Kyllä näki, että pieni itsevaltiatar oli tottunut ajamaan tahtonsa
toteen, sillä kirje tuli perille, vaikka osoite oli herttaisesti päin
mäntyä. Siinä oli yhden naapuripitäjän nimi alleviivattuna ja erään
läheisen kappelikunnan nimi ilman viivaa. Ja ylihuomenna oli loppiainen.
Olin kauan valveilla ja kärsin siitä, etten heti voinut lähteä. Kun
minun kumminkin oli täältä lähdettävä, niin tuiki tarkoituksetonta kuin
se olikin. Ah, siellä on taas Nannakin. Pian, pian...
Aamulla oli tunnelma arkinen ja äidin vettyneet silmät vain lisäsivät
minun intohimoani päästä lähtemään. Aurinko nousi mitä kauneimmin, mutta
minulla ei ollut aikaa seurata sen vivahduksia, koetin kiiruhtaa. Isällä
oli paljon hommaa saadakseen kirkkoreen esille, siihen heiniä ja
peittoja. Vaikka hän oli muuten hidas, touhusi hän kovasti, kun johonkin
lähdettiin, se oli vanha asia. Äitikin yritti liikkua, mutta ei tiennyt
mitä tehdä, koetti laskea jotain sukkelaa isällekin, mutta isä vain meni
ja touhusi.
Äiti haki uudet sukat, asetteli niitä kääryyn ja puheli:
-- Annan vielä edes viimeiset sukat, en minä enää muutakaan voi, käteni
ovat jo niin huonot, ettei niillä tee enää mitään, en minä ymmärrä
kuinka ne ovatkin semmosiksi tulleet; vaikka kai sulla sukkia on, mutta
ovat he niinkuin jotain muistoa, en suinkaan minä sua kumminkaan enää
näe, kyllä tää jo on mun viimeinen talveni, minä olen jo tullut niin
huonoksi -- tässä ääni ulahti kimeäksi nyyhkytykseksi -- mutta tulisit
nyt sentään joskus katsomaan jos-häntä elonpäiviä olisi, vaikkei täällä
mitään ole, se on jo niin huonoa meidän, mutta saisi edes nähdä. -- Hän
itki edelleen.
Todella oli äiti kovin vanhentunut, nyt minä sen vasta huomasin. Kasvot
olivat aivan harmaat ja kellertävä tukka oli tullut tuhkan väriseksi.
Mutta hänen ruumiinsa oli yhtä lämmin kuin kauan sitten, silloin kun hän
otti minut selkäänsä, kun porasin kylätiellä tai pelkäsin karjaa. Nyt
minä isona miehenä katselin häntä, hän oli jo lapsi, kasvoillaan avuton
itkunilme.
Isä tuli hermostuneen näköisenä, joi turkit yllä kahvia ja sitten
lähdettiin.
-- Et käynyt edes Jokelassa hyvästiä sanomassa, huusi äiti.
-- En minä nyt kerkiä.
-- Kyllä minä vien terveisiä.
Äiti hyppäsi vantiksille ja pitäen kiinni minusta tuli saattamaan. Näin
siinä hänen laihan, suonikkaan kätensä, joka sinersi pakkasessa. Hän
seurasi, kunnes isä käski hänen palata kotiin pois jäätymästä. Silloin
hän pudottautui tielle ja huusi sieltä hyvästiä.
Oli hyvä aamukeli, tumpeliääni helisi taas lumisissa metsissä.
Vastaantulija kuuli sen ensin lähestyvän, sitten taas etenevän, lopuksi
se jäi aaltoilevana soimaan hänen korvissaan, säestämään ajatuksen
tasaista käyntiä hänen astuessaan yksinäisellä tiellä. Hän astuu pitkän
metsätien, huomaa että aurinko alkaa laskea ja pakkanen kiristyä.
Lähestyessään tölliään hän vielä kuulee jotain korvissaan ja muistaa,
että häntä vastaan tuli tiellä kaksi miestä hevosella.
