— Ympäri Töölönlahden, komensi hän kaikuvalla äänellä ajurille.
He istuivat äänettöminä. Kulkuset kilisivät omia aikojaan. Tyttö lepäsi
silmät ummessa ikäänkuin hänelle olisi ollut ehdottomasti samantekevä,
minne ajettiin.
Vasta Pitkällä sillalla raotti hän silmäluomiaan:
— Emme matkustaneetkaan maaseudulle, sanoi hän.
— Emme, vastasi varatuomari.
On niitä toisiakin keinoja rangaista sinua, ajatteli hän. Odotas vaan,
kun tullaan kaupunkiin.
— Kämpin hotelliin! komensi hän jälleen ajuria Aleksanterinkadun
kulmassa.
Tyttö ei hievahtanutkaan.
Hevonen pysähtyi Kämpin eteen. He nousivat reestä ja varatuomari
maksoi. Sitten astuivat he eteiseen.
— Onko teillä mitään vapaata yksityishuonetta? kysyi varatuomari
kuuluvalla äänellä portinvartialta.
— Minä kysyn hovimestarilta, sanoi nappiniekka nopeasti ja katosi.
Ei mitään vaikutusta. Tyttö tavaili huolimattomasti matkustajataulua.
— Ei tarvita yksityishuonetta, sanoi varatuomari. Me olemme päättäneet
syödä suuressa salissa.
Hovimestari kumarsi.
He nousivat yläkertaan. Suuressa salissa oli varietee ja tungos
tavaton. Aivan estraadin alla näkyi kuitenkin sattumalta olevan eräs
pöytä vapaa.
— Kenties otamme tuon pöydän? esitteli varatuomari.
— Kenties, sanoi tyttö päätään nyykähyttäen.
He tunkeutuivat pöytien välitse. Joukossa oli paljon varatuomarin
tuttavia, jotka uteliaina kurottelivat päitään nähdessään hänet
naisseurassa. Sitä ei ollut vuosiin tapahtunut.
— Syömmekö? kysyi varatuomari.
— Ruokaa saan minä kotonakin.
Me juomme siis, päätti varatuomari.
Hän tilasi pullon sampanjaa ja täytti lasit. Samalla koetti hän tutkia
seurakumppaninsa kasvoista, mitä hän ajatteli.
Niistä ei näkynyt mitään. Hän istui niinkuin olisi ikänsä istunut
siinä.
— Maljanne, sanoi varatuomari.
— Maljanne.
Esitettiin juuri erästä lauluduettoa. Toinen esiintyvistä naisista oli
puettu pojan pukuun. Hän oli aivan epäsiveellisen lihava pingotetuissa
trikoohousuissaan.
— Hiukan kehittynyt kaunotar, huomautti varatuomari.
— Niin, erittäinkin hänen taka-ulottimensa, sanoi tyttö.
Varatuomari ei tehnyt enää mitään huomautuksia.
Seuraava numero oli talonpoikaiskoomikko. Hänen sukkeluutensa olivat
sangen peitettyjä, mutta eivät juuri hienointa lajia. Tyttö nauroi
niille katketakseen.
Tuon kanssa minä en tahtoisi mennä naimisiin, ajatteli varatuomari.
Eräs soittokunnan naisista katseli häntä. Varatuomari tervehti häntä,
nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä tekisi.
— Emmekö kutsu häntä pöytäämme? esitti tyttö.
Nyt menee hävyttömyys liian pitkälle, ajatteli varatuomari.
Samassa katsoi hän ikäänkuin sattumalta kelloaan. Tunti oli kulunut
siitä kuin he Palokunnantalolta lähtivät.
— Onko teidän kiire kotiin? kysyi tyttö.
Tämän saat sinä kalliisti maksaa, ajatteli varatuomari.
Uusi ajatus oli syntynyt hänessä.
Samassa tuli näyttämölle paljasjalkainen Duncan-tanssijatar, jonka
alastomat sääret alkoivat välähdellä heidän silmäinsä edessä. Kaihtimet
liehuivat; heidän näköalaansa olisi voinut kuka kilisevä-kannuksinen
miekan urho tahansa kadehtia.
