Piika

1.

Toisena pääsiäispäivänä oli Sanni, Liutun talon karjapiika ja ainoa

naispuolinen palkollinen, päivälliseltä päästyään vapaa iltakarjaan

asti. Autettuaan Elliä, talon kuusitoistavuotiasta tytärtä astioitten

pesussa pakarissa hän tuli suureen siistiin pirttiin, jossa seinäkello

yksin käydä jutkautteli, ja paikoillaan uinailleet esineet näyttivät

tärähtävän ovea avatessa, aivan kuin ne olisi tavattu luvattomia

miettimästä. Sanni kiersi kylläisin askelin uunin editse pirtin

karsinanurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja jäi sinne ikkunanpieleen

seisomaan, sivuttain ulos.

Se ikkunalauta oli kokonaan hänen hallussaan. Yhdessä pielessä oli

päällekkäin katkismus ja virsikirja, sitten oli nelikulmainen peili,

jonka lasi kyllä oli halki, mutta kappaleet pysyivät hyvin paikoillaan

kehyksissä. Vielä oli pari punertavaa hiusneulaa ja kampa sekä ohilaudan

välissä kahtia taitettu joulusanoma. Kaikki tämä ynnä oma tolppasänky,

sen kohdalla seinässä riippuvat vaatekappaleet ja sen alla lystikkääseen

asentoon jäänyt kenkäpari muodostivat varsin kodikkaan kohdan, johon

päästyään vapaana hetkenä tunsi olevansa kuin kotonaan ikään, saattoi

näin katsella ulos ikkunasta ja vaikkapa hyräillä.

Mutta nyt Sanni, hetken sulattelevaa maailmaa ikkunasta katseltuaan,

rupesi sukimaan hiuksiansa ja teki sen niin vähin äänin, että jos joku

olisi ovesta tullut, niin olisi luullut sanoneensa päivää tyhjälle

pirtille. Ilmassa vallitsi vahva pyhäiltapäivän sävy, joka omituisesti

sumensi joutilaita aisteja ja ajatuksia. Hyväntahtoinen auringonvalo oli

kuin äänetöntä veisuuta, joka vielä hyräilynkajona soi äsken kirkosta

palanneen tyvenessä mielessä. Tuo väreily nousi varmaan niistä pienen

pienistä jo'ista, joita kaikkialla juosta jylitti tummenneitten teitten

keskiuomissa, niinkuin mutkikkaita, haarovia suonia. Niiden unelias

lirinä ja heijastelu täytti ulkoilman ja sädehti sieltä päivän mukana

pirttiinkin, jossa joskus vain kuului kamman kahahtava sipaisu ruskeassa

hiuspehkossa.

Kierrettyään suortuvansa nutturalle Sanni haukotteli, sivusi käsin

kupeitaan ja silmäsi vartaloaan. Kahden juhlapäivän raukea levollisuus

alkoi taas miellyttävästi painostaa, hän kallistui kuin huomaamattaan

sängylle, asettui seinään päin puoleksi suulleen puoleksi kyljelleen ja

tunsi verissään tuon leudon iltapäivän paistelun. Pyhäröijy kiristi

hiukan makuulla ollessa, hän avasi sen rinnan kohdalta, jolloin vahva

valkoinen paita painautui esiin hauskoissa poimuissa... Ja siinä ne

suoltuivat taas ajatukset niin somina, puolihämärinä tunnelmina, mieli

antautui kuin hyräillen, yksinollen, katselemaan omia asioitaan,

herkutteli kuvilla, joita tuntui virtaavan täyteläisistä jäsenistä

sulkeutuviin silmäluomiin. Niitä kuvia tuli yhä enemmän kutsumatta,

lupaa kysymättä, ja ne lisäsivät tullessaan raukeuden suloa.

Puoliunissaan hän silitti läheistä seinänrakoa ja antautui nyt, niinkuin

jo monena pyhäiltana näin sängyllä maatessaan, tuolle mielialalleen.

