa rahoja — suuria, helposti saatuja rahoja.
Koetat olla ihmistuntija. Mennessäsi, esimerkiksi insinöörin luo koetat
saada ulkomuotosi käytännöllisellä alalla toimivien henkilöitten
mukaiseksi, pitkävartiset saappaat jalassa ja taskusta pistää esiin
kokoonpantava mittapuu. Kauppiaalle olen entinen puotipalvelija,
taiteenharrastajalle taiteilija, kustantajalle kirjailija. Upseerien
keskuudessa, minulle entisenä upseerina, pantiin toimeen keräyksiä.
Ensyklopediaa! Eikö totta? Luovit ja kiemurtelet kuin käärme,
huomiosi on alati vireillä; ethän vain erehdy, ethän vain pilaa
asiaa muuttamalla ääntäsi kerjäläisnuotiksi. Koko ajan katsot häntä
silmiin, oikeastaan ei silmiin, vaan nenän juureen. Tällä tavalla
et ainakaan tunne häikäilemättömyyttäsi ja hän luulee, että sinulla
on niin suora ja rehellinen katse. Ennen kaikkea, odota kunnes hän
joutuu hämilleen. Hän häpeää joko sinua, komeaa huonettaan tai
itseään. Itsetietoisimmankin voi lopulta saada häpeämään niin että
hänen silmänsä alkavat levottomasti harhailla ja hän alkaa taskustaan
kopeloida rahakukkaroa. Yhdentekevää, sydämessään ei hän sinua usko ja
sinä olet hänestä äärimäisyyteen saakka vastenmielinen, mutta hän ei
uskalla olla antamatta, ei rohkene. Tämä on ihmistuntemusta.
Toisinaan sattui päinvastasiakin tapauksia. Kerran Odessassa yritin
"ampua" erään laivayhtiön johtajan luona. Myöhemmin kuulin, että hän
itse perusti jonkun yhdistyksen. Synnynnältään oli hän tshekkiläinen,
tai jokin sentapanen. Hänen yhdistyksensä oli sitä laatua että
määrättyinä päivinä koetettiin kutsua kokoon lapset ja aikuiset,
pääasiallisesti työkansaa, suureen kokoushuoneeseen. Sitäpaitsi sai
sinne tulla kuka hyvänsä. Niinhyvin ylioppilas kuin upseeri ja vaikkapa
naiskymnaasin oppilaskin, kaikki olivat tervetulleita. Korkeammat
virkamiehet piti myös saada asiaan innostumaan. Olisi ollut suotavaa,
että kuvernööri, arkipiispa, tai poliisimestari olisi pistäytynyt
jonkun kerran, — sanalla sanoen — idylli metsän siimeksessä. Ja tämän
saman alkuunpanijan johdolla laulettiin ainoastaan isänmaallisia ja
hengellisiä lauluja. Suuresti epäilen, että tämä hengellis-laulava
yhdistys oli samaa "ampumista", mutta laajemmassa merkityksessä.
Ainakin tiedän varmasti hänen kirjotelleen kirjeitä korkeassa asemassa
oleville naisille ja aina anoneen avustusta isänmaallisen yrityksen
kannattamiseen.
Satuin menemään hänen luokseen kerran. Hän oli komean näköinen
herra, parta ulottui rintaan asti, kasvot näyttivät avomielisiltä
ja hyväntahtoisilta, otsa oli kalju. "Tehän olette tämän ihanne
yhdistyksen esimies?" — "Niin olen, niin olen! olen valmis Teitä
palvelemaan." Molemmin käsin puristaa hän kättäni. Selittäessäni
asiaani tulee hän yhä lempeämmäksi ja liikuttaa päätään tahdissa,
kuin porsliininukke. Lopuksi hän virkkaa: "kaikki mitä sanotte, on
erinomaista, minä tietysti olen valmis — millä voin — mutta anteeksi,
tahdon saada varmuuden siitä, että olette se henkilö, joksi itseänne
sanotte. Sallikaa minun nähdä passinne." Tunsin piston sydämessäni,
vaan tottumaton kun olin, otin povitaskusta passin ja ojensin sen
hänelle. Tuossa tuokiossa pisti hän sen kirjotuspöytänsä laatikkoon,
jonka lukitsi. Sitten hän soitti sähkökelloa. "Dasha! menkää kutsumaan
poliisi!" Polvillani rukoilin häntä, suutelin hänen karvasia käsiään
— ei auttanut! Koetin puhua uhkauksilla, vaan silloin otti hän
rauhallisesti laatikosta revolverin, sanoen. "Koettakaapas." Tarmokas
mies. Hänen toimestaan sain kaksi kuukautta linnaa luvattomasta
kerjäämisestä.
Mutta tämä tapaus oli ainoa laatuaan. Toisista samantapaisista en
ole edes koskaan kuullut. Sillä — sanon tämän Jumalan edessä, käsi
sydämellä — ihmiset, älkäämme ottako koko joukkoa, vaan ihmiset
yksitellen ovat suurimmaksi osaksi hyviä ja myötätuntosia köyhille.
