language: Finnish
PÄIVÄ HELSINGISSÄ
Pilakuva
Kirj.
EINO LEINO
Helsingissä,
Kustnnusosakeyhtiö Otava,
1905.
1.
Hän oli vain vaatimaton tuntiopettaja eräässä maaseutukaupungissa.
Hänen palkkansa riitti juuri niukin naukin jokapäiväiseen toimeentuloon
ja vuotuisiin velankorkoihin; lyhennyksistä ei voinut olla puhetta. Hän
oli ehtinyt jo ohi viidenkymmenen eikä ollut päässyt vielä edes niin
pitkälle, että olisi saanut omia huonekaluja hankituksi. Hänen kirjansa
olivat hujan hajan lattialla siinä pienessä yliskamarissa, jossa
hän asui, liinavaatteensa säilytti hän vanhassa, suuressa
hylkeennahkaisessa kapsäkissä, muisto isän kodista, ja syömässä kävi
hän työväen keittiössä. Samassa paikassa istui hän myöskin joka ilta
teelasinsa ja rakkaiden sanomalehtiensä ääressä, joiden lukemista hän
ei milloinkaan laiminlyönyt. Koulupojat kävivät juttelemassa hänen
kanssaan politiikasta — heillä oli lupa käydä työväenkeittiössä — ja
monet heistä muistelivat vielä kauan koulusta päästyäänkin kaipauksella
tuota vaatimatonta, aina hyväntahtoista miestä, jonka hapset olivat jo
harvenneet ja selkä käynyt jo kumaraksi, mutta jonka otsa oli korkea ja
kirkas ja jonka silmissä paloi ainainen leikinlasku ja sydämessä
sammumaton nuoruuden ja pyhän innostuksen lieska. Hän oli patriootti
kiireestä kantapäähän ja vaikka hänellä itsellään ei ollut enää paljoa
annettavaa isänmaalleen, tahtoi hän innostaa ja herättää niitä, joilla
oli enemmän. Moni siemen lankesi tien oheen, mutta moni myöskin kiittää
ikuisesti maisteri Teofilus Malakias Tavelaa harrastuksestaan yleisiin
asioihin ja maan ja kansan kohtaloihin.
Vanhasta tottumuksesta sanottiin häntä maisteriksi, vaikka hän ei
ollutkaan ikinään mitään tutkinnoita suorittanut. Hän oli ainoastaan
ylioppilas. Mutta hän oli nähnyt aikoinaan myöskin parempia päiviä. Hän
oli ollut ennen tunnettu osakuntapuhuja ja esiintyi vieläkin mielellään
Runeberg-juhlissa y.m. vaatimattomissa tilaisuuksissa, joita tuossa
pienessä maaseutukaupungissa silloin tällöin toimeenpantiin. Hän oli
ollut Snellmanin personallinen tuttava, Aug. Ahlqvistin viftitoveri,
oli veli kaikkien vanhan puolueen merkkimiesten kanssa ja ollut jo
kerran ehdolla Uuden Suomettaren toimitussihteeriksi. Korkeammin ei
hänen kunniansa kukko kuitenkaan ollut koskaan kiekahtanut.
Omaten nuoruudessaan jonkunverran kaunokirjallisia taipumuksia — hän oli
julaissut myöskin painosta ohuen novellikokoelman — oli hän nimittäin
toiminut useita vuosia erään maaseutulehden toimittajana, seuraten
uskollisesti käskyjä pääkortteerista ja ylistäen Yrjö-Koskisen
valtiotaitoa. Kun sitten ruvettiin kansanopistoja perustamaan, oli hän
hakenut ja saanut johtajan paikan ja antautunut kaikesta sydämestään
kansanvalistuksen kalliille asialle. Pian oli hän kuitenkin tympeytynyt
tähän ja katsonut olevansa paremmin paikallaan osuuskaupan johtajana —
eräs maan ensimäisiä — joka kuitenkin pian teki vararikon. Sen jälkeen
oli hän vielä koetellut opettajatointa työväenopistossa, johtokunnan
jäsenen tointa eräässä Kansallispankin haarakonttorissa — hänen
helsinkiläisten ystäviensä homma! — ja asettunut vihdoin historian ja
maantieteen opettajaksi yksityiseen, mutta valtioapua nauttivaan
tyttökouluun eräässä maamme pienimmistä ja syrjäisimmistä sisämaan
kaupungeista. Siinä aikoi hän myös pysyä ikänsä.
Kuitenkin oli hän halki elämänsä harhailevan juoksun säilyttänyt saman
rakkauden julkiseen elämään ja — sanomalehtiin. Ne olivat hänen henkensä
ja verensä. Hän seurasi jokaista pienintäkin pilvenvivahdusta meidän
valtiollisella taivaallamme, teki laskujaan, veti johtopäätöksiään ja
ennusti kuin paras almanakka. Myöskin ainaisen, elämää ymmärtävän
huumorinsa hän oli säilyttänyt ja siksi kuunteli jokainen mielellään
hänen poliittisia kannunvalamisiaan. Paras kaikista oli kuitenkin, että
hän oli säilyttänyt nuorekkaan ja hehkuvan sydämensä.
Hän otti todellakin osaa koko isänmaan iloihin ja suruihin täydestä
sielustaan ja mielestään. Viimeiset vuodet olivat olleet hänelle
murheen ja jännitetyn ajatustyön vuosia. Hän oli valvonut monet yöt
unettomana vuoteellaan ja pessyt koko ruumiinsa kylmällä vedellä aamun
koittaessa. Yrjö-Koskisen promulgatsioni-politiikka oli ollut kova isku
hänen ihailulleen ja tämän "avoin kirje" oli ollut vähällä tehdä siitä
kokonaan lopun. Kuitenkin oli hän lähettänyt surunvalitussähkösanoman
hautajaisiin. Hän ei hyväksynyt kotimaisen hallituksen menettelyä eikä
Uuden Suomettaren kirjoitustapaa, mutta luki itsensä kuitenkin
"maltillisiin". Prokuraattorin murha oli kauhistanut häntä ja hän oli
itse hommannut omasta kaupungistaan protestikirjelmän, jonka alla
ensimäisenä luettiin hänen nimensä. Hän oli kirveltelevin sydämin
seurannut yhä kasvavaa puolueriitaa ja suri syvästi entisen
suomenmielisen puolueen kahtia jakoa. Hänen luonnolliset vihamiehensä
olivat yhä edelleenkin "sveesit", vaikka viimeisten vuosien kovat
kokemukset olivatkin tuota vihaa suuresti lauhduttaneet. Mieluimmin
olisi hän suonut, että kaikki puolueet olisivat yhtyneet ja Suomi
seisonut voimakkaana ja yksimielisenä.
Hän ei käsittänyt, kuinka voitiin riidellä, kun asia kuitenkin oli niin
selvä. Hän hyväksyi perustuslaillisten passiivisen vastarinnan,
virkamiesten eroamiset ja asevelvollisuuskutsuntain vastustamisen.
Hänen olisi siis oikeastaan pitänyt kuulua perustuslailliseen
puolueeseen. Mutta ei hän hyväksynyt yksityisten miesten
"prikkaamista", ei mitään mielenosotuksia eikä "pimeitä päiviä", vielä
vähemmin valtiopäiväin kantaa äänioikeuskysymyksessä taikka yleensä
oppia "laillisista edellytyksistä". Niiden tähden killui hän vielä
kiini hallituspuolueessa, vaikka tuo lanka olikin käynyt vuosi vuodelta
ohuemmaksi. Ollen itse kansanvaltainen kiireestä kantapäähän olisi
hänen oikeastaan pitänyt kuulua sosialistiseen puolueeseen, mutta siitä
estivät taas häntä hänen akateeminen kasvatuksensa ja yleiset
kulttuuriharrastuksensa, joille hän ei tavannut tarpeeksi kaikupohjaa
työväenaatteen nykyisissä ajajissa. Ollen myöskin vapaamielinen vereen
ja sydämeen saakka, olisi hänen paikkansa jo ammoin ollut "Nuoren
Suomen" parissa, mutta siitä estivät taas häntä hänen personalliset
tuttavansa toisessa puolueessa ja hänen leimuava ruotsalaisvihansa.
