ylioppilasagitaattori ja kansanpuhuja oli herännyt hänessä. Hänen
rintaansa olikin ruvennut aamusta alkaen ahdistamaan tämä kyynillinen
ilman-ala. Nyt hengitti hän jälleen vapaasti ja voimakkaasti.
Hän voi myöskin laskea leikkiä vakavilla asioilla, mutta ainoastaan
vähän aikaa. Sitten rupesi se häntä kyllästyttämään. Hän voi myöskin
leikkiä kyynillistä, mutta ainoastaan leikkiä. Nyt oli hän saanut
tarpeeksi leikistään. Hän oli jälleen sama vanha idealistinen Teofilus
Malakias Tavela kuin istuessaan tuon pienen maaseutukaupungin
työväenkeittiössä ja puhuessaan politiikkaa koulupojille. Nyt ei hänen
kanssaan ollut leikittelemistä.
— Etköhän istuisi? uskalsi veljenpoika sohvankulmastaan esittää.
Hän pelkäsi, että tulisi joku.
— En, ärjäsi setä.
Hän jatkoi kävelyään. Veljenpoika teki uuden yrityksen.
— Sinä et ole vielä kertonut käynnistäsi yliopettaja Lyyn luona.
— En.
— Sinut vastaanotettiin toivoakseni hyvin?
— Liian hyvin.
— Puhuitko puoluesovinnosta?
— Puhuin.
— Hän oli yhtä mieltä?
— Liian yhtä mieltä. Samoin kuin sinäkin.
— Sinä näet, että se on ilmassa.
— Minä näen, että te olette sillä myrkyttäneet ilman.
— Etköhän istuisi?
— Voin istuakin.
Setä istui äreänä ja tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Kaasi täyteen
toisen ja tyhjensi samoin.
Veljenpoika katseli ääneti.
— Sinä pidät likööristä?
— Käy laatuun.
— Tahdotko, että tilaan toisen.
— Ei ole tarpeellista.
Synkkä vaitiolo. Varatuomari alotti toisesta laidasta.
— Sinä et ole vielä lausunut oikein mielipidettäsi minun
avioliitostani. Hyväksytkö sen?
— Mene ja nai!
— Sinä pidät sitä siis järkevänä?
— Parempi on naida kuin palaa.
Mieliala ei ollut vielä rauhoitettu. Veljenpoika tunsi, että tämä oli
vaan tyyntä myrskyn edellä. Setä katsoi kelloaan.
— Milloinka sanoit sinä tuon iltamasi alkavan?
— Kello kahdeksan.
— Hyvä on.
— Aiotko tulla sinne?
— Entäpä, jos aikoisinkin.
— Sen parempi. Mietinkin tässä juuri, mitä ohjelmaa keksisin sinulle.
— Kiitän vaivoistasi. Minä kyllä pidän huolen itsestäni.
Hän painoi sähkönappulaa.
— Joko lähdemme?
— Minulla on vielä vähän toimitettavaa.
— Mitä?
— Hankkia hännystakki.
— Saat sen minulta.
— Etkö itse esiinny puhujana?
— Kyllä. Mutta minulla sattuu olemaan kaksi.
— Hyvä on. Mistä aiot puhua?
— Meidän kansallisesta keväästämme.
— Mitä tiedät sinä siitä?
— Että se on ollut ja mennyt.
Setä kohautti olkapäitään halveksivaisesti ja irvisti. Hän ei viitsinyt
enää mokomalle tuhlata sanojaan.
Viinuri tuli. Setä Malakias veti esiin kukkaronsa.
— Mitä me olemme velkaa?
— Aiotko sinä maksaa? Sitä en minä todellakaan voi sallia.
— Olethan sinä minulle tänään kirjoittanut vekseliin.
Veljenpoika kumarsi keveästi. Sedän äänessä oli katkera karmeus, jota
hän ei tahtonut liiaksi ärsyttää. Sedän täytyi tällä kertaa saada
tahtonsa läpiajetuksi.