Totta kyllä, että he usein auttavat niitä, joita ei pitäisi auttaa.
Vaan minkä sille mahtaa, hävyttömyys näyttää aina luonnollisemmalta
kuin todellinen puute. — Mitä Te nauratte? Terveydeksenne!...
Hauskaa tämä elämä oli erittäinkin vapautensa vuoksi. Kun kyllästyt
yhteen kaupunkiin, lähdet "ampumaan" matkarahoja, joskus onnistut
saamaan II:sen luokan lipun, järjestät matkalaukkusi ja lähdet toiseen,
kolmanteen pikkukaupunkiin tai pääkaupunkiin, tahi maaseuduille
rikkaiden tilanomistajien luo, Krimiin, Volgalle tai Kaukaasiaan. Rahaa
oli aina runsaasti, toisinaan ansaitsin kaksikymmentäviisi ruplaa
päivässä. Sai juoda niin paljon kuin halutti ja vaihtaa naisia niin
usein kuin tahtoi. Sitä yltäkylläisyyttä!
Totisesti, toisinaan taas sait pidellä vatsaasi. Saavut kaupunkiin,
jossa kaikki osotteet ovat jo ennestään "pilatuita": joko on ollut
liian paljon "ampujia" tai ovat jotkut heistä esiintyneet humalassa,
tai tulleet tekemisiin poliisin kanssa. Silloin tie nousee pystyyn!
ei menesty ammatti. Supistamme elintapojamme, hotellista muutamme
yömajaan, liiat vaatteet riisumme päältämme. Silloin ei enää sopinut
halveksia kadulla kerjäämistäkään. Tämä, sanon Teille, opetti
minulle oikean tavan. Täytyy "ampua" äkkiä, ettei kyllästyttäisi,
eikä pidättäisi liian kauan, sentähden täytyy koettaa sanoa kaikki
yhdellä kertaa. Puheesi täytyy olla lyhyttä, vakuuttavaa ja siinä
pitää olla kaunopuheisuuden kukkasia. Tapaat esimerkiksi näyttelijän;
"armollinen herra, pyydän hetken huomiota! Olen näyttelijä — näyttelen
kerjäläisen osaa. Totta totisesti, räikeä vastakohta! Kohtalon ivaa!
Lainaisitteko muutaman centime'n päivälliseksi?" Ylioppilaalle sanon
näin: "virkaveli! auttakaa entistä työmiestä, joka valtiollisista
syistä on karkoitettu pääkaupungista. Kolmeen päivään ei ole ollut
mitään suuhun pantavaa!" Jos vastaasi tulee iloinen juomaseurue, alat
puhua vertauksilla: "hyvät herrat, te taitatte elämän ruusut, minulle
sitävastoin jäävät okaat. Te olette ravituita, minä nälkänen. Te juotte
samppanjaa ja likööriä, vaan minun sieluni janoo kruunun viinaa.
Auttakaa entistä valkean ja mustan tieteen professoria, joka nyt on
paperileijan ritarina!" He naurahtavat ja antavat. Usein enemmän kuin
olet odottanutkaan.
Miten uhkeita miehiä olikaan joukossamme! Eräskin esimerkiksi,
Sablonsky niminen: komea, kaunis, kasvot terveen näköset, kotkan nenä,
ajeli partansa ja viiksensä, — sanalla sanoen ensimäinen rakastaja
pääkaupungin näyttämöltä! Hän ansaitsi noin neljätuhatta vuodessa.
Ei hän juonut, eikä pitänyt naisia. Ainoa heikkoutensa oli komeasti
pukeutuminen. Arkitakki oli hänellä uusinta kuosia, hännystakki —
sattuman varalta, — ruskeat hansikkaat, hopeapäinen keppi ja hihaton
syystakki. Kerskaillen hän kertoi: "viisitoista vuotiaasta en maksa
vanhemmilleni kopekkaakaan." Ihmeellistä, miten hän osasi Venäjän
maantieteen! Joskus mainitsit hänelle piloillasi jonkun syrjäisen
pikkukaupungin ja hänpä heti luettelemaan: "Se on Vihljada joen
varrella, siellä on höyrymylly, mylläri on sangen tärkeä henkilö, se
ja se antaa mutta huonosti, kaupungin päällikkö selvin päin ajaa pois,
humalassa antaa niin paljon kun pyydät."
Hauskaa joukkoa! Joukossamme oli sellaisiakin, jotka eivät
itse "ampuneet", antoivat vain osotteita, olivat kuin jotain
tiedustelukonttooreja. Sellainen lähtee aina mukanasi toimeen. Kadulla
kulkiessa alkaa hän yhtäkkiä sopertaa salaperäisesti: "Kivitalo
oikealla, Specht, Arnold Karlovitsh, arkkitehti, välttämättömästi itse
tavattava. Ensin hän kiroilee, mutta älä hämmästy, koeta rauhottaa
häntä kuten kamelia — viitonen tulee." Taikka: "Aristarhov Pavel
Pavlovitsh, tämä ei anna kotona, täytyy tavata maanviljelyspankissa,
kolmesta viiteen; ei kärsi pitkiä puheita." — "Gurtshitsh, laivojen
omistaja, on sivuutettava; pahanpäivänen paikka, ei tule kolikkoakaan."