Se oli tänä kevännä ilmestynyt Sannin ajatuksiin ja useimmiten se tuli

juuri näin pyhäiltapäivää makaillessa, niinkuin synnillisyydellään

pyhäistä hartautta uhmaten. Sannista tuntui, että hän nyt vasta on

tulossa aikaihmiseksi, oikeaksi piiaksi, jolla näinikään on oma

sänkynsä, omat asiansa. Kaikki tämä oli sitä kummallisempaa, kun hänellä

jo oli toisella vuodella oleva lapsi, jota hän tosiaan nyt vasta huomasi

ruvenneensa ajattelemaan. Ja hän rupesi samalla kuin itseään ujostellen

tuntemaan onnea siitä, että hänellä oli se poika, kun hänen ei tarvinnut

pitää sitä vierellään, vaan sai näin vapaana tyttönä maata sängyssään

väljässä pirtissä. Salaista riemua kätkien hän sitten silmät kiinni

piteli rintaansa ja päästi sen nyt kerrankin valloilleen: -- Antaa pojan

kasvaa siellä muorinsa tykönä töllikulmalla, minä menen kylälle, minä

menen...

Kellon käynti oli hävinnyt korvista ja muuttunut epämääräiseksi

aaltoiluksi. Pirtti ympärillä vaikeni myös yhä hiljaisemmaksi ja siirtyi

lopulta vallan pois hänen tietoisuudestaan. Mieli kurkotti kauemmas,

hämäriin kylän nurkkiin, tuoksuviin hakoihin ja navetanparvien

olkikasoihin. Lopulta se jo leijaili siellä kokonaan, jätettyään vankan

ruumiin suu rakosella, selkä kireällä hengittelemään tuohon

karsinasänkyyn villaisten pyhävaatteiden ja terveen ihon lemutessa...

Oli jo hämärä, kun Sanni äkkiä heräsi, käännähti sängyssään ja suutaan

maiskuttaen haparoi viereensä. Häntä rupesi puoliunisenakin melkein

naurattamaan, kun hän huomasi missä oli, näki hämyssä tutut ikkunaruudut

ja niiden takana tutun kappaleen iltataivasta. Olipa se somaa, kun se

siinä väänsi ja painiskeli niin että vieläkin veriä hurmasi, kunnes

häneen yht'äkkiä jysähti jotain, hän vääntäytyi irti ja huusi: ei-ei ja

heräsi.

Sanni haukotteli ohueen, sipasi kädellä kasvojaan ja yritti nukahtaa

uudelleen kuvitellen sitä äskeistä. Mutta sepä ei enää tullut. Ne

päivälliset mietteet vain soutelivat mielessä, ikään kuin unesta

vahvistuneina ja levittivät jäseniin hykerryttävän tyydytyksen tunnetta.

Ohhoh sentään, kun sitä on piika -- --

Juuri kun Sanni aikoi nousta, hän kuuli kuinka kahdet askeleet

lähestyivät pirttiä nopeasti, niinkuin jotain etsimään. Ne pysähtyivät

heti ovensuuhun ja pojan ääni sanoi: no, koetetaas nyt. Se oli

lyseolainen, talon vieras, ja toinen oli Elli. He lähtivät tanssimaan ja

lyseolainen hymisi hengästyneesti jotain säveltä. Ne pysähtelivät ja

lähtivät taas, huomaamatta Sannia hämärässä. Lopulta ne pysähtyivät

keskelle lattiaa, olivat siinä hetken ja lyseolainen sanoi liikutetulla

äänellä: "et sinä mitään osaa". Ja vähän päästä, Ellin nauraa

hykerrellessä, melkein kuiskasi: "et mitään sinä osaa -- vai osaatko

sinä". Nyt ne harppaavin askelin lähestyivät Sannin sänkyä ja samassa

vauhdissa käsi kaulalla istahtivat hänen päällensä. Tämä huvitti

lyseolaista tavattomasti, hän kaatui sänkyyn, veti Ellin perässään ja

rupesi siinä mylläkässä pusertelemaan Sannia pitkin ruumista ja

kiivaasti halaamaan. Elli tunki päätänsä heidän väliinsä ja halasi

molempia. Kun he hetkeksi pysähtyivät monimutkaisiin asentoihinsa, sanoi

Elli: "Etkö sinä Sanni navettaan lähde, äiti meni jo."

