Nyt vielä aikojen päästä muistan elävästi sen tunteen, jonka vallassa
olin eräänä joulukuun aamuna, kun heräsin asunnossani Helsingissä
yhdessä Nannan kanssa... Se oli epämääräistä aavistelevaa pelkoa
jostakin joka lähestyi. Herkkätuntoiset ihmiset kokevat sitä usein,
etenkin jos hyvä onni ilman nähtävää syytä pitemmälti heitä suosii.
Niinkuin joskus loppukesällä, kun ihana pouta päivä päivältä yhä
jännittyy, niin että koko huikaiseva avaruus on täynnä kuumaa, hienoa,
väräjävää sädettä; voi silloin yht'äkkiä tuo ääretön pilvettömyys tuntua
kaamealta, niinkuin sen polttava hymyily olisi jonkin häikäilemättömän
intohimon pakottama. Tai kuvitelkaa tainnuttavaa hyväilyä, joka
vähitellen käy yhä arveluttavammaksi, kunnes ilmenee lopullinen
tarkoitus: kuristaminen.
Tuollainen nimettömän vaaran lähestyminen vaikuttaa toisaalta kuin
hienon-hieno stimulus. Sillä kertaa, josta tässä on puhe, minä pakenin
sitä sisämaahan toivoen, että saisin sinne tiedon lähestyvästä
tapauksesta, jonka tulosta olin aivan varma, vaikka en aavistanutkaan
miltä taholta se tulisi. Mutta sitä ei kuulunut sinne, päinvastoin
kaikki pikku tapaukset lisäsivät odotuksen sähköä. Istuessani siellä
tammikuun päivänä eräällä ladonovella tunsin tosin hetkeksi vapautuneeni
tuosta kammottavasta, se tuntui hetkeksi jääneen ympäröivien metsien
ulkopuolelle, mutta tuollainen vapautuksen hetki antoi minun vain
selvemmin tajuta koko painon suuruuden, varsinkin kun ymmärsin, että se
taas kohta tuli laskeutumaan ympärilleni. Mikä on tuo paino?
Kykenemättömyys onnen pitämiseen, onnen tuoma tuska.
Mitä voimakkaammin tällöin elää puhdasta aistielämää, sitä helpompaa on
unohtaminen. On varottava hetkeäkään seisahtumasta, ettei tulisi
katsoneeksi taakseen, mitä seuraa kintereillä. On odotettava jotain
suurta vapauttavaa seikkaa. Jos sellainen tulee, seuraa tyyntymys ja
rauhallinen olo, juoksu päättyy turvalliseen paikkaan, jossa ei ole
ketään. Tapahtuu täydellinen, suloinen seisahdus koko elämän menossa.
Sellaista olen nyt kokenut.
Kun näet sittemmin kävelin katua toistaen älyttömästi sanoja: "Nanna on
kuollut, Nanna on kuollut!" -- tuntui tuo näkymätön hyväilevä kuristus
hiljallensa kirpoavan. Katsottuani hyvin kauan yhteen kohtaan liikutin
jäseniäni, käänsin silmäni muualle ja näin ympärilläni paljon pieniä
yksityiskohtia, jotka kummallisella tavalla tuntuivat olevan peräti
tärkeitä tämän maailman kaikkeudessa. Kustakin tällaisesta
pikkuhavainnosta alkoi ajatussarjoja, jotka lyhyessä ajassa kutoivat
vahvan verhon sen eteen, mikä juuri on päättynyt, ja kiinnittivät
sisäisen katseen uusille aloille, johtivat sielun ja mielen uuteen
alkavaan kauteen...
Aikaiset aamuhetket oli vietetty minun asunnossani. Ensin oli oltu
Seurahuoneella tanssiaisissa. Jo sinne mennessäni olin tuntenut vahvaa
nimetöntä onnea ja tyydytystä, joka sitten lisääntymistään lisääntyi.
Aluksi johtui ehkä iloni siitä, että istuessani iltahämyssä asunnossani
olin tullut ajatelleeksi vanhempiani, päättänyt aikaisin aamulla lähteä
sinne metsiin heidän luokseen, pitkän matkan taakse, tullut tästä
päätöksestä malttamattomaksi ja lähtenyt illalla tanssiaisiin yötä
kuluttamaan, aamua odottamaan. Melkein heti sisään tultuani näin
toisella puolen salia Nannan. Hän oli taas tullut maalta kaupunkiin, ja
nyt olimme molemmat tulleet tänne tanssiaisiin. Mieleni ailahti
lämpöiseksi. Tätä siis oli se edellä vallinnut nimetön onnellisuuteni
aavistanut.
Me emme rientäneet toistemme luo, katsoimme vain toisiimme emmekä
kiirehtineet. Yleensä olimme sangen vähän puhuneet toistemme kanssa.
Emme puhuneet mitään silloinkaan maalla tanssiaisissa, kun ensi kerran
tapasimme, tai jos aluksi puhuimmekin jotain mitätöntä, niin emme
kumpikaan kuunnelleet mitä sanoimme. Erään kuusiaidan takana syleilimme
ja jo ensimmäisissä kosketuksissa syntyi meidän välillämme monta
sanatonta sopimusta, ja ihanaa on, ettemme koko aikanamme niitä
hiventäkään rikkoneet.
Me emme tavanneet usein, se oli meidän pelastuksemme, emmekä milloinkaan
sopineet kohtauksesta. Meidän suhteemme oli intohimoinen, mutta se oli
ikäänkuin aineeton, meidän ei tarvinnut ponnistella pidättyäksemme
ruumiillisuuksista. Milloin jouduimme kosketuksiin, olimme tosiaan
niissä avaruuksissa, joista runoilijat puhuvat, ja kun sieltä palasimme,
kiiruhdimme eroamaan. Hyvästimme olivat aina lyhyet.
Tällaiset suhteet ovat harvinaisia, mutta niitä on, sen tiedän. Ne ovat
vaikeita siitä syystä, ettei niissä enää ole mitään kehittymisen varaa
ylöspäin, ja kauhistavaa on kuvitellakin pudottavan alas sellaisesta
korkeudesta. Me olimme ehkä hiukan voimattomia, sillä ainakin minua, ja
arvattavasti meitä kumpaakin, alkoi oudosti painostaa tuo valtava
korkeus, vaikka kohosimmekin sinne vain silloin tällöin. Meidän
sisimmässämme alkoi kuulua ääniä, jotka kysyivät, milloin ja minkälainen
oli loppu oleva. Me lykkäsimme vastaamisen, ja vastaus tulikin sitten
ulkoapäin jotenkin pian ja sellainen kuin se tuli...
Olimme siis Seurahuoneella, ja kaikki oli järjestetty kuin meitä varten,
siellä oli myöskin Peltomäki morsiamineen ja Aartio. Nanna ja minä
kohtasimme toisemme heidän seurassaan keveästi ja kiihtymättä. Aloimme
viettää yötä yhdessä heidän kanssaan ja kaikki sujui hyvin. Odotimme
hetkeämme, joka oli tuleva.
Kun sitten neljännellä aamutunnilla siirryimme meille, alkoi seuran
yhteishenki laimentua. Muisteltiin pitkät tuokiot Hakalaa, Verneriä,
omituista iloista miestä, joka nyttemmin oli hävinnyt jonnekin. Joku
tuli siinä yhteydessä maininneeksi yleisnimen _nainen_, ja tämä
hairahdutti Aartion pois tahdista. Hän rupesi puhumaan naisesta ja
kertoi, että ihanin nainen, minkä hän oli tavannut, oli eräs torpantyttö
maalla. Hänelle tuli halu puhella yhä enemmän samasta torpantytöstä ja
antaa meidän aavistella yhtä ja toista. Kuinka hän ei ollut katsellut
koko tyttöä muuta kuin yhden ainoan illan jossain tanssipirtissä ja
sitten yön...
Tämä Aartion pakina oli ainoa soraääni koko yhdessäolomme aikana.
Peltomäki, jolla on tarkat hermot, tunsi sen heti, nousi ja lähti
morsiamineen. Aartio seurasi heitä. Me jäimme Nannan kanssa
häikäilemättä sisälle, ja minun on mainittava ystävieni kunniaksi, että
he olivat kyllin kypsiä ollakseen tekemättä mitään toverillisia
huomautuksia.