Mikä sitten olin? kysykää ennemmin, mitä en ole ollut. Nyt vasta
alkoikin elämäni. Olin päällysmiehenä kanavarakennuksessa, lämmittäjänä
"Asovan meren laivayhtiössä", piirustajana, matka-asiamiehenä,
hammaslääkärioppilaana, olen kantanut niinimattoja laivarannassa ja
juuri tässä kaupungissa olen ollut latojana kirjapainossa. Latojana
ollessani muun muassa menin naimisiin. Tämä tapahtui aivan sivumennen.
Puolentoista vuoden kuluttua jätin vaimon ja pikku poikani. Hauska
lapsi meillä oli... ja niin ihana! Ylipäänsä rakastan lapsia hulluuteen
asti, lapsia ja eläimiä. Erotessa ei meillä ollut mitään tappelua, ei
riitaa eikä pettymystä. Yksinkertasesti minut viekotteli pakoon eräs
kaunis toukokuun aamu. Oli mielessäni toinenkin ajatus, nimittäin että
vaimoni ilman minua jotenkin tulisi toimeen, mutta minun kanssani
hänkin olisi ollut mennyttä. Ja sentähden sanaa kenellekään hiiskumatta
pistin passin taskuuni ja huristin toiseen kaupunkiin.
Senjälkeen elelin laulajana. Olin operetissä, — kuorolaulajana; jonkun
aikaa kuuluin teatterin näyttelijäkuntaan. Pääosiani oli laulava toinen
ilveilijä. Toista vuotta olin luostarissa luostariveljenä. Jumalani,
enhän jaksa kaikkea muistaakaan!
Luostarista sain potkut hyvin pian. Minut, näettekös, pantiin hoitamaan
luostarin ravintolaa. Ei sovi moittia, hauskasti elettiin. Asunto
ja ruoka oli vapaa, tuoppikeräyksestä [Venäjällä nunnat ja munkit
keräävät rahaa tuopin muotoisiin astioihin] tuli kymmenen ruplaa
kuukaudessa ja sitten oli vielä kaikellaisia sivutuloja. Koetimme juoda
varovasti, vain sivumennen... Ylipäänsä elämä oli hauskaa. Heittiöt
viihtyvät aina pyhien paikkojen läheisyydessä... Voi kiusausta!
Kesäsin kokoontui alttarimme ympärille tuhanteen nouseva naisjoukko.
Enimmäkseen talonpoikaisnaisia, mutta oli joukossa kauppiaitten sekä
tilanomistajain rouviakin, ja paljon muita, sekä vanhoja että nuoria.
Sattuvaa! naiselle ei voi tuottaa mikään suurempaa nautintoa, kuin
tehdä syntiä ja katua, katua ja tehdä syntiä. Varsinkin kun on näin
pyhä ympäristö...
Nyt kerron miksi minua pyydettiin jättämään pyhä paikka.
Ravintolamme seinillä riippui painettuja paperilehtiä, eivät ne
olleet rukouksia, muuten vain... erään pyhän isän nerokkaita runoja.
Päällekirjotus oli näin kuuluva: "Henkinen taistelu näkymätöntä
vihollista vastaan." Muistan vieläkin muutamia paikkoja siitä: "Veli,
sulje rukouksella ovi, ettei sisään pääse uhkuva povi... j.n.e.."
Kerran kirjotin minä lyijykynällä sanojen yläpuolelle omia rytmejäni,
sentapasia, joita kirjotellaan, anteeksi, eräitten yksinäisten
paikkojen seinille. Myöhemmin unohdin tämän kokonaan.
Odottamatta saimme uuden korkea-arvoisuuden. Tuli haltija luostariin,
tarkasti ja siunasi kaikki, ja oli hyvin tyytyväinen. Viimeiseksi
tämä suuri komea pappi suvaitsi tulla ravintolaan. Hänen jälessään
tulivat: isä apotti, isä rahastonhoitaja, isä taloudenhoitaja ja koko
veljeskunta. Me ravintolaveljet lyyhistyimme pitkin seiniä, ja kuten
mykät varjot koetimme sopertaa kunnioittavan tervehdyksemme.
Äkkiä kysyy haltija: "mitäs teillä seinillä on?" — "Ne on, sanoo
taloudenhoitaja, pantu opetukseksi tietämättömälle kansalle... on
koetettu saada runomuotoon."