He nousivat ylös ja lähtivät. Portaiden päässä pysähtyi setä ja osotti
kädellään kohti korkeutta.
— Tänä iltana puhun minä nuorisolle.
— Sinä! Aiotko vielä kerran tulla ulosajetuksi?
Veljenpoika tunsi verensä jähmettyvän.
— Mutta se ei käy laatuun! Sinun nimesi ei seiso ohjelmassa.
— Seisooko sinun?
Se ei todellakaan seisonut siinä. Varatuomari oli itse kieltänyt
juhlatoimikuntaa sitä painattamasta.
— Siinä seisoo: puhe.
— No niin, minä pidän puheen.
— Kernaasti minun puolestani. Mutta minä en tiedä, mitä
juhlatoimikunta...
— Se on minun asiani.
Setä näytti todellakin järkähtämättömältä. Veljenpoika epäröi. Hän
pelkäsi skandaalia.
— Mistä aiot puhua?
— Meidän kansallisesta keväästämme.
Setä Malakias viskasi häneen niin murhaavan katseen alta kulmiensa,
että veljenpoika katsoi parhaaksi vaieta. He astuivat ulos.
— Hyvästi! sanoi setä kättään ojentamatta.
— Minne menet?
— Parturiin.
Se oli ainakin pieni lohdutus veljenpojalle. Setä ei nähtävästi
ainakaan tahallaan tahtonut tehdä skandaalia.
7.
Iltama oli Palokunnan talolla.
Istuttiin pienten pöytien ääressä. Se oli viimeisin järjestelytapa,
joka vastasi ajan vaatimuksia.
Aivan estraadin alla istui yliopettaja Lyyn perhe ynnä heidän
joukossaan varatuomari Tavela. Onni sitä vastoin oli ajoissa
pelastautunut sivuhuoneesen, johon myös kultainen nuoriso oli
kokoontunut.
Siellä oli hyvä olla ja sieltä voi myös päästä helpoimmin pois.
Sitäpaitsi ei tarvinnut seurata ohjelmaa, jos ei tahtonut, ja voi
seurata, jos tahtoi. — He eivät tahtoneet seurata ohjelmaa.
He olivat tulleet sinne vaan noin ylipäänsä jossakin ollakseen.
Alkusoitto oli jo kajahtanut ja ruotsinkielinen proloogi luettu. Oli
suomenkielisen juhlapuheen vuoro.
Setä Malakias nousi puhujalavalle.
Hän näytti oikein hienolta lainatussa frakissaan, tukka ja parta
huolellisesti kammattuina. Varatuomari oli sitäpaitsi luovuttanut
hänelle valkeat liivinsä ja pistänyt viime hetkessä käteen uuden
silinterihattunsa, ettei setä voisi syyttää ainakaan mitään ulkonaisia
seikkoja mahdollisesta epäonnistumisestaan.
Kaikki oli käynyt kuin tanssi. Varatuomari oli ilmoittanut asian
puhelimella eräille toimikunnan jäsenille, joiden mielestä ehdotus
tosin oli odottamaton, mutta erittäin onnistunut. Epäilemättä voi olla
mieltäkiinnittävää pääkaupunkilaiselle yleisölle kuulla, mitä
sellaisella vanhalla maaseutupatriootilla oli kansallisesta keväästä
sanomista. Varovaisuuden vuoksi oli kuitenkin pyydetty varatuomaria
pitämään muistissa myöskin oma puheensa, — jos jotakin tapahtuisi.
Veljenpoika oli nimittäin edeltäpäin ilmoittanut heille, että setä
Malakias oli tosin tulinen patriootti ja koeteltu kansanpuhuja, mutta
samalla hiukan omituinen vanha herra.
— Arvoisat läsnäolijat!
Puhujan ääni värähti hiukan, mutta varmentui samassa. Hän näki jälleen
edessään avaran, valaistun salin täynnä juhlapukuista yleisöä.