Tyttö haukotteli.
Hyvä merkki, ajatteli varatuomari.
— Te ette pidä Duncan-tanssijattarista, sanoi hän.
— En erityisesti. Miksi ei meillä koskaan saa nähdä oikeata
vatsatanssia?
Varatuomari ei kysynyt enempää.
Hän maksoi nopeasti sampanjansa ja esitti poislähtöä. Tyttö katsoi
häneen kummastuneesti, mutta suostui. He tungettelivat jälleen pöytien
välistä. Tuttavat katsoivat heihin ja varatuomari kiitti kun pääsi
eteiseen.
Skandaali on tapahtunut, ajatteli varatuomari. Tietysti tietää koko
kaupunki huomenna, että minä olen ollut yliopettaja Lyyn tyttären
kanssa varieteeta katsomassa. Muuten ei siinä mitään niin merkillistä
olisi, mutta tuo hänen salaperäinen karkaamisensa tanssitilaisuudesta?
Sitä hän ei mitenkään enää voisi tyydyttävästi tytön äidille selittää.
Jääköön selittämättä siis! ajatteli hän. Se oli tytön oma asia. Mitä
oli houkutellut häntä harharetkille?
Hänellä oli tällä kertaa oma kunnia pelastettavanaan. Kunnia tytön
silmissä.
— Oletteko usein ollut täällä? kysyi hän kadulle tultuaan.
— Joskus entiseen aikaan, vastasi tyttö.
Ihana entisyys, ajatteli varatuomari. Siihen voisi ehkä olla hauska
tutustua.
Hänen päätöksensä oli kypsynyt. Vielä ei hän ollut viimeisintä
valttiansa lyönyt pöytään.
— Ajuri!
Varatuomari kuiskasi jälleen jotakin hänen korvaansa. He kiisivät
eteenpäin salaman nopeudella.
— Seis!
He pysähtyivät erään paraatikäytävän eteen. He kohosivat ylös pimeitä
portaita ja tulivat erääseen eteiseen. Varatuomari riisui tyynesti
päällysvaatteensa ja pyysi neitiä tekemään samoin. Hän väänsi
sähkölampun palamaan ja pyysi neitiä astumaan saliin.
— Kuka tässä asuu? kysyi hän viattomasti.
— Minä, vastasi varatuomari.
Se oli hänen viimeinen valttinsa.
— Te asutte sangen mukavasti.
Hän heittäysi veltosti pehmeälle leposohvalle ja näytti aivan ilmeisiä
väsymyksen oireita.
Varatuomari päätti ottaa asian humoristisesti.
— Aiotteko te jäädä siihen nukkumaan? kysyi hän.
— Niin, ellei teillä muuta lepopaikkaa ole.
Nyt oli mahdoton enää jatkaa tähän äänilajiin, ellei mieli keskustelun
kääntyä tosiasioihin. Sitä taas ei varatuomari uskaltanut.
— Te olette hupainen tyttö, lausui hän happamesti.
— Hyvä, että te vihdoinkin huomaatte sen.
Varatuomari tunsi itsensä tosiaan varsin epävarmaksi. Jos tyttö olisi
ollut joku muu, olisi tilaisuus ollut sangen yksinkertainen. Mutta
yliopettaja Lyyn tytär, perheen, jossa hän seurusteli, sivistynyt
nainen, jolta ei ainakaan näyttänyt itsetietoisuutta puuttuvan ...
prrr! hänen kävi kylmät väreet pitkin selkäpiitä.
Ja jälleen katui hän, että hän oli ollenkaan lähtenyt hullun vasikan
kanssa kilpaa juoksemaan. Hän pelkäsi kaikkea mikä vain vivahti
skandaaleihin enempi kuin kuolemaa ja olisi maksanut tuhat
riikintaaleria päästäkseen täältä sinne, missä pippuri kasvoi. Päälle
päätteeksi oli hänellä kaiken aikaa eräs kiusallinen tunne, että häntä
vedettiin armottomasti nenästä.
Mutta tässä täytyi tunnustaa pataa. Hän päätti tehdä suoran kysymyksen.
