Rykmentissä oli minulla rakastajatar, erään upseerin vaimo. Tiedättehän
sellainen likanen, ikävä pikkukaupunki idässä, eikä meillä ollut muuta
huvia kuin virka — lyödä sotamiehiä korvalle — viina, kortit ja sitten
vielä nämä rouvat. Ja näin me sitten elimme romaaneitamme, niin että
jok'ikinen olimme toistemme kaltaisia. Eikä kukaan nähnyt siinä mitään
erinomaisempaa. Kaikki tiesivät että se ja se elää sen ja sen kanssa,
ja sen mies elää nyt sen kanssa, joka ennen eli luutnantti Ivanovin
kanssa ja Ivanov eli ennen... sanalla sanoen — sopusointu.
Rakastajattareni nimi oli Maria Nikolajevna. Hän oli hoikka,
hento, kasvot kuin surullisen enkelin, laihat, hempeät, suu pieni,
ruusunpunanen tukka kullankeltanen, silmät suuret, vaalean siniset.
Sivistynyt nainen. Oli päässyt institutista diploomilla, soitti ulkoa
herra Chopin'ia, oli vanhaa aatelista sukua ja varakas. Kaikki hänen
ympärillään pyörivät, mutta eivät onnistuneet. Minä, tiedättekö,
vallotin hänet hävyttömyydellä ja niin odottamatta, etten itsekään
tahtonut sitä uskoa. Hänellä oli kaksi lasta, kaksi tytärtä.
Kuljin pääsiäisonnitteluilla. Totta puhuen, nämä käynnit ovat vain
juomatilaisuuksia. Vuokrataan ajuri koko päiväksi ja ajetaan talosta
toiseen. Minne vain tulet, notkuvat pöydät ruokaa ja juomaa.
Saavuin myöhään illalla Maria Nikolajevnan luo. Istun enkä käsitä
mitään, mitä syön, mitä juon, mitä lörpötän. Hänen miehensä,
alikapteeni, joka samoin koko päivän on kulkenut vierailuilla, nukkuu
kuorsaten viereisessä huoneessa. Aika alkaa tuntua pitkältä, puhe
ei luista. Suru valtaa mieleni. Alan kertoa Maria Nikolajevnalle
lapsuudestani, Jushkasta, isästä, nuorasta, ja siitä miten minut
kouluista pois ajettiin. Ja kuinka pirullinen ihminen saattaa olla,
kuulkaahan. Itse itken, pyyhin nenääni, kyyneleet valuvat sekä silmistä
että nenästä, ääneni värähtelee ja minä kerron kauniille sivistyneelle
naiselle kaikkein likasimpia asioita. Taisinpa kääntää koko sieluni
nurin! Mutta kerron niin, että oma olentoni herättää myötätuntosuutta:
ettei muka kukaan ymmärrä minua, vaikea lapsuus, kovettunut sydän,
hyväilyä ei ollut koskaan tullut osakseni, ja mitä kaikkea lienenkään
loruillut. Huomaan hänenkin itkevän. Hän istuu alla päin, kädet
polvilla ja suurista silmistään valuvat kyyneleet vuolaana virtana.
Tämäpä se minut valtasikin. Kuulin miehen kuorsaavan viereisessä
huoneessa ja heittäydyin Maria Nikolajevnan jalkoihin kuin ensimäinen
rakastaja teatterissa: "Oi! voitko sinä todellakin itkeä? Mitä itket?
Minunko kohtaloani?..."
— Voi, näitä siunattuja kyyneleitä! Millä voin minä ne palkita? Suljin
hänet syliini. Hän ei vastustanut, eikä puhunut sanaakaan, antautui
kuin karitsa. Hänen kasvonsa olivat aivan märkänä kyynelistä.
Silloin tulin tuntemaan mitä merkitsee pitää toista ihmistä vallassaan.
Siitä illasta alkaen oli Maria Nikolajevna orjani, sanan täydessä
merkityksessä. Sain tehdä hänelle mitä vain mieleni teki. Myöhemmin
sanoi hän usein minulle: "tiedän että sinä olet roisto; olet likaisin
ihminen, olet irstas, sitäpaitsi olet pienen pieni, halpamainen
ihminen, olet alkoholisti, sinussa saan tyytyä kaikkein alhaisimpaan;
jokaiselle naiselle, jolla on hitunenkaan itsekunnioitusta, olet sinä
vastenmielinen sekä fyysillisesti että siveellisesti... ja kuitenkin
rakastan minä sinua. Olen orjasi, sinun omaisuuttasi. Jos sinä
murhaisit jonkun, jos ryöstäisit, tai raiskaisit lapsen — sinultahan
voi odottaa vaikka mitä, — sittenkään en lakkaisi sinua rakastamasta,
en koko elämässäni. Sinä olet — tautini." Tällaisia ylistysvirsiä
hän usein minulle lauleli ja kirjeissään kirjotteli. Olen pannut
hyvin mieleeni hänen sanansa.... Ja miksi, sanokaa se minulle. — Te
kun olette sivistynyt ja arvossa pidetty ihminen — miksi niin usein
viisaat, herttaiset, ihanat naiset rakastavat kaikemmoisia renttuja?