Sellaista ei hän ollut nähnyt sitten entisten ylioppilasaikojensa,
jolloin hän yhtenä nuorison itseoikeutetuista johtajista oli niin monta
kajastavaa aamuhetkeä omilla sanoillaan juhlallisentanut. Hän tunsi
jälleen itsensä Snellmanin täysarvoiseksi opetuslapseksi, joka oli
kutsuttu oman leimuavan innostuksensa voimalla herättämään ja
hallitsemaan suuria kansanjoukkoja.
— Minun nimeni on Tavela, Teofilus Malakias Tavela. Minä olen
suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen ja vapaamielinen
mies ja tulen suoraan maan sydämestä.
Yleisö, joka välinpitämättömänä oli nähnyt tuntemattoman vanhan herran
kiipeävän puhujalavalle, tuli äkkiä hyvin eloisaksi. Sepäs oli
lystillinen alku! Yliopettaja Lyy nyykähytti päätään hyväksyvästi — näin
oli hänen mielestään juuri kansallismielinen juhlapuhe alettava — ja
kultainen nuoriso karkasi sivuhuoneen ovelle katsomaan, kuka tämä
merkillinen puhuja oli.
— Se on hän! sanoi Pekka Pulliainen, joka jälleen oli seuraan
liittynyt.
— Kuka hän?
— Minun mieheni ylioppilastalolta. Demagoogi, Demosthenes! Pojat, nyt
saadaan hauskaa.
— Kuinka hän on täällä?
— Piru tietää. Se mies käy nähtävästi ympäri kuin kiljuva jalopeura.
Tänä iltana ainakaan hän ei pääse minun käsistäni.
— Sinun täytyy välttämättä esittää hänet meille.
— Kenties hänestä voisi saada jonkun pienen pätkän sanomalehteen? tuumi
Vilho Viksari. Esimerkiksi otsakkeella: "viimeinen profeetta".
— Se on totta. Hänen nimensä on Malakias.
He nauroivat hiljaa ja kuiskuttelivat. Sillä aikaa istui varatuomari
Tavela niinkuin tulisilla hiilillä. Mitenhän tämä päättyisi vielä?
Mutta setä jatkoi:
— Minä olen tullut Helsinkiin saamaan aikaan sovintoa puolueiden
välillä.
Viinurit helistelivät tarjottimiaan. Huudettiin: sht! Setä pelkäsi,
etteivät hänen sanansa olleet oikein kuuluneet ja toisti viimeiset
sanansa:
— Juuri niin, puolueiden välillä. Mutta minä huomaan, että täällä on jo
ilmankin kylläksi sovinnollista.
— Hyvä! huudettiin sivuhuoneen ovelta. Kaikki kääntyivät katsomaan.
Mutta siinä seisoi Pekka Pulliainen tulipunaisessa kravatissaan niin
varmana ja hajasäärisenä, ettei yleisön katseilla ollut hänen suhteensa
muuta tekemistä kuin kilpistyä.
— Hyvä! sanoi hän toisen kerran ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi.
Setä kumarsi keveästi ja jatkoi:
— Minä olen keskustellut täällä eri puolueiden miesten kanssa. Sikäli
kuin minä olen heitä ymmärtänyt, toivovat he kaikki sovintoa, eivät
sentähden, että saisivat tarkoitusperänsä läpiajetuksi, vaan sentähden,
että pääsisivät niitä ajamasta.
— Hyvä! hyvä! huusi Pekka Pulliainen.
Yliopettaja Lyy rypisti kulmiaan. Hänen vanhalla ystävällään
Malakiaksella oli omat omituiset puheenpartensa. Hän ei varmaankaan
mahtanut tarkoittaa, mitä sanoi. Siinä tapauksessa oli hänen hyvin pian
korjattava erehdyksensä.