Näin oli hän jäänyt ijäkseen heilumaan puolueiden keskivälille, ja
vaikka hän virallisesti vanhojen traditsioniensa takia lukikin itsensä
hallituspuolueen jäseneksi, olisi hän yhtä hyvin voinut kuulua mihin
niistä tahansa. Hän hyväksyi jonkun osan jokaisen puolueen toiminnasta
eikä kaikkea minkään. Hän oli tarpeeksi kaukana varsinaisen
puolue-elämän vilinästä voidakseen pysyä omana personallisena itsenään
ja kuitenkin, jokapäiväisen, intohimoisen sanomalehtilukemisensa
kautta, tarpeeksi lähellä sitä, voidakseen muodostaa tarkat
käsityskannat jokaisesta ajan ilmiöstä. Hän oli Teofilus Malakias
Tavela.
— Minä olen suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen ja
vapaamielinen mies, oli hänen tapansa kehuskella itseään koulupojille
Työväen keittiössä. Jos koko Suomi olisi niinkuin minä, ei meillä olisi
hätäpäiviäkään.
Kuten kuuluu, ei hänellä ollut niinkään pienet käsitykset itsestään, ei
ainakaan valtiollisista mielipiteistään, vaikka hän muuten olikin
käytökseltään kovin vaatimaton. Päinvastoin piti hän itseään aika
valtiomiehenä ja katsoi, että hänen kykynsä, oikein käytettynä isänmaan
palvelukseen, olisi voinut aikoinaan tuottaa sille arvaamattomia
siunauksia. Nyt huomasi hän kyllä itsekin olevansa liian vanha
tavoitellakseen enää mitään sentapaista kuuluisuutta, mutta kuitenkin
oli hänellä vielä yksi lempi-ajatus, joka oli kypsynyt aivan
vihoviimeisinä aikoina ja jota hän katsoi olevansa kutsuttu
toimeenpanemaan.
Se oli: sovinto puolueiden välillä.
Hän oli miettinyt sitä vahvasti. Hän oli tehnyt pitkiä kävelymatkoja
kaupungin ympäristöön, pitänyt puheita kuusille ja aidanseipäille ja
palannut takaisin posket innostuksesta punottavina. Hän oli puhunut
asiasta myöskin koulupojille ja saavuttanut heidän kaikkien rajattoman
kannatuksensa. Hän oli yrittänyt puhua siitä myöskin lyseon
opettajille, mutta nämä olivat hyväntahtoisesti keskeyttäneet hänet,
taputtaneet häntä olkapäälle ja kehoittaneet matkustamaan Helsinkiin
selittämään asiata puolueiden pääkortteerissa: he eivät sille mitään
voineet.
— Läheltä pitää, etten matkustakin.
Se piti jo niin läheltä, että hän kirjoitti kirjeen veljenpojalleen
Helsinkiin, joka siellä oli suuren asianajoliikkeen omistaja ja yksi
nuoren puolueen tunnetuita miehiä. Tähän tosin ei kuulunut mitään
vastausta, mutta ajatus iti ja kasvoi hänen sielussaan. Kukatiesi oli
hänkin luotu tekemään kerran jotakin suurta, kukaties oli hän sittenkin
luotu pelastamaan isänmaan? Sen tehtyään voisi hän rauhassa harmaan
päänsä lepoon kallistaa. Hän olisi elänyt.
Hän puhui matka-aikeestaan koulupojille ja nämä pitivät sitä aivan
luonnollisena. Heidän mielestään oli setä Malakias niin oikeassa, että
hänen täytyi onnistua, kun hän vaan pääsisi sitä puolueiden johtajille
mieskohtaisesti esittämään. He luottivat rajattomasti hänen
valtiomiestaitoonsa ja ihailivat jo edeltäkäsin häntä Suomen
Gladstonena, Bismarckina. Hän teki suorastaan väärin isänmaatansa
kohtaan, ellei hän matkustaisi.
Niin palkkasi hän itselleen sijaisen tuntiopettajan, tarkasti
hylkeennahkaisen kapsäkkinsä sisällyksen ja matkusti kesken lukukautta
eräänä kauniina talvisena aamuna päätäpahkaa Helsinkiin.
2.
Hän saapui Helsinkiin klo 12 päivällä ja ajoi suorastaan veljenpoikansa
luo. Tämä nouseskeli juuri makuultaan.
— Kah! Setä! No, ei kummemmalla hevosella ajeta! Sinä Helsingissä?
— Minä itse, omassa korkeassa persoonassani. Saanko luvan esitellä:
Teofilus Malakias Tavela, tuntiopettaja yksityisessä tyttökoulussa.
Suomenmielinen, perustuslaillinen, vapaamielinen ja kansanvaltainen
mies. Sinun piikasi ei tahtonut päästää minua sisälle, mutta minä tulin
vaan. Tässä minä nyt olen.
Hän seisoi todellakin siinä, keskellä varatuomari Tavelan mukavaa
nuorenmiehen salonkia, turkki päällä, päällyskengät jalassa ja
hirvittävän suuri hylkeennahkainen kapsäkki kädessään, niin lujana ja
voitonvarmana, tyytyväisenä ja poskipäät pakkasesta punertavina,
ikäänkuin hän olisi voinut vaatia koko maailman taisteluun kerallaan.
Hänen rinnallaan näytti pitkä, laiha ja kalpeakasvoinen veljenpoika
suorastaan vähäpätöiseltä.
— Tervetulemaan! Kenties kuitenkin tahdot riisua turkkisi, sillä aikaa
kuin minä viimeistelen vähän tätä maallista olemustani. Mitä kello
mahtanee ollakaan?
— Sinä nukut myöhään.
— Tuli istutuksi vähän ulkona eilen illalla. Käy istumaan, käy
istumaan!
Veljenpoika katosi viereiseen huoneeseen, mutta palasi pian takaisin
täydessä asussaan, viinipullo ja pari pikaria kädessään.
— Arvelen, että pieni tuikku näin aamutuimaan ei ehkä tekisi pahaa
sinulle. Oletko syönyt?
— Söin Riihimäellä. Kuulepas, minusta näytti niinkuin sinä olisit
onnahtanut hiukan toisella jalallasi. Reumatismiä?
— Oh, se on ainoastaan pieni muisto nuoruuteni myrskyisiltä
ihannevuosilta!
— Arvattavasti, samoin kuin kalju päälakesikin. Maljasi!
— Maljasi! Ja vielä kerran: tervetullut Helsinkiin.
He kilistivät ja sytyttivät sikaarin. Sitten katselivat he hiukan
toisiaan.
— Sinä asut mukavasti, sanoi setä.
— Miksen asuisi! sanoi veljenpoika, kun on nuori ja naimaton...
— Niinkuin minä esimerkiksi.
— En tarkoittanut juuri sinua. Mutta todellakin, setä, eiköhän sinun
olisi jo aika mennä naimisiin?
Tämä oli heidän tavallinen pilanaiheensa entisiltä ajoilta, jolloin he
olivat paljonkin yhdessä olleet. Oikeastaan saikin varatuomari Tauno
Tavela kiittää setä Malakiasta ensimäisestä henkisestä kasvatuksestaan,
sekä jo koulupoikana että myöhemminkin nuorena ylioppilaana. Ottamalla
puheeksi sedän naimishommat tahtoi veljenpoika kohteliaasti huomauttaa,
että hän ei ollut noita aikoja unohtanut.
— Niinkö arvelet? hymähti setä mielissään ja veti viiksiään. Minulla
onkin jo lintu paulassa.
— Ehkä kaulassakin?
— Toistaiseksi ainoastaan tämä villainen kaulahuivi, jonka myös pyydän
riisua sinun luvallasi.
He nauroivat ja kilistivät jälleen. Setä viihtyi mainiosti
sohvankulmassa. Hän oli syönyt hyvästi Riihimäellä, matka oli
temmaissut hänet pois tavallisesta, painostavasta ympäristöstään ja
tulo pääkaupunkiin oli virittänyt hänen mielensä todelliseen
juhlatunnelmaan.
Hän kohotti lasinsa ja lauloi vanhalla särkyneellä tenorillaan:
"Noh, miehet, miekat naulahan
nyt pankaa riippumaan,
käs' toinen neidon kaulahan
ja malja oikeaan."
Kuitenkaan ei hän ollut matkansa suurta ja pyhää tarkoitusta unohtanut.
— Kuulepas, sinä et vastannut minun kirjeeseeni, sanoi hän yht'äkkiä
kulmiansa rypistäen.
— Niin, suo anteeksi, tuota, minä olen lyönyt niin paljon muutakin
laimin näinä aikoina. Sanalla sanoen: olen tietysti monta kertaa
aikonut kirjoittaa...
— Sanalla sanoen: olet unohtanut.
— Sinäpä sen sanoit. Kun on yksi pää kesänsä talvensa ... sitäpaitsi:
minulla on todellakin tätä nykyä niin sekä pää että taskut täynnä
papereita.
— Sinun pöydällesi on ilmestynyt myöskin naisen kuva. Oletko kihloissa?
— Hm. Tuota noin ... toisin sanoen, en vielä.
— Mutta pian?
— Jumalan ja hyväpalkkaisen varatuomarin edessä ei mikään ole
mahdotonta.
— Onneksi olkoon! Uskaltaako olla utelias?
— Ei vielä, vasta sitten kuin olemme syöneet päivällistä. Tulen
mieluimmin tunteelliseksi vasta iltapuhteella.
He kilistivät jälleen ja vaikenivat. Setä mietti kuulemiaan. Nyt oli
veljenpojan vuoro.
— Kuulepas setä, mitä teet sinä pääkaupungissa?
— Suora kysymys. Enkö ole vielä sanonut sitä sinulle?
— Etpä suinkaan. Olet tosin jo heti ovessa esittänyt minulle
valtiollisen ohjelmasi, suomenmielinen, perustuslaillinen,
vapaamielinen...
— Ja kansanvaltainen mies. Niinkuin nakutettu! Juuri sitä varten olen
tullut.
— Siis mitä varten?
— Saamaan aikaan sovintoa puolueiden välillä. _Concordia res parvae
crescunt_.
Setä Malakias oli noussut juhlallisesti. Veljenpoika seurasi hänen
esimerkkiään.
— Oivallista, aivan erinomaista. Ajatus puolueiden yhteistoiminnasta
onkin ilmassa. Se voi muuttua todellisuudeksi minä päivänä tahansa.
Concordia! Yhteisvoimin yhteistyöhön! Se juuri on tulevaisuuden
tunnussana. Salli, että onnittelen sinua niin oikeasta päähänpistosta.
Sinulla on todellakin paljon herkkää poliittista vaistoa, setä.
Setä katsoi häneen alta kulmiensa. Tekikö toinen pilkkaa hänestä vai
muutenko vaan tapansa mukaan joutavia lasketteli?
— Mitäh? sanoi hän. Onko se ilmassa?
— Epäilemättä. Kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nekin, jotka eivät puhu
siitä, kaipaavat sitä. Kaikki puolueet ovat väsyneet taisteluun. Etkö
ole lukenut tämänpäiväisiä sanomalehtiä?
— Luin ne junassa, mutta, suoraan sanoen, en ymmärtänyt. Välistä minua,
opeta minua, profeetta!
— Tähän ei todellakaan mitään profeetallista taitoa tarvita. Onhan se
niin tuiki luonnollista. Hallituspuolueen äänenkannattaja puolustaa
perustuslaillisten johtomiehiä ja oppositsionin lehdet puhuvat
parjaajista ja panettelijoista. Tällä pohjalla on sovinto tapahtuva.
_In hoc signo vinces_, käyttääkseni sinun kielitaitoasi.
Setä tunsi suuren ajatuksensa äkkiä kutistuvan sangen pieneksi. Äsken
vielä tahtoi se tuskin mahtua koko maailmaan, nyt olisi hän sen jo
varsin mukavasti voinut pistää housuntaskuunsa.
Mutta hän oli päättänyt seisoa lujana loppuun saakka.
— Hm, sanoi hän miettiväisesti ja asettui akkunan ääreen, kädet selän
takana. Perhana, menivät perustuslaillisten johtajat plaskaamaan
itsensä juuri parhaalla hetkellä! Vaikka minä oikeastaan luenkin itseni
hallituspuolueeseen, en minä kuitenkaan toivoisi, että sovinto
puolueiden välillä tapahtuisi juuri meidän omien virheittemme
perustuksella.
Veljenpoika asettui hänen viereensä, samoin kädet selän takana ja
samoin rypistäen otsansa miettiväisiin ryppyihin.
— Minun mielestäni on se ainoa luonnollinen pohja kaikelle ihmisten
keskinäiselle yhteistoiminnalle. Me lainaamme kansallismielisiltä
auktoriteettiuskon, kotimaiselta hallitukselta diplomatian,
perustuslaillisilta politiikan, ruotsinmielisiltä rahat ja
työväenpuolueelta äänet. Saatpa nähdä, että siitä syntyy puolue, niin
mahtava ja luja, että pitää olla itse piru, joka voi sitä vastustaa.
— Mahdollista kyllä, virkahti setä hajamielisesti ja katsahti
syrjäkarein veljenpoikaansa.
— Se on aivan varma, sanoi veljenpoika.
Sitten vaikenivat he jälleen hetken. Lumi kimmelsi katoilla ja päivä
paistoi punaisiin tiiliseiniin.
— Sinä olet suuri leikinlaskija, sanoi setä.
— En koskaan sinun vertaisesi, sanoi veljenpoika.
Jälleen lyhyt äänettömyys.
— Mutta mitä Herran nimessä sinä sitten aiot tehdä tuolla noin
kokoonpannulla jättiläispuolueellasi? puhkesi setä vihdoin puhumaan.
Mikä on oleva sen ohjelma, mikä sen merkitys ulos- ja sisäänpäin?
— Ei mikään. Luonnollisesti: ei mikään. Siitä kaiketi voimme hetikohta
olla yksimielisiä, koska sinäkin kerran ajat samaa asiata. Sitä
vartenhan juuri yhdytään, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mitään. Kun
tehdään, niin taistellaan. Kun väsytään, niin sovitaan. Eikö se ole
sinunkin yksityinen mielipiteesi?
Setä ei kuitenkaan vielä tahtonut oikein tottua toisen kevytmieliseen
puhetapaan.
— Sinä olet perustuslaillinen, sinä? sanoi hän.
— Epäilemättä. Yksi suomenmielisten perustuslaillisten johtomiehiä.
— Mutta oletko sinä myöskin kansanvaltainen ja vapaamielinen?
— Minä olen mitä sinä vain tahdot. Mutta minulla ei ole nyt laillisia
edellytyksiä olla ... mitään.
Veljenpoika oli koskettanut arkaan paikkaan. Setä löi kätensä
ikkunalautaan.
— Te ja teidän lailliset edellytyksenne! Te ette tee mitään muuta kuin
haukottelette, sillä teillä ei ole laillisia edellytyksiä edes oikein
nukkumaan. Kansallismielisillä, taikka niinkuin sinä sanot,
hallitusmielisillä taas olisi siihen kaikki edellytykset, mutta heitä
vaivaa eräs paha painajainen, jota he nimittävät historian tuomioksi.
