4.
Hiljaisena huhtikuun yönä näkyy kuunvalossa kauaskin, kuinka muutamasta
olkiladosta tulee ulos kaksi ihmistä. Ensin tulee nainen ja lähtee
hitaasti kävelemään maantielle päin katsomatta taakseen, mieheen, joka
vähän myöhemmin harpaten hyppää ladosta edustalle ja seisahtaa siihen.
Nainen yhä menee, mutta mies seisoo hetken kädet puolipalttoon taskuissa
ja vahva paperossin tuli hehkuu kasvojen kohdalla. Hän ei näy olevan
oikein selvillä siitä, lähteäkö naisen perässä vai jäädäkö siihen
seisomaan. Häntä ei haluttaisi kumpikaan, hän liikahtelee sinne tänne,
pälyy ympärilleen ja paperossin pää hehkuu yhä kiivaammin. Näyttää
siltä, kuin ei heidän välinsä olisi oikein selvä, vaikka he ovat kaksi
nuorta ihmistä, jotka ainakin tunnin ajan ovat viipyneet olkiladossa. Ja
tällaisena kuutamoyönä, aamupuolella!
Nainen on jo ehtinyt niin pitkälle, että miehen pian on tehtävä mitä hän
tekee. Hänen tilansa on kiusallinen. -- Eihän sitä nyt oikein näin sovi
erota tytöstä, niinkuin reestä olisi jäänyt. Mutta tuolla se menee omaa
menoaan, niinkuin palaisi joltain asialta, ei katso taakseen, ei
hiljennä kulkuaan. Hän oli tyhmä, kun hyppäsi tähän seisomaan, miksei
jäänyt sinne olkiin makaamaan niin kauaksi, että se olisi ehtinyt hävitä
näkyvistä. Mutta eihän hän sitä vielä olisi päästänyt, mikä piru sen
oikein tuli. Eihän hän sitä millään lailla viekoitellut, tuli kun toinen
salli, ja palava se oli itsekin. Mutta sitten irroittautuu ja lähtee
eikä hän tullut siinä edes käsivarteen tarttuneeksi pidättääkseen. Mutta
olisihan sitä vielä voitu olla, kun näin hyvin kaikki sattui. Saakeli...
Hän lähtee kävelemään perässä ensin niin kuin muina miehinä, mutta
päästyään riihen varjoon pistää juoksuksi, saavuttaa lopulta naisen ja
kysyä kähähtää leikillisellä äänellä ja toisen katsetta etsien:
"Mihinkäs sitä nyt niin mennään?" Naisen punakat kasvot näyttivät
kuunvalossa välinpitämättömiltä, melkein tyytyväisiltä. Hän ei muuta
kävelynsä tahtia vähääkään, vaikka mies siihen juoksahtaakin. Hän
katselee alas eteensä, niinkuin ei olisi kuullut kysymyksestä muuta kuin
äänen, tuskin sitäkään.
Niin he astuvat siinä ääneti rinnatusten, nainen lyhyeen ja tasaisesti,
mies hiukan harppaillen, ja rosoinen musta tie vain rahisee askelten
alla. Mies katselee koko ajan naista kasvoihin, mutta kun ei löydä
katsetta, alkaa hän hyräillä polkkaa, jota illalla paljon soitettiin.
Tämä kaikki ei häiritse naista vähääkään, hän on ihan yksin, ja mies
huomaa hyödyttömäksi kaiken puheen. Tämä on miehestä kaikkein nolointa,
mutta hän ei osaa kääntyä takaisinkaan, olla suuttuvinaan, sillä
_siihenhän_ hänellä ei ole aihetta. Ja hän hymisee vain polkkaansa ja on
olevinaan hyvin tyytyväinen, niinkuin tämä tällainen juuri olisi aivan
luonnollista heidän kesken.
Tien käänteet seuraavat toisiaan hievahtamattomien seutujen halki,
kunnes Liutun rakennusryhmä näyttäytyy kallioisen mäkensä syrjästä.
Ruokakellon katos piirtyy paisteista taivasta vasten, ja koira
haukahtaa. He nousevat sivutietä halkoliiterien ohi tallinsolaan. Mies
tuntee kyllä, että nainen menee sisälle samaa menoaan, mutta hän jää
kuitenkin siihen solansuuhun seisomaan, on siinä niinkuin odottavinaan,
että nainen katsoisi taakseen, ja hän saisi vielä viitatuksi sen tänne
johonkin.
Ja se katsookin. Vetäessään ovea perässään kiinni kääntyy nainen ympäri
ja hänen katseensa liukuu solansuussa seisovaan mieheenkin, mutta ei
pysähdy siihen. Ja ovi painuu kiinni.
Mies hymähtää ja lähtee kepein askelin samaa tietä takaisin, sytyttää
uuden paperossin ja silmäisee joskus kuutamoista taivasta. -- -- --
Erottuaan yöllisestä kumppanistaan tuli Sanni pirttiin. Hän oli jähmeän
tyyni, silmä kiintyi heti valoisiin ikkunaruutuihin ja korva tarkkasi
yön hiljaisuutta. Kellon verkkainen käynti oli kuin vanhan vakavaa
puhetta, ei kovaa, vaan suoraa ja tyyntä. Se puheli hänelle hetken koko
äänettömän pirtin kuunnellessa, mutta painui sitten jonnekin pois ja
jätti Sannin siihen katselemaan ulos ikkunasta pälveisiä sarkoja ja
riihiä. Kuu ei näkynyt tähän, mutta sen loiste lepäili ikkunan alla kuin
jokin elävä henki. Taaven, rengin, hossaava hengitys rupesi kuulumaan
ovensuusängystä. Sanni tarkkasi sitä hetken ja kuultuaan, että se oli
syvää ja sikeätä, hän vihdoin tunsi olevansa yksin.
Kaikki mitä oli tapahtunut, tuntui hänestä olevan kuin kaukana vuosien
takana, niinkuin sen olisi elänyt joku toinen, hänelle melkein vieras
ihminen. Vaikka hän vielä tunsi kaikki hermoissaan, oli hänestä niinkuin
tämä yökin vain jossain menneisyydessä olisi sivumennen häntä hipaissut.
Mielessä seisoi kaikki hetken paikoillaan, kuten tuo kuun paiste
tummentuneen maan yllä.
Ja katsellessaan siinä tuttavallista metsänrantaa tuli hänelle yht'äkkiä
sellainen mielikuva, että talo, kylä, koko maailma oli tyhjä, hän oli
ainoa eläjä. Hän oli sellaista ennenkin kokenut ja aina ihmetellyt
olikohan kellään muulla koskaan tällaista mielikuvaa... Tällaista yötä
jatkuu iankaikkisesti, hän ei hievahda tästä, hänen seuranaan on vain
tuo metsänranta... Silmien yhä sinne katsoessa joutuu Sanni syvemmälle
tunnelman lumoihin, hän seisoo kotokamarinsa ikkunanpielessä, johon
kaukainen ihmisten asuma maailma siintää vain aavistuksena. Ja vaikka
siellä sen sokkeloissa vaaniikin tuo salavoimainen tyhjyys, niin on sitä
turvallinen siitä katsella, sillä se on niin kaukana...
Kunnes hän äkkiä havahtui ja näki vastenmielisenä vilauksena kaikkea
hiljan sattunutta, tanssia, miehiä... Hän melkein hymähti itsekseen
muistaessaan miestä, joka oli varjona vaappunut hänen vierellään tallin
eteen asti ja siitä hävinnyt kuin rotta nurkan alle. -- Kaikki ne ovat
sellaisia, tunsi hän äänettömästi lausuvansa, mutta hätkähti samassa
niinkuin joku toinen olisi ne sanat hänen korvaansa kuiskannut.
Ylioppilas? Se humahti jostain siihen aivan lähelle hämärään seisomaan.
Siinä se seisoi ja katsoi häneen. Ja vaikkei Sanni katsonutkaan siihen
päin, näki hän selvästi sen kasvot, nyt ensi kerran näin
mielikuvituksessaan. Hän näki silmät ja suun, jotka hymyillen käskivät
häntä sinne hämärään. Sannin mieltä etoi, hän kiinnitti katsettaan hyvin
tarkasti johonkin kohtaan riihennurkassa, ja silloin rupesi ylioppilaan
kuva kuin tahdottomasti hyppimään ilmassa ja hävisi lopulta. Sanni jäi
siihen tuijottamaan.