Tyttö ennätti hänen edelleen.
— Minäpä tiedän, mitä te mietitte nyt.
— Mitä?
— Te mietitte, miksi minä olen täällä.
— Juuri sitä tahdoin minä kysyä teiltä.
— Miksi ette ole ennemmin kysynyt? Onhan se aivan luonnollista.
— Kuinka niin?
— Aiottehan te naida minun sisareni.
Ahaa, ajatteli varatuomari. Mutta hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt.
— Suokaa anteeksi, sanoi hän. Mutta minusta ei tuo vielä ole aivan
riittävä syy.
— Eikö? Minä olen mustasukkainen, tietystikin.
Tyttö oli nähtävästi suuri humoristi. Taikka lapsi.
— Siksi te välttämättömästi tahdotte skandaliseerata itsenne?
— Teidät tahdon minä skandaliseerata.
Jos hän oli lapsi, oli hän ainakin sangen viisas lapsi. Varatuomari
päätti jatkaa tiedusteluaan.
— Te siis rakastatte minua? heitti hän keveästi.
— Kaikkea muuta. Mutta minä vihaan sisartani.
Hän oli lapsi.
— Miksi te vihaatte häntä?
— Tietysti siksi, että hän on minun sisareni.
Ei, ei hän mikään lapsi ollut. Noin puhuvat vain täyskasvaneet.
— No niin, minä en rakasta häntä.
— Sen minä kyllä tiedän.
— Mutta luulette, että minä sittenkin aion hänen kanssaan naimisiin.
— Miksi te muuten kävisitte meillä?
— Minä kuulun arpajaistoimikuntaan.
— Mutta miksi te kuulutte siihen?
— Tietysti siksi, että minut on valittu.
— Mutta miksi te annoitte valita itsenne?
Yksi hullu voi kysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata, ajatteli
varatuomari. Istuiko hän tässä tunnustuksilla?
Hän päätti tehdä pikaisen lopun seikkailusta.
— Entä jos minä rakastaisin teitä? sanoi hän.
— Se ei olisi tämän illan jälkeen ollenkaan mahdotonta.
— Mutta mitä te siinä tapauksessa tekisitte?
— Kenties menisin teidän kanssanne naimisiin.
— Vaikka ette rakasta minua?
— Se ei suinkaan olisi mikään este teille.
— Eikä teille?
— Vielä vähemmän.
Ei kiitoksia, ajatteli varatuomari. Mutta hän ei vielä ollut oikein
varma siitä, puhuiko hän lapsen tai täyskasvaneen ihmisen kanssa.
— No niin, me menemme siis naimisiin?
— Milloin?
— Milloin tahansa.
— Teillä ei olisi mitään sitä vastaan?
— Ei ollenkaan.
— Kenties nyt heti?
— Miten herra varatuomaria vain huvittaa.
Ahaa, ajatteli varatuomari. Jopas tuli edes arvonimi.
— Minulla on siis lupa esim. suudella teitä?
— Muut eivät ole lupaa kysyneet.
Tyttö oli suorastaan hävytön. Hänen tyyneytensä oli sitäpaitsi niin
kyynillisen kylmää, että jos varatuomarilla olisi tilapäisesti joitakin
intohimoja ollutkin, olisivat ne varmaan jo aikoja sitten kauhuissaan
karkonneet.
Varatuomari tunsi itsensä yksinomaan koomilliseksi.
— Ettekö pelkää? sopersi hän hampaittensa välistä.
— En ollenkaan.
Varatuomari kallistui hammasta purren hänen ylitsensä. Samassa sattui
hänen katseensa tytön silmiin, jotka olivat vihlaisevat ja kylmät
niinkuin rauta pakkasessa. Hän ei värväyttänyt niin jäsentäkään.
He katselivat näin hetken toisiaan.
— Te menette liian pitkälle, hyvä neiti, sanoi varatuomari äänellä,
josta oli leikki hyvin kaukana.
— Minä tiedän kyllä rajani, hyvä herra, sai hän vastaukseksi yhtä
lujalla äänellä.
— Hyvä, että tiedätte sen.
— Muuten ei olisikaan hyvä.