Myöskin työväenpuolue kuorsaisi mielellään hyvinkin äänekkäästi, mutta
heillä taas ei ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Jospa hyvä
jumala sen pian antaisi heille, että hekin pääsisivät levolle päivän
vaivoistaan! Silloin olisi se sovinto puolueiden välillä saavutettu,
jota te toivotte. Mutta se ei ole minun, saakeli soikoon!
Veljenpoika oli heittäytynyt selälleen sohvaan ja nauroi kuollakseen.
— Sanoinhan minä ettei vanhalle vertoja vedä. Leijona tunnetaan
kynnestään ja setä Malakias hampaistaan. Maljasi! Tapani ei juuri ole
olla imarteleva, mutta sentään täytyy minun tällä hetkellä totuuden
nimessä tunnustaa, että ylpeilen olla veljenpoikasi. Eläköön Teofilus
Malakias Tavela, jonka kengännauhoja minä en ole kelvollinen
päästämään!
Setää oli ruvennut ryvittämään.
— Pelkään, että vetää sinun akkunoistasi, sanoi hän kuivasti. Annapas
minun kaulahuivini!
Setä vyötti jälleen villahuivin kaulaansa ja istui nojatuoliin. Syntyi
pieni äänettömyys.
Veljenpoika katsoi kelloaan.
— Onko sinulla meno jonnekin? kysyi setä.
— Ei aivan vielä, mutta kohta.
— Tärkeäkin?
— Ainoastaan erään arpajaistoimikunnan kokoukseen.
— Sinä kuulut arpajaistoimikuntaan?
— Minä olen komitean puheenjohtaja.
— Soo, soo. Mistä saakka olet sinä ruvennut harrastamaan
kansanvalistusta?
— Tietysti siitä saakka kuin olen tullut komitea puheenjohtajaksi.
Tulot lankeavat yleishyödylliseen tarkoitukseen.
— Sitä en epäile. Kenen luona kokoonnutaan?
— Yliopettaja Lyyn luona. Eikö hän ole sinun vanha tuttavasi?
— Saattaa olla. Ketä muita kuuluu komiteaan.
— Tietysti ensiksikin rouva Lyy. Sitten: senaattorin rouva A.,
professorin rouva B., ja pankinjohtajan rouva C. Kolmanneksi:
opettajatar, neiti Ilma Ainamo ja minä, varatuomari ja erittäin
luotettavan asianajoliikkeen omistaja.
— Siis niin sanoakseni Suomen kansan henkinen valiojoukko? Sen
puserrettu mehu ja kirnuttu kerma?
— Mutta setä! Älä nyt rupea sikamaiseksi keskellä Jumalan kirkasta
aamupäivää! Onkos nyt oikea aika ja paikka pilkantekoon ja vielä
henkilön läsnäollessa, jota pian kutsuu korkeampi velvollisuus?
— Sanoit, että tulet tunteelliseksi iltapäivällä.
— Sanoin, että mieluimmin valitsen sen hetken tunteilleni. Mutta ei
sinun silti tarvitse tulla hävyttömäksi aamupäivälläkään.
Setä katsoi häneen yhä edelleenkin sangen epäluuloisesti.
— Kuka tuo neiti Ainamo on?
— Sinä ammut harhaan, setä. Se ei ole se.
— Hyvä on. Onko yliopettaja Lyyllä tyttäriä?
— Entäpä, jos olisikin!
— Kuinka monta?
— Ainoastaan kolme.
— Se ilahduttaa minua. Ja vanhin heistä?
— Setä! Minä varoitan sinua vielä kerran: älä nyt rupea hävyttömäksi!
— On kuinka vanha?
— Vasta vähän päälle kolmenkymmenen.
— Siis suunnilleen sinun ikäisesi. Lykkyä tykö!
— Setä! Se ei ole hän.
— Epäilemättä on se hän. Näen sen valokuvasta.
— Sinä luulet siis, että minä nain Lean?
— Siksi että Rakelit eivät huolisi sinusta. Mutta sinulla oli kiire
kokoukseen?
— Taisi olla. Tuletko mukaan?
— Ei haluta. Pistäydyn mieluimmin yksin tapaamaan yliopettajaa.
— Me syömme kaiketi sentään päivällistä yhdessä?
— Voimme syödä.
— Missä?
— Ylioppilastalolla. Tietystikin.
— Siellä ei anneta enää ryyppyä. Etkö ole lukenut sanomalehdistä?
— Olen. Siis Seurahuoneella.
— Hyvä on.
He astuivat äänettöminä ulos.
Porraskäytävässä tuli heitä vastaan nuori mies, joka tervehti
kohteliaasti. Hän tahtoi puhutella varatuomaria. Setä astui yksinään
kadulle. Hetken päästä palasi veljenpoika ja se nuori herra hänen
seurassaan. He hyvästelivät toisiaan kohteliaasti ja erosivat. Setä
odotti kadun kulmassa.
— Kuka se oli?
— Olipahan.
— Mitä hän tahtoi?
— Rahaa.
— Annoitko?
— Kyllä.
— Paljonko?
— Sata.
— Oliko hän maksanut edellisen?
— Ei.
— Sinä olit siis juomassa hänen kanssaan viime yönä?
— En. Se oli minun tuleva lankomieheni.
— Yliopettaja Lyyn poika?
— Niin.
He vaikenivat ja kävelivät mykkinä vierekkäin pitkin kuuraista
puistokatua. Molemmat tunsivat, että entinen keskinäinen ymmärrys oli
heidän välillään täydellisesti palautettu.
— Kuulepas, sinä et mennyt minulle enää siihen vekseliin?
— En.
— Miksi et?
— Siksi että sinä aina maksatat minulla.
— Tuokin toinen maksattaa.
— Minä en aiokaan sinun sisaresi kanssa naimisiin.
Setä hymyili. Nyt tunsi hän jälleen veljenpoikansa. Tämä oli heidän
entistä hyvää väliään.
— Sinulla on kuitenkin hyvät tulot.
— Samallaiset voisivat itselläsikin olla.
— Minä kustansin kuitenkin sinun koulunkäyntisi.
— Sen olen minä maksanut sinulle moninkertaisesti takaisin.
Setää pyrki jo naurattamaan rakkaan veljenpoikansa herttaisuus. Mutta
samalla muisti hän jälleen suuren ajatuksensa.
— Kuulepas: sikäli kuin minä ymmärsin, kuuluu tuohon toimikuntaan
ainoastaan kansallismielisiä?
— Paitsi minä, niin.
— Mitäs sanoo siitä sinun oma puolueesi?
— He pitävät minua varsin epäluotettavana.
— Ja kun he kuulevat, että aiot naimisiin yliopettaja Lyyn tyttären
kanssa?
— Silloin pitävät he minua suorastaan isänmaan petturina.
He olivat pysähtyneet Lyyn asunnon edustalle.
Molemmat olivat kohottaneet ylös turkinkauluksensa ja katsoivat
toisiaan kuuraisten kulmakarvain alta.
— Sovinto puolueiden välillä on siis sinulle tuiki toivottava?
— Se on vallan välttämätön minun avioliitolleni.
— Siksi tahdot sinä viedä minut yliopettaja Lyyn luo?
— Toivon, ettet kieltäydy tästä pikku palveluksesta.
— Voitko tehdä minulle vastapalveluksen?
— Epäilemättä.
— Esimerkiksi?
— Kirjoittamalla nimesi sinun vekseliisi.
— Tulen puolen tunnin kuluttua. En tahdo tavata arpajaistoimikuntaa.
— Mihin nyt menet?
— Ostamaan vekselilanketteja.
