Maantie siliäksi sannoitettu
on kulkuripojan kulkee --
hei jallai jallai -- Yrjö... Yr...
Heili on nuori ja lapsellinen,
ei sitä jättää julkee --
he jallai jallai...
Pelin ääni vingahtaa laulun sekaan ja lopettaa sen kätten taputukseen.
Tanssitaan, Yrjökin tanssii, ja eräästä tuntuu, kuin olisi se
toissavuotinen ylioppilas tuolla sivuhuoneessa, ja sentähden hän tanssii
näin hyvin. Yrjön kanssa onkin helppo mennä... -- -- --
Puolenyön aikaan näyttää siltä, kuin lamput rupeisivat loistamaan
kirkkaammin ja ihmiset tanssimaan paremmin. Ja niinkuin se ylioppilas
yhä istuisi sivuhuoneessa jutellen ja nauraen toisten kanssa. Alina on
taas hävinnyt jonnekin, se on aivan hylännyt Sannin, tiesi missä se jo
tällä hetkellä hyörii. Kuukin yhä paistaa... Ja Sanni tuntee samalla
kertaa haikeaa avuttomuutta ja antautuvaa turvallisuutta, silmät
alasluotuina hän aivan huomaamattaan painautuu lähemmäksi
tanssikumppaniaan ja puristaa vasemman kätensä sormilla kovaa
käsivartta, ikäänkuin tunnustellakseen millainen se on. --
Aika on lakannut kulumasta, se seisoo paikallaan. On jo aamupuoli.
Sanni lähtee tarjoiluhuoneeseen päin. -- Minne nyt? -- Minä haen Kivelän
Alinaa. -- Mitä sillä? -- Mentäisiin kotiin. -- Älä nyt vielä -- mennään
yhdessä --
Vaitiolo. Tulee valssi, ja ovensuussa lyödään kämmentä saapasvarteen:
naisten!