Aaro Alanne, dekadenttikirjailija, Kalle Kaurio, huomattava
musiikki-entusiasti ja Vilho Viksari, radikaalinen sanomalehtimies.
Premiäärinäyttelijä Tuomas Tuulihattu ei oikeastaan kuulunut tähän
ryhmäkuntaan, mutta oli liittynyt siihen tällä kertaa muiden
puhetoverien puutteessa.
Suurinta ääntä piti tällä kertaa Vilho Viksari.
— Ajatelkaas, minä tulen suorastaan Helsingin Sanomien toimistosta.
Herrat eivät ole suvainneet painattaa minun kirjoitustani. Eikä siinä
kuitenkaan oltu muuta kuin aivan päällisin puolin haukuttu heidän omaa
lehteään. Se on minulla täällä mukanani. Tahdotteko kuulla?
Yleisellä huutoäänestyksellä kumottiin ehdotus. Viksari yksinään huusi:
"jaa".
— Sikamaista se on kaikissa tapauksissa, sanoi. Minä protesteeraan.
Mitä on tehtävä? Sananvapautta poljetaan.
— Meidän on kaiketi perustettava uusi lehti, huomautti Onni Lyy
piloillaan.
— Ja uusi puolue, säesti Yrjö Ylänne.
— Minä puolestani perustaisin mieluummin uuden isänmaan, sanoi Aaro
Alanne.
— Myöskään koko tämä maapallo ei miellytä minua, ilvehti Tuomas
Tuulihattu.
Mutta Vilho Viksari ei ollut leikkipäällä tänään.
— Ne kuuluvat hommaavan sovintoa siellä yläilmoissa, mutisi hän
hampaittensa välistä. Helvetti!
— Taotaan me sillä aikaa aseita.
Se oli Kalle Kaurio, musiikki-entusiasti, joka lausui nämä
syvämietteiset sanat.
— Eläköön musiikki!
— Häntä pystyyn!
Kalle Kaurion malja juotiin sameassa absintissa. Se oli voittokulussaan
maailman ympäri ehtinyt vihoviimein herättää myöskin Suomen
punaposkisten dekadenttien huomiota.
Samassa syöksyi sisälle sosialistinen nuorukainen Pekka Pulliainen,
tulipunaisessa kravatissaan.
— Minä tulen juuri työväenkokouksesta ylioppilastalolta. Kuinka te ette
ole siellä?
— Pidetään täällä omaa kokousta.
— Koirien kirkonmenoa?
— Kuningas alkohoolin palvelusta.
Hän ennätti kuitenkin tällä kertaa istahtamaan. Muuten oli hänellä aina
kiire ja taskut lentolehtiä pullollaan.
— Mitä uutta kokoukseen?
— Eipä mitään. Useimmat puhujat vihellettiin alas.
— Esiinnyitkö sinä?
— En tällä kertaa. Siellä oli myöskin eräs vanha herra, joka puhui
jokseenkin järkevästi.
— Hänet vihellettiin myöskin alas?
— Ei, ulos. Hän meni niin että liepeet liehui.
— Tunsitko hänet?
— En. Mutta sanottiin, että se oli joku vanha lehtori maaseudulta.
— Suomettarelainen?
— Sanoi olevansa. Mutta puhui kuin pahin perustuslaillinen.
— Niinhän ne aina tekevät julkisissa kokouksissa.
— Se on sitä logiikkaa.
Mutta Pekka Pulliainen oli käynyt vakavaksi.
— Minä tahdon tutustua siihen mieheen. Mikä into, mitkä laajat
näköalat! Hän alotti maailman luomisesta ja lopetti viimeisten päivien
tapahtumiin. Sitä kuunneltiin suurella jännityksellä.
— Mutta miksi hänelle vihellettiin?
— Kun hän lopuksi mainitsi olevansa suomettarelainen. Minä aion heti
ottaa selvän hänen osotteestaan.
— Kenties voisit vielä saada kiinni hänet.