Kenties vaikuttavat siihen äärimäiset vastakohdat? Paljon olen nähnyt
elämässäni samallaisia tapauksia. Luulette ehkä, että Maria Nikolajevna
oli intohimoinen? Ei ensinkään. Suostui ainoataan hartaisiin
pyyntöihini, muuten kohteli minua äidin tavoin. Ei sillä lailla kuin
oma äitini, joka minut maailmaan synnytti, vaan niinkuin todellinen
äiti lempeästi, kärsivällisesti, hellästi hoivaten ja huolta pitäen...
Niin, minä puhuin vallasta. Tästä vallastani villiinnyin niin, voitteko
kuvitella, että inhosin Maria Nikolajevnaa rajattomasti. Käyttäydyin
eläimellisesti häntä kohtaan, ajoin hänet pois luotani, kun hän tuli
minua tervehtimään. Hänen lempeät kirjeensä kuleksivat viikkokausia
avaamattomina. Rahoja kiristin häneltä juomiseen, peliin, vieläpä
naisiinkin. Ja, tiedättekö mitä Teille sanon? Tämä on viisaasti
ajateltu. Ei mikään pahe tässä maailmassa jää rankaisematta. Jos
pikku poikana olet revässyt siivet kärpäseltä, pannaan sekin tiliisi.
Herra Jumala tuolla ylhäällä pitää meistä kaikista kaksinkertasta
italialaista kirjanpitoa; kirjoihinsa on Hän merkinnyt sekä tulot että
menot. Muuten, darviinilaisethan sanovat ettei Jumalaa ole, olkoon
sitten sallimus, yhdentekevää. Olen varmasti vakuutettu siitä, että
kun minua sittemmin on niin paljon rääkätty, on se tapahtunut Maria
Nikolajevnan vuoksi. Olin reväissyt häneltä siivet, turmelin hänet,
poljin häntä, mustensin hänen sielunsa. Kaiken tämän tein tuntematta
vähintäkään sääliä ja häntä itseään vihasin hulluuteen asti!...
Kerran oli luokseni kokoontunut seurue nuoria miehiä. Joimme,
pelasimme, sitten taas joimme ja taas pelasimme. Minä hävisin
putipuhtaaksi. Kahdesti lähetin palvelijan Maria Nikolajevnan luo
hakemaan vahviketta ja taas hävisin. Muistan vielä, että hän toisella
kerralla lähetti pienen kirjelipun: "Armaani, koettakaa hillitä
itseänne sellaisista teoista, joita huomenna itsekin kadutte. Mutta
tapahtuipa mitä tahansa, muistakaa, että Teillä on ystävä, joka on
valmis tekemään kaikki Teidän hyväksenne."
Tämän kirjeen revin eteisessä, ottaessani palvelijalta rahoja.
Luutnantti Parfinenko kokosi kaikki rahat, mitä yhteisessä kassassa
oli, sairastui yhtäkkiä vatsatautiin ja läksi kotiin. Me toiset
yllyimme uudelleen juomaan. Tätä oli kestänyt jo toista vuorokautta
lakkaamatta. Kääntyi puhe naisiimme. Millä oli pitkät sääret, tämä
oli kyllä hyvä, mutta hän oli liian laiha: puettuna oli kaunis, mutta
alastomana ruma. Toisella oli syntymämerkki lantion kohdalla. Kolmas
osasi käyttää niin valittuja lemmensanoja salaisina hetkinä. Neljäs
suuteli näin. Sanalla sanoen jokainen sai osansa. Mitä me olisimme
ujostelleet omassa isänmaassamme? Antaa tulla!
Alkoivat tiedustella minun omaani. Minäpä juovuspäissäni kerskasin,
että jos vain tahdotte, vihellän ja hän saapuu tänne heti kuin
uskollinen koira ja itse näyttää teille kaikki? Toverit epäilivät.
Silmänräpäyksessä lähetin hänelle kirjeen: "niin ja niin, rakas Mary,
tulkaa heti, muuten ette näe minua enää koskaan. Ja ettette luulisi
tätä leikiksi, tai uhkaukseksi, niin heti kun miehenne tulee kotiin,
paljastan kaikki..." sana "kaikki" oli alleviivattu kolme kertaa.
Mitä arvelette? Hän tuli. Kalpeana, hengästyneenä, tuskin saattoi
pystyssä pysyä. Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi ja nojasi
ovipieleen, huulet olivat siniset kuin kuolleella, hampaat suussa
kalisivat. "Hyvää iltaa, Andrej Mihailovitsh! kuljin tästä ohi, näin
Teillä valoa, ajattelin, kenties olisi mieheni täällä? Pelkäsin,
että saatte hänet korttipeliin. Tehän olette sellainen viettelijä."