Puhuja jatkoi:
— Meidän puolueillamme ei itse asiassa olekaan mitään määriteltyjä
tarkoitusperiä. Ne ovat ryhmäkuntia niinkuin eräät kyläkunnat maalla,
jotka ovat kateellisia toisilleen jokaisesta uudesta edistysaskeleesta,
minkä toinen ottaa, vaikka se askel olisikin juuri kohti kadehtijan
omaa päämäärää. Jos toinen ennättää ensin perustaa osuusmeijerin, niin
pilkkaa toinen sitä, ja jos toinen harrastaa kansanopistoa, sen jälkeen
kuin toisella jo on kansanopisto, leimataan hänet luopioksi ja
vastapuolueen ihanteiden kannattajaksi.
— Tuossa voi olla paljon totta, kuiskasi yliopettaja varatuomarille,
joka katsoi velvollisuudekseen myöntyä. Mutta itse kuiskasi hän Impi
Kaunikille, joka istui hänen vieressään:
— Lampaan päässä on hyviäkin paikkoja.
— Eikö hän ole teidän setänne?
— Epäilemättä.
— Siinä tapauksessa en pidä teitä ollenkaan sukkelana.
— Mutta muussa tapauksessa?
Impi Kaunikki ei vastannut hänelle. Hän nirpisti vaan suupieltään
ylenkatseellisesti ja siirsi tuoliaan kauemmaksi varatuomarista.
Ikäänkuin sattumalta siirsi tämä omansa yhtä paljon lähemmäksi.
Setä jatkoi:
— Se johtuu siitä, ettei meidän puolueillamme ole täsmällisiä ohjelmia.
Ne ajavat tänään yhtä, huomenna toista asiaa, ja vaikka itse asiat jo
ammoin sitten ovat muuttuneet, ovat puolueryhmitykset yhä edelleen
samat. Valtiopäivämiehet valitaan personallisen luoton eikä
aatteellisten katsantokantain perustuksella ja voipa siten tapahtua
niinkin mahdottomia asioita, että valitaan mies valtiopäiville, josta
ei edes tiedetä, mihin puolueesen hän oikeastaan kuuluu ja mitä
aatteita hän kannattaa.
Tässä keskeytti puhujaa jyrisevä hyvä-huuto. Se tuli tietysti
sivuhuoneen ovelta. Kultainen nuoriso taputti vimmatusti käsiään. Onni
huusi piloillaan: "bis!" Hänet vaiennettiin siveellisellä
suuttumuksella.
Varatuomarilla kävivät kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Ei ikinään
tulisi tämä hyvin päättymään. Hän katui jo, että oli ollenkaan
suostunut sedän ehdotukseen — hänen olisi pitänyt jyrkästi kieltää
kaikki sekautuminen! — ja hän etsi jo avuttomana silmillään
juhlatoimikunnan jäseniä puhujalavan viereisiltä ovilta. Onneksi
näkyivät ne sinne kokoontuneen.
Mutta setä Malakias jatkoi:
— Niin kauan kuin meidän puolueolomme ovat tällä kannalla, on meille,
laajoille kansalaisjoukoille, ehdottomasti edullisinta, että ne
taistelevat keskenään. Niin kauan on meillä ainakin jonkinlainen
tilaisuus kontrolleerata heidän toimintaansa. Mutta jos ne sopivat,
tiedättekö, mitä silloin tapahtuu? Silloin päättävät asioista
ainoastaan eri puolueiden johtajat keskenään ja meitä ei tarvita edes
huutamaan hyväksymistä heille, koska ei ole mitään vastustustakaan. Me,
suuri yleisö, merkitsemme ainoastaan niin kauan jotakin poliittisessa
elämässä, kuin puoluetaisteloa on olemassa.
Nyt ei Pekka Pulliaista enää voinut mikään mahti maailmassa hillitä.
Hän riipaisi itsensä irti pidättelevistä tovereistaan, juoksi suoraan
puhujalavan alle ja huusi:
— Hyvä! Hyvä! Vielä kerran hyvä!
Juhlatoimikunnan jäsenet katsoivat hätääntyneinä varatuomariin. Tämä
istui tyynenä paikoillaan. Olisi melkein onni, jos tuo toinen hullu
tekisi skandaalin. Silloin ei häpeä olisi ainakaan puhujan.
Setä kumarsi jälleen ja joi vesilasista.