— Luultavasti hän ei ole vielä ehtinyt kauaskaan.
Pekka Pulliainen nousi ylös ja lähti yleisen naurunremakan kestäessä.
Vilho Viksari juoksi hänen peräänsä ja kysyi miehen nimeä. Ehkä voisi
kyhätä jonkun pätkän asiasta.
— Tavela, Teofilus Malakias Tavela. Hän esitti itsensä heti alussa
kaikuvalla äänellä. Suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen
ja vapaamielinen mies.
— Erinomainen nimi.
— Ja merkillinen suomettarelainen.
Se oli todellakin ollut setä Malakias. Hän oli käyttänyt hyvin aikansa
varatuomarista erottuaan. Oli ostanut vekselilanketit, riidellyt
suomenkieltä osaamattoman neidin kanssa paperikaupassa ja nähnyt
Ylioppilastalon edustalla sankan kansanjoukon. Mennyt kokoukseen,
puhunut ja tullut ulos ajetuksi. Kaikki vajaan tunnin kuluessa.
Mutta Pekka Pulliaisen käynti oli antanut aika vauhdin nuorten miesten
keskustelulle.
— Siinä on ainakin mies, jolla on ihanteita, huomautti Kalle Kaurio
syvällä rintaäänellä.
Hänen erikoisuutena oli se, että hän osasi antaa syvämielisen ja
metafyysillisen kaiun kaikkein tavallisimmillekin sanoille ja asioille.
Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mistä se johtui, mutta häntä kuunneltiin
tässä piirissä aina suurella kunnioituksella, niinkuin miestä, joka on
murtanut kaikki turhat mielikuvat ja tuijottaa suureen ja tyhjään
tuntemattomuuteen.
Tällä kertaa kylvi hän kuitenkin tien oheen.
— Niinkuin ei tässä muita olisi, hymähti arvostelija viiksiään
kiertäen.
— Pessimismi on myöskin ihanne, vakuutti dekadenttikirjailija.
— Taide on minun jumalani, julisti premiäärinäyttelijä.
— Ja minun jumalani kuningas alkoholi, kerskasi keveästi Onni Lyy.
Mutta musiikki-entusiasti katsoi yhä syvämietteisesti eteensä.
— Se on kaikissa tapauksissa jotakin positiivista. Teillä on jokaisella
edes jokin jumala. Minulla yksin ei ole mitään. Te toki väitätte
jotakin...
— Tietysti niin pian kuin me ajattelemme, kivahti dekadentti.
— Siinäpä se. Jokainen ajatus sellaisenaan on jo jotakin positiivista
ja rajoittaa ihmistä. Ei pitäisi ajatella mitään.
— Ei ainakaan paljoa, nauroi Onni Lyy.
— Ei ollenkaan. Te liikutte käsitteillä, mutta tiedättekö, mitä
käsitteet ovat oikeastaan? Ne ovat virvatulia. Petosta, valhetta! Totta
on ainoastaan se pohjaton rimpisuo, jonka päällä ne leijailevat,
nimittäin meidän oma sisin itsetiedoton maailmamme. Ei ylöspäin, vaan
alaspäin siis, ei päivään ja aurinkoon, vaan yöhön ja pimeyteen siis
käy kaikkien totuuden-etsijäin tie.
Tällä kertaa hän oli onnistunut. Syntyi nuorten miesten ylle hetkeksi
lyhyt, metafyysillinen vaitiolo. Kukin tuijotti synkästi eteensä,
ikäänkuin olisi jo tuntenut kätensä totuuden-etsijän salaperäistä
lyhtyä puristavan.
Toistaiseksi puristi se ainoastaan absinttilasia.
Vilho Viksari oli istunut edellisen aikana äänettömänä. Hän ei
ylipäänsä antautunut näin syvämielisiin asioihin ja sitäpaitsi oli
hänellä oma pätkänsä mietittävänään. Vahinko vaan, että hän niin
harvoin sai mitään painetuksi.