Silloin Sanni selvittelihen ylös sängystä, väänsi kiskotellen upeaa

ruumistaan ja saatuaan röijynsä nappiin laittautui navettakuntoon.

Mielessä väikkyi vielä unen jälkiä ja paikoissa tuntui sen pojan

äskeinen rutistelu, kun hän laskeutui navettapihalle huulillaan

piirilaulun hyräily. Hiukan epämukainen täysikuu oli ilmestynyt

taivaalle hänen nukkuessaan, se nousi kylästä päin ikäänkuin

piileskellen ja näytti viittaavan Sannille, niinkuin joku tuttu poika

pielen takaa...

Suloinen uhkamieli, jota hän ei ikinä ennen ollut tuntenut, sai

haltuunsa sielun ja ruumiin. Karjalta päästyään hän menee Kivelään

ottamaan Alinaa kanssansa.

Hän painui sisään navetan ovesta. Kuin salaisia aikeita kätkien

viihtyivät tanhuat ja taivaanrannat alkavan kuutamon vaisussa valossa.

2.

Sannin lankeemus oli tapahtunut suunnilleen kaksi vuotta sitten, juuri

näin pääsiäisen aikaan, joka silloin tosin oli hiukan ylempänä

kevättalvella. Hänen sulhasensa oli ollut tuollainen ylioppilas, joita

silloin tällöin pistäytyy maaseudulle pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi.

Sannilla ei ollut vieläkään oikein selvillä kuka hän oli, mistä oli

tullut ja minne sittemmin mennyt. Samoin oli itse tapaus muuttunut

puolittain unelmaksi hänen ajatuksissaan. Poika, jonka hän senjälkeen

sai, oli vallan eri asia, jonkinlainen paha sattuma hänen tiellään,

onnettomuus, joka oli otettava olleiden onnenhetkien vastapainoksi. Kun

hän joskus muisteli niitä hetkiä, jotka oli viettänyt ylioppilaan

kanssa, ei poika koskaan tullut hänen mieleensä. Tai jos se lopulta

tuli, havahtui hän unelmistaan ja ryhtyi kiivaammin työhönsä...

Kaikki oli tapahtunut yhtenä iltana.

Hän oli tullut taloon hämärissä, kun kelmeä pääsiäiskuu kurkisti navetan

päitse koivuviidan takaa, ja nuoskea maa kahertui iltaviileässä.

Villaliina päässä ja kalossit jalassa hän oleskeli pakarissa, kunnes

talon tytöt ehtivät töistään ja he menivät keinulle. Silloin tuli sinne

ylioppilaskin, seisoi sorjana valkoinen villapaita yllään heiluvan

keinun vieressä ja katseli hämärän suojassa häntä, Sannia. Sitten se

pysäytti keinun ja pyysi päästä hänen viereensä istumaan niin

ystävällisesti, ettei Sanni ollut sellaista ikinä kuullut nuoren miehen

suusta. Mutta päästyään keinuun ei ylioppilas enää puhunut Sannille

sanaakaan, vaan alkoi ilakoida ja potkia tyttöjen kanssa, jotka istuivat

vastakkaisella laudalla. Mutta mitä hartaammin se tätä teki, sitä

selvemmin tunsi Sanni, kuinka käsivarsi painoi hänen hartioitaan ja

vahva rinnansivu lämmitti hänen rintaansa...