"Margareta Frantzovna Pauli, ihana nainen, hänelle täytyy kirjottaa
kaunista käsialaa ja kirjakieltä, pitää hyvästä kirjallisuudesta." Ja
niin edespäin. Tietysti tämä opastaja saa puolet tai kolmannen osan,
katsoen sopimukseen.
Oli sellaisiakin, jotka ainoastaan kirjottelivat kirjeitä niille,
jotka siinä olivat heikkoja. Tähän oli seuraava malli: "Korkeasti
kunnioitettu rouva! Teidän jaloutenne ja sääliväisyytenne kohtalon
murjomia lähimäisiänne kohtaan, antavat minulle rohkeutta" j.n.e.
Tällaisia kirjeitä kulettaa jokainen mukanaan viisi tai kuusi
kappaletta, sattuman varalta, ilman nimeä. Muutamat lähettävät
kirjeessä passinsa ja käyvät noutamassa sen sitten.
Oli ukkoja, jotka parista kolmesta paikasta saivat kuukausittain
eläkettä ja elivät sillä. Vaan pienet olivat vanhusten vaatimuksetkin!
Teetä, tupakkaa, ryyppy viinaa, sanomalehti — eikä mitään muuta.
Oli vielä, muistan, muuan Bogojavlensky, seminaarilainen, maailman
viisain mies, mutta näöltään oli kuin suutari ja vielä kierosilmänen.
Hän istui päiväkaudet huoneessaan, alusvaatteissa, joi ja kirjotti
kirjeitä. Hänen ympärillään pyöri aina muutamia miehiä, valmiina
saattamaan kirjeitä perille. Mutta, miten hän kirjotti! Ennenkaikkea
käsiala — pyöreää, mustaa — hän kirjotti tushilla — sanomattoman
kaunista ja selvää kuin painettu kirjotus. Ja sitten kirjotustapa!
Kirjeillään teki hän ihmeitä! Onhan kaikille selvää ettei ole mitään
mahdollisuutta saada uskovaista ihmistä heltymään, sehän on todistettu.
Me vältimmekin heitä aina. Mutta hän laskettaa jollekin arkipiispalle
kahdeksan sivua kaikellaisia valituita tekstejä. Eikä hän käyttänyt
sellaisia kuin "antavan käsi ei tyhjene", tai "anokaat niin teille
annetaan", mutta, esimerkiksi "Syrakin Ihmeistä" tai profeetta
Barukista ja sitten vielä merkitsi: se ja se luku, se ja se kohta.
Loistavia kirjeitä kirjotti, eikä kieltoa tullut koskaan.
Kukaan ei säästänyt rahoja, kaikki menetettiin. Naiset joskus panivat
pankkikirjoille, vaan nostivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Naiset "ampuivat" aina ompelukoneen hankkimista varten. Heitä autettiin
jokseenkin runsaasti, vaan jos sattui olemaan sievä — harvoin
ilmaiseksi.
Jos tahdotte, kenties on huvittavaakin. Mutta sallikaa minun ensin,
ja sitten... Pirullista väkeä ovat nämä "ampujat", pahempia kuin
pahantekijät. Jälkimäisillä on edes jonkunlainen toveruus, heissä
on julkeutta ja rohkeutta. Edellisillä — ei mitään. Ruplasta voivat
pettää toinen toisensa, voivat kannella ja valehdella. He ovat
kadehtijoita, pettureita, pelkureita, ahnaita. Ylipäänsä sanon Teille,
paljon olen nähnyt kuleksivaa kansaa, mutta kaikkein pahimpia ovat
rappiolle joutuneet sivistyneet ihmiset, kaikki virkaheittokornetit,
juopot ylioppilaat, taikka, näyttelijät. Roskaa! Makeita paloja
rakastavat, vaan työtä halveksivat sielunsa syvimmästä. Niin, puhun
tässä itsestänikin, puhun totta. Nämä eivät ole samallaisia kuin
synnynnäiset kuleksijat. Tämä voi loikoilla auringossa selällään,
eikä hän kaipaa mitään muuta. Hän syöpi vain voblaa, (auringossa
kuivattua sären tapasta kalaa) hapanta limppua ja arbuussia. Tarpeeksi
loijottuaan lähtee hän laivasatamaan, selkäänsä notkistamaan. Mikä
hänen on eleillä! hän ei pelkää ketään, ei suvaitse ketään, eikä hän
kumartele ketään. Meitä, joilla oli ammattina "ampuminen", pitivät
he matelijoina. Ja ajatelkaapas, pikkuvarkaatkin halveksivat meitä.
Niitäkin tapasimme yömajoissa, näettekös.