Nyt keskeytti hän yleisen vaitiolon:
— Mikä on totuus?
Kaikki tunsivat ikäänkuin paino olisi pudonnut heidän poveltaan.
— Totuus on itsensä etsiminen, koetti Kalle Kaurio vielä jatkaa
äskeistä mielialaa.
— Jota ei löydä milloinkaan.
— Sepä se juuri onkin suurta. Tie, totuus ja elämä. Huomatkaa tämä
kolmiyhteys.
Alussa oli sana.
Vilho Viksarin kanssa oli mahdoton ylläpitää mitään vakavampaa
keskustelua. Lumous oli haihtunut ja musiikki-entusiasti vaipui omaan
onnettomuutta uhkaavaan vaitioloonsa, silmät synkästi kulmien alta
etäisyyteen tuijottavina.
Mutta muut tunsivat jälleen päässeensä maailmallisempiin asioihin.
— Totuus on summa kaikkien ihmisten todellisuudesta, julisti Yrjö
Ylänne.
Hänen voimansa oli sanavalmius, jonka avulla hän milloin tahansa voi
lasketella suustaan suppeita viisauden lauselmia. Ne eivät sanoneet
juuri mitään, mutta se ei ollut tarkoituskaan.
— Minun todellisuuteni on teatteri, julisti premiäärinäyttelijä.
— Ja minun viina.
Onni Lyy kerskaili aina juomisellaan, ehkä juuri sentähden, että hän
joi kaikista vähimmän.
— Ja minun naiset, sanoi dekadenttikirjailija, jotakin sanoakseen.
— Ja minun sanomalehti, kun me vaan saisimme oikean
bulevardisanomalehden.
Tämä oli tietysti Viksarin lempiajatus.
— Minulla ei ole mitään todellisuutta, huokasi musiikki-entusiasti.
Hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville. Oli kerta kaikkiaan jälleen
päästy kiinni käytännöllisempään elämään.
— Minun mielestäni olisi ensiksi perustettava uusi teatteri, sanoi
Tuomas Tuulihattu. Pieni, yksityinen teatteri, valitulle yleisölle,
jossa koetettaisiin vaikuttaa yhtä paljon väreillä ja plastiikalla kuin
sanoilla ja ajatuksilla.
Tämä oli liian vanha ajatus. Kukaan ei enää tarttunut siihen.
— Äh, teatteri! huusi Vilho Viksari. Kuka ihminen enää viitsii käydä
teatterissa? Se on vanhettunut taidemuoto, joka ei enää vastaa
tarkoitustaan. Sillä on ollut kaksi kukoistuskautta: toinen
helleeninen, jolloin se oli jumalanpalvelusta, ja toinen renässansi,
jolloin se oli markkinahuvia. Kolmatta ei tule. Kaikki nykyaikainen
teatteri on vain noiden kahden äärimmäisyyden matkimista.
Tämäkään ei ollut mitään uutta. Mutta siitä kannatti kuitenkin
keskustella.
— Minä puolestani taas luulen, että me juuri olemme uuden
kukoistuskauden ovella, sanoi Yrjö Ylänne. Teatteri on juuri se pirun
kirkko, jota me tarvitsemme.
— Epäilemättä on kauneus jälleen tulemassa kansojen uskonnoksi, lausui
vakaumuksella Aaro Alanne.
Hän nimitti itseään oikeastaan aivan väärin dekadentiksi. Hän oli
kauneuden palvelija ja kulki alituisessa tunneväristyksessä.
Mutta Vilho Viksari piti innokkaasti puoliaan.
— Taide ja nykyaika! Kauneus ja työväenliike! Te olette vanhoillisia,
rutivanhoillisia, niinkuin pohjaltaan kaikki kaunosielut! Te uneksitte
palajamista ihmiskunnan lapsuuteen ja restaureeraatte vanhoja
taidemuotoja niinkuin arkkitehdit katoolisia kirkkoja. Nykyajan taide
on sanomalehti. Se on se teatteri, joka nykyään näyttää hyvälle hyvän
muodon ja pahalle pahan, sanalla sanoen: pitää peilin meidän edessämme.