Kuu nousi silloin suurena ja äänettömänä, mutta aavistellen ja

enteillen, kuin joku lähestyvä onnen hetki. Keinujat hukkuivat hämärään

tummien hakojen keskeen, mutta heleässä ilmassa kuului kauas keinun

narske ja puheen helinä, osui jonkun yksinäisen korvaan, joka oli

viehättynyt sitä kuuntelemaan. Kuin ajan kulua mitaten putosi räystäältä

silloin tällöin pisara, joka maahan tultuaan hyytyi...

Keinujain sopu oli hyvin ehjä ja he päättivät lähteä kylään tanssimaan.

Ylioppilas hyppäsi keinusta, veti Sannin mukanaan ja unohtaen ottaa

käsivartensa pois hänen vyötäisiltään kysyi talon tytöltä: "Mentiinkö

heti, vai mitä?" Mentiin...

Oli jo myöhäinen, kylän talot ja töllikulmien asumukset asettuivat

nukkumaan. Mutta ne eivät kaivanneet nuoriansa kauniina pyhäehtoona.

... Kuu oli siihen aikaan täysimmillään ja paistoi vielä

aamupuolellakin, kun ylioppilas saatteli Sannia kotiin. Ilman lämpö oli

myös pysynyt muuttumatta koko yön, kaikki seisoi lempeästi paikallaan,

katsellen ja kuunnellen, kuinka aina pitkän hetken päästä putosi pisara

räystäältä ja hyytyi heti maahan tultuaan.

Sannista oli kuin hän olisi tuntenut ylioppilaan jo kauan, jostain

lapsuutensa tuolta puolen, sanattomista menneisyyksistä. He vain eivät

olleet ennen yhtyneet kuin tänä iltana, kun ylioppilas oli tanssin

aikana vienyt hänet potkukelkalla kauas maantielle ja siellä suudellut.

Eivätkä he nytkään mitään puhuneet, mitä ihmettä he olisivatkaan

toisilleen sanoneet. Se olisi ollut kuin yksin ääneen puhelemista

kuutamossa, hullua.

Matka sujui hitaasti sen tähden, ettei Sanni malttanut irroittaa

käsivarttansa ylioppilaan vartalon ympäriltä. Tavantakaa ylioppilas

sitäpaitsi pysähtyi ja tahtoi suudella, ja siinä kului aina pitkä aika.

Niin että kello varmaan oli jo kaksi, kun he tulivat Sannin kototöllin

pihalle.

Sannilla ei tähän asti ollut ollut mitään oikeata sulhasta. Hän oli

hyvien vanhempien lapsena hiukan hiljaisena luonnoltaan kasvanut täyteen

ihmiseen, saanut vahvan kauniin vartalon ja muuttanut nukkumaan pieneen

kamariin pihan toiselle puolelle. Eivätkä vanhemmat vartioineet häntä

vähääkään, vaan soivat mielellään hänen pyhäiltaisin lähtevän hiukan

kylälle. Mutta näistä eduista huolimatta odottivat naapurit turhaan,

että hän saisi jonkun seuralaisen. Ei kukaan nuori mies ollut vielä

käynyt hänen ovensa takana.

Mutta vaikka se nyt Sannille tapahtui ensi kerran, ei hänestä siinä

ollut mitään outoa eikä peloittavaa. Tuskin hän olisi säikähtänyt, jos

isä olisi sattunut ulos tulemaan. Hän kysyi piloillaan ylioppilaalta:

"Arvaas missä asun?" Tämä sattui arvaamaan paikalle, ja silloin Sanni

otti avaimen, avasi oven ja he menivät sisälle.

Kaikki mitä tapahtui, tuntui Sannista siltä, kuin hän juuri tällaista

olisi odottanut niin kauan kuin saattoi muistaa. Niinkuin keväinen

ruohonoraskin jotain odottaa, sadetta, jota ei ole vielä ikänä tuntenut.

Tosin hän joskus vastusteli, mutta ei ollenkaan estääkseen. Se tuntui

vain muuten niin veriä hurmaavan...

