Hiljaisena keskikesän ehtoona käveli vanhanpuoleinen vaimoihminen
ruohottunutta metsätietä kylältä saloja kohden. Hän palasi vieraisilta,
sen näki hänen vaaleasta raitaliinastaan ja uudesta esivaatteesta, joita
kumpaakaan ei käytetty arkioloissa. Liinasen hän nyt, kuten tavallisesti
näin yksin täällä kulkiessaan, työnsi alas olkapäilleen, niin että vain
harmaat harventuneet hiukset kireälle kammattuina peittivät päälaen,
niinkuin silkille kiahtava kalotti. Hiusrajan alapuolella kaartui
korkea, uurteinen otsa, näkyi silmät ja laihtuneet lämpöiset posket.
Tällaisena suviehtoona näinikään palatessaan kylistä kotiinsa päin oli
hän kaunis ilmiö. Vuosistaan huolimatta hän käveli kevyesti ja koko
olennossa asui viehättävän tyydytyksen tuoma sävy niinkuin nuorella
tytöllä. Pehmeäpiirteiset kasvot ilmaisivat tällaisessa tilanteessa
syvää hartautta, silmät katselivat ympäröivää pikku maailmaa, niinkuin
jotain rakasta, jota vielä saa nähdä ennenkuin kuolee: pienten
metsäpeltojen törmänteitä, latoja, aitoja ja ketoja. Että tuli taas
kerran tultua tännekin päin... Ja suvinen ehtoo panee parastaan
pitääkseen häntä häiritsemättä tunnelmansa vallassa. Joka hetki syntyy
lukematon määrä pieniä ääniä, mutta ne sulavat kaikki yhdeksi soinnuksi,
jonka korva tajuaa syväksi äänettömyydeksi; ihmisen mieli ja ilma
viihtyvät toistensa seurassa vaiti ollen. Kunnes kulkija luulee
kuulleensa jotain, pysähtyy kesken askeleen, teroittaa korvaansa ja
kuuntelee, lämmin suu puoliavoinna ja katse kiintyneenä johonkin
koivunrunkoon. Mutta korva ei kuulekaan muuta kuin korpirastaan laulun
kuusikosta ja veden kohun syvältä jokikoluista. Katse heilahtelee sinne
tänne ja pysähtyy lopulta tielle jalkojen eteen. Korva valehteli, ei
kuulunut mitään. Askel jatkuu.
Mutta nyt tänä iltana oli vanhan vaimon kasvoilla tuskainen ilme,
niinkuin loukatun lapsen, joka hyviteltäessä puhkeaa itkuun. Ja kun
viimeinen vilahdus kylästä oli ohi ja hän puikkoveräjästä tullut
matalaan hakametsään, joka todellakin tuntui hyvittelevänä tulevan
vastaan sieltä kotoa päin, silloin hän antautui itkulle, istahti sahatun
kannon päähän ja kätkien kasvot esiliinaansa päästi hillittömän huudon,
joka lopulta riutui jatkuvaksi itkunnyyhkytykseksi.
Mutta mikä on asia, joka saa vanhan vaimoihmisen, pienen, lämpöisen,
harmaahiuksen noin ilman aikojaan heinäkuun iltana rauhallisilla
poluilla itkemään? Hän ei näytä köyhältä, ei se syynä, tuskinpa
kuolemakaan. Jos häntä olisi solvattu, ei kai hän olisi tarvinnut metsää
itkeäkseen. Tuskinpa hän on itkunsa syystä täysin selvillä itsekään.
Ehkä hän on elänyt liian vanhaksi ja ollut huomaavinaan, että kaunis
maailma on kääntänyt katseensa poispäin, että sen syvä hiljaisuus on
välinpitämättömyyttä eikä tuttavallisuutta. Sellaista huomaa joskus
nuorempikin, ja aivan varma on, että joka kesän kauneimpaan ruohoon
jossain putoo joku kyynel. Niin käy, mutta se ei ole paha ollenkaan;
sillä salaisen itkun jälkeen on ihminen onnellinen. --
Antaa ihmisen itkeä aikansa, hän kyllä tyyntyy ja kävelee kotiinsa.
* * * * *
Kahden pitäjän rajamailla, kun maantienkulkija jo luulee peninkulmaisen
metsän alkaneen, tuleekin yhtäkkiä eteen laajahko töllikulma
monisoppisen sisäjärven rantatöyräillä, joita tie nousten ja laskien
noudattaa. Ne ovat kaikki oikeita vanhoja töllejä, harmaita,
malkakattoisia, paikoilleen painuneita. Muita ylempänä nurmettuneella
mäellä on ryhmyisten ikikoivujen seassa Peltomäen huoneryhmä, matala ja
laakea asuntorivi kuusiruutuisine ikkunoineen, jotka näyttävät mustilta
harmaissa seinissä. Suurempia ja pienempiä ulkohuoneita tuttavallisesti
lähekkäin kuin toistensa turviin hiipineinä. Jostain nousee kaivonvipu
ja siirottaa jokin riuku, jonka päähän on pistetty ruskea pullo
alassuin. Tuommoinen siistinnäköinen tölli, johon vaeltava kesämatkue
mielellään poikkeaa viiliä ostamaan ja jossa on tyylikäs, suorastaan
hienonnäköinen mummo, jota neidit lähdettyään kilvan kuvailevat...