Heidän kasvonsa olivat vain vaaksan päässä toisistaan. He mittailivat
toisiaan kuin kaksi jäämeren petoa, silmillä, joista liekehti
keskitetty, puserrettu vihamielisyys.
— Te olette merkillinen nainen, sanoi varatuomari.
— Niin ne kaikki sanovat, virkkoi tyttö.
Varatuomari ojensihe noustakseen. Samassa tunsi hän hehkuvan
laavavirran laikahtavan läpi sisälmyksiensä. Hänen sydämensä löi
haljetakseen ja hänen polvensa vapisivat. Oli kuin olisi koko ruumis
ollut karreksi muuttumassa.
Tämä harrastaa myös ruumiinpolttoa, ehti hän vielä ajatella
humoristisesti.
Sitten pimenivät hänen silmänsä, hän lankesi polvilleen ja suuteli
häntä nopeasti suulle. Yksi, kaksi, kolme, monta kertaa. Tyttö lepäsi
kuin kuollut jäsentäkään liikahuttamatta.
"Noh, miehet, veikot, veikkoset
näin näitä häitä juodaan.
Lopussa viel' ei entiset
ja uutta aina tuodaan",
kuului samalla loilotettavan jossakin portaiden alapäässä.
Tyttö kohousi istualle.
Nyt tulee korvatillikka, ajatteli varatuomari. Hän päätti esiintyä
gentlemannina.
— Tahdotteko, että me huomenna julkaisemme kihlauksemme?
Tyttö nauroi.
— Ei sen ainakaan tämän tähden tarvitse tapahtua.
— Mutta jos se ei olisi tämän tähden?
— Julaistaan vaan.
Nyt olen minä satimessa, ajatteli varatuomari. Siitä tulee
ihanteellinen avioliitto.
Hänen lohdutuksensa oli, että sadin olisi voinut olla
epämiellyttävämpi.
"Onpa meillä mööpeleitä,
ämpäri ja kiulu,
vanha roka seinällä
ja ravistunut viulu",
kuului jälleen, tällä kertaa lähempää.
Varatuomari yritti jälleen suutelemaan.
— Sht! sanoi tyttö ja kuunteli. Sieltä tulee joku.
Nyt kuului loilotus aivan oven takaa. Varatuomari kuunteli ja tunsi
äänen.
— Setä! Tänne ei pääse kukaan.
Samassa muisti hän antaneensa sedälle avaimet. Hän kiirehti eteiseen
sulkemaan varmuuslukkoa.
Ovi oli jo auki. Setä oli jo ovenraossa ruumis puoleksi sisällä. Mutta
hän ei tullut yksin. Onni Lyy ja Vilho Viksari taluttivat häntä.
— Anteeksi, herra Tavela sairastui äkkiä ja me katsoimme parhaaksi...
Setä oli aika lailla humalassa. Hän hoiperteli ja etsi tukea
pihtipielestä.
— Minä olen ollut nuorten kanssa, puheli hän. Nuoret ovat maan suola!
Nuoret ovat kansan omatunto! Minä olen nuori, minä. Mene sinä matkaasi!
Sinä olet sellainen ... varatuomari! — Oo!
Hän oli tullut salin ovelle, ja nähnyt Ainon, joka seisoi tyynenä
keskellä lattiata kasvot oveenpäin.
Setä kumarsi. Veljenpojan korvalehdet kipenöitsivät.
— Saanko luvan esitellä: morsiameni.
— Aa! Saan luvan onnitella.
Aino oli tullut eteiseen. Onni Lyy ja Vilho Viksari seisoivat
paikallaan kuin suolapatsaat.
— No, ettekö tekin onnittele? sanoi Aino hymyillen.
— Kernaasti, sanoi veli. Onni on minun nimeni.
Hän kätteli sekä sisartaan että varatuomaria. Mutta hän ei tiennyt,
mitä ajatella ja tunsi itsensä tuiki typeräksi.
Viksarilla oli omat ajatuksensa tästä kihlauksesta.
— Kenties saan minä viedä ilmoituksen jo lehteen? sanoi hän viekkaasti.