Korkea-arvoisuus astui lähemmä, tarkasti hetkisen, kääntyi ympäri
vihasta tulipunasena. "Kenenkä likanen kynä on kirjottanut nämä
hävyttömyydet?" Katseen loi hän meihin jokikiseen sangen tutkivan.
Arkipiispa oli hyvin tarkkanäkönen: huomasi, ettei veli Prohor, joka
oli läsnä silloin kun runot kirjotin, voinut nostaa katsettaan maasta,
ja heti meni hänen kimppuunsa. "Sinäkö!" Prohor heti jalkoihin:
"Anteeksi pyhä haltija, olin vain silminnäkijänä, enkä heikkoudesta
sitä kieltänyt. Kirjottaja on ravintolaveli Andrej." Sitten haltija
kääntyi minun puoleeni. "Jos, hän sanoi, omenassa on mato, poistetaan
siitä keskus, ettei koko hedelmä pilaantuisi. Huomenna poistakaa
tämä kirjailija luostarista. Käyttäköön ilkeää mielikuvitustaan
katulehdissä."
Ja, mitä arvelette, oikea ennustaja näkyi piispa olleen! Ei kulunut
kolmeakaan kuukautta, kun kohtalo vei minut erääseen sanomalehteen,
ensin korehtuurinlukijaksi, sitten uutistenhankkijaksi.
Ilma siellä oli kevyttä, iloa kylliksi, ei vaadittu oppia eikä kykyä,
lehti toimitettiin pääasiallisesti ravintoloissa ja kahviloissa.
Ihmiset ympärillä olivat virkeitä, uteliaita. Ihanaa oli! Vaan
täälläkin kompastuin. Sellainen on kohtaloni.
Me opimme elämään kaikellaisilla apukeinoilla. Esimerkiksi, kaupungin
ulkopuolella olevissa puistoissa ja laulukahvilojen ravintolahuoneissa.
Ruokamme ansaitsimme myöskin piirioikeuksien kustannuksella. Leipuria
syytetään siitä että hänen oppipoikansa nukkuvat leivinpöydällä
ja tiinuilla, ravintoloitsijaa siivottomuudesta, höystekauppiasta
sakariinin myymisestä. Eniten syytettiin kuitenkin leipureita ja
sokerileipureita. Minä istun huoneessa hyvin näkyvällä paikalla,
silloin tällöin merkitsen jotain muistikirjaani. Kenelle nyt olisi
mieluista joutua sanomalehden palstoille? Kirjottaessani silmään
sivulle ja näen ettei leipuri aijo poistua, vaikka hänen asiansa on
jo aikoja loppunut. Hän vain katselee minua levottomana. Odotan vielä
kymmenkunta minuuttia ja lähden salista välinpitämättömän näkösenä,
ikäänkuin olisin kotonani. Hän tulee jälessä. Kadulla kysyy hän
imelällä äänellä: "Sallikaa minun kysyä, oletteko sanomalehtimies?"
Minä tokasen: "Niin olen, mitä Te tahdotte?" — "Muuten vain...
he-he-he!... Minunkin asiaani käsiteltiin juuri, kenties satuitte
kuulemaan?" — "Kuulin." — "Kirjotitteko muistiin?" — "Kirjotin." —
"Voi niitä asioita! Mutta aivan syyttä minua syytettiin... Näettekös,
meillä on läheisyydessä... Vaan mitäs me tässä kadulla seisomme?
Ettekö haluaisi lähteä kanssani hetkiseksi... Tässä aivan lähellä on
pieni ravintola... Niin kertoisin kaikki juurta jaksain... Kyllä nyt
sietääkin saada ryyppy viinaa. Ja siellä valmistetaan erinomaisia
piirakoita puolalaiseen tapaan. Emmekö pistäytyisi?" Koetan tekeytyä
ankaran ja arvokkaan näköseksi. "Niin, ei minullakaan ole mitään
sitä vastaan, mutta sovitaan etukäteen, että maksamme puoleksi. Me
toimituksessamme emme salli tarjoiluja!"
Tietysti olet ravittu ja aika kännissäkin ravintolasta poistuessasi
ja lisäksi on sinulla taskussasi kortti, jolla saat pullon viinaa.
Kaikesta tästä et ole maksanut kopekkaakaan.