Tällä tavoin tapahtui aikoinaan Sannin lankeemus. Ylioppilasta hän ei

sen jälkeen tavannut, sai kyllä myöhemmin sivumennen tietää hänen

nimensä. Eikä hänellä ollut ylioppilaalta muuta muistoesinettäkään kuin

kymmenenmarkan kultaraha, jonka tämä lähtiessään oli antanut. Niin, ja

sittemmin poika. -- -- --

Niiden tanssien jälkeen ei Sanni käynyt missään huveissa eikä yöjalassa.

Ensimmäiset viikot ylioppilaan lähdettyä hän eli oudon ihmeellisessä

huumeessaan, muistuttaen koko olemukseltaan tuollaista vienoa naista,

joka jostain syystä äkkiä on tullut uskonnolliseksi. Huomattuaan sitten

(oikeastaan hänen äitinsä sen huomasi), mitä oli tulossa, ei hän enää

voinut eikä halunnutkaan minnekään. Hän pysytteli kotona joulun

tienoille ja lähti sitten, jätettyään syntyneen pojan äitinsä hoivaan,

Liutulle palvelukseen. Se oli pieni yksinäinen talo, hyvä

palveluspaikka, varsin sopiva hänenlaiselleen. Senjälkeen hän oli käynyt

vain muutaman kerran kotonaan tuomassa rahoja pojan elatukseksi ja

joskus Alinan tykönä.

Niin hän sen talven ja koko seuraavan suven pysyi tyynenä

hiljaisuudessa. Pienen talon tasainen elämä ei häirinnyt hänen mieltään,

joka tuon valtavan tapauksen jälkeen oli painunut rauhalliseen uneen. Ja

kuin peläten nukkuvaa häiritsevänsä eteni ympäröivä maailma hiljaa

kauemmas hänestä, käänsi katseensa johonkin poispäin. Hän itse ei

kaivannut ketään, ei odottanut eikä toivonut mitään mennessään

ruohottunutta metsätietä karjaa noutamaan. Ehkä hän hiukan ihmetteli,

kuinka kesäinen lehto oli muuttunut. Mikä siinä oli, sitä hän ei

ymmärtänyt, mutta ei se ollut entisellään. Raukea silmä ei huomannut

tuota poiskääntynyttä katsetta...

Mutta sitten tuli syksy, illat pimenivät tai näyttivät kuunvalossa

aavemaisilta. Arvatenkin alkoi tämä häntä häiritä, sillä nyt tuntui

hänestä joskus illalla maata mentyä siltä, kuin olisi hän nukkunut koko

päivän ja nyt vasta herännyt tällaiseen autioon iltaan. Hän ei koskaan

ennen muistanut tällaisia iltoja olleen. Hänet valtasi lievä ikävän

tunne, hän saattoi maata silmät auki joskus parikin tuntia, ja vaikkei

ollut mitään erityistä ajatellut, huomasi hän, että pielus oli kostea,

hän oli itkenyt. Se oli kummallista, sillä ei hän tiennyt mitään

kaipaavansa hyvässä palveluspaikassa. Eikä hän sitä isoa asiaansa ollut

miettinyt, eikä se sitäpaitsi mitään kyynelmieltä koskaan herättänyt.

Mutta tämä nyt vaivasi häntä yhä useammin. Joskus hän aikoi puhua siitä

Alinallekin, mutta tunsi samassa, ettei sellaista sopinut -- --

Kunnes satoi lumen, ja Sanni huomaamattaan nukahti taas vanhaan

rauhaansa. -- --

Mutta kun ihmiset jo olivat talveen tottuneet, helähti kevät maailmaan.