Juhlatoimikunnan jäsenet käyttivät väliaikaa hyväkseen ja saivat Pekka
Pulliaisen väistymään liian esiinpistävästä asemastaan. Yleisö seurasi
heidän jokaista liikettään yhtä suurella jännityksellä kuin puhujankin.
— Sentähden olen minä päättänyt saarnata sotaa. Minä tulin tosin tänne
eilen maaseudulta siinä vakaassa uskossa, että sovinto puolueiden
välillä oli ainoa autuaaksitekevä oppi meidän kansallemme. Mutta minä
tarkoitin silloinkin ainoastaan sovintoa sisäänpäin, että me voisimme
taistella sitä voimakkaammin ulospäin. Nyt olen minä ollut päivän
Helsingissä ja minun mielipiteeni ovat kokonaan muuttuneet.
Yliopettaja nauroi happamesti itselleen. Sama tuulenpieksäjä kuin
ennenkin tuo Tavela! Ei siitä miehestä ikinä oikeata kalua tullut.
Lahjoja hänellä kyllä olisi ollut vaikka puolueen pääkortteeriin
päästäkseen; nyt tuli tuskin käytettävää kykyä pieneen
maaseutukaupunkiin. Kun on kerran löylynlyömä nuoruudestaan...
Ja hänen ajatuksensa siirtyivät jälleen murheellisina Onniin. Kun ei
vaan tulisi samallainen tyhjänpuhuja hänenkin pojastaan! Tuolla se taas
näkyi virnistelevän muiden neropattien joukossa, joista kukaan tuskin
vielä oli kandidaattitutkintoaan suorittanut. Saapa nähdä, onko hänestä
edes siihen sanakirjatyöhön?
— Näillä puolueilla ei taistella mitään ulkonaista vihollista vastaan.
Ne ovat siihen aivan liiaksi mukavat ja rauhallisissa oloissa
kasvaneet. Täytyy tulla kokonaan uusi polvi, joka voi ottaa sen
taistelon niskoilleen. Näiden ainoa pelastus ja elin-ehto on, että ne
pysyvät liikkeessä, että ne riitelevät, että ne eivät muutu seisovaksi
vedeksi. Muuten ne mätänevät. — Mutta minunhan tuli oikeastaan puhua
meidän kansallisesta keväästämme.
Mikä oli esimerkiksi Johan Vilhelm Snellmanin merkitys? Eikö se, että
hän pani vedet liikkeeseen, että hän synnytti tuon kirotun
kielitaistelun, kuten nykyään lienee tapa sanoa? Ilman sitä olisimme me
jo nyt mädänneitä kaikki tyyni. Ruotsalaisen virkavallan sijasta olisi
meillä vaan venäläinen ja kansa nukkuisi viattomuuden untaan, jota
tuskin venäläiset kansakoulut tulisivat häiritsemään. Meillä on ollut
elämän vuosisata, siksi että meillä on ollut kielitaistelun vuosisata.
Meistä itsestämme riippuu, tuleeko meillä nyt olemaan kuoleman
vuosisata. Tämä sovinto puolueiden välillä, josta nyt puhutaan, olisi
kuolema. Me luopuisimme kaikki siitä parhaasta, mikä meillä on,
ainoastaan sen huvin takia, että me voisimme juhlatilaisuuksissa
esiintyä yksimielisinä ja että meidän johtajamme voisivat hymyillä
toisilleen meidän selkämme takana kuin Rooman auguurit ja sanoa: "maa
on meihin ja me olemme maahan tyytyväiset".
Tuossa istuu esimerkiksi minun veljenpoikani, tuossa, aivan minun
nenäni alla. Hänestä tulee pian senaatt — — —.
Koko yleisö oli kurottunut sinnepäin katsomaan. Varatuomari Tavela
antoi hätäisesti sovitun merkin juhlatoimikunnan jäsenille, jotka
puolestaan lähettivät sen nenäliinaa näyttämällä musiikille yläkertaan.
Se pamahti soimaan niinkuin pyssynsuusta. Setä koetti vielä huutaa
jotakin, mutta turhaan. Kukaan ei kuullut häntä.
Epäilemättä oli se skandaali. Pekka Pulliainen takoi kouransa
punaisiksi aivan hulluna innostuksesta ja kultainen nuoriso säesti
häntä jytyyttämällä paria tuolia sivuovella. Salissa ei kukaan
kannattanut heitä. Yleisö joko oli loukkaantunut taikka ei ollenkaan
ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Ainoa, joka edes pöydän alla taputti
käsiään, oli Impi Kaunikki, mutta sen hän teki ainoastaan kiusatakseen
varatuomaria, jonka oli hyvin vaikea säilyttää mielenmalttiaan.
— Että ne päästävätkin kaikellaisia puhujalavalle! lausui rouva Lyy.
Yliopettaja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Rouva Lyy vaikeni ja jäi
sääliväisenä varatuomaria silmillään mittailemaan. Että niin hienolla
miehellä voi olla niin raaka setä! Onneksi asunee hän jossakin
maaseudulla, joten hänestä ei ainakaan suvulle paljon haittaa olisi.
Oikeastaan oli varatuomari enemmän suuttunut kuin mitä hän tahtoi
näyttää taikka edes itselleen tunnustaa. Nähtävästi oli sedän ilmeinen
tarkoitus ollut skandaliseerata hänet taikka ainakin riistää häneltä
hänen tuleva senaattorisalkkunsa. Senkin hongankolistaja! Tulkoon se
vielä häntä vekseleihinsä puijaamaan!
Eräs juhlatoimikunnan jäsen pyysi puhutella häntä.
— Tahtooko herra varatuomari ehkä nyt esiintyä?
— En, sanoi hän kuivasti. Minä luulen, että yleisö on jo saanut
tarpeeksi puheista.
Juhlatoimikunnan jäsen kumarsi ja meni matkoihinsa. Seurasi soololaulua
ja lausuntoa. Sen jälkeen rupesivat marsalkat siirtelemään tuolia ja
pöytiä syrjään. Nuorisolle oli tehtävä tilaa tanssia varten.
Yliopettaja Lyy katsoi kelloaan.
— Sinä kai jäät tänne vielä? sanoi hän vaimolleen.
— Minun kaiketi täytyy, huokasi rouva Lyy. Lasten tähden.
— Ei äidin minun tähteni tarvitse jäädä, ehätti Impi Kaunikki sanomaan.
Minä tulen.
— Kuinka? Luulin, että sinut saattaa kotiin herra varatuomari? hymyili
yliopettaja.
— Tulen mieluummin isän kanssa.
— Hän harrastaa ruumiinpoltto-yhdistystä, kuiskasi yliopettaja
vaimolleen.
— Ja jää ijäkseen naimattomaksi, kuiskasi rouva Lyy.
Yliopettaja pistäysi sivuhuoneesen toivorikasta poikaansa etsimään. Oli
paljon suurempi syy saada hänet maailman pahuudelta varjelluksi kuin
hänen kolmenkymmenenkahden vuotias sisarensa.
Hän tapasi Onnin seisomassa tarjoilupöydän ääressä ja kuuli hänen juuri
puhuvan sanakirjatyöstä eräälle nuorelle ja vaatimattomalle
ylioppilaalle, joka kuunteli häntä suurella mielenkiinnolla. Eikö hän
ehkä mahdollisesti voisi ottaa sitä tehdäkseen?
— Mitäh? sanoi isä.
— Tarjoan tässä vaan vähän rahanansiota.
Yliopettaja meni sanaakaan sanomatta. — Nuoriso rupesi tanssimaan.
Kaunosielut piirittivät setä Malakiaksen, istuttivat hänet keskeensä
monien esittelyjen ja kohteliaisuuksien jälkeen ja jäivät kilistämään
hänen kanssaan sivuhuoneesen.
Varatuomari tarjosi käsivartensa yliopettaja Lyyn toiselle tyttärelle.
Valssi alkoi.