Mutta toistan Teille, kompastuin, kompastuin siksi, etten pysynyt
alallani. Meillä lehdessä oli eräs taimi, joka toimitti kaupungin
uutis- ja sunnuntailukemis-osaston. Sanon Teille suoraan, hän
oli peto eikä ihminen! Ajatelkaa itsekin, paljonko voi ansaita
tiedoilla duumasta ja parilla tuhannella rivillä kertomusta? No,
sanokaamme kaksi, kolme sataa ruplaa kuukaudessa. Vaan hänellä oli
oma juoksijaorhinsa, päivällistä hän söi hienoimmassa ravintolassa,
rakastajattarena oli hänellä ranskatar. Sitäpaitsi hän pukeutui kuin
keisari Salomo loistoaikanaan ja joi ainoastaan samppanjaa, jota
tuotiin pullollinen samassa kuin liemiruokakin tarjottiin. Sanalla
sanoen, hurja hän oli elämässään.
Kerran toimituksessa kutsuu hän minut syrjään. Salaperäistä! "Kuulkaa",
sanoo hän, "on eräs asia. Voimme kumpikin ansaita tuhat ruplaa.
Tahdotteko?" — "No, kuinka en olisi tahtonut!" — "Hyvä, tässä on Teille
valmiit numerot. Menette Dehtjarenkon luo. Tiedättehän?" — "Tiedän". —
"Kahden viikon kuluttua ilmottaa hän maksukyvyttömyytensä, mutta nyt on
hänelle hyvin tärkeää, ettei kukaan tiedä millä kannalla hänen asiansa
ovat. Ymmärrättekö?" Samassa antoi hän minulle kaikki tarpeelliset
ohjeet.
Saavuin Dethjarenkon luo: "Ottavatko vastaan?" — "Ottavat." — "Viekää
korttini". Kortillani oli: avustajana siinä ja siinä lehdessä,
kirjeenvaihtajana siinä ja siinä pääkaupungin lehdessä, kirjailija,
y.m. ja kaiken tämän yläpuolella, viholliselle kauhistukseksi, komeili
aatelisvaakuna! Hän tulee vastaani. — "Onko minulla kunnia puhutella
herra Dehtjarenkoa?" — "Minä olen, mikä on asianne?" — "Nähkääs,
aijon kirjottaa sarjan esitelmiä kansantalouskysymyksestä itäisissä
elinkeinopiireissä. Teidän toiminimenne tietysti tulee olemaan
parhaitten joukossa..." Sanalla sanoen — kuormallinen kohteliaisuuksia.
Hän kuuntelee äänettömänä. Sitten virkkaa: "Kaikki tuo on hyvää, mutta
mitäs tekemistä minulla siinä on?" — "Katsokaa tähän, jatkoin minä,
olen koonnut muutamia numeroita ja varmuuden vuoksi tulin näyttämään
olisiko Teillä mahdollisesti jotain lisättävää?" Hän nauroi, otti
kirjan ja poistui toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi.
"Ei ole mitään muistuttamista, sanoi hän, kaikki on hyvin kokoonpantu.
Kuitenkin lisäsin vähän muutamiin kohtiin... Odottakaa sentään hieman
painattamista. Viikon päästä, kenties, voin antaa Teille toisia
numeroita. Näkemään."
Tulin portaille, katsoin — viisi satasta. Vähän. Tässä, tiedättekö, se
sielunvihollinen ampui minua ahneuden pommilla. Saavuin toimitukseen
— velho ja loitsija odottaa minua. "No, miten kävi?" — "Ei kerrassaan
mitään, vastasin, ensin kuunteli asiani, katsahti kirjaan ja antoi
takasin: 'Tämä, sanoi hän, ei kuulu minuun'." — "Kuulkaa, krokodiili,
taidatte valehdella?" — "Rehellisen miehen kunniasanalla!..." —
"Jaha... sanoi hän, koska niin... hyvä on. Kyllä kirjotan hänelle
läksyn."
Seuraavana päivänä kyhäsi pätkän. Ja kuinka viisaasti osasi kirjottaa:
ei maininnut ei nimeä eikä sukunimeä, vaan jokainen lapsikin olisi
voinut ymmärtää että se tarkotti Dehtjarenkoa. Siitä tuli huono juttu.
Dehtjarenko kirjotuksen luettuaan suuttui ja heti kuvernööriin;
Kuvernööri kutsui päätoimittajan luokseen ja samana iltana minut
Jumalan karitsa ajettiin ulos toimituksesta.