Hanget laskeutuivat kurttuihin, niiden keskeltä piipotti lämmenneitä

korsia ja koivunkyljissä ja seipäissä vipasi kuivunutta lehua muuten

näkymättömän tuulen hengessä. Sannista tuntui taaskin niinkuin olisi

unesta herännyt, mutta se tunne ei enää tullut illalla sängyssä, vaan

keskellä aamupäivää hakoja navettaan ajaessa. Ne kun tuoksuivat niin

lämpöisiltä, ja kahleitaan solistelevien lehmien muhahteleva syönti

kuului avoimista ovista siniseen maailmaan, jossa suli ja tipahteli. Hän

huomasi hyräilleensä ja puhelleensa Ellin kanssa, joka navetan perällä

ruokki pientä karjaa, lampaita ja vasikoita. Pidentynyt päivä kului

liukkain askelin, ja illalla sänkyyn päästyä ei uni taaskaan tullut.

Mutta nyt oli valvominen iloista, ja jos silmä joskus kostui, niin

tuntuivat kyynelet tulevan sieltä sisältä, jossa ihan selvästi suli

jotain. Tasainen tyttöaika ja tämä viimeinen häipyi taakse, hän tunsi

arastellen nousevansa jonnekin, josta uusia maailmoja ja asioita näkyi.

Alkava uni toi ne lähemmäksi ja kehitti monta kuvaa, joiden muisto teki

katseen ujoksi vielä päivälläkin. Iltaisin hän kiirehti töitään,

ehtiäkseen Kivelään, haki Alinan ulos, ja he kävelivät pitkät ajat

käsikoukussa rupatellen maantiellä.

Mitä pitemmälle kevät näin ehti, sitä voimakkaammin tämä uusi mieliala

otti hänet haltuunsa. Se tuntui jo ruumiissakin, sitä pakotti ja

ahdisti, niin että hänen usein täytyi vääntää vartaloaan, jonka

muotoihin hän nyt ensikerran kiinnitti huomiotaan. Ja niitä

silmäillessään tuli hän hymyillen ajatelleeksi, millaiset ne olivat

ennen pikkutyttönä... Kun pyhäiltapäivä tuli, veti häntä sänkyyn kuin

jokin vastustamaton vietti, ja hänestä tuntui sinne oikaistessan, niin

kuin olisi omin tahdoin mennyt miehen viereen. Hänen hiljaiseen hiukan

ylpeään mieleensä, joka sattuneista tapauksista huolimatta oli näihin

asti säilynyt sellaisena, jommoiseksi se kotitöllin armailla tanhuvilla

oli muodostunut, sinne virtasi nyt kuin kohisten aikaihmisten

ajatussarjoja, jotka rikkoivat tasapainon ja hivelivät... Hänhän on

piika, punakka ja vahva, parhaillaan. Ketä varten hän täällä muurin

takana pyhäöitänsä lojui poraillen ja tyhjää syliänsä pusertaen? Eikö se

ollut hänen asiansa? Jos tulee, tulkoon...

Tällaisia saattoi Sanni hautoa, vaikkei kukaan olisikaan sellaista

uskonut noista kasvoista ja silmistä, nähdessään hänen liikkuvan

askareillaan noina heleinä kevätpäivinä, joiden kirkkautta hänen

olentonsa päältä katsoen niin vienosti näytti heijastelevan.

Kunnes hän nyt huhtikuun loppupuolella, toisena pääsiäispäivänä päätti

illalla lähteä. Kuten sanottu, hän ei ollut käynyt missään huveissa

kahteen vuoteen.

3.

Siitä syystä olikin Sanni nyt Alinan kanssa tanssipaikkaa lähestyessään

viehättävässä jännityksessä. Silmissä oli kiiltoa ja puhuessaan

joutavistakin asioista hän nauraa hyritti usein.

Mutta kun tuli näkyviin tanssitalon pääty, sen saman jossa silloinkin

tanssittiin, kävi hänen mielensä äkkiä autioksi. Tuntui siltä kuin hänen

rakkaasta seurasta, kesken iloisia aikeita olisi täytynyt jäädä ikävälle

paikkakunnalle, jossa seinät ja portinpieletkin ovat tylyjä. Alinakin

tuntui siinä hänen vierellään vieraalta ihmiseltä, jonka kanssa on

pakosta joutunut yhtä tietä kulkemaan. Ihmeellinen mielijohde: tällä

hetkellä hän olisi halunnut istua kotitöllissä pienessä kamarissaan.