Samalla se on myös koko maailman kokouspaikka, kestikievari,
markkina-majatalo, niinkuin teatteri Shakespearen aikaan. Siinä on
myöskin kaikki näyttelijänsä: korkeiden koturnien kävijät, toisin
sanoen, mahtipontisten pääkirjoitusten sepittäjät, yleisön huvittajat,
klownit, niinkuin minä ja moni muu, ensimäiset rakastajat niinkuin Onni
Lyy ja Aaro Alanne, ja teatterikonnat niinkuin Yrjö Ylänne ja muut
arvostelijat. Sitä paitsi on siinä lukematon joukko statisteja,
varusmestareita, valaistuksen hoitajia, kuiskaajia, kulissimiehiä ja
lopuksi ohjaajat ja tirehtööri. Sanomalehti on nykyään se taidemuoto,
joka syleilee laajimmin olevaisuutta, joka yhdistää kaikki taiteet ja
tulee nielemään kaikki muut. Te näette sen jo Amerikasta! Siellä ei
kukoista muut kuin sanomalehti. Jumalan kiitos, sitä ei ainakaan ollut
helleeneillä, ei Shakespearella! Se on meidän oma keksimämme, "_une
volupté nouvelle_", niinkuin tämä sikaari. Eläköön Gutenberg!
Hän tyhjensi lasinsa innostuksen huumauksessa. Kukaan ei tiennyt
oikein, puhuiko hän totta vai leikkiä. Mutta kaikissa tapauksissa oli
hän hetkiseksi onnistunut kiinnittämään seuran huomion itseensä. Ja
sehän oli pääasia.
— Sinä unohdit permannon, hymähti ylenkatseellisesti Yrjö Ylänne. Se on
kaiketi yleisö-osasto.
— Ja riitelevät puolueet, sanoi Aaro Alanne. Minusta on se vielä
toistaiseksi sangen epävapaa taidemuoto.
Mutta Vilho Viksari oli kerran päässyt hyvän langan päästä kiini. Ja
hän jatkoi järkähtämättä:
— Aivan niinkuin teatterit ennen olivat eri puolueiden
äänenkannattajia, ovat nyt sanomalehdet. Jokaisella ministerillä on nyt
oma orgaaninsa aivan kuin ennen prinsseillä ja ylimyksillä omat
teatterinsa. Samoin kuin ennen loukatut aatelisherrat tunkeutuivat
miekkoineen näyttämölle, tunkeutuvat nyt loukatut kansalaiset
sanomalehden toimistoihin. Samoin kuin ennen komeljantit olivat
yleisesti halveksittuja...
— Ovat nyt sanomalehtineekerit, liitti pilkallisesti
premiäärinäyttelijä.
— Vaikkapa niinkin. Ja samoin kuin draamojen tekemistä pidettiin ennen
Shakespearen alempana kirjailemisena, mutta sonetteja ylempänä...
— Samoin pidetään kerran Vilho Viksaria suurempana kirjailijana kuin
nyt Shakespearea.
Viksari oli saanut puhua jo liian kauan. Kukaan ei enää viitsinyt
kuunnella häntä.
— Minä halveksin sanomalehtiä, ilmaisi lyhyesti kantansa Aaro Alanne.
— Ja minä puoluepolitiikkaa, julisti Tuomas Tuulihattu.
— Onnellisia miehiä, iski Yrjö Ylänne asteen ylempää. Halveksuminen on
sen mitalin toinen puoli, jonka toinen on entusiasmi.
Tämä oli taas jälleen yksi noita hänen viisaudensanojaan.
Onni Lyy oli istunut hetkisen äänettömänä ja katsellut ulos ikkunasta.
— Minun mielestäni on ihmis-elämän tarkoitus koettaa niin paljon kuin
mahdollista asettua elämän ulkopuolelle, virkahti hän nyt
filosoofisesti.