— Viekää te vaan, hymyili Aino.
Sehän siitä sittenkin lopuksi tuli, ajatteli varatuomari.
Hän repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti: "Kihloissa, Aino Lyy,
Tauno Tavela." Ojensi sen Vilho Viksarille.
— Minä olen teille suuresti kiitollinen, sanoi hän. Muutoin: tietysti
tämä kohtaus jää meidän kesken.
— Tietysti.
Viksari tunsi olevansa sangen nolo. Lempoko hänet oli pannutkin
leikkimään tässä rakkauden postiljoonia?
Hän kumarsi lähteäkseen.
— Minä tulen mukaan, sanoi Onni.
— Me tulemme kaikki, sanoi varatuomari.
He lähtivät. Setä yksin jäi saliin. Varatuomari saattoi hänet sohvalle
nukkumaan ja asetti tyynyn hänen päänsä alle. Sähkön jätti hän
kuitenkin varovaisuuden vuoksi palamaan.
Onni odotti sisarensa kanssa porraskäytävässä.
— Me menemme kai kotiin? sanoi veli.
— Kaiketikin, sanoi sisar.
— Tietääkö mamma mitään asiasta?
— Hän saa sen tietää ennen maatamenoaan.
— Missä sanot olleesi?
— Kihlautumassa.
Varatuomari tuli ja ojensi käsivartensa morsiamelleen. He astuivat
kaikki ulos kadulle.
9.
Setä Malakias heräsi hyvin varhain seuraavana aamuna. Hän löysi itsensä
veljenpojan sohvalta vielä täysissä juhlatamineissaan.
Hän ei aluksi muistanut ollenkaan, missä oli.
Mutta heti kuin hän sen muisti myös, kimposi hän kohoksi, riisui
hännystakkinsa ja rupesi päätäpahkaa pukeutumaan.
— Saanko minä tuoda herralle kahvia? kysyi piika ovelta.
— Ei ole tarpeellista.
Hän köytti kiini hylkeennahkaisen kapsäkkinsä ja vilkaisi aikataulua.
Katsoi kelloaan ja puki turkin päälleen.
— Saa sanoa varatuomarille, että minä olen matkustanut, ilmoitti hän
kyökin ovesta.
— Kenties minä kuitenkin herätän varatuomarin?
— Ei ole tarpeellista.
Hän löysi ajurin ja saapui asemalle juuri kuin soitettiin toista
kertaa. Hän syöksyi tuulena ylös portaita, sysäsi kantajat syrjään,
ehti vielä ostamaan aamulehdet ja heittäytymään toisen luokan vaunuun,
jonka hän aatteellisessa innostuksessaan oli lähtiessä sallinut
itselleen.
Juna vihelsi. Nyt vasta oli hänellä aikaa huoahtaa.
Hän muisti hämärästi, mitä hänelle viimeisen vuorokauden kuluessa oli
tapahtunut. Mutta hän ei tahtonut sitä ajatella enempää. Kaikki oli
käynyt häneltä kuin unessa, aina tuosta hänen äkillisestä lähdöstään
pääkaupunkiin, jatkuen yhtenäisesti humuun ja humaltumiseen nuorten
miesten parissa.
Nyt alkoi hän herätä vähitellen. Hän kaipasi takaisin pieneen
maaseutukaupunkiinsa, kodikkaaseen työväenkeittiöön, rakkaiden
sanomalehtiensä luo ja puhumaan politiikkaa koulupoikien kanssa.
Se tulisi tästä lähtien olemaan hänen ainoa maailmansa. Eikä hän enää
milloinkaan jättäisi sitä.
Samassa muisti hän sanomalehdet taskussaan. Ensimäinen, joka sattui
hänen eteensä, oli veljenpojan kihlaus-ilmoitus.
— Kas vaan, sanoi hän itsekseen ja luki toisen kerran.
— Onneksi olkoon, hymähti hän.
Nyt tiesi hän katkenneeksi viimeisen siteen, joka häntä oli vielä
pääkaupunkiin kiinnittänyt. Veljenpoika ei varmaankaan enää koskaan
kirjoittaisi hänen vekseleihinsä.