Mutta he olivat jo kylän raitilla ja siihen kuului pelin ääni

ikkunoista, joissa epätasainen tuli väikkyi. Ovesta syöksähti pihalle

mies näkymättömän naurunpuuskan survaisemana, katkelma valoa ja puheen

kohua tulvahti hänen mukanaan, ja rappusista tuli samassa ulos vielä

yksi mies avopäin ja kaksi naureskelevaa naista. Soi ja hurisi. Siinä

oli siis taas Sannikin tanssissa...

-- Kivelän Alina, kuului toinen naisista supisevan.

-- Niin ja Liutun Sanni. Eipä nyt vielä mitä... No voi herrajesta

sentään... Molemmat naiset tulivat luo ja molemmat nuoret miehet

seurasivat perässä tempovin liikkein. -- Likat, likat, sisälle vaan

kiiruusti, menee hyvät valssit hukkaan. -- He menivät. Toinen naisista

vei Sannia kädestä, kyseli, kuiskaili ja nauroi.

Sisälläkään ei Sanni ensin viihtynyt. Aivan niinkuin suvella siellä

lehtotiellä, tuntui täälläkin olevan jotain outoa entisestään, vaikkei

häntä kukaan erityisesti huomannut ja kaikki muuten oli tavallisellaan.

Oli väliaika, soittaja peränurkassa viritteli peliään, ja ovensuussa

nuorukaiset kisailivat istumapaikoista. Sanni seisoi Alinan kanssa uunin

edessä tyttölaumassa, joka tanssin alettua hitaasti harveni, sitä myöten

kuin lattialle ilmestyi kieppuvia vakavannäköisiä pareja. Kankeammat

pojat ottivat askeleensa pahasti poukkien, mutta talollisten pojat ja

ne, jotka olivat maailmalla kulkeneet, väänsivät polkankin niin

sievästi, ettei pääkään vavahtanut sivulle päin. Ne tiesivät, kuinka

tanssitaan, ja niiden kasvoista näki, että ne tunsivat päällään

katselijain silmäykset.

Mutta silloin raivautui ovensuusta esille kaksi jylhännäköistä

karvalakkipäätä, laskivat kämmenet toistensa olkapäälle ja lähtivät

pyörimään niin tasaisen kauniisti, ettei yksikään muu pari. He selvästi

näyttelivät tanssiaan, syvä tarkkaavaisuus asui heidän kasvoillaan,

sillä nyt katselivat kaikki heitä. Ja monen mielestä olikin myönnettävä,

että se työ siltä parilta sujui... Kaksi yhdenmittaista piikaa meni myös

aina yhdessä kaikki tanssit. Väliajatkin he seisoivat käsikädessä mitään

puhumatta -- --

Valo taisi nyt olla himmeämpi, mutta kyllä Sannista silloin toissa

pääsiäisenä täällä oli paljon kirkkaampaa. Kun he silloin tulivat

sisälle, välkehti kaikkialla, pirtin ilmassa ja penkeillä istuvien

ihmisten silmissä. Niinkuin kaikki olisivat vain sattumalta saaneet

iloisen ajatuksen lähteä tanssiin. Ei se silloin ollut näin totista.

Eihän täällä nyt jutellut muu kuin pelin ääni, ja sekin vain jotain

vanhoja asioita. Pisaroista, joita silloin tällöin tipahtaa nuoskeaan

maahan, kun kuu paistaa... -- -- --

Siinä seisoi Liutun Sanni. Hänen iloinen uhmamielensä oli hävinnyt

soiton virtaan, leuto katse vain etsi pientä myötätunnon sijaa. Sen

huomasi sivumennen nuori poika. Yrjö, sen Pirtti Eevan poika, solakka,

sirokasvoinen, sinisilmäinen, joka ei hölännyt ovensuussa, vaan tanssi

ahkerasti, ei vielä kahtakymmