Minä olin horjahtamaisillani, mutta Nanna ehti estää sen. Hän kysyi:
-- Eikö sinun jo tarvitse lähteä?
-- Kyllä, kyllä minun tarvitsee jo. Minä lähden heti, mennään yhdessä.
Odota, minä järjestän vähän.
Tulin työhuoneeseeni, muutin pukua ja asetin laukkuuni muutamat pullot,
jotka olin ottanut mukaani Seurahuoneelta. Nanna oli sen ajan yksin
toisessa huoneessa. Kokosin vielä lehden joulunumeroon tulevat
kirjoitukset yhteen ja vein eteisen pöydälle. Sitten huusin Nannaa ja me
ajoimme aamuhämyssä ensin yhdessä hänen asunnolleen, josta minä jatkoin
yksinäni asemalle.
Päivä oli tyven ja pilvinen, jommoisia usein on juuri joulun edellä, kun
ihmiset valmistuvat juhlaan. Suloisessa puoliunessa minua vietiin
poispäin, iltaan asti. Olin menossa maailmasta toiseen ja näiden
maailmojen suuri erilaisuus vaikutti sen, että taakseni jääpä tuntui
lapsellisen kauniilta ja liikkumattomalta niinkuin jokin epämääräinen
unelma.
Matkalla oli pieni kaupunki, jossa olin yötä. Makasin koko yön illasta
aamuun asti vitivalkoisessa perhevuoteessa ja tunsin jälleen matkalle
lähtiessäni itseni tyveneksi ja vahvaksi. Ohi kiitävä maisemakin
ikäänkuin vahveni, sain kuin syliini nuo mäet ja kuusikot ja tunsin
kasvoillani tuoreen puhtaan ilman. Joku osa minun olennostani, joka
kauan oli nukkunut, alkoi heräillä ja tajuta vastaan tulevia
vaikutelmia. Lapsuus, Hilja... Olin ollut isää ja äitiä kohtaan
kiittämätön poika: en ollut käynyt heitä katsomassa moneen vuoteen, en
nähnyt niitä paikkoja, joissa lapsena liikuin, jonka vuoksi ne nyt
tuntuivat kumman pieniltä, ikäänkuin vanhuuden kutistamilta, aidat,
veräjät ja asumukset. Matalan, sumean taivaan alla siellä täällä
kyyrysillään pieniä töllejä ja niiden välillä nöyrästi luikertelevia
polkuja. Sameat ikkunaruudut, jotka hievahtamatta katsovat vaisua
iltapäivää, luovat mieleen pienen elämän perussäännön: hiljaa, säästäen
ja varovasti. Kun vaate rikkuu, niin se paikataan, mutta jollei ole
mitään tehtävää, ei sytytetä tulta, vaan istutaan hämyssä tai
pesänloimossa. --
Tie, kaitainen ja mutkikas ura piirretty hankeen, kiertelee aidan
vieruja ja painuu välillä matalaan sekametsään. Pienet näreet kummine
lumikuvioineen ilmaisevat hämärän metsän ajatusta, joka on pysähtynyt
paikalleen; syvä liikkumattomuus, jossa tumpelin helinä kiirii oksien
alitse pimentoihin ja yhtyy siellä aaltoilevaan hiljaisuuteen. Tutut
veräjäaukot, kujanteet ja metsämoisiot tuovat mieleen yhden ja toisen
pikkutapauksen muistin syvyyksistä, jossa ne ovat säilyneet niinkuin
hämärä kajo jostain entisestä elämästä. Päivä on juuri paraiksi
laskenut, silmä lakkaa tekemästä asiallisia havaintoja, ajatus raukenee
iltaa aavistaen, kääntyy sisäänpäin: Missä olenkaan ollut? Tässä minä
nyt ajan kujaa...
Kun tulin aidan kulmaukseen, josta meidän tölli peltoineen näkyi,
huomasin, että joen uoma oli paljon syvemmällä, kuin muistissani olin
kuvitellut. Havua kasvava vastaranta kohosi kuin tunturin rinne, tausta,
jota vastaan meidän katonharjat ja savupiiput piirtyivät. Uoman
alimmista puista näkyi tähän vain tuuheat latvat. Siellä on
näkymättömissä monimutkainen myllykolu, kokonainen kohiseva maailma
lapsuuden ajoilta. Kolun tuolla puolen ylhäällä penkereellä on
naapuriasumus, Jokela, Hiljan koti. -- -- --
Saunanovesta leiskuva loimu leikki viimeisten päivänvalon jätteiden
kanssa oven edessä lastukkaalla, jossa isä hakkasi lepänrankoja. Isä
tirkisteli outoa hevosta, reestä noustuani hän lopulta tunsi minut, kun
sanoin terveisiä Helsingistä ja kysyin oliko äiti kotona. Isä sanoi
ilosta värähtävällä äänellä, että äiti taisi olla pirtissä, ja jatkoi
hakkuutaan. Musta polku lähti lastukkaalta johdattamaan minua pirttiin.
Kun porstuan palkit kolahtivat, kuului sisältä lyhyt supatus ja
kahvikupit helähtivät. Minä tiesin, mitä se merkitsi, avasin oven ja
näin pesävalkean valossa pöydän ääressä kaksi naista, toinen nuori ja
kukkea, toinen, äitini, vanha ja kovin ryppyinen. Kumpikaan ei näyttänyt
minua tuntevan, äiti katsoi suurilla sumentuneilla silmillään, kunnes
minä levollisesti käskin hänen vetää kupit esille vain, sillä kyllä sitä
nyt oli tarjottava.
Jassoo, sanoi hän silloin pitkään, -- kun minä aattelin, että se on taas
se Ville...
Ja sitten sitä puhetta, sitä puheen ja naurun paljoutta, jolla hän
koetti hämmentää itsepintaisesti esiintulevia kyyneleitä. Ääni tahtoi
väkisinkin pettää, kaikki rypyt hänen kasvoissaan elivät, ja kun minä
sanoin jotain, vavahteli pää ja huulet liikkuivat. Sitten hän taas
kiepsahteli edestakaisin villaliiveineen ja tallukkaineen, kaatoi
kahvia, puhui ja naurahteli.
Nyt hän huomasi, etten minä vielä ollut tervehtinyt vierasta. Hän
vaikeni ja silmäsi meitä kumpaakin tutkivasti.
-- Ei se tunne enää, sanoi hän sitten, iskien silmää vieraalle, joka
pysytteli hiukan varjossa.
Mutta ei tarvittu muuta kuin että vieras tähän hymyili ja sai kuopan
poskeensa, kun minä jo tunsin Hiljan. Mutta millaiseksi hän oli tullut!
Kasvanut suureksi, hiukset vahvistuneet ja povi täynnä rintaa. Lämmin
ilo sykähti meidän tervehtiessämme, ja kun äiti yhä puheli riemussaan,
saimme me aiheen hymyillä keskenämme. Kun minä silmäsin hänen
vartaloaan, kuunteli hän tarkasti äidin puhetta, kohensi hiukan ryhtiään
ja korjasi kaulahuiviaan. Vähän päästä hän pikaisesti vilkaisi minuun ja
osui näkemään suoraan minun silmieni pohjaan. Ja äidin tietämättä, mitä
suuria tapahtui, olivat erovuodet meidän väliltämme jo aikaa hävinneet,
me olimme lähellä toisiamme, kuin yhdeksän vuotta sitten...
Hilja nousi silmät kirkkaina lähteäkseen.
-- Tulkaa vihtomaan vaan ja ota poika kanssa, sanoi äiti ja lisäsi
minulle: "Ota sinä lamppuun valkea ja kaada lisää kahvia, minä menen
ehtookarjalle."
-- Hyväs_ti_, sanoi Hilja ovelta äidin olkapään yli pannen koron viime
tavulle.
Porstuassa kuului jo äidin puhelu, kun hän selitti, että oli tarpeetonta
hyvästellä niin lyhyttä aikaa varten. -- -- --
Sen tunnelman, joka minut yksin pirttiin jäätyäni valtasi, tahtoisin
tulkita hyräilyllä. Lekutteleva pesänloiste valaisi pienen alan
ympärilläni, minä tuijotin tuleen ja kuuntelin sen melkein äänetöntä
pakinaa. Ja kohta minusta tuntui, niinkuin olisin istunut siinä hyvin
kauan, aika oli seisahtunut, sitä ei ollut ollenkaan. Koko ympäröivä
maailma oli supistunut siihen paisteisen pesän eteen, tuossa aivan
lähellä alkoi musta pimeys kuin itse äänettömyys. Eikä minulla ollut
muuta entisyyttä kuin minkä olin tässä istunut, eikä mielessäni muuta
ihmistä kuin Hilja, joka äsken meni, niin että viime sana vielä soi
korvissani...
Tik-tak, tik-tak. Kello käy peräseinällä ja pesän viimeinen liekki
kujeilee sen vakavilla kasvoilla, ikäänkuin tehden pilaa sen
ponnistuksista saada aikaa kulkemaan. Nyt liekki sammui ja pimeys
laskeutui pirttiin kuin raskas huokaus. Kellon askeleetkin häipyivät
syvään äänettömyyteen, ja lyhyen hetken tuntuu siltä, kuin elämä olisi
lakannut.
Kunnes pihalta kuuluu läiskähdys, kun äiti lyö navetan ovea kiinni.
Jokelassa Hilja ottaa tulta, tavoittaa lamppua sytyttääkseen. Minäkin
otan tulen.
Muurin holvissa alkaa silloin liikkua, sieltä tulee esiin pörröinen
kissa, vanha Mirri itse, silmät iän sumentamina. Silittäessä se köyristi
selkäänsä niinkuin nuorempanakin, se kävi jo heikommin, mutta yhtä
sydämellisesti, ikäänkuin se olisi sanonut: "Minä olen jo tullut näin
vanhaksi, eikö se iltamaito jo ala kuulua?" -- --
Pieni elämä virtaa täällä. Äiti tulee lypsinkiulu kädessä, ja Mirri saa
maitonsa kuppiin, jonka minä pienenä olen puusta purastinut. Tulee isä,
riisuu jalkineensa muurin holviin, ja kun äiti kaataa hänelle kahvia
mustasta pannusta, pyyhkii hän hiestynyttä päälakeaan.
Ilta on, kohta sauna selkiää, ja naapurista, Jokelasta, tullaan meille
vihtomaan...
Me oleskelemme pirtillä, emme puhu toisillemme mitään, sillä Jokelassa
on äsken sammutettu valkea ja he ovat kohta täällä. Kuuluu jo puhetta ja
äiti hymisee itsekseen hääriessään: "tulevat jo". Porstuassa kolahtaa
tutusti, ja Hilja vääntäytyy sisään käsivarrellaan arviolta kaksivuotias
ihmislapsi, jolla on punaiset posket ja hassun totiset silmät.
-- Siin' on sulle poika, sanoo hän laskien lapsen minun eteeni. Minä
tunnen punastuvani, aivan kuin hän toisten kuullen olisi viitannut
johonkin salaiseen. Pitelen poikaa ja kysyn:
-- Mitä ihmettä sinä nyt olet tehnyt? Onko se sinun?
-- Minun se on, mutta mitäs sinulla on näyttää?
Poika seisoo siinä huppuihinsa käärittynä. Minut valtaa hetkeksi melkein
vastenmielinen nolous, mutta Hiljan silmissä on lämmin hymy, kun hän
sanoo:
-- Kuka käskee olla poissa niin kauan, että ehtii ihmeitä tapahtua.
Vanhoja naurattaa, ja Hiljan kasvoilla on onnellinen ilme niinkuin sen,
joka syystä tuntee olevansa kaikkien rakastama. Hän istuu viereeni ja
nostaa pojan minun syliini, painaen sormellaan minua rintaan ja kysyy
pojalta:
-- Viljo, kuka tämä on, onko se isä?
Poika näyttää terävällä etusormellaan isoisäänsä ja sanoa sihauttaa:
"isä".
-- Mutta kuka tämä sitten on? jatkaa Hilja. -- Onko se setä?