8.
Yliopettaja Lyyn toinen tytär oli nimeltään Aino ja ijältään
kaksikymmentäyksi vuotta. Hän oli naisylioppilas ja luki anatomiaa.
Hänellä oli pieni pystynenä ja suu, joka oli kuin luotu suudeltavaksi.
Jos sai uskoa hänen naistuttaviaan, käytettiin sitä myöskin tähän
tarkoitukseen ahkerasti.
Aino Lyy oli iloinen tyttö ja mukana kaikkialla, minne vain pääsi.
Osakunnan vuosijuhlissa valvoi hän uskollisesti viimeiseen
naiseen ja täytti ja tyhjensi konjakkilasiaan näyttääkseen siten
ennakkoluulottomuuttaan. Mitään pahempaa hänestä ei kuitenkaan ollut
kenelläkään sanomista.
Varatuomari Tavela, joka kuului jo vanhempaan polveen ja oli yksi
entisen Suomalaisen seuran koeteltuja kavaljeereja, ei tuntenut enää
oikein nuorinta Helsinkiä. Hän hämmästyi sentähden jokseenkin, kun
kuuli valssin kestäessä nuoren suloisen naisäänen äkkiä kuiskaavan
hänelle korvaan:
— Karataanko?
— Kuinka?
— Aivan yksinkertaisesti. Te ryöstätte minut.
— Minne?
— Se on teidän asianne.
— Minä en ymmärrä.
— Oh, kuinka te olette naivi! Me menemme pois täältä.
— Me?
— Niin. Te ja minä.
— Milloin?
— Niin pian kuin mahdollista.
— Mutta mitä äitinne sanoo?
— Hän ei saa luonnollisesti tietää siitä mitään.
— Mutta jos hän saa?
— Pelkäättekö?
— Kyllä hiukan.
— Siinä tapauksessa valitan, että olen vaivannut teitä.
Varatuomari Tavela katsoi häneen. Ainon silmäterät loistivat kuin kaksi
metsätähteä tummalla sammalikolla ja hänen etuhampaansa välkkyivät
puoliavoimen ylähuulen alta. Tyttö oli todellakin viehättävä ja
kerrassaan enkeli tuohon vanhempaan verrattuna.
Mutta hänellä ei sittenkään ollut halua mihinkään seikkailuihin. Hän
oli jo liian vanha ja yhteiskunnallinen mies leikkimään Rinaldo
Rinaldinia eikä hän sitäpaitsi ollut oikein varma siitä, tekikö toinen
pilkkaa hänestä.
Hän päätti ottaa selvän siitä.
— Te tahdotte kotiin? alotti hän uudelleen.
— Kuka sen on sanonut? tuli takaisin kuin taisteluvaatimus.
— Minne siis?
— Ulos! Jonnekin!
— Kuinka se kävisi laatuun?
— Minä halveksin kaikkea sitä, mikä käy laatuun.
— Vai olet sinä sitä sorttia, ajatteli varatuomari. Odotapas!
Häntä harmitti tuon pienen pystynokan hermostuttava varmuus. Sitäpaitsi
kiusasi häntä hänen kalju päälakensa. Luuliko tuo vanhoillisen kodin
ruukkukasvi, että voitiin hänen, vanhan miehen ja entisen Don Juanin
kanssa, niin vaan rankaisematta leikitellä? Taikka pidettiinkö miestä
jo nykyään niin vaarattomana ja kaikin puolin idiottina, jos oli pari
vuotta yli kolmenkymmenen ehtinyt?
Seuraukseksi heidän keskustelustaan tuli, että he ensimäisellä
väliajalla hävisivät muiden huomaamatta. Heidän vaatteensa olivat
alikerroksessa. He pukivat sutiputi päälleen ja astuivat kadulle.
— Tämä on kaunista, ajatteli varatuomari. Senaattorinkokelas
viekoittelemassa nuoria tyttöjä Palokunnantalolla!
Hän oli kuitenkin ehtinyt ajattelemaan itselleen kunniallisen
pakomatkan. Pahimmassa tapauksessa veisi hän tytön suoraan kotiin ja
palajaisi sitten Palokunnantalolle ilmoittamaan mammalle, että Aino oli
äkkiä ruvennut voimaan pahoin. Aivan tyydyttävä ei tuo selitys tietysti
ollut, mutta se oli tytön asia. Hän puolestaan pesi kätensä.
Ainon mieltä ei tuntunut mikään epäilys painavan. Hän hyräili.
— Neiti on musikaalinen, sanoi varatuomari.
— Vain kotitarpeiksi, vastasi tyttö ja jatkoi hyräilemistään.
Varatuomari tunsi tilansa yhä kolkommaksi.
Mitä hän nyt tekisi mokomalle? Häntä kadutti, että hän oli ollenkaan
antautunut tähän pörröisen tyttöpään oikkuun ja vannoi, ettei sellaista
ainakaan vast'edes saisi hänelle tapahtua.
— Mihin minä nyt vien teidät? kysyi hän suoraan.
— Mihin vain teitä haluttaa, kuului vastaus.
Varatuomari mietti. Kenties tyttö sittenkin vaan teki pilkkaa hänestä
hänen kaljun päälakensa tähden? Sen pilkan saisi hän kyllä kalliisti
maksaa.
Ja jälleen heräsi hänessä uhman ja ylpeyden henki. Eikö tyttö tiennyt
siis ollenkaan, kenen kanssa hän leikitteli? Pidettiinkö häntä siis
vanhoilla päivillään vielä ujona keltanokkana, jonka kanssa sai
uskaltaa mitä tahansa? vai luottiko tyttö oman perheensä ja
varatuomarin yhteiskunnallisen aseman rakentamiin raja-aitoihin?
Epäilemättä voi niihin luottaakin. Mutta ei niitäkään saanut sentään
näin ilmeisellä ja hävyttömällä tavalla uhmata.
— Kenties otamme ajurin? esitteli hän.
— Otetaan vaan, vastasi tyttö.
Hän jatkoi hyräilemistään.
Sepä perhanaa, ajatteli varatuomari.
Hän vihelsi ajurin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Tämä lähti
kiidättämään pitkin Töölön tietä ulos kaupungista.
Mutta heti sen käskyn annettuaan rupesi varatuomaria kaduttamaan.
Tämähän oli sula skandaali. Tietysti olisi se oikein mokomalle
hurjapäälle, mutta mitäs hän, varatuomari, sitten tekisi? Syy tietysti
lankeisi hänen niskoilleen. Kenties olisi hän pakotettu vielä naimaan
tytön.
Kukaties ei toinen ollenkaan ymmärtänyt, mitä hän uskalsi.
— Tiedättekö, minne me nyt ajamme? kysyi varatuomari.
— En, vastasi tyttö.
Hän lepäsi reessä silmät ummessa eikä hyräillyt enää. Edes yksi
edistysaskel, ajatteli varatuomari.
— Me ajamme ulos kaupungista, ilmoitti hän mahtipontisesti.
— Vai niin.
Hän ei edes raottanut silmiään.
— Kuuden seitsemän kilometrin päähän.
— Eikö etemmä?
Nähtävästi hän oli valmistunut matkalle maailman ympäri.
— Erääseen maalaistaloon.
— Entä sitten?
— Sitten, jaa ... me juomme kaiketi kupin kahvia.
— Sitten?
— Sitten, sitten me jäämme sinne.
— Eikö muuta?
Perhana, ajatteli varatuomari. Tuollainen ylpeys on ennenkin käynyt
lankeemuksen edellä.
— Emmekä palaja ennen kuin aamulla aikaiseen.
— Ikävä, että ollenkaan palajamme.
Hän oli päälle päätteeksi jälleen ruvennut hyräilemään.
Varatuomari oli lyönyt viimeisen valttinsa.
Hänellä ei ollut edessä muu kuin pakomatka, ellei hän aikonut panna
todellakin täytäntöön, mitä oli uhannut.