Setä ojensi kinttaansa hyvästiksi. Veljenpoika puristi sitä
talvihansikkaallaan. Molemmat hymyilivät kuuraisten partahuulten
lomasta. Sedällä oli pitkä pujoparta, veljenpojalla lyhyeksi leikattu
leukatupsu.
— Herodes ja Kaiphas ovat siis jälleen ystäviä? sanoi veljenpoika.
— Yhteinen hyöty oli heidät yhdistänyt.
He erosivat. Veljenpoika aukaisi paraatioven ja astui sisälle. Setä
kääntyi taas takaisin keskikaupungille.
3.
Yliopettaja Lyyllä oli ollut tänä aamuna pitkä keskustelu poikansa
kanssa.
Kun ei poika — Onni oli hänen nimensä — taaskaan ollut ilmestynyt
aamiaispöytään, oli isä lähettänyt häntä herättämään. Poika oli
lähettänyt piian mukana vastauksen, että hän ei vielä ollut juonut
aamukahviaan eikä siis mitenkään voinut rasittaa ruumistaan syömisellä.
Silloin oli isä suuttunut, käskenyt pojan heti paikalla nousta ylös ja
mennyt itse omaan huoneesensa odottamaan. Hänellä oli Onnille jotakin
hyvin tärkeätä sanomista.
Onni oli ilmestynyt hänen kamariinsa puolen tunnin kuluttua,
haukotellen, villaisessa aamunutussa ja jalat mukavasti tohveleihin
pistettyinä. Isä itse oli kävellyt kiivaasti edes takaisin.
— Oliko isällä jotakin asiaa?
— Oli. Minä tahdoin puhua sinun tutkinnoistasi.
— Niistä ei todellakaan ole paljoa puhumista.
Ukko oli pysähtynyt ja katsonut poikaansa. Mikähän maailmanrannan
kulkija tuostakin tullee!
— Minun mielestäni niistä voitaisiin vähitellen ruveta puhumaan. Sinä
olet jo viidettä vuotta ylioppilaana.
— Isä oli kahdeksan vuotta ... jos vanhat ylioppilaskataloogit
nimittäin paikkansa pitävät.
Onni oli puhunut haukotellen ja väsyneesti ikäänkuin asia ei häntä
vähääkään liikuttaisi. Mennyt vielä tupakkapöydän luokse, juonut lasin
vettä ja sytyttänyt paperossin. — Ukko yritti jo kiivastua.
— Se oli toista minun aikanani. Siihen aikaan olivat kurssit pitemmät
ja luettiin perinpohjaisemmin.
— Minäkin olen lukenut perinpohjaisemmin.
— Mitä?
— Estetiikkaa, kirjallisuushistoriaa ja äärettömän joukon huonoja
kirjoja. Tahtooko isä kuulustella?
Onnilla oli todellakin laajat tiedot aineessaan. Hän olisi koska
tahansa voinut suorittaa asianomaisen laudatuurin ja oli jo esiintynyt
silloin tällöin pienillä tutkielmilla sanomalehdissä ja
aikakauskirjoissa, joista isä oli ollut sangen mielissään.
Ukko tunsi jo suuresti leppyneensä.
— Lukisit hyviä kirjoja.
— Ei ole hyviä kirjoja, isä kulta.
Onni seisoi yhäti ovensuussa ikäänkuin kummastellen, miksi hänet oli
ollenkaan käsketty tänne. Nähtävästi aikoi hän käyttää ensimäistä
tilaisuutta jälleen livistääkseen tiehensä.
— Istu!
— Kiitoksella mainitaan.
Tuo oli olevinaan sitä nykyaikaista seurustelutapaa. Ukko katsoi häneen
ylenkatseellisesti.
— Tässä on sinulle edes yksi hyvä kirja. Lue se ja tule sitten puhumaan
vanhempien ihmisten kanssa!
Ukko oli mennyt kirjahyllylleen, ottanut sieltä Agathon Meurmanin
"Siivosta esiintymistavasta" ja ojentanut sen pojalleen. Onni silmäsi
laiskasti otsaketta.
— Ei ole loppua kirjojen tekemisellä ja liika lukemus vaivaa ruumiin.
Mutta minä otan sen kaikissa tapauksissa.
— Lue se myös!
— Sekä luen että arvostelen.
— Mitäh?
— Ne ovatkin jo kiirehtineet sieltä sanomalehtitoimistosta. Tulin
luvanneeksi kerran.
— Aiotko sinä arvostella Meurmania?
— Ei oikeastaan kannattaisi. Mutta voihan sillä jonkun ihmisen
huvittaa.
— Huvi on pääasia?
— Eipähän hyöty. Maksavat niin kovin vähän. Mutta jotakinhan tässä
täytyy tehdä henkensä piteiksi.
Onni kirjoitteli perustuslailliseen lehteen. Tuo asia oli jo kauan
ollut tikkuna ukon silmässä.
— Kirjoittaisit edes Uuteen Suomettareen, sanoi hän lempeämmin. Minä
luulen, että ne siellä mielelläänkin vastaanottaisivat sinun
arvostelujasi.
— Myös tästä kirjasta?
Onni näytti kirjaa kädessään.
— Tiedä huutia!
Seurasi lyhyt, puhuva vaitiolo. Ukko sylkäisi uunin eteen ja jatkoi
kävelemistään. Hän oli vanhan kansan mies, mutta työmies kiireestä
kantapäähän. Nuorena ylioppilaana hän oli tietysti innostellut muiden
mukana ja istunut myöhään yöhön ylioppilaskokouksissa, mutta sen
jälkeen hän ei ollut tehnyt muuta kuin työtä, kotona, koulussa,
lukemattomissa johtokunnissa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa y.m.
isänmaallisissa yhdistyksissä. Nyt oli hän yksi vanhan puolueen
johtajia ja käveli puolituntisensa finspongilla niinkuin muutkin
miehet.
Oikeastaan hänellä ei ollutkaan muuta poikaansa vastaan kuin että tämä
olisi tehnyt työtä, mitä tahansa. Perustuslaillinen muka! Kuka ei tässä
maassa perustuslaillinen ollut? Vapaamielinen! Kuka ei ollut
nuoruudessaan ollut vapaamielinen? Tutkinnot! Kuka ei ollut
ylioppilaana vetelehtinyt ja kuitenkin suorittanut opinnäytteensä
kunnialla? Voi olla hyväkin, että katseli hiukan ympärilleen maailmaa
eikä heti syöksynyt läksyistä läksyihin niinkuin monet nykyajan nuoret.
Varoja ei häneltä puuttunut ja pojalla oli kyllä vielä ikää
miehistyäkseen.
Mutta työtä tuli hänen oppia tekemään, työtä!
— Millä sinä aiot elää?
Ukko oli pysähtynyt mietteissään poikansa eteen ja laukaissut tämän
arvaamattoman kysymyksen.
— Elää?
— Niin. Tulla toimeen maailmassa. Estetiikallako?
Onni oli todellakin ensi hetkessä hiukan ällistynyt. Mutta hän tapasi
kohta jälleen mielenmalttinsa.
— Tjah, sitä samaa minäkin olen tuuminut.
— Ja tullut mihin tulokseen?
— Että parempain ihmisten lapset eivät kuitenkaan kuole nälkään.
Onni katsoi isäänsä suoraan silmiin hymyillen mitä herttaisimmin. Ukko
kohautti hartioitaan.
— Älä ole siitä niin aivan varma! Minä voin kuolla milloin tahansa.
— Minun mielestäni ei isä milloinkaan ole näyttänyt niin terveeltä ja
elinvoimaiselta kuin juuri tällä hetkellä.
— Äitisikin suree sinun tähtesi. Häpeisit vähän!
— Äidin kanssa tulen minä kyllä toimeen.
Ukko teki jälleen kierroksen lattialla. Pysähtyi poikansa eteen,
rypisti kulmiaan ja lausui tällä kertaa varsin vakavasti:
— Sinun täytyy todellakin muuttaa elintapojasi. Minä en ilkiä nähdä
sitä enää. Aina kun tulen koulusta, törröttävät sinun patiinasi
eteisessä niinkuin mitkä monumentit.
— Ainakin näkee isä niistä, että omistaja on kotona.
— Voit tulla aikaisemmin kotiin. Minä en ymmärrä, mistä sinä saat rahaa
istua joka ilta ravintolassa.
— En isältä ainakaan.
— Minä annan sinulle riittävästi, mutta en ylellisesti.
— Riittäähän ne tupakkarahoiksi.
— Niiden pitäisi riittää kohtuulliseen elantoon. Sanomalehdestä sinä
voisit ansaita, mutta sinä et viitsi.
— Ovathan ne tarjonneet sieltä toimittajapaikkaa. Tahtooko isä, että
minä ottaisin sen?
Onni tiesi kyllä, mitä hän sanoi. Yliopettaja Lyy ei sallisi koskaan,
että hänen poikansa rupeaisi perustuslaillisen lehden vakinaiseksi
toimittajaksi.
— En. Minulla on sinulle muuta työtä. Sinä tiedät tuon sanakirjatyön,
joka minulla on suoritettavana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta.
Kaikki ainehisto on siihen valmis, mutta minä en ole ehtinyt sitä
järjestämään. Kas tässä!
Ja yliopettaja Lyy avasi kirjoituspöytänsä kaapin ja löi Onnin eteen
hirmuisen pinkan paperiliuskoja, jotka olivat sidotut nuoralla
jonkinlaiseen pussiin. Avasi toisen kaapin ja löi toisen pinkan. Avasi
kolmannen samalla seurauksella. Näytti niinkuin ei tavallinen ihmis-ikä
olisi riittänyt noiden järjestämiseen.
Onni tunsi verensä todellakin kauhusta jähmettyvän, ajatellessaan että
edes jonkun toisen täytyisi tehdä tuo jättiläistyö, saati sitten hänen.
— Tarkoittaako isä...?
— Tarkoitan. Sinulle maksetaan hyvästi. Saat saman palkan kuin minäkin
saan. Minä käyn sitten vaan läpi ja tarkastan.
Siinäpä se! Isä näytti varsin vakavalta. Onni tiesi kyllä, milloin
hänen kanssaan oli leikkimistä, milloin ei. Nyt oli hänellä tosi
merrassa.
Kuitenkin teki hän vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen lyödäkseen
asian leikiksi.
— Ajattelin että sopisi hellittää hiukan etukäteen...
— Ei penniäkään.
— Minulla olisi tänään juuri eräs osakunnan laina...
— Olkoon vaikka kaksi! Ellet sinä tee työtä, silloin kuin sitä sinulle
tarjotaan, olet hulttio. Tiedä, että moni köyhä ylioppilas olisi
seitsemännessä taivaassa saadessaan samoilla ehdoilla ansiota. Hyvästi!
Onni näki, että hänen täytyi tällä kertaa ainakin olla suostuvinaan,
ellei hänen mieli aivan suututtaa isäukkoaan. Se ei suinkaan ollut
hänen tarkoituksensa. Hänen ei yleensä tehnyt mieli jännittää jousta
liiaksi, ensiksikin sentähden, että hän todellakin piti isästään, ja
toiseksi sentähden, että hänen kansallistaloutensa ei sallinut mitään
lopullista rinnanröyhistystä. Äidinkin vuoksi oli sellainen vältettävä.
Hän riisui sentähden huokaisten villaisen aamunuttunsa, asetti
paperipinkat sen sisään ja sitoi kaikki tyyni hihansuista valtavaksi
nyytiksi. Sen jälkeen katsoi hän koomillisella haikeudella isäänsä,
joka tarkoin seurasi tuota toimitusta.
— Mitä nyt teet?
— Eipähän näitä käsissään kantamaan!
Senjälkeen viskasi hän säkin hartioilleen ja kääntyi ovea kohti.
— Oliko isällä jotakin muuta?
— Ei. Taikka: minä varoitan sinua vielä kerran vippausretkistä. Täytyy
panna suu säkkiä myöten.
— Siinä tapauksessa se olisi sangen suuri, ainakin mitä tähän säkkiin
tulee. Mutta pannaan mieleen!
— Huonot sukkeluutesi voit säästää perustuslailliseen
äänenkannattajaasi. Kertoivat eilen Kansallispankissa, että sinä olet
diskonteerannut siellä erään vekselin.
— Hätä ei lue lakia.
— Se on sopimatonta. Kenen nimillä?
— Hyvillä nimillä. Varatuomari Tavelan ja...
— Tunnetko varatuomarin?
— Ainoastaan tilapäisesti. Kapakkatuttavuus.
— Sitä vähemmän on sinulla syytä olla raha-asioissa hänen kanssaan.
Ettes häpeä!
— Mitä se tekee näin langosten kesken?
— Häh?
— No niin, ainakin tulemme pian siksi, elleivät vanhat merkit petä.
Eikö isä ole huomannut?
— Mitä?
— Että varatuomari käy meillä tuhkatiheään.
— Hän kuuluu arpajaistoimikuntaan, olen minä kuullut.
— Mutta miksi hän kuuluu arpajaistoimikuntaan?
— Se on hänen asiansa.
— Epäilemättä! Impi alkaakin jo vanheta käsiin.
— Hän on sinun sisaresi.
— Siispä meistä tulee langokset.
— Ole hupsimatta.
Mutta ukon mielenkiinto oli teroittunut. Kun hän oikein asiaa ajatteli,
ei se ehkä olisi niinkään hullumpaa. Varatuomari Tavela olisi
epäilemättä varsin arvokas vävy ja sitäpaitsi nuoren puolueen etevimpiä
jäseniä. Impi Kaunikki alkaa myös jo olla sangen kypsynyt avioliittoon;
sitäpaitsi oli hänellä vielä kaksi muuta tytärtä naitettavaa.
Se ei todellakaan olisi hullummaksi. Hän oli tavannut varatuomari
Tavelan silloin tällöin Kansallistaloudellisessa yhdistyksessä ja he
olivat myöskin usein vaihtaneet jonkun sanan. Erittäin selväjärkinen
mies! Vahinko vaan, että hän kuului siihen puolueeseen. Mutta tällä
tavallahan hänet voisi saada liitetyksi omaan leiriin, jos ei juuri
kantaansa vaihtamaan, niin kaikissa tapauksissa suuresti
modereeraamaan. Olkoon vain perustuslaillinen, kun ei ole parjaaja eikä
panettelija ja suostuu yhteistoimintaan niiden kanssa, joiden kuitenkin
kaikitenkin tuli vastata Suomen kohtaloista omantuntonsa ja historian
tuomion edessä.
Sovinto puolueiden välillä oli välttämätön. Yliopettaja Lyy tunsi sen
verissään ja hän oli jo kauan puuhannut sitä omien hengenheimolaistensa
keskuudessa. Tämä naimiskauppa tulisi olemaan sille ikäänkuin
näkyväinen symbooli, sovinto pienoiskoossa, Jumalan itsensä solmiama.
Kun vaan voisi olla oikein varma siitä, että asiassa olisi edes
jonkinlaista perää! Kun ei Onni taas tapansa mukaan vaan puhunut
hölynpölyä! Sen pojan puheisiin ei ylimalkaan ollut liikoja
luottamista. Tuossa hän taaskin seisoi ja virnotti ovenpielessä
ikäänkuin olisi hyvänkin aarteen löytänyt.
Mutta ukko päätti kuitenkin tällä kertaa alentaa itsensä.
— Tiedätkö jotakin? sanoi hän tuttavallisesti.
— En paljoa.
— Onko äiti sanonut sinulle jotakin?
— Ei mitään.
— Entä Impi?
— Hän on ujo?
— Varatuomari?
— Hän on mennyt minulle vekseliin.
— Sinä et siis tiedä mitään?
— En mitään.
— Mene matkoihisi.
Hän meni ilkkuen, valtaisa nyytti olallaan. Yliopettaja Lyy käveli
edestakaisin harmistuneena, kädet housuntaskussa, istahti keinutuoliin,
sytytti piipun, mutta unohtui jälleen sormillaan kirjoituspöytänsä
kulmaan rummuttamaan.
Se ei todellakaan olisi hullumpaa. Mutta heti Onnin mentyä tuli äiti.
4.
— Minä en jaksa enää.
Hän oli sangen valtava ilmiö. Laaja ja lihavahko. Yliopettaja itse taas
oli laiha ja käppyräinen. Hän tunsikin sentähden vaistomaista
kunnioitusta aviopuolisoansa kohtaan, vaikka hänen hermonsa eivät nyt
enää myöhemmällä ijällä sallineet mitään äänekkäämpiä voimankoetuksia.
— Mitä sinä et jaksa?
— Seisoa tuossa telefoonissa. Kun joka paikasta soitetaan ja kysytään
ja hoilotetaan! Mitähän lienee muilla tämän kaupungin rouvilla
toimitettavaa? Minusta tuntuu, niinkuin kasaantuisivat ne minulle
kaikki.
— Sinä näytät todellakin sangen rasittuneelta.
Tämä oli kohteliaisuus. Rouva Lyy ei pitänyt mistään niinkuin siitä,
että häntä sanottiin rasittuneeksi. Se ikäänkuin ylensi häntä hänen
omissa silmissään ja antoi hänelle mieluisan mielikuvan yleisen hyödyn
marttyyrista, joka kärsi toisten velttouden ja toimettomuuden takia.
Yliopettaja ei nähtävästi tänään halunnut enää mitään voimankoetuksia.
Kohtaus Onnin kanssa oli ollut hänelle tarpeeksi.
— No, ei olisi ihme, jos näyttäisikin! Jo varhaisesta aamusta piti
minun olla liikkeellä niiden Käsityön Ystävien takia. Ja nyt on minulla
taas koht'ikään arpajaistoimikunnan kokous. Kun vielä rupesivat täällä
kokoontumaan!
Yliopettaja oli jälleen sytyttänyt piippunsa, keinutteli ja puhalteli
filosoofisia savukiehkuroita. Hän oli tällä kertaa päättänyt olla
todellakin maltillinen.
— Missäpä he kokoontuisivat! He ovat niin tottuneet siihen. Ilmankos
tässä ollaan kansallisen viljelyksen etuvartioita.
Yliopettaja puhalsi toisesta suupielestään humoristisen savuseipään.
Mutta hänen vaimonsa ei ollut tällä kertaa leikkituulella.
— Minä en todellakaan jaksa enempää.
— Maa ja kansa vaatii meidän kaikki voimamme. Hyvä hevonen kuolee
valjaisiinsa.
— Niin sinä sanot. Mutta kun sitten saa palkakseen pelkkää
kiittämättömyyttä!
— Toivotaan että historian tuomio tulee olemaan edullisempi.
Yliopettajan silmäkulmassa vilahti veitikka. Mutta hän rypisti heti
jälleen otsansa arvokkaaksi.
Hänen vaimonsa ei ollut huomannut mitään.
— Tulevaisten sukupolvien vuoksihan tässä työskennellään. Mutta kyllä
tämä nykyinen onkin hävytöntä, että ... ajattelepas, professori Bäckin
rouva ei minua eilen tervehtinyt, vaikka me tapasimme toisemme
Kansallisteatterin edustalla.
— Mitä sinä välität ruotsinmielisistä!
— Kukapa heistä mitään välittikään, mutta on se sentään liian
häpeämätöntä. Hänen miehensä on tosin professori, mutta mikä hän itse
on? Ei muuta kuin miehensä vaimo.
Yliopettajan teki mieli jälleen laskea suustaan sopimaton sukkeluus.
Mutta hän ei uskaltanut enää.
— Eiväthän he tervehdi senaattorien rouviakaan, lausui hän tyynesti.
Eikä ihminen kuole kansalaisten ylenkatseesta.
Mutta tyyneydestään huolimatta täytyi hänen tunnustaa itselleen, että
tuo seikka oli jo kauan aikaa häntä hermostuttanut. Ei suinkaan itsensä
vuoksi, hän kyllä kestäisi mitä tahansa, vaikka pantaisiin häntä varten
toimeen kansalaiskatkismus kaikessa laajuudessaan. Mutta vaimon ja
lasten vuoksi. Eikä oikeastaan vaimonkaan, hänellä myöskin oli oma
luonnonluoma panssarinsa, eikä suinkaan Onnin vuoksikaan, se poika
kyllä löysi kaikissa olosuhteissa tilaa hyödyttömälle toiminnalle,
mutta tyttärien vuoksi, erittäinkin noiden nuorempien, joiden vielä
olisi pitänyt pysyä täydessä tietämättömyydessä tämän maailman
pahuudesta, mutta jotka nyt jo nuorina imivät itseensä epäluuloa, vihaa
ja katkeruutta. Se asia oli häntä jo kauan huolestuttanut.
Sydämettömät! Myrkyttävät lasten ja imeväisten mielet. Tuosta
vanhimmasta tyttärestä ei ollut niin paljon väliä, se kulki omissa
utuisissa kolmenkymmenenkahden vuotiaan unelmissa, harrasti
ruumiinpoltto-aatetta ja mietti, mitä lie miettinytkään. Mutta noiden
kahden nuoremman, Ainon ja Alinan, aika olisi todellakin ollut vielä
leikkiä ja karkeloida. Nyt uskalsivat tuskin ihmisten ilmoihin.
Sellainen pitkitetty piiritystila voisi ajan pitkään käydä
terveydellekin vahingolliseksi.
Sovinto puolueiden välillä oli todellakin toivottava.
Mutta rouva Lyy ajatteli vain omaa itseään.
— Ei siitä kuole, mutta kyllä se vaan kipenöittelee joskus, kun näkee,
mitenkä kaikellaiset lortit katsovat oikeudekseen nostella nokkiansa
ainoastaan sentähden, että he nimittävät itseään perustuslaillisiksi.
Mitä he sitten tekevät ja tekevätkö he mitään? Käyttävät aikansa
tyhjään politikoimiseen ja polittamiseen, saamatta aikaan edes sen
verran todellista, hyödyllistä, isänmaallista työtä kuin tarvitaan
yksien arpajaisten hommaamiseksi. Nekin jäävät kaikki meidän
niskoillemme. En minä noita ruotsinmielisiä niin vihaakaan, ne nyt ovat
kerran mitä ovat, epäkansallista, tuulen tuomaa romua, jotka ovatkin
vasta varsin myöhään Suomenniemelle asettuneet, mutta näitä
nuorsuomalaisia, suomenmielisiä perustuslaillisia taikka mitä he ovat,
jotka itse asiassa eivät ole mitään suomenmielisiä ja jotka kuuluvat
samaan kielikuntaan ja joilta nyt jo sentään voisi odottaa enempää.
Mokomatkin heiluhännät!
Rouva Lyy ei kammoksunut sanaa, jonka hän harva päivä näki painettuna
Uudessa Suomettaressa. Hän ei lukenut koskaan Helsingin Sanomia, eipä
edes Onnin kirjoituksia siinä lehdessä. Hän oli puolueväriltään
paavillisempi kuin paavi itse s.o. hänen miehensä, joka voi kyllä olla
silmitön ja yksipuolinen politiikassaan, mutta joka omassa kamarissaan
oli herttaisin ja hyväntahtoisin ihminen maailmassa.
Siksi ei hän puuttunutkaan puheesen, vaikka hän kylläkin hyväksyi
vaimonsa pääasiallisen ajatusjuoksun. Nuorsuomalaiset olivat todellakin
tällä hetkellä vastenmielisempiä kuin vikingit. Sillä he saarnasivat
samaa oppia suomenkielellä ja myrkyttivät laajan maaseudun, jonka
luonnollinen puoluekanta muuten olisi ollut kansallismielisyys.
Kuitenkin oli heidän joukossaan monta kyvykästä miestä, joista oli
todellakin vahinko, että he jäivät ainoan oikean isänmaallisen
puolueen, kansallismielisyyden hyväksi käyttämättä.
Rouva Lyy jatkoi:
— Ajattelepas, että he, nuoren puolueen rouvat nimittäin, kieltäytyivät
kaikki järjestään tästäkin arpajaistoimikunnasta! Eipä sillä, ettemme
me olisi voineet yksinkin saada mokomia aikaan — on tässä nyt
suoriuduttu suuremmistakin vaikeuksista — mutta kun kerran on
kysymyksessä koko maa ja koko kansa...
Yliopettaja ei enää kuunnellut niin tarkkaan hänen sanojaan. Hän vaipui
hetkeksi miettimään sitä, mitä Onni oli sanonut hänelle.
Hän keskeytti äkkiä:
— Mutta varatuomari Tavela? Hän kuuluu toimikuntaan?
— No, hänellä nyt näkyy olevan hiukan enemmän järkeä päässä. Hän ei nyt
iljennyt olla suostumatta, kun minä itse senaattorinrouva Tyrnin kanssa
menin häntä pyytämään.
— Mitä sinä pidät hänestä?
— Mitäpä minä hänestä! Toimittaahan tuo ne asiat, jotka hänelle
annetaan. Eipä sillä, että häntä hyödyn vuoksi olisi tähän komiteaan
pyydettykään, mutta täytyi nyt saada joku perustuslaillinen. Mikä hän
muuten on, en tiedä. Hieno mies tietystikin, osaa käyttäytyä ja puhua
muustakin kuin politiikasta. Kuinka niin?
— Ilman vaan.
Yliopettaja ei vielä tahtonut julkaista salaisuuttaan. Täytyi
tunnustella hiukan enempi maaperää.
Rouva Lyy oli noussut ja asettunut peilin eteen.
— Minä näytän todellakin aivan kalpealta. Kyllä sinä minun mielestäni
hyvin voisit sanoa Impi Kaunikille, että hän jo saattaisi ruveta
auttamaan minua. Hän juuri olisi omiaan istumaan näissä komiteoissa.
Eipähän hänellä muutakaan työtä ole! Kulkee Ateneumissa piirustamassa,
harrastaa rauhanaatetta ja nyt vielä tuota ruumiinpoltto-yhdistystään.
Esperanto puuttuu vielä! Katsoisi edes hyvän ja kunnon miehen
itselleen...
Nyt ei yliopettaja enää voinut pidättää itseään.
— Entäpä, jos me katsoisimme? sanoi hän viekkaasti.
— Minulla on muutakin tekemistä.
— Siinä tapauksessa täytynee minun pitää huoli siitä asiasta.
— Sinun!
Rouva Lyy ei todellakaan voinut olla naurahtamatta. Sepä olisi hauska
näky, jos hänen miehensä, herra yliopettaja, vakava poliitikko ja
vanhan puolueen tuki ja turva, alkaisi juosta etsimässä miestä
tyttärelleen!
— Niin juuri. Kenties on jo katsottunakin.
— Aiotko perustaa avioliittotoimiston?
— Kansallisen panttilainausliikkeen minä olen jo perustanut.
Yliopettaja tuntui todellakin olevan tavallista paremmalla tuulella.
Rouva Lyy katsoi aviopuolisoonsa, joka oli pannut piipun pois ja
noussut ylös.
— Onko Onni jälleen jutellut sinulle joutavuuksia?
— Sinä tiedät siis?
— En mitään. Mutta minä tiedän, että hänen ainainen ja ruma tapansa on
ilvehtiä sisariensa kustannuksella. Hän oli äsken täällä.
— Me puhuimme muista asioista.
Yliopettaja katsoi kattoon. Hän ei tiennyt oikein, jatkaisiko.
Mutta hänen vaimonsa tuli hänelle apuun.
— Me menemme kaiketi tänä iltana noihin iltahuveihin.
— Mitä siellä on?
— Ne ovat tosin ruotsinmielisten toimeenpanemat, mutta koska meillä
pian on omatkin arpajaiset, taitaa olla parasta yleisen hyödyn kannalta
näyttää sovinnollisuutta. Varatuomari Tavela pitää siellä puheen.
— Vai niin. Me menemme tietystikin.
Yliopettaja katsoi niin merkillisesti vaimoonsa, että tämä kysyi
kummastuneena:
— Miksi niin erityisesti?
— Voi olla hyvä, että hänkin joskus tulee mukaan.
— Hän ei juuri pidä iltahuveista.
— Näistä pitää hän varmaan.
— Kuinka niin?
— Minä oletan sen.
— Hän ei tanssi.
— Ei hänen tarvitsekaan. Hän voi istua meidän kanssamme.
— Sitä huvia on hänellä kylläksi kotonakin.
— Mutta eipä hän juuri näytä välittävän siitä.
— Me pyydämme jonkun nuoren ja hienon kavaljeerin hänelle seuraa
pitämään.
— Esimerkiksi kenen?
— Esimerkiksi varatuomari Tavelan.
Nyt oli sana sanottu. Yliopettaja odotti jännitettynä.
— Jos hän suostuu, niin.
— Hän suostuu kyllä.
Nyt selvisi asia myöskin rouva Lyylle.
— Hänkö on se sinun katsomasi?
— Mitäs puuttuu? mies kuin maisteri. Hyväpalkkainen, vakaantunut nuori
mies, eikä vailla valtiollista tulevaisuutta.
— Perustuslaillinen!
— Sovinto puolueiden välillä on oven edessä. Tämä tulisi vain sitä
omalta pieneltä osaltaan jouduttamaan.
— Siis politiikkaa?
— Kuka tietää.
Yliopettaja Lyy näytti oikein diplomaatilta seisoessaan siinä, pitkässä
syrtuutissaan, käsi ovelasti takinpoveen pistettynä. Tietysti oli asia
hänelle sangen kaukana politiikasta. Mutta se huvitti häntä ja hän
tiesi, että hän tällä selityksellä saisi vaimonsa parhaiten taipumaan
myötätuntoiseksi mahdolliselle avioliitolle.
— Tiedätkö jotakin?
— Tiedän, mitä tiedän.
Ja yliopettaja näytti aina viekkaammalta. Hänen vaimonsa mietti hiukan.
— Siihen asiaan en minä pane tikkua ristiin, sanoi hän sitten
päättävästi.
— Ei ole tarviskaan.
Ovikello helähti.
— Taitaa tulla jo se siunattu toimikunta. Jäätkö kotiin?
— Onpa minulla täällä omakin kokoukseni.
Rouva Lyy meni ja kuului jo eteisessä sydämellisellä äänellä
tervehtivän tulijoita. Yliopettaja katsoi hänen jälkeensä ja löi
näppiään. Nyt oli eukolla ainakin jotakin miettimistä yleishyödyllisten
toimiensa lomassa.
Sitten istui hän kirjoituspöytänsä ääreen.
5.
Sillä välin kuin yliopettaja Lyyn luona näin suunniteltiin perheen ja
yhteiskunnan kohtaloita, istui kultainen nuoriso Catanin kahvilassa
erään nurkkapöydän ääressä suunnitellen omaa suhdettaan isänmaahan ja
ihmiskuntaan. Sinne oli myöskin Onni satamarkkasensa kanssa ehättänyt.