Mutta musiikki-entusiasti oli istunut vielä kauemmin äänettömänä. Nyt
vilkastui hän äkkiä:
— Sinä sanoit sanasen, ystäväni. Juuri se on ihmis-elämän tarkoitus,
josta eivät tiedä mitään päivän lapset. Tiedättekö, mikä on ollut minun
elämäni onnellisin hetki? Se oli eräänä varhaisena aamuna. Taisi olla
kevät. Tapasin itseni istumasta eräässä ikkunassa ja katsomassa
päivänpaisteiselle pihamaalle. Liiterin seinä oli maalattu punaiseksi,
mutta matalan puurakennuksen seinä keltaiseksi. Pihalla leikki parvi
lapsia kirkuvanvärisissä puseroissaan. Eräällä pikku tytöllä oli
kädessään sininen ilmapallo. Puurakennuksen portailla istui
keskenkasvuinen juutalaistyttö paitahihasillaan.
Kaikki odottivat jännityksellä. Kalle Kaurio tuijotti eteensä, niin
että silmät pullistuivat kuopissaan, piti pienen taidepaussin ja koetti
palauttaa mieleensä entistä elämystään niin selvänä ja kirkkaana kuin
mahdollista. Hän jatkoi:
— Siinä ei sattunut mitään, siinä ei tapahtunut mitään. Pikkutyttö
itki. Eräs pojista oli päästänyt lentoon ilmapallon. Juutalaistyttö
meni hänen luokseen ja otti hänet syliinsä. Hän huusi jotakin toisille
lapsille ja torui. Toiset nauroivat hänelle. Kaikki tuo ei liikuttanut
minua vähintäkään, minua ei säälittänyt se, joka itki, eivätkä
huvittaneet ne, jotka nauroivat, mutta kuitenkin oli heidän jokainen
liikkeensä ja sanansa olevinaan minusta jotakin hyvin tärkeätä, jota
minun välttämättä piti seurata ja tarkastaa. Minun pääni oli
merkillisen kylmä ja kirkas. Ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni
tunsin minä itseni pelkästään huomioiden tekijäksi enkä miksikään
muuksi. Minä en suurentanut niitä enkä pienentänyt niitä, en
tyylitellyt niitä enkä lajitellut. Minä olin ainoastaan peili ja
heijastin kaikki esineet ja asiat tuolla pihalla ehdottomasti oikein,
jokaisen piirteen ja jokaisen värin, sellaisinaan kuin ne olivat. Minä
ajattelin: tämä mahtaa olla jumalan suhde maailmaan. Sitten ajattelin
minä: nyt olen minä oikea taideniekka.
Hänen kasvoillaan oli heijastus etäisistä maailmoista ja silmänsä
olivat päästä putoamaisillaan. Viksarin mielestä olivat ne jo vähintään
kyynärän päässä tavallisista olinpaikoistaan, niinkuin kaksi
sarkanappia kahden kepin päähän kiinnitettyinä.
Musiikki-entusiasti käännähti äkkiä, kohautti hartioitaan ja hymähti:
— Samassa kaatui joku tuoli takanani. Minä käännyin ympäri ja näin
sohvalla kuorsaavan naisen ja hänen edessään pöydällä portteripullon ja
pari lasia. Se oli näköala erään tyttöpaikan ikkunasta.
Nuoret miehet värisivät tyytyväisyydestä. Sitä voi todellakin sanoa
elämänsä onnellisimmaksi hetkeksi! Kalle Kaurio oli tällä kertaa
saavuttanut heidän kaikkien jakamattoman tunnustuksensa.