Sanalla sanoen, ei hän tiennyt mitä puhui, oli kuin houreissa. Koko
rykmenttihän tiesi, että hänen miehensä oli matkustanut hankkimaan
patrooneja piirihallinnolta! Hän puhui ja koetti hymyillä, mutta
silmät, ne suuret, siniset silmät katsoivat minuun kauhistuneina.
Hyi! Minä halveksin häntä sillä hetkellä. "Riisuudu", sanoin hänelle.
Hän riisui päällystakkinsa huitoen käsillään kuin juopunut. Hän oli
ymmärtänyt heti mitä minä tahdoin. Niin, hän riisui päällystakkinsa.
Mutta minä karjuin: "riisuudu vielä, riisu liivit, ota hameet pois!"
Hän ei räpäyttänyt silmääkään, eikä voinut irrottaa minusta katsettaan.
Ylimäinen nappi aukeni, hän alkoi hakea toista, vaan ei löytänyt sitä
heti. Ei kuulunut sanaakaan, ei äännähdystäkään. Silloin toverit
astuivat väliin. Vaikka he olivatkin juopuneita, eläimistyneitä
raakalaisia, loukkasi tämä panttomiimi heitä. Loukkasi siihen määrään,
että Maryn mentyä näimme aliluutnantti Bakanovin makaavan lattialla
pyörtyneenä. Hän olikin vielä lapsi, niin kohtelias, niin sävyisä, niin
ujo, mutta joi hurjasti. Kaikki he lupasivat säilyttää salaisuuden,
vaan miten olisivat voineet vaieta! Jutusta tuli koko rykmentin
julkinen salaisuus, ja minun ilkitöitteni malja — käyttääkseni
korkeampaa puhetapaa — oli täytetty. Kaikki alkoivat katsoa minuun
kierosti, huomasin, että he karttoivat antaa kättä minulle, ja jos joku
sen tekikin, katsoi hän syrjään ikäänkuin itse olisi ollut syyllinen.
Julkisesti ei minulle kukaan sanonut mitään, sillä kaikki säälivät
Maria Nikolajevnaa. Kaikki huomasivat yhdellä kertaa ettei tässä
ollut kysymyksessä tavallinen romaani, eikä tyhjänpäivänen suhde ajan
kuluksi, vaan että tämä oli jotain rumaa, suurta ja sairaalloista,
jotain joko sielullista taikka aistillista.
Surkuteltiin myös hänen miestään, joka oli arvossa pidetty alikapteeni,
ja eli, ja taitaa vieläkin elää suloisessa tietämättömyydessä.
Kaikki odottivat jotain sattumaa.
Kerran me pelasimme maaherraklubissa. Peli oli julkisesti kielletty
upseeriklubeissa, mutta siitä ei välitetty! Minäkin astuin korttipöydän
luo. Sinä iltana voitin aina, vaan sydämeni oli levoton, en voinut
iloita. Omituista oli vielä, että eteisessä tapasin aliluutnantti
Bakanovin, me emme tervehtineet, noin vain sivumennen katsahdimme
toisiimme, mutta en tiedä miksi minusta yhtäkkiä alkoi tuntua niin
vastenmieliseltä ja niin surulliselta.
Peli oli kiertänyt seitsemän-kahdeksan kertaa, tuli uudelleen minun
vuoroni. Panin — muistan sen kuin eilisen tapahtuman — oikealle
ruutu-kakkosen, vasemmalle pata-kuninkaan ja aloin miettiä, hiljaa
itsekseni mumisten: "käänny pelaajalle onneksi" — heitin kakkosen.
Voitin! Mutta — mikä kohtalon iva! — hairahduin, kaksi korttia putosi
yhdellä kertaa. Äkkiä kuulin takanani sanat: "Te, herra aliluutnantti,
paitsi että olette heittiö, olette vielä petturikin!" Minä käännyin ja
Bakanov löi minua vasten kasvoja. Joku vieressä antoi myös korvapuustin
ja sitten toinen, ja kolmas ja niitä sateli joka puolelta! Minä huudan:
"Hyvät herrat, malttakaa! Mitä tämä merkitsee? Tässä on väärinkäsitys!"
Vaan minulle huudetaan: "Ulos klubista! Hän on ajettava pois! Heittäkää
ulos ikkunasta! Petturi! Huomispäivänä ulos rykmentistä!"
Ymmärrättehän? he eivät tahtoneet hävästä Maria Nikolajevnaa ja
sentähden tarttuivat sattumaan. Kahden päivän perästä ehdotti
upseeriyhdistyksen tuomioistuin, että jättäisin erohakemuksen ja
pyytäisin siirtoa reserviin. Näin heittivät minut rykmentistä ulos,
kuin rupisen koiran... Ja syystäkin. Niin, olen rehellinen, tiedän sen
ansainneeni. No niin, vähätpä siitä... passons! Vieläkö olutta? Kiitän,
minä en kieltäydy. Vous êtes très aimable. Mutta en viihdy yksin, aina
vain yksin...