Peltomäessä asuukin sellainen mummo, Siina nimeltänsä (sama joka näyttää
niin kauniilta kesätiellä). Hän on leski ja elää pienellä kaupanteolla,
annettuaan miehensä kuoleman jälkeen torpan maat talon haltuun. Pitkät
turtuneet talvet ja paisteiset kesät hän liikkuu siellä yksinään ja
tulee vielä hyvin toimeen. Elämä on niin tasaista, että tuollaisen
seurueen poikkeaminen on suuri tapaus, jonka jättämä vaikutelma säilyy
Siinan mielessä vielä viikonpäivät jälkeenpäin, voipa hän koko lopun
ikäänsä muistaa jonkun herrasmiehen lauseen ja sitä kertoa.
Mutta viime vuonna heinäkuussa sattui somasti. Siina oli pihassa,
Johannes hänen poikansa, joka on ylioppilas, oli kävellyt jonnekin kotoa
pois. Silloin tulla tupsahti värikäs pyöräilijäparvi alas tieveräjälle,
heittivät pyöränsä siihen ja rupesivat kiipeemään pihaan. Siinä oli
lystikkäästi käveleviä hoikkanilkkaisia neitejä kummallisine
kasvonpiirteineen, pitkänenäisiä herroja jotka keskenään puhuivat
ruotsia yrmeällä äänellä, niinkuin olisivat alati riidelleet, mutta
Siinalta kysyivät suomenkielellä, oliko kaljaa. Kyllä-mar, Siina vastasi
ja lähti noutamaan koettaen sivukorvalla kuulla jonkin sanan, kysyäkseen
Johannekselta, mitä se merkitsi: "... kumman ... kumman." Mitähän sekin
oli? Niin, herrat saivat kaljansa pihalle, ja pari mukia juodakseen.
Mutta herrat haistelivat vain mukejansa, pudottivat rillit päästään ja
katselivat, ja muuan neiti tuli sisälle ja kysyi eikö ollut puhtaita
juomalaseja tai vaikka kahvikuppeja. -- Miksei kyllä mitä oli. Mutta kun
neiti palasi ulos, huusi hän jo ovelta toisille, jotka pihalla jatkoivat
mukien tarkastusta: "Där ä' en studentmössa..." Pitemmälle hän ei
ehtinyt, sillä Johannes tuli juuri pirtin päästä pihalle. Neiti punastui
ja hymyili, herrat panivat tyytymättömän näköisinä rillit nenällensä.
Koko kaunis taulu värähti rikki, ja se huvitti sanomattomasti Siinaa,
joka pirtin ikkunasta katseli. Johannes tuli pirttiin ja kysyi: "Mitä
väkeä siellä pihassa on?" johon Siina vastasi: "Etkös sitä nähnyt?" Yksi
herra tuli sitten sisälle ja kysyi lyhyesti, mitä maksoi. --
Viisikolmatta penniä, -- saa olla, vastasi Siina ja sai viisikolmatta
penniä. Siina oli sitten touhussaan, että mitä se kumman -- kumman oli.
-- Te se olette, sanoi Johannes ja meni pirtin peräkamariin...
Johannes tuli tavallisesti näin heinäkuussa pariksi viikoksi äitinsä
luokse Peltomäkeen. Ennen koulua käydessään hän oleskeli kaikki kesät
kotona, mutta ylioppilaaksi tultuaan ei hän enää paljoa puhellut
oloistaan, tuli vain kesällä yhtäkkiä, toi hyvät tuliaiset, oli aikansa
ja lähti.
Kun Johannes tulee kotiin, on Siina niin iloinen, että se jo näyttää
hiukan ... hänessä voi havaita vanhuuden oireita, jotka kesä kesältä
lisääntyvät. Se kiusaa Johannesta, hänen on vaikea hillitä itseään
olemasta epäystävällinen, ja siitä syystä hän paraasta päästä
kuljeskelee pitkin mäkiä, kunnes Siina huutaa häntä syömään. Aterian
aikana on pahinta. Siinan silmä seuraa Johanneksen joka liikettä,
Johannes syö yrmeän näköisenä eikä katsahdakaan Siinaan. Sitten hän
johtaakseen Siinan huomion pois itsestään kysyy jotakin pikkuasiaa,
johtaa Siinan pitkiin kertomuksiin, joista ei sitten taas tahdo enää
loppuakaan tulla. Johannes nousee pöydästä kyllästyneen näköisenä, menee
ikkunan eteen seisomaan ja katselee poutaista avaruutta. Istahtaa sitten
muuripenkille, riisuu ruskeat kenkänsä ja ostosukkansa siihen penkin
alle. Siinalla on nyt kovin tuskallinen olo, sillä hänen on vaikea olla
kysymättä jotain: "Mihinkäs nyt menet? Onko sukkas hiestyneet?"
Johannes vaistoaa äitinsä tuskan ja ymmärtää, ettei Siina kysy mitään
sen tähden, että Johannes sellaisiin kysymyksiin tavallisesti vastaa
töykeästi. Ja nyt Johannesta taas harmittaa huomatessaan, ettei Siina
_sentähden_ uskalla kysyä, se on hänestä outoa, hän tahtoisi, että Siina
kysyisi jotain turhanaikaista ja hän saisi siihen kylmästi jotain
vastata...
Riisuttuaan takkinsa ja jalkineensa Johannes virittää paperossin, menee
ulos ja seisoskelee pihassa. Siina pirtin keinutuolissa istuen katselee
häntä salaa, kuinka housunlahkeet ovat luontevat ja kuinka somasti
sinisen paidan hiha tulee esiin liivin alta. Johannes kävelee pirtin
päähän päin, Siina hiipii kamarin puolelle nähdäkseen mihin se menee.
Johannes painuu alas koivikkoon, Siina palaa takaisin pirtin puolelle ja
ottaa Johanneksen jalkineet penkin alta syliinsä saadakseen kerran
katsella niitä kyllikseen. Sukista lähtee lievä hajuveden tuoksu,
jalkoimet ovat puhtaat ja kudos on niin tasaista ja hienoa, että missä
heidät lie tehtykin, kun on niin saatu. Kengissä ei ole yhtään ryppyä ja
nauhanreiät ovat ihmeellisesti reunustetut. Ja ne ovat kaikki
Johanneksen...
Ilta on tyyni ja leppeä, Siinakin hiiviskelee vähän ulos mäkeen, jossa
näkee Johanneksen istuvan. Hän puhelee ja hyrähtelee itsekseen, niin
että Johanneskin kuulee: "lykniksetkin siinä niin kukkivat, lyknikset
sano..." Hän tietää kukkien nimet Johanneksen kouluajoilta; silloin hän
toi Johannekselle monta kasvia.
Ja Siina iloitsee salaa, kun naapuritöllin akka menee maantiellä ja
näkee heidät siinä, mäessä iltahuvissa, hänet ja Johanneksen.
* * * * *
Kun Johannes tänään päivälliseltä päästyään ensin voiteli kenkänsä ja
sitten rupesi partaansa ajamaan, ei Siina enää voinut hillitä itseään,
vaan kysyi niin hyvänsuovan lempeällä äänellä kuin osasi:
-- Aiotko sinä kauemmaksi mennä, kun niin laittelet?
Johannes ajeli juuri leuannippuaan eikä voinut heti vastata. Vasta
pyyhkiessään veistä hän sanoi: "ei tiedä, vaikka ma kävisin vähän
kauempanakin"; ja meni kamariin. Vähän päästä hän palasi ja kaulustaan
venytellen sanoi painavasti:
-- Minä lähden nyt Siintolaan, kai te neulotte napin minun takkiini.
Äänessä oli jotain suopeata, josta syystä Siina lankaa neulansilmään
pujottaessaan, lyöttäysi leikkiä laskemaan.
-- Jos minäkin tulen, sanoi hän niin tuttavallisesti ja samalla
itsenäisesti, että se miellytti Johannesta. Peilin edessä yhä kireätä
kaulustaan käsitellen hän sanoi hajamielisesti:
-- Tulkaa -- tulkaa.
Siina selitti sitten pitemmältä tätä asiaa: "Jos ma nyt sitten kerran
tulen, kun on kaunis ilma, en tiedä koska ma olen käynytkään, ja jos
myöhäinen tulee, niin ollaan yötä sitte..." Näitä puheita ei Johannes
enää kuullut vaan hääri hyräillen kamarin puolelle. Hänelle oli
samantekevää, tuliko äiti vai ei. Hän oli hiukan ikävystynyt ja ajatteli
nyt käydä vaikka Siintolassa.
Siina oli pian valmis, esivaate edessä ja vaalea ristiraitainen liina
päässä. Johanneksen mielestä hän oli oikein sievä, ja vaikka tällainen
liian herttainen yhdessäolo aina hiukan etoi Johanneksen mieltä, oli hän
nyt kuitenkin koko matkan hyvällä tuulella. Siina kulki milloin edellä
milloin perässä, hyrähteli, silmä siirtyi mättäältä toiselle pitkin
tuota pienoismaailmaa, joka heinäkuussa peittää maanpinnan. Luontoemo,
joka kaikkialla hienotunteisesti lempeällä kauneudellaan koetti
kiinnittää itseensä eri-ikäisiä lapsiaan, onnistui siinä helposti tämän
vanhan inehmon suhteen. Nautinnosta hymähdellen hän kumartui poimimaan
milloin vanamon, milloin orvokin, ja kun hän ei heittänyt ainoatakaan
pois, karttui niistä sievä vihko matkan kuluessa...
Peltomäestä pääsi Siintolaan paitsi maantietä myös suvisia oikopolkuja
myöten. Matka oli suurimmaksi osaksi asumatonta metsämaata, siellä joku
pikku niittu latoineen, sen halki juokseva joki, täällä korkeampi puuton
mäki, jossa viihtyy mansikka ja oravanmarja. Yhdessä kohden katkaisi
taipaleen muuan Siintolan autioista torpista. Se oli ollut paraiksi niin
kauan asumatta, että ihmistyön jäljet olivat painuneet ruohon ja
pensaitten peittoon, ja koko asumus alueineen näytti hyvin runolliselta.
Västäräkki ja leppälintu, hyvät serkukset, ahersivat kumpikin pesällään
eivätkä voineet kyllin virskuttaa olonsa oivallisuutta. Mutta muuan
horsma oli leikkisä. Se oli pujahtanut sisälle pirttiin ja pisti nyt
punaista päätään ulos ikkuna-aukosta niinkuin joku peuhaava
poikaviikari. Ja sitä sihinää, joka kävi pihamaan heinikossa
poutapäivinä! Sen keskellä näyttivät surkeilta monet pikkuesineet, joita
ihmiset joskus maailmassa olivat tarvitakseen tehneet ja sitten siihen
jättäneet: aitan seinässä luokkapainin, navetan ovessa puulukko. Pirtin
lattialla säilyi peilinkappaleita ja peräseinässä pieneen kalkkuun
jätetty ikäkulu lusikka, kuin lähteneitten viimeinen sukkeluus. Kannatti
kahlailla sihisevässä heinikossa ja panna pukunsa alttiiksi
pistäytymällä pölyisiin huoneisiin etsimään noita ihmiskätten somia
töitä. Ne puhuivat omaa syvää kieltänsä ja herättivät tunnelman.
Siintolan tyttäret tekivätkin tänne mielellään huvimatkoja, kun heillä
oli joku vieras Helsingistä. Alhaalla oli kahvinkeittoa varten
erinomainen lähde, oikea korven aarre, johon liittyi tarujakin.
(Siintolassa on kaikki arvokasta.) Pirtin seinällä oli syreenimaja hyvin
säilynyt, ja siellä oli monta hauskaa hetkeä pidetty, suuremmissa
joukoin -- todellisuudessa, parittain -- mielikuvituksessa.
Kun Siina ja Johannes pääsivät tähän asti, tuntui Siinasta siltä kuin
Siintola olisi jo siinä paikassa. Alkumatkan tunnelma hävisi ja sijaan
hiipi sama arka kylämieli, joka Siinan aina valtasi Siintolaan
tullessaan, vaikka emäntä oli hänen sukulaisensa ja hän muutenkin
Johanneksen toten oli siellä parempi tuttu. Kylämieli aiheutti, ettei
hän tuossa autiossa asumuksessakaan nähnyt mitään syvää kauneutta, se ei
kiinnittänyt ollenkaan hänen mieltään, hän tuskin näytti huomaavan sitä.
Olisipa hän vain ollut jollain muilla matkoilla, silloin olisi hän
varmaan sitä silmäillyt ja sanonut: "Vanhan Matin luokkapaininkin on
niin siihen jäänyt seinään." Mutta nyt tuntui Siinasta, että Siintolan
isäntä oli tästä juuri kulkenut, ehkä vielä haastematkoilla, (Herra
varjelkoon ihmistä haasteilta!) silloin katsellut näitä paikkoja ja
jättänyt jälkeensä jonkun näkymättömän hengen ja käskenyt sen sanoa
ohikulkijoille: "Ei nämä parane katselemisesta, nämä ovat Siintolan,
tosiperäisesti, laillisen kauppakirjan tuomion mukaan siltä kannalta kun
kihlakunnanoikeus..." Kokonainen värsy noita kummallisia sanoja, joita
ei käsittänyt, vaikka ne kuuluivat korvissa ihan tavalliselta puheelta.
Heinää kasvavien ränstyneitten peltosarkojen laidasta alkoi harvahko
haka, jossa siellä täällä hohti valkoiselta hiljan sahattu kannonpää.
Maa oli kuivaa, se kuulsi vaalean harmaana kissankäpälien, rönsyjen ja
varpujen välistä ja täytti ilman poutaisella laitumen tuoksulla. Kylä
läheni, tien mutkaan vilahti jo etäältä Siintolan siniharmaa pytinki
laajojen suoviljelysten takaa, lahden pohjukan ja kuusia kasvavan
riihimäen välitse.
Siina ja Johannes olivat vaiti koko suomatkan, kummallakin oli oma,
puoliksi itsetiedoton tunnelmansa. Maa koveni vihdoin ja he tulivat
riihen eteen, josta näkyi vaalea päärakennus, ikäänkuin äkkiä aivan
lähelle siirtyneenä. Näkyi pääty ja takaseinä, ei yhtään ovea, akkuna
akkunalta vain päästä päähän. Kivijalka jäi kirsikka- ja omenapuiden
varjoon.
Siinä on Siintola.
* * * * *
Siinä nyt oli Siintolan talo ja tuossa, juuri puutarhanaidan vieressä
sen isäntä otti muutamia askelia ja taas seisahti. Väki korjasi heinää,
ja Siintolan isäntä pysyttelee kiireempinä aikoina työmaalla, ainakin
jossain sen läheisyydessä. Sileäksi ajelluilla kasvoillaan vaisu ilme,
joka helposti muuttuu hyväntahtoiseksi, hän liikuskelee talonsa
tienoilla, ei ole juuri koskaan kotona, mutta ei kotoa poissakaan. Hän
on miettiväinen ja sopuisa mies, mutta tarkka, tarkka... Että "Siintolan
äijä" ryyppää aikalailla, sen tietää renkikin, mutta missä ja koska, sen
tietävät vain muutamat mäkitupalaiset, tuollaiset kuudennella kymmenellä
olevat ukot ja akat, joilla on pirtti ja perunamaa; joiden toimista ei
oikein tiedä, mutta jotka kumminkin pysyvät sulilla ja hengissä ilman
vaivaisapua. Siintola on heidän mieluinen vieraansa. Hän juo usein
kahvia mäkituvissa. Mutta tarkka hän on. Kas kuinka hän askelia
ottaessaan katselee maahan, mutta seisahdettuaan silmäilee maailmaa
laajemmaltikin...
Siintolan isäntä kantaa arvokkaasti sen pikku huomion, jota hän samoin
kuin koko talon väki talon ulkopuolellakin liikkuessaan herättää. Hän ei
ole vähääkään herrastunut, mutta hän on siisti ja mukava mies, ei kiellä
mielellänsä, jos häneltä jotain pyytää, mutta tahtoo vähin unohdella,
mitä noin sivumennen on tullut lupailleeksi: puukuorman tai olkilyhteen.
Aikojen päästä pyytäjä ilmestyy kyökkiin, ikäänkuin muistuttaakseen
annettua lupausta. Emäntä rätisee jotain isännälle. Isäntä katsoo
veikeästi hymyillen vieraaseen: "kylläs ymmärrät vaimoväen". Alkaa
sitten hyväntahtoisesti kinailla, vieraan antaessa äänettömän
kannatuksensa. Mene siinä sitten huomauttelemaan puukuormista...
Siintolan emäntä on vain hiukan lihavampi kuin tavallinen töllinemäntä,
harmaaihoinen ja tavallisissa oloissa väsyneen näköinen. Hänen
ilmeistään ja äänestään ymmärtää, että häntä alati kiusaa tämän maailman
turhuus ja auttamaton typeryys. Joskus hän sanookin sanansa, hänen
sisällään rupee käymään ikäänkuin jokin kone, joka tahdottomasti
tärisyttää kasvojen lihaksia ja panee silmät liekehtimään. Kone käy
aikansa kuin soimaan viritetty kello saaden koko uneliaan ympäristönsä
ankarasti värisemään ja jättää lakattuaan korviin aaltoilevan
jumotuksen. Hän on täällä kotonaan, sillä hän on Siintolan tytär, isäntä
on muualta kotoisin.
Tyttäriä on koulutettu, salissa on fortepiano ja kamarissa telefoni.
Tyttärillä on jo kauan, ainakin viisitoista vuotta ollut hatut.
Suunnilleen yhtä monta vuotta sitten vanhin heistä toimitti Peltomäen
Johanneksen koulualalle.
Tällaisia kuvia väipähteli Siinan ja Johanneksen mielessä, kun he tallin
ohitse tulivat pihaan, kyökin portaitten eteen. Kummallinen vetovoima
oli Siintolan koko väessä. Johanneskin kotona heitä ivaili ja oikein
lämpeni kuvaillessansa itsekunkin heidän luonteensa piirteitä. Ja Siina
itse oli useamman kuin yhden kerran jäänyt siintolaisten rattailta
silloin kun oli toivonut niillä pääsevänsä. Mutta siitä huolimatta äiti
ja poika nytkin taas kauniina suvi-iltapäivänä saapuivat Siintolaan,
mieli kummallakin kylävireessä.
He menivät sisään avoimesta kyökin ovesta. He olivat aina sitä tietä
kulkeneet samoin kuin kaikki muutkin tutut ihmiset, sillä isonkuistin
ovea ei käytetty muulloin kuin juhlatiloissa. Se narisi pahasti avatessa
niinkuin vanha olento, jota suotta häiritään. Ja kun siitä pääsi
sisälle, joutui saliin, jossa sorvatut huonekalut seisoivat paikoillaan
ja sanoivat oudolle tulijalle: "Niin, tässä me seisomme, olemme jo kauan
seisoneet." Siellä sai turhaan yskiä ja liikuskella, ei kukaan tullut.
Tosin ei kyökissäkään nyt ollut ketään, mutta siellä tuntui talon elämä.
Laajan hellan alla lekutteli tuli, pata suitsutti ruuan lemua ja
kärpäset kävivät myrkkylautasella. Viereiseen asuinkamariin oli ovi
raollaan ja sieltä tulvi ompelukoneen rätinää. Kun se lakkasi, kuului
vain pienen seinäkellon naksutus, kunnes vanhimman tyttären ääni kysyi
jotain joltakin, joka taas oli seuraavassa kamarissa. Mitään vastausta
ei tullut, ja ompelukone rupesi uudelleen rätisemään.
Siinan ja Johanneksen välillä oli matkalla vallinnut leppeä suopeus,
Siina oli täysin sieluin kokenut sitä, mitä tuntee rakastetun olennon
läheisyydessä. "Nyt on Johannes tuossa, ja siitä tulee tuomari, kiitos
Jumalalle, että se on noin terve ... nyt se on kotona, tuossa minun
vierelläni, menemme Siintolaan..."
Mutta kyökkiin tultuaan meni Johannes rohkeasti kamarin puolelle ja
jätti Siinan siihen, meni niinkuin se, joka tulee kotiinsa ja heti
kiiruhtaa paikkoja katsomaan. Vaikka Siina siis jäi yksin, tuntui
hänestä siltä, kuin olisi talossa kaikilla kiire ja hän tullut
sopimattomaan aikaan, ollut hiukan tiellä. Kellon käynnistä, tulen
risahtelusta, vieläpä kärpästen surinasta hän oli sellaista kuulevinaan.
Mutta hän ei ollut sitä itsekseenkään huomaavinaan, katseli suopein
silmin ympärilleen, liikahteli varovasti paikasta paikkaan ja odotteli.
Portailta lähestyikin kuuluvin askelin kimakka hyräily, sieltä tuli
keskimmäinen tytär Alma, kädessään jokin tuoppi, jonka laski matalan
säilikön päälle, antoi kättä Siinalle ja sanoi: -- "Onpa
korpimaalaisiakin." Vaikka hän kätellessään pysähtyi, ei hänen käyntinsä
tahti siitä sotkeutunut, vaan jatkui taas hellan ääreen, jossa hän
raotti padan kantta, kohensi tulta ja kimakasti yskäisten (sen
yskähdyksessäkin oli sellainen hieno värähdys) kehoitti Siinaa menemään
kamarin puolelle. Siina ihan huojutteli ruumistaan, kylässäolon tunne
ilmeni silmissä ja kasvoilla, kun Alma hääri sinne tänne, käväisi
välillä ruokakammiossa ja mennessään sinne kysäisi jotain Siinalta.
Vastatessaan tämä nousi ja puhellen lähestyi kammion ovea. Mutta silloin
Alma jo tulikin sieltä pois ja meni hellan ääreen. Vähän päästä hän
jälleen lähti ulos ja kehoitti silloin uudelleen Siinaa menemään kamarin
puolelle. -- --
Siina jäi taas yksin ja tunsi ympärillään suuren talon hengen, jota hän
näytti kuuntelevan niinkuin jotain kaukaista ääntä kesäyönä. Avoin katse
siirtyi paikasta toiseen pitkin tummenneita seiniä, ovia ja uunin
kaakeleita, kunnes se jäi kiinni uunin ja lattian rajaviivaan,
odottamaan kevyttä huokausta, joka ilmaisi, että ajatus oli samalla
tavalla seisahtunut. Johanneksen ja vanhimman tyttären keskustelu oli
painunut salia kohden, josta alkoi kuulua yhdellä sormella lyötyjä
pianon kilahduksia.
Nuorimman tyttären Elman ääni lähestyi, käsi avasi jo kyökkiin aukenevaa
ovea, mutta hän puhui vielä jotain taakseen kamariin päin.
-- Älä vaan soitakaan, Iines, tule tänne, huusi hän ja viittoi
etusormeaan koukistaen. Nyt hän käänsi kasvonsa ja silmänsä Siinaan
päin. Niillä oli jo valmiina hymyilevä ilme, niin ettei hänen tarvinnut
sitä vähääkään muuttaa tervehtiessään. Hänkin meni keittiön ääreen, otti
kauhan, nosti vellipadan kantta ja rupesi ryystämään. Hän oli käynyt
seminaarin, oli tanakka ruumiiltaan ja tarmokas puheiltaan. Siinasta hän
ei näyttänyt paljoa perustavan, sanoi vain ohi mennen yli olkansa, mieli
täynnä jotain tärkeämpää:
-- Olettepa te kukkasiakin löytänyt.
-- Toin sulle; aattelin että jos rupeisit miniäkseni, vastasi Siina
innostuneena sukkeluuteensa, jonka Elma kuitenkin painoi alas
vaitiololla. Siinan kasvoille jäi ajatukseton hyväntahtoinen ilme, hän
unohtui katsomaan pihamaalle, sen ylälaidassa olevaan pirttirakennukseen
ja alastomiin portaisiin. Vasen käsi orvokkitupsuineen lepäsi pöydällä
naputellen kevyesti. Sormet vuoron perään jättivät kukat pöydälle ja
taas nostivat niitä. Kukat jäivät lopultakin pöydälle, kun Elma
ruokakammioon mennessään lausahti:
-- Menkää kamarin puolelle, älkää täällä istuko.
-- Täälläpä sinäkin olet, virkkoi Siina. Mutta juuri kun Siinan piti
yrittää taas Elmankin perässä sinne ruokakammion ovelle, tulla sipsahti
kamarista korea herrastyttö kevyin askelin kuin nuori varsa. Hän hymyili
nätisti ja epäröi hiukan, pitikö antaa kättä vai eikö. Hän antoi sitten
kättä ja katsoi Siinaa niinkuin olisi ollut tästä hyvin onnellinen.
-- Kukas se tyttö onkaan ... minä tunnekaan, puheli Siina myös suopeasti
hymyillen.
-- Se on nyt meidän nuorin, sanoi Elma.
-- Vai niin, mutta pian se sitten onkin kasvanut, kun en ma vuottakaan
ole poissa ollut ja sill'aikaa on noin koreaksi kerinnyt, pakisi Siina
ja tunsi viehättyvänsä tyttöön.
Mutta tyttö pyrki muihin asioihin:
-- Ai kuinka kauniita orvokkeja, huusi hän äänellä, jonka väristä
huomasi, että hän oli oikeitten herrasväkien lapsi. -- Saisinko minä
yhden?
-- Ne kuuluukin olevan miniän kukkasia, sanoi Elma ja siirtyili
kylläisin askelin luo.
Tytöllä oli jo yksi kukka povellaan ja käsin sitä hellien hän hyppelehti
pois Elman pistopuhetta paeten.
-- Iines, huusi Elma. Ääni sisälsi muutakin kuin moitteen. Siinaan
kyllästyneenä hän melkein työnsi tämän kamarin puolelle.
Vähän päästä alkaa ilmassa tuntua kahvin lemua, sellaisen ison talon
vieraskahvin, joka lemahtaa vallan toisenlaiselta kuin Siinan oma kahvi
siellä kotona. Siinan mieliala kohoo. Salista rupee kuulumaan nyt
oikeata soittoa ja jostain salintakaisesta kamarista tulee
vastaheränneen näköisenä emäntä ja tervehtii tuttavallisen
välinpitämättömästi. Hän on ilmeisesti hyvällä päällä, alkaa itse
järjestellä tarjotinta kamarin pöydälle, liikkuen hiukan väsynein
askelin ja siinä sivussa aina suopeasti tutkaisten jotain asiaa
Siinalta. Siina viihtyy oikein hyvin. Mitä hän siellä salissa tekisi,
mitä hän soittokoneen näkemisestä kostuisi, vanha ihminen.
* * * * *
Mutta nyt on jo kahvit aikoja juotu, ja Siinan sielun sisimpään pyrkii
tieto, ettei hän tule olemaan yötä Siintolassa. Puhelu emännän kanssa
alkaa olla sillä asteella, jolloin se väsähtää. Siinan ainoa tuki on se,
että Johannes on nuoren väen kanssa hävinnyt jonnekin. Vain vanhin
tytär, Hilma, joka vieraista huolimatta jatkaa jotain omaa hommaansa,
kulkee silloin tällöin Siinan ja emännän ohi. Siina on jo kerran
yrittänyt laskea sille jotain leikkiäkin, mutta on saanut äreän
vastauksen. Hilma on kookas ja järkevä ihminen, kasvoilla itsevaltias
tyytymätön ilme. Hän sanoo kaikki sanottavansa tuskastuneen moitteen
muodossa.
-- Tarvitsee lähteä, jos kerran mennään, ei yöllä mihinkään mennä,
tiuskaa hän ohi mennessään, saaden vanhan Siinan äkkiä nolostumaan.
-- Mitäs sitä minulle sanot, en suinkaan minä lähde, vastaa emäntä, ja
Hilma menee menoaan.
Jos nyt olisi kuunnellut viereisestä huoneesta, olisi ensin kuullut
Siinan kysyvän supahduksen ja sitten emännän sanovan selvällä äänellä:
-- En minä tiedä, mitkä huvit niillä on kirkolla...
... Nuoret tulevat sisään, ja vieras neiti Iines sanoo:
-- Täti, me mennään palokunnan juhliin, pääsemmekö?
-- Vaikka olisitte jo aikoja menneet, vastaa emäntä ja lähtee kyökin
puolelle, josta huutaa:
-- Näkee Hanneskin siellä pappilan väen, kun ne sitä aina kyselevät.
-- En minä vaan lähde semmoisiin juhliin, sanoo Elma ja lähtee saliin
päin. Vieras neiti ja Johannes näyttävät noloilta, vieras neiti lähtee
lopulta Elman perässä ja jää sille tielle...
-- Niin, kyllä mar minä tästä kotiin menen yksinkin, ei suinkaan siellä
satamaankaan rupea, sanoi Siina katsoa kurkotellen ulos ikkunoista.
Johannes, joka ei voinut sietää tarkoittavia lauseita, sanoi suoraan
äidilleen hiukan vihaisesti:
-- Olette yötä, sillä siitä pääsette.
Emäntä, joka viipyi kyökin puolella, ei kai kuullut tätä, koska hän nyt
vasta sanoi:
-- Ei siellä tänäpänä sada.
Hän tuli kamarin puolelle ja alkoi toimitella Johannesta vain lähtemään,
kun kerran täälläpäin liikkui ja ehkä jo taas pian meni muille maille.
-- Niin, ylihuomenna minä lähden, sanoi Johannes.
Siina kuuli sen nyt vasta, ja hänen silmänsä kävivät kosteiksi. Johannes
rykäisi tylysti sen huomattuaan ja lähti saliin, josta Elma punainen
kansallispuku yllään tuiman näköisenä kiirehti jonnekin.
Hilmakin, vanhin tytär, tuli siihen hattu päässä, vaippa yllä ja
happamin ilmein sanoi äidilleen niinkuin ei Siinaa olisi ollutkaan:
-- Antaa Siinan olla yötä täällä, jos hän tahtoo.
-- Olkoon vaan, en minä ole häntä kieltänyt, vastasi emäntä ja nauroi.
Lähtemistouhu kiihtyi. Jossain Hilma ja Elma täysissä pukeissa vaihtavat
pari tulista sanaa, joiden tuloksena on, ettei Hilma menekään. Hevonen
ajetaan esiin ja siihen nousevat ensimmäisinä Johannes ja vieras neiti.
Heidän silmissään on toinen toisiinsa kohdistuva outo innostus. Siina
huomaa sen kuin salaa, ja tämä huomio karmaisee käsittämättömällä
tavalla hänen mieltään, niin että hän silmänräpäyksen ajan tuntee suurta
vastenmielisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan. Mutta hän ravistaa sen pian
pois, jääden odottamaan sopivaa tilaisuutta lähteäkseen. Hän on kahden
Alman kanssa ja kysyy tältä:
-- Etkö sinä menekään?
-- En, vastaa Alma sellaisella äänellä kuin olisi hänellä joitain
ilkeitä mielessään.
Kuorma lähtee liikkeelle. Hilma kävelee ensin, mutta nousee sitten
portilla hänkin kärryihin. Avoimesta kamarin akkunasta katselevat lähtöä
Alma ja Siina. Siina huutaa jotain sukkelaa äänellä, jonka pitäisi olla
leikkisää, ja nauraa hiukan liian kovaa. Alma on sillaikaa mennyt
hyräillen pois. Siina näkee lakastuneen kukkavihkonsa akkunalla ja menee
kyökkiin hakemaan emäntää, kasvoillaan nauravan itkun himmerrys...
Siina löysi kyökistä isännän ja emännän ja huomasi heti, että he olivat
riidelleet, sillä emännän suupielissä tempoili vielä kiukun jätteitä.
Mutta isäntä oli Siinalle kovin ystävällinen ja sanoi vielä, kun Siina
jo oli ulos tulossa:
-- Mihinkä se nyt sellainen kiire on?
* * * * *
Kun kaikki ihmisen asiat ovat kauttaaltaan tuollaisessa vallan pienessä
epäsoinnussa, tuntuu suloiselta istua jossain mitättömässä paikassa ja
ajatella, että nyt tällä hetkellä ei yksikään ihminen osaa aavistaa tätä
kohtaa, jossa olen. Ja noilta kiviltä, puilta ja kannoilta ei tule
mitään mielipahaa, ja vaikka maailmassa tapahtuisi millaisia
mullerruksia, niin eipä vain hiventäkään muutu se olo, joka täällä
vanhastaan vallitsee. Vaikka tullaan ja sahataan metsästä suuret puut
pois ja kannot vähän aikaa muistuttavat elävien olentojen katkaistuja
kauloja, niin ei tarvita muuta kuin yhden kesän päivänpaisteet, kun
sinne raiskiolle jo taas on asettunut oma häiriintymätön sävynsä.
Ihminen, joka tulee sinne itkien, voi jo hetken päästä saada kummallisen
halun nauraa, noin vain ilman asian aihetta vääntää kasvolihaksensa niin
että syntyy oikein välittömän naurun ilme. Ja mieltä ihan ärsyttää, kun
ei saavuta kyllin tehokasta ajatustakaan tulkitakseen kaiken sen
rajatonta mitättömyyttä, jonka keskeltä on metsään paennut. Hymähtelee,
melkein vääntelehtii ajatellessaan kaiken sen noloutta, jonka antoi
häiritä mielensä viihdyttävää tasapainoa.
Ja kuivunut maa suitsuttaa lääkitsevää lemuansa ja jossain suhahtaa
heikosti tuulenväre sen merkiksi, että ihminen on jo aikoja unohtanut
sekä itkunsa että ne kiihtyneet ajatukset, jotka sitä seurasivat. Hän jo
hyräilee ja silmissä viipyvä tulehdus vain lisää hänen tunnelmansa
hempeyttä. Ja luonnon voimakas alkuhenki tuudittelee häntä yhä
syvemmälle siihen ajattomuuteen ja asiattomuuteen, joka kaikessa
olevaisessa on pohjimmaisena, ja jonka täällä tajuaa heti tultuaan,
mutta joka metsänlaidassa jo rupeaa hukkumaan ajan ja asiain aallokkoon.
Kun pieni purtilo lahden tyvenestä joutuu avoveden laitaan, tyrskähtää
se vettä täyteen. Se ei uppoa, mutta luovii ikänsä vesilastissa. Joku
lapsi, jonka toiveissa ei vielä ole mitään asiallista, voi nähdä sen
vaivan että vetää purtilon maihin, kaataa veden pois ja uittelee sitä
sitten lahden tyvenessä.
Lapset ahertelevat mieluimmin sellaista, josta ei ole hyötyä.
* * * * *
Tämä ei kuulunut kertomukseen, vaikka tulikin puheeksi. Piti jatkaa
siitä, kun Siina itki siellä kannon päässä istuessaan. Itkun syy oli
tietysti niin henkilökohtaista laatua, että tuntuu tympeältä mennä
sanomaan, miksikä sitä luulee. Mutta Siintolan Hilma, se tytär sen kyllä
olisi sanonut, jos olisi ollut näkemässä. Olisi tullut ja mennyt ja
moneen kertaan tuskitellut: "Kuka teidän mielenne sitten tietää,
olisitte ollut yötä, eihän teitä kukaan pois käskenyt..."
Aikansa istuttuaan Siina huokasi ja lähti keventynein mielin. Matkan
kuluessa ilma pimeni, ja pohjoinen taivas meni pilveen, niin ettei enää
voinut erottaa lehtimetsäin vihreyttä. Luoteessa näkyi auringon jälkeen
kuin punaista sauhua.
Autioitten töllien kohdalla lenteli lepakoita, ja Siina oli aina vähän
päästä tallaamaisillaan sammakoita, joita hyppeli poikki tien. Taivaalla
näyttäytyi silloin tällöin kuu ja sen läheisyydessä yksi tähti. Kaikki
lähestyvän syksyn merkkejä.
Päästyään pirttiinsä lukkojen taakse Siina keitti itselleen kahvin.
Senjälkeen hän istui kauan pöydän ääressä katsellen ulos suurentunein
silmin. Siinä tuli yhtäkkiä mieleen poissaolevan Johanneksen ylihuominen
lähtö. Mutta kun vain tuijotti yhteen kohtaan, niin ei sekään ajatus
saanut valtaa, se vaihtui siihen, että Johannes nyt on siellä juhlissa.
Kuin Siinan itsensä huomaamatta valuivat sitten ryppyisiä poskia pitkin
jälkikyyneleet, tulkiten tyyntyneitä ajatuksia, jotka enimmäkseen olivat
entisten aikojen muistelemista...