Lounaisella taivaalla viipyy silloin päivänkilo, kaukana vainion takana
näkyy teeriä koivunlatvassa. Jäätyneen ikkunan läpi, ruudunkulmassa
olevasta aukeamasta katselee töllin pikkupoika, kuinka aidanvieritietä
menee mies. Ja kun mies on hävinnyt näkyvistä, jää poika tuijottamaan
punaisena palavaa taivaanrantaa, keksii jonkun tähden eikä huomaa,
kuinka pirtti sill'aikaa hämärtyy ja pimenee.
Niin on kulunut tammikuun päivä.
* * * * *
Junavaunussa minä vain kuvittelin huomista iltaa. On satanut lunta,
metsä on koristeellisessa asussa ja kuun viimeinen neljännes riippuu
taivaalla kuin iso paperilyhty. Tanssitaan tilavassa talvihuvilassa,
jossa minä tunnen kaikki huoneet ja komerot yläkerrassakin. Kuulen
korvissani sävelen ja otan kasvoilleni sen ilmeen, joka niillä on oleva
huomeniltana.
Katson myös ulos pimenevään ilmaan. Sen reunassa näen mustat
kaukometsät, joiden takaa tulen. Tulee mieleeni, että isä jo on ehtinyt
kotiin hevosineen. Hän istuu äänetönnä pirtissä äidin kanssa, äiti itkee
salaa ajatellessaan pitkää talvea, joka on edessä. Hänen mielensä sulaa
siinä pehmeäksi, hän kaipaa jotain ihmistä ja kävelee Jokelaan viemään
Hiljalle terveisiä.
Hätkähdin. Niinkuin olisi suuri näkymätön hämähäkki lähestynyt
takaapäin. Oli paha ollakseni ja junakin vielä pysähtyi. Mutta silloin
kuulin takaani kaksi iloista, nauruun helähtävää tytönääntä. Minä tunsin
heidät, he olivat menossa samaan juhlaan kuin minä. Täynnä odotuksen
hurmaa he kertoivat minulle kilvan, että siellä tulee oikein suuret
tanssiaiset --
Illalla sitten tanssittiin suuressa salissa. Tunti kului toisensa
jälkeen. Myöhemmin eräällä väliajalla toinen niistä eilisistä tytöistä
lauloi. Nanna ja minä istuimme silloin vieretysten ja kaikki muutkin
istuivat paikoillaan kuunnellen ja tuntien mikä mitäkin, pieniä
mielikuvia jonkin kaukaisen tapauksen piiristä.
Kunnes taas helähti tanssisävel nykyhetkestä.
Viimeisellä kerralla kun tanssin Nannan kanssa, tuntui vähän aikaa siltä
kuin olisin käsivarrellani pitänyt jotakin, joka ei ollut lihaa eikä
verta vaan ainoasti kaunis, sinertävä hymyily tummien ripsien takaa,
suunnaton, liiallinen elämänonni. Unohdin hänet ja koko nykyhetken,
mieli meni muualle, niinkuin äsken laulua kuullessa, mutta paljon
ylemmäs. Tuntui tarkoituksettomalta enää jatkaa mitään.
Sitten tanssi loppuikin. Naiset pukivat ylleen pehmeitä turkkeja
nuorukaisten auttaessa. Sitten he kaikki kilisevin kulkusin, hiljallensa
tyyntyvin mielin ajoivat poispäin talosta. Tähdet kiiluivat kautta koko
taivaan, mutta kuu oli jo laskenut. -- Pyhien aika oli taas ohi.
Odottaen, odottaen elelin edelleen. Kunnes kuudentena iltana sain
kuulla, että Nanna oli kuollut kolmen aikaan. Kuulin sen kadulla. Mutta
huoneeseeni päästyäni asetuin lattialle istumaan ja viheltelin hiljaa
virren nuottia. Olin tavattoman kevyellä mielellä, tunsin ettei minun
tarvinnut paeta mitään, kaikki oli sovussa. Oman sieluni sisällä tai
niinkuin ilmojen korkeudessa oli humahtelevinaan mahtavia akordeja.
Niin se siis laukesi.