Poika katselee minua silmillään ja suullaan, mutta ei sano mitään, alkaa
vain raappia kaulustani ja tempoa kravattiani. Kohta me olemme hyvät
tutut. Vähän päästä poika jo nauraa hekotti, kun minä tirkistelin sitä
sormieni välistä. -- --
Tässä pienessä tutussa piirissä on mieliala jo hyvin herttainen. Hilja
on unohtunut minun viereeni istumaan, puhelee siinä kädet helmassa äidin
kanssa eikä näytä muistavan, että minua ja poikaa onkaan. Koko hänen
olennossaan kuvastuu leuto turvallisuuden tunne. Minä voisin laskea
käsivarteni hänen vyötäisilleen aivan hiljaa ja luonnollisesti, kukaan
ei panisi siihen huomiota, hän vaistomaisesti nojaisi minuun
keskeyttämättä puhettaan...
Vanhat äijät puhuvat pitkää juttua, nyt he nauravat makeasti jollekin
käänteelle, jota minä en tullut tarkanneeksi. Se oli varmaan hiukan
mehevä, koska äiti leikillään tiuskaisee:
-- Menkää nyt jo siitä saunaankin!
Puhettaan keskeyttämättä alkavat äijät riisuutua, juttu jatkuu koko ajan
kun riisumme paitasillemme. Minua he eivät paljoa huomanneet,
pysähtyivät ulkona kylkiään kyhnytellen ja antoivat minun pujahtaa yksin
edellä saunaan aivan kuin ennen pikkupoikana.
Vasta lauteilla kysäisi Hiljan isä minulta, kuinka Helsingissä
vihdottiin. Minä selittelin, ja hän alkoi sitten laveasti kertoa, kuinka
hän nuorra miessä oli kanssa kaupungissa vihtonut... -- -- --
Tuo Jokelan Hilja, jonka nyt näen tuossa aikaihmisenä paitahihasillaan
pukemassa poikaansa, oli lapsena minun kasvinkumppanini. Me olimme
samanikäiset, emmekä siihen aikaan juuri tunteneet muita ihmisiä kuin
toisemme ja omaisemme. Suvisin olimme päiväkaudet yhdessä, istuimme
pienessä koskessa kivien välissä ja annoimme veden vilistä yli
ruumiimme, kahlasimme sillan alle ja kiipesimme pitkin kammottavia
arkkuja, joiden kuvat häilyivät veden kalvossa, ja joille istahti
kauniin vihreitä korentoja. Joskus loppukesällä emme hyvässä
mansikkapaikassa huomanneet, kuinka taivas meni pilveen ja ukkonen
jymähti. Silloin me juoksimme latoon suojaan ja palasimme kotiin vasta,
kun ilta-aurinko välkkyi kastuneissa puissa, ja kylän karja seisoskeli
siltaveräjällä...
Nyt oli jo kymmenettä vuotta siitä kun me viimeksi tapasimme ja erosimme
melkein vihassa. Olimme silloin viidentoista ikäisiä. Minä kävin koulua
ja harrastin suvisin kasvien keräilemistä, hän paimensi lehmää kaukana
kotoansa, ja erään paisteisen elokuunpäivän me istuimme yhdessä
ladonovella. Iltapäivällä rupesimme jostain syystä telmimään, väänsimme
tuntikausia heinissä, niin että hänen hiuksensa lopulta olivat täynnä
korsia. Muistan että hän löi ja purikin minua, ja kun minä juoksin pois,
jäi hän istumaan ladon kynnykselle, tukka yhtenä pehkona, ja katseli
minun jälkeeni.
Minä olin senjälkeen pitkät ajat kulkenut ihmeellisiä teitä, kunnes nyt
taas olin täällä. Ja tuossa nosti Hilja pojan käsivarrelleen, nyökkäsi
ja sanoi minulle: "Käy nyt meilläkin!" -- -- --
Kun me jälleen olimme omin väin, sain minä vähitellen kuulla, kuinka
Hiljan oli käynyt. Hän oli ensin ollut palveluksessa, kunnes hänen
äitinsä kaksi vuotta sitten kuoli. Hän tuli silloin kotiin ja sai
samalla viikolla Viljon.
-- Entä missä sulhanen on?
-- Ei ne siitä tiedä oikein, mutta kai se Ameriikkaan meni. Se oli vähän
semmoinen maailman mies...
Minä menen maata kamarin puolelle ja olen iloinen, että taas kerran olen
päässyt käymään kotonakin.
* * * * *
Taivas alkaa selkiytyä jouluksi. Aamuhämyssä kiiltelee tähtiä sen
ohuessa kannessa, joka kaakkoa kohden muuttuu vaalean keltaiseksi;
siellä palaa koivuviidan sisällä päivänkoi. Kuu, joka on paistanut
ihmisten nukkuessa, riutuu sen valoon kalpeana kuin aamuun unohtunut
öitsijä. Pirtissä huomataan, että ulkona on päivä, ja sammutetaan
lamppu. Silloin syttyy ikkunaruuduille punainen aamukimmellys, joka niin
hyvin sopii yhteen tieltä kuuluvan tahdikkaan lumennarinan kanssa.
Mutta vielä kestää pitkältä aamua, ennenkuin päivänsyrjä näkyy. Äiti ja
Hilja ovat siksi ehtineet toimittaa leipomisensa, lämpöiset kakut ovat
jo kopassa, ja he juovat kymmenkahviaan Jokelan pirtissä, kun ahdetta
alas laskevat suurkylän miehet, jotka palaavat saloniituilta jouluheinän
hausta. Leveät kuormat lakaisevat tien tasaiseksi ja vetävät hankeen
molemmin puolin hienoa viirukkoa. Jossain on tienohessa syvät jalansijat
ja kelkanjäljet ristikkäin, siinä on väistytty syrjään kuorman tieltä.
-- Jouluruohoa viedään.
-- Täytyy vähän viedä, se on nyt jo likellä.
-- Niin on ja hyvällä puolella.
-- Juu. -- Noh!
Kelkkamiehen mielessä viipyy vaikutelma noista heinäkuormista, kun hän
nousee ahdetta pienen töllialueen ylälaitaan ja mennä vilkkuu siellä
metsänpuolella puiden välissä omaa tölliään kohden, joka on kaukana
perämaissa. On jouluaatto, keskipäivä, jossa jo on lähestyvän hämyn
aavistusta. Kun mies on ehtinyt kokonaan metsän peittoon, tuntuu hämärä
selvästi. Jossain pilkotaan puita. Tuntuu viehättävältä tehdä jotain
oikein arkista työtä, juuri vähää ennen kuin painutaan pirttiin saunaa
odottamaan.
Ja juuri sillä hetkellä, jolloin höyryävistä saunoista kuuluu vihdan
rapsutus, silloin alkaa joulu. Se ilmestyy kenenkään huomaamatta
tanhuville, koko vihertävän tähtisen taivaan alle. Muutaman hetken siinä
vielä on jotain juhlallista odotusta, silloin kun pihoissa liikkuu
saunasta ääneti palaavia ihmisiä. Mutta kun ovet heidän jälkeensä ovat
painuneet kiinni, silloin on rauha vihertävän taivaan alla.
Lamput palavat koko yön. Minä istun pirtin keinutuolissa, ihostani
lähtee vielä kylvyn lemu. Isä ja äiti hengittelevät sängyissään
puolipukeissaan, pöydällä on ruokia. Joulu, lapsuus...
* * * * *
Uudenvuoden aattoehtoo. Äiti on erityisesti kutsunut Jokelan väen meille
vihtomaan ja aikoo tarjota heille illallista ja teetä, sillä mehän
olimme Tapanin ehtoona Jokelassa. Hilja tuli silloin liina päässä posket
punaisina meille ja vei meidät heti siitä paikasta. Hänellä oli
potkukelkka, minä painoin hänet siihen ja me mennä vilistimme kauas
toisista edelle. Seisoimme kuin kaksi pylvästä Jokelan veräjällä, kun
isä ja äiti lopulta saapuivat. Senjälkeen minä en ole tavannut Hiljaa...
Nyt äiti on järjestänyt vastaanoton ja kysyy vieläkö minulla on jotain
pullossa ja kuinka sitä tarjottaisiin. Minä käskin hänen tuoda vajaan
haarikallisen sahtia ja kaadoin sen sitten täyteen whiskyä. Siitä tuli
erinomaista, me teimme äidin kanssa mykkiä eleitä sitä maisteltuamme.
Kyllä äijät nyt tietävät saavansa! Vaimoväkeä varten minulla oli
makeampaa ainetta ihmeellisessä saviastiassa.
Ennen saunaanmenoa minä tarjosin kaikille pikarilliset. Hilja oli tänä
iltana harvapuheisempi, minuun hän ei katsonut kertaakaan. Hänen
silmissään ja liikkeissään oli jonkinlaista pehmeätä raukeutta, kun hän
otti lasinsa ja alkoi sitten riisuutua. Illallisen tähden menivät naiset
tänään ensin, ja äiti huusi Hiljalle:
-- Sitäkös siellä hameella teet kastumassa, olette te niin monta kertaa
yhdessä vihtoneet, ja kai se jo siihen ikään vaimoihmisiä nähnyt on.
Mutta Hilja meni jo porstuassa. Me miehet jäimme pirttiin, jossa tuoksui
räätikkä ja perunakeitto. Joimme kulauksen lämmintä sahtia, ja piippujen
kärinä säesti yksivakaista puhelua. -- -- --
Kun kello tuli yksitoista, oli Jokelan äijä jo pari kertaa sanonut
minulle, että kun minä olin niin harvinaisen reilu mies, niin olin
tehnyt hyvin tyhmästi lähtiessäni sinne kouluihin tutkimaan. Hän oli
itsekseen sitä surrut. "Olisit pysynyt täällä ja nainut tuon meidän
tytön."
Kun lähdön aika tuli, ei sanottu ollenkaan: "ei mar, pitää tästä
lähteä", kuten tavallisesti. Nyt lähdettiin vilkkaasti asiaa puhuen,
ihan kuin sivumennen. Hilja otti pahnoilta nukkuneen Viljon ja lähti
edellä, me äijän kanssa kaulatusten perässä Jokelaa kohden. Äijä nukkui
heti, kun minä sain hänet leveään peräsänkyyn, Viljo ei herännyt
ollenkaan, kun Hilja laski sen vaarin viereen. Siinä hengittivät isoisä
ja tyttärenpoika, toinen harvaan ja raskaasti, toinen nopeaan, tuskin
kuultavasti. Kohta kello löi kaksitoista, ja uusivuosi alkoi. Siitä
hiukan havahtuen vanha äijä suutaan massuttaen kääntyi seinään päin,
veti syvään henkeään ja nukkui vielä sikeämpään. Pikkupoika makasi siinä
hänen vieressään pulleat jäsenet riipuksissa, aivan kuin se
päivänpaisteessa olisi nukahtanut jonnekin kiven juureen.
Me emme Hiljan kanssa puhuneet mitään, kuten näytti sentähden, ettemme
häiritsisi nukkuvia. Me liikuimme varpaillamme ja katselimme toisiamme
hymyillen, korvat tarkkoina pienimmällekin äänelle, ikäänkuin meillä
olisi ollut jotain kujetta tekeillä toisilta salaa. Minä hiivin
ovensuusängylle istumaan ja rykäisin yht'äkkiä äänekkäästi. Hilja teki
ankaran ilmeen ja heristi sormeaan. Seurasi pitkä äänettömyys, minä
nojasin lämpimän muurin kylkeen ja katselin tähtiä, Hiljan olennossa oli
sellainen sävy, kuin olisin juuri sanonut hänelle jotain, johon hän ei
vastannut. Hän meni hitaasti pöydän luo, jonne jäi pitkäksi aikaa
seisomaan hypistellen jotain kädessään. Ilmaan meidän välillemme oli
ilmestynyt jokin uusi henki, jonka lähestymistä emme olleet huomanneet.
Kunnes nyt havaitsimme, ettemme enää hetkiin olleet muistaneet sängyssä
nukkuvia lähimmäisiämme.
Lampun nopea surina säesti kiitäviä hetkiä. Ulkona paloi tähtitaivas ja
pensaikossa teitten vierillä ja riihien tienoilla hiipivät pakkasyön
henget. Siellä kirkkailla hangilla tuntui siltä kuin olisivat vanhat
kaukaiset ajat lähestyneet nukkuvaa nykymaailmaa, niinkuin joku vanha
kertomus siellä juuri olisi tapahtunut.
Meidän lamppumme oli laajoilla aloilla ainoa, joka paloi. Mutta kun
Hilja katsoi ulos, näki hän, että yö oli hyvin kirkas, ja sammutti
silloin hänkin lampun. Yön henkien äänetön sähinä tuli meitä lähemmäksi,
Hilja tuli hitain askelin, pää painuksissa minun viereeni ja laski
äänettömästi kätensä kaulalleni.
Pitkät ajat eri teitä kuljettuamme tapasimme taas kuin sivumennen
toisemme tänä yönä tässä tuvassa. Ja ympärillämme kaikkialla levisivät
ihanat suojelevat metsät niinkuin asumaton avaruus ja kirkas talviyö,
jonka tunnelmaan sisältyivät monet kauniit ihmisunelmat ja -vaiheet
aikojen takaa.
Kasvot päin minun kaulaani kuiskasi Hilja: "Minkätähden sinä olet ollut
poissa niin kauhean kauan, en minä luullut sinun enää tulevan, se oli
hirveätä."
Hän itki hillitysti ja syleili minua kuin olisi pelännyt hukkuvansa. Sen
jälkeen ei vaihdettu enää sanaa. Nykyhetken onni, ainoa oikea ja
väärentämätön, täytti taas meidän sydämemme, niinkuin tuo äänetön
soitanto koko avaruuden tähtitaivaan alla.
* * * * *
Uudenvuoden jälkeisissä päivissä on jotain iloisen arkista. On kuin
aurinko taivaanrannalta tirkistäessään iskisi silmää, pirttikellon
naksutuksessa on toimeliaampi sävy. On uusi vuosiluku, jota lapset
lyijykynällä riipustavat ovipieliin ja kirjankansiin. Uusi almanakka on
vielä aivan siisti, sen lehdet rapisevat kuin herrasväestä saatu
paperiraha, ja jos avaa sen, niin lehtien valkeus oikein tuntuu silmään.
Sieltä näkee kuinka paljon päivä jo on pidentynyt, ja kuinka pitkä on
kynttilänpäivään.
Eräänä iltapäivänä tulee sisarenikin palveluspaikastaan käymään. Hänkin
on naisistunut ja omaksunut kaikenlaista pientä ja sievää, mistä lienee
oppinutkin. Hän on huomaavinaan, että minä olen tullut surullisen
näköiseksi. Sinä aikana minkä hän viipyy kotona, tuntuu siltä kuin
pirtin ilma olisi jotenkin laajentunut, ja minun on huomattavasti
kevyempi ollakseni.
Tosin jumalan päivätkin koettavat oloani keventää antamalla auringon
kirkkaasti paistaa puhtaille hangille. Saadakseni huomioni pysymään
ulkopuolella itseäni lähden jo aamulla aikaisin taivasalle ja teen
harkitusti havaintoja maasta ja ilmasta. Poikkeen tölliin ja minut
viedään kamariin, jonne jään pitkäksi aikaa yksinäni. Otan pöydältä
kirjan ja luen sen kannesta kodikkaan kirjoituksen: _Lauri Kivimäki on
tämän kirjan oikia omistaja, joka tämän varastaa, sitä piru rakastaa_.
Vahva kotipuolen tunnelma vallitsi minun mielessäni. Laihakaulainen
hempeäsilmäinen poika oli hyvä lukemaan. Tietysti sen pitäisi päästä
koulualalle, koskei sillä kuulu olevan yhtään halua pieneen käskyntekoon
kotona.
Poika nuhjaa äitinsä ohessa ja höpähtelee siinä jotakin. Äiti sivumennen
kuulostaa, mikä pojan sisällä palaa, ja sanoo sitten minulle suopeasti;
-- Isä toi sille tässä tulkkikirjan kaupungista ja se on sitä nyt
lukenut. Lues nyt Myllymäelle ruotsia...
On vielä sahtiakin jäljellä ja siistissä talvipäiväisessä pirtissä
joulukuusi, jossa on sanomalehtipaperista leikattuja koristuksia.
Pirtin ja sahdin lämmittämänä minä tulen ulos ja hiihtelen joenuomaa
kohden. Kun jo olen matkan päässä, tulee poikakin pihalle takkisillaan,
katselee hetken värjötellen jälkeeni ja juoksee sitten kipankapan
takaisin pirtin lämpöön.
Minä hiihdän viettävää rinnettä ja näen etäällä siintävän taivaanrannan
siinä kohden, missä joenuoma kulkee metsässä. Alimpana näkyy sieltä
puolittain puunlatvojen takaa tasasyrjäinen pilvijono, siniharmaa
lakeus, joka kuvaa kaukana olevan aukean maailman elämää. Koko sinnepäin
etenevä maisema on mahtavuudessaan niin tyven, että tuo
etäisyydentunnelma varsin vahvana saapuu tänne asti. Kun istahdan sille
tutulle ladonkynnykselle, valtaavat mieleni nykyiset asiat, ei herääkään
mitään muistojen hartautta.
-- Antaa mennä vain, antaa mennä! Minä olen irti, minun on paettava
kaikkialta, sillä aina minua etsii jokin. Totisesti, mikä onni
olisikaan, jos pääsisin löytymättömiin ja mielessäni kevyesti,
itsestään, säilyisi tämä tila. Kun saisi olla ikänsä kaiken sellaisessa
ihanassa tiedottomuudessa, joka nyt silloin tällöin läikähtää sieluuni,
kun ei yksikään olento maanpäällä tiedä tätä paikkaa, jossa istun.
Viivy nyt tämä mieli, niin kauan kuin vähänkin sopii. Tämä on sittenkin
kaiken nautinnon korkein hienostunein hetki, tällaista varten kaikki muu
on ollut. Viivy, kohoa. Minä tunnen nämä metsät kuin verhot ympärilläni,
kuin suojelevat jättiläisseinät, joiden läpi ei teho se ikuinen, joka
siellä ulkopuolella alati ajaa ihmistä edellään. Tunnen, että se nyt jo
levotonna etsii minua, kohta se minut tavoittanee. Viivytä, armias, tätä
hetkeä! --
Ilma kuulee rukouksen ja muuttuu hämäräksi, jonka suojassa voin siirtyä
siihen ainoaan pirttiin, johon nyt tahdon käydä. Sieltä löydän toisen
ihmisen, jonka hämy on tehnyt harvapuheiseksi. Äsken lepäsin suloisemmin
kuin tiesi koska. Nyt antaa mennä taas. Ei katsota taakse, siellä on se
ikuinen.
Myllymäkeläiset eivät näe Jokelasta tulta tänä iltana. Vanha Jokela on
talossa päivätyössä eikä tule yöksi kotiin. Arvatenkin siitä syystä on
Hilja mennyt aikaisin nukkumaan...
Mutta eräänä iltana ennen loppiaista, kun palasin Hiljan luota ja hiivin
pirtissä nukkuvien vanhempieni ohi kamariini, löysin pöydältä kasan
kortteja ja kirjeitä. Ne olivat myöhästyneitä joulukortteja ja
uudenvuodenonnitteluja, jotka olivat löytäneet tiensä tänne. Eräs kirje
oli tällainen:
-- Mihin te olette hävinnyt? Olen hakenut teitä pitkin Helsinkiä
ja kysellyt kaikilta tovereiltanne. Toivon, että tämä nyt tulee
Teille ajoissa. Meillä on nimittäin rekiretki täällä loppiaisena,
minun syntymäpäivänä; ja pyydän teitä tulemaan minun toverikseni.
Runar B. pyysi minua, mutta minä sanoin, että olen ja pyydetty.
-- Voikaa hyvin ja muistakaa vaan tulla. Minulla on ikioma uusi
rekipeitto ja uudet ohjakset. Onnellista uutta vuotta.