Ulkona paistoi päivä pitkin kimmeltäviä puidenoksia. Kello oli 3 ja
koulunuoriso parveili remuten ja toisiaan tyrkkien talvisella
puistikko-käytävällä. Silmät kiilsivät kuin mustikat metsässä, paksut
palmikot häilähtelivät kehittymättömillä hartioilla ja äänensortoiset
nuorukaiskurkut kumahuttelivat miehekkäitä bassotervehdyksiä pitkän ja
liian korkeilla kauluksilla ujutetun kaulan päästä. Vilahtelivat
myöskin viiksiniekat kaartinluutnantit kaikessa isänmaallisessa
marttyyriudessaan, näkyi myöskin moni viiksetön ja sileä
uusmaalaisnaama, niiden välissä jotkut kansainväliset kauppamatkustajan
kasvot ja joku pyöreäverinen venakko kapeasilmisine tyttärineen.
Ajurien lyhyet kuomureet hurahtelivat ohitse kuin salamat, ketään
väistämättä, mistään välittämättä, ja vihreät, välkkyvät ja
kylmänkirkaisevat raitiotievaunut leikkasivat pohjolan lumista luontoa
niinkuin timantti lasia. Kaikki hohtavan pakkasautereen hopeoitsemana.
Siellä karkeloi päivän kansa.
Mutta sisällä istuivat nuoret miehet otsa rypyssä ja silmät
liikkumattomina eteensä seivästettyinä. Kosmillinen mieliala oli
jälleen vallannut heidät. Autio ja tyhjä äärettömyys lainehti
onnettomuutta uhkaavana heidän edessään ja jumalan henki liikkui
tyhjennettyjen absinttilasien päällä.
He olivat tarkoituksensa saavuttaneet, — täksi aamupäiväksi.
6.
Päivällisen jälkeen kertoi varatuomari Tauno Tavela sedälleen, mitä
varten hän oli ruvennut miettimään naimisiinmenoa.
— Katsos, rakas setä, minun hermoni eivät siedä enää tätä nuorenmiehen
elämää. Päältäpäin, jumalan kiitos, minä vielä käyn laatuun, mutta
sisältä päin...
— Täynnä kuolleiden luita ja kaikkinaista raadollisuutta!
— No, jos en juuri sitäkään, niin kaikissa tapauksissa heikko niinkuin
Kiinan valtakunta, joka välttämättömästi tarvitsee ympärillään
buffertivaltioita pysyäkseen ollenkaan pystyssä.
— Ja nyt sinä olet päättänyt hankkia itsellesi tuollaisen
buffertivaltion?
— Niin. Ensiksi yhden, ja sitten, jos jumala sallii, useampia. Tämä
nuorenmiehen elämän demokraattisuus ei miellytä minua enää. Tällä
sohvalla on kuka tahansa istunut ja tämän pöydän ääressä ovat sadat
ihmiset janonsa sammuttaneet. Minä tahdon olla isäntä talossani. Täällä
minä en ole isäntä enkä vieras.
— Mutta juuri sehän on ihanaa tässä kapakkaelämässä. Minun mielestäni
on ravintola juuri nykyaikaisen kansanvaltaisen kulttuurin kaunein
hedelmä. Ajattele vaan ulkomaita! Missä tahansa kulttuuri on korkealla,
siellä kukoistaa myöskin ravintolaelämä. Eipä sillä, että minä olisin
käynyt siellä, mutta minä olen kuullut niin. Täällä tapaavat kaikki
toisensa, täällä suoritetaan kaikki asiat. Huvi ja hyöty ovat täällä
yhdistetyt. Köyhä unohtaa täältä hetkiseksi köyhyytensä ja rikas
rikkautensa. Kaikki ovat täällä tasa-arvoisia. Samoin kuin ennen
vanhassa Hellaassa torit ja voimistelulaitokset olivat kaikkien
kokouspaikkoja, ovat nyt ravintolat. Sitä vaatii meidän ilmanalamme.
Ihanteellinen yhteiskunta olisi minun mielestäni se, jossa kaikki
ihmiset asuisivat suurissa hotelleissa, siellä olisi heillä
kirjastonsa, pankkinsa, sanomalehdentoimistonsa ja lopuksi suuret
ravintolasalit, joissa kaikki nauttiminen suoritettaisiin valtion
kukkarosta.