Jostain syvältä kerran esille päästyään tulvi nyt ääretön
yksinäisyydentunne hänen mieleensä. Hän ei ollutkaan kotokamarissaan,
vaan kaukana korvessa pilvisenä suviehtoona, luvattomasti, kymmenen
vanhana. Hänen sisässään parkaisi intohimoinen ääni niinkuin sen, joka
on suohon uppoamassa ja hän tunsi käsivarsiensa ojentuvan ja sitten
tyhjää syleillen puristuvan ristikkäin rinnoilleen, niinkuin hän olisi
jotain tuntematonta, kauan kaivattua luokseen rukoillut. Mutta avaruus
pysyi liikahtamatta paikoillaan, ja hiljaa, ikäänkuin peläten tahdikasta
pirttirauhaa häiritsevänsä, ilmestyi silmännurkkaan kyynel, sekin
katselemaan. Ja kun se sai rauhassa tuijottavasta silmästä vieriä pitkin
poskea, tuli toisia pian perässä. Tuo kaunis liikkumattomuus värähti
hajalle, silmien kiilto sotkeentui ja kuun paiste taittui pieniksi
säteiksi. Silloin Sanni riisuutui ja meni sänkyyn peiton alle itkemään.
Mitä hän itki? Ei ainakaan uutta lankeemustansa, sillä se tuntui hänestä
tällä hetkellä niin vähäpätöiseltä, että melkein huvitti sitä ajatella.
Ei liioin ensi lempeään, sekin värjötti jossain kaukana himmeänä ja
laihana. Ei se ollut mitään sen tapaistakaan, eikä hänen pikku älynsä
voinut hänelle kirkastaa, mitä hän kaipasi. Hänen kuumenevassa päässään
humisi sekaisin kaikkea, syksyn ikävät, tämä kevään uhkamieli, jonka
lumoissa hän oli tanssiinkin mennyt. -- Kuka minä olen? -- Sanni, tässä
on minun käteni, minä olen piikana. -- Hän kohotti päätänsä. -- Tämä on
Liutun pirtti, tuolla käy kello, se on käynyt koko ajan. -- Hän oli
siinä hetken kohollaan ja katseli omia kyyneliään valoisia ruutuja
vasten. Ilmassa tuntui lähestyvän aamun ensimmäinen värähdys. Sanni
laskeutui takaisin pielukselle ja silmät rupesivat itseksensä
painuilemaan kiinni.
-- -- Hän istuu kamarinsa portaalla illalla. Ei tiedä onko kevät vai
kesä, mutta taivas on lauhkeassa pilvessä, uhkaa tulla kaunis yösade.
Hän tuntee, että joku lähestyy, hän kiepsahtaa kamariin sänkyynsä ja
odottaa. Se tulee ovesta, lähestyy puolihämärässä ja hän päästää sen
siihen viereensä ja halaa hellävaroen sen hoikkaa ruumista, joka on niin
nuori, ettei sitä ole vielä kukaan muu halannut. Ja hänen ruumiissaan
käy ihana virta; niinkuin poistuisi siitä joku suuri tuska. Silloin
rapisee oven takana. Siellä on ylioppilas raha kädessä, juovuksissa.
Sannin valtaa kauhea tuska ja hän painautuu aivan kiinni kumppaniinsa.
Peitto temmataan pois, häntä värisyttää, sillä hän on alasti, hän kiitää
jonnekin, Yrjö tanssii yksinään ilmassa, se menee siinä polkkaa niinkuin
pirtinlattialla, ilmassa vähän alempana häntä -- --
Pirtin viereisessä kamarissa nukkuva lyseolainen, joka Sannin tullessa
oli herännyt, hypisteli turhaan saadakseen pirtin karsinaan johtavan
oven auki, sillä sitä ovea ei käytetty, avain oli poissa. Eikä Sannikaan
enää kuullut hänen yskähdyksiään, hän oli pari kertaa levottomista
alku-unista havahduttuaan lopulta painunut oikeaan syvään uneen. Hän
nukkui, Sanni-tyttö, kaiken sekalaisen olon jälkeen.
Ulkona häipyi kuutamoinen huhtikuun yö. Ilma oli täynnä himmenneitten
jäätiköitten lemua, kevään aavistusta, kun hievahtamaton tienoo siirtyi
pyhäyöstä arkiaamuun.