Hän avasi lehden ja luki pääkirjoituksen otsakkeen:
— Sovinto puolueiden välillä.
— Niin vai, hymähti hän happamesti.
Ja ensimäisen kerran elämässään tunsi hän itsensä vanhaksi ja
tarpeettomaksi. Ne näkyivät kyllä hoitavan asiansa. Hän oli ikäkulu
ukkorähjä, joka jo joutikin romukoppaan.
Näissä synkissä mietteissä silmäili hän edelleen lehteä. Hänen
silmäänsä sattui otsake: "Muukalainen Israelissa", painettu
petiittivälikkeillä. Alla seisoi: Vilho Viksari.
Setä huomasi heti ensimäisistä riveistä, että tarkoitettiin häntä. Hän
luki edelleen ja huomasi, että siinä oli leikillisessä muodossa
kerrottu hänen seikkailunsa. Leikki ei ollut millään tavalla
pahansuopaa taikka ilkeätä, mutta kaikissa tapauksissa kyllin
ilkeätä saattaakseen hänet naurun-alaiseksi tuossa pienessä
maaseutukaupungissa.
— Saakelin veitikat! sanoi hän ääneen.
Häntä huvitti leikki.
Mutta heti sen jälkeen tuli hän hyvin vakavaksi.
— On se sentään hyvin sikamaista, mutisi hän, ja luki uudelleen
kirjoituksen.
Se oli täydellinen luonnekuvaus hänestä. Ei se ollutkaan niin viatonta
kuin hän oli uskonut ensi näkemältä. Kun hän oikein rivien välistä
luki, huomasi hän, että hänet oli esitetty siinä vanhaksi höperöksi,
viimeiseksi mohikaaniksi, joka kummitteli selvällä päivällä
valko-ihoisten parissa.
— Hävytöntä! murahti hän ääneen ja rypisti lehden.
Mutta hänellä ei ollut enää voimaa siveelliseen suuttumukseen. Hän
tunsi vaistomaisesti, että tuo kynäniekka oli oikeassa. Mikä hän enää
olikaan muuta? Romukoppaan, romukoppaan, niin että luut kalisevat!
Hänen päänsä nyykähti vasten rintaa ja sanomalehti putosi hänen
käsistään. Junan jyrinä hytkytteli mielinmäärin hänen ruumistaan ja ohi
kiitävät kiskojen liitekohdat soittelivat hänen korvaansa
yksitoikkoista säveltään. Hän rupesi siinä jo erottamaan sanojakin. Hän
kuunteli niitä kotvasen ja virisi vihdoin itsekin hyräilemään hiljaa
vanhalla särkyneellä tenorillaan.
"Onpa meillä mööpeleitä,
ämpäri ja kiulu,
vanha roka seinällä
ja ravistunut viulu."
Hänen äänensä katkesi särähtäen ja hänen nenänjuurensa kutisi hyvin
kummallisesti. Hän tunsi tarvitsevansa nenäliinaa.
Samassa putosi kirkas kyynel hänen kädelleen. Hän itki.
— Itku pitkästä ilosta, myhähti hän.
Elämä on oikeastaan sangen yksinkertaista, ajatteli hän sitten. Kun on
nauranut aikansa, niin itkee, ja kun on itkenyt, niin rupeaa jälleen
naurattamaan. Tämän tietäen voi tehdä kumpaistakin melkoisella
mielentyyneydellä.
Hän kuivasi kyyneleensä ja hymyili. Sitten oikasi hän jälleen
rypistyneen sanomalehden ja luki sen tarkkaan, ensimäiseltä viimeiselle
sivulle, kuten hänen tapansa oli. Sitten taittoi hän lehden
huolellisesti taskuunsa ja jäi liikkumattomana katsomaan ulos vaunun
ikkunasta harmaan pakkas-aamun hämärään, joka valkeni vähitellen.
Hänen oli hyvä olla. Ei mieli kaivannut mitään jäleltäpäin, ei mitään
edeltäpäinkään toivotellut, oli hyvä niinkuin oli, vaikka kuolema
huomispäivänä päälakeen putoaisi.
Lokakuulla 1905.