— Juuri tuosta kukkarosta aion minäkin vähitellen päästä osalliseksi.
Mutta muuten annan minä palttua sinun ihanneyhteiskunnallesi.
Setä Malakias höristi korviaan.
— Aiotko jotakin valtionvirkaa hakea?
— Nykyään ei niitä haeta enää, niitä tarjotaan.
— Sinulle? Perustuslailliselle!
— Kukatietää.
Veljenpoika hymyili salaperäisesti. — He istuivat kahvilan puolella
Seurahuoneen alakerrassa mukavasti sohvaan ojentuneina. Hyvä
päivällinen, hyvä sikaari, kuppi kahvia ja lasi likööriä, kaikki oli
omiaan elämää eheäksi soinnuttamaan.
Setä Malakias pudisti päätään.
— Mahdotonta. Mikä virka?
— Tietysti hyvä virka.
— Hallinnollinen?
— Luonnollisesti. Kukapa tässä enää hallittavaksikaan! Sitäpaitsi: kun
kerran kuuluu hallitsevaan puolueeseen...
Setä ei ollut kuulevinaan kompasanaa.
— Jossakin keskusvirastossa?
— Senaatissa.
— Joku sihteerinpaikka?
— Senaattorin salkku.
Setä ponnahti. Sitten vihelsi hän pitkään.
— Vai niin? Joko ollaan niin pitkällä?
— Kuten näet, on sovinto puolueiden välillä täydellinen.
Veljenpoika nauroi ääneensä. Mutta setä Malakiasta ei naurattanut.
— Kyllä se sentään on liian hävitöntä.
— Kuinka niin? Minun mielestäni pitäisi juuri sinun vanhana
suomettarelaisena olla ensimäinen tukemaan kotimaista hallitusta.
Setä Malakias ryyppäsi ja katsoi lasin laidan yli. Kannattaisiko tuolle
ollenkaan ruveta selittämään?
— Minä tosin olen suomettarelainen, sanoi hän, mutta en minä sentään
eläissäni ole kaikkia hallituksen metkuja kannattanut. Jos sinne
sitäpaitsi alkaa päästä semmoisia miehiä kuin sinä, niin...
Hän sylkäsi voimakkaasti. Varatuomari nauroi. Setä painoi pään
käsivartensa varaan ja katsoi häneen tutkivasti:
— Vai niin! Sinä Senaattiin!
— Miksei? On siellä huonompiakin miehiä istunut.
— Mutta ei nuorempia. Ethän sinä vielä ole laillisessa ijässäkään.
— Se ei olekaan enää nykyaikana tarpeellista.
— Mitä ansioita sinulla on?
— Ei mitään.
— Mitä ymmärrät sinä maan ja kansan asioista?
— En tämän enempää.
— Ja siitä huolimatta...?
— Juuri siksi, rakas setä.
Varatuomarin tyyneys oli hermostuttava. Sitä paitsi väreilivät hänen
suupielensä niin kutkuttavasti, että setää väkisinkin rupesi
naurattamaan:
— Luonnollisesti lasket sinä vain leikkiä.
— Siitä on ollut puhetta. Asia riippuu ainoastaan minusta itsestäni.
— Tiedä huutia!
— Aivan totta.
— Tarjoillaanko niitä noin vaan?
— No, kenelle tahansa!
— He ottaisivat sinut todellakin?
— Avosylin. Voit olla varma siitä. He ovat kiitollisia, kun saavat
minut.
— Taikka, kuten sanoit: kenen tahansa.
— Kenen tahansa perustuslaillisen.
— Sangen merkillinen hallitus.
— Ja vielä merkillisempi oppositsionipuolue. Eikö totta?
Setä nyykäytti päätään hajamielisesti.
— Minua ei siis tarvita täällä enää?
— Ei mitään sovintoa aikaansaamaan. Mutta sinä voit sovinnon vahvistaa.
— Kenties myöskin sinun avioliittosi?
— Se riippuu siitä, otanko viran vastaan.
— Taikka päinvastoin.
— Miten vaan sinua miellyttää.
— Oletko kosinut jo?
— En vielä. Mutta luultavasti tänä iltana.
— Rakastatko häntä?
— Sitä en juuri voi sanoa.
— Miksi nait hänet?
— Miksi niin monet muut ovat tehneet saman tempun?
— Minä en.
— Syytä itseäsi!
Setä oli jutellut yhä hajamielisemmin. Nähtävästi harhailivat hänen
ajatuksensa jo aivan toisissa asioissa.
— Tanskanmaassa on jotakin mätää, virkahti hän miettiväisesti.
— Minulla ei ole mitään halua rupeamaan sen Hamletiksi.
— Mieluimmin Poloniukseksi, arvaan minä?
— Kohotat minut liian korkealle. Toistaiseksi olen minä ainoastaan sen
haudankaivaja.
— Sinä olet haaska, Tauno.
— Se kuuluu minun ammattiini. Muuten pyydän minä päästä kaikista
lähemmistä tuttavallisuuksista.
Sedän katsanto kävi yhä miettiväisemmäksi.
— Luulen, että minusta pian tulee teille Fortinbras.
— Miksei yhtä hyvin suoraan haamu tuonelasta?
Setä oli nyt päättänyt ajatussarjansa. Hän löi äkkiä pöytään
kämmenellään, niin että lasit läikähtivät.
— Tässä pitää tehdä puhdasta, sanon minä.
— Näen, että aiot pian tehdä puhdasta ainakin tällä pöydänkulmalla.
— Tällä maan kulmalla tarkoitan minä. Tämä sovinto ei käy kontoon.
— Etkö juuri tullut rauhaa rakentamaan?
— Rauhaa kyllä, mutta en tällä pohjalla. Nyt tahdon minä sotaa.
— Sinun mielipiteesi muuttuvat liian pikaisesti.
— Entä sinun?
— Ne ovat syvän ja perinpohjaisen miettimisen hedelmiä.
— Mitä aiot tehdä Senaatissa?
— Tietysti jatkaa vanhaa virkavaltaa.
— Sen uskon sinusta kyllä.
— Toivon, että et pidä minua sosialistina.
— Luulin ainakin sinua vapaamieliseksi?
— Sen hulluuden olemme me jo aikaa sitten jättäneet.
— Niinkuin kansanvaltaisuudenkin?
— Niin.
— Mitä te sitten olette?
— Ainoastaan ja pelkästään perustuslaillisia.
— Se ei ole paljon, se.
— Se riittää meidän aikoinamme.
Setä naputteli rystysillään pöytään. Nähtävästi hän oli enemmän
kiihdyksissä kuin mitä hän tahtoi näyttää hymyilevälle veljenpojalleen.
— Se ei olisi riittänyt minun aikoinani.
— Sinä oletkin jo vanha mies, setä.
Setä ei voinut hillitä itseään enää. Hän hypähti seisomaan.
— Olkoon! Mutta minä olen kuitenkin vielä tarpeeksi nuori näyttääkseni
sinulle ja sinun kaltaisillesi, että tämä liitto on isästä ja
p———eestä. Se ei saa tapahtua, jumaliste, niin totta kuin nimeni on
Teofilus Malakias Tavela.
— Se tapahtuu kuitenkin.
— Ei, sanon minä.
— Aiotko potkia vasten virtaa?
— Vaikka koskea. Sittenpähän nähdään, kuka meistä kontin kantaa.
— Mitä aiot tehdä?
— Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
Setä mittaeli pitkillä askelilla kahvilan permantoa. Onneksi ei siellä
ollut muita ketään. Mutta hän oli puhunut niin korkealla äänellä, että
kalpeanaamainen viinuri hyökkäsi hätäytyneenä erään sisäoven
pimennosta. Setä komensi hänet matkaansa diktaattorin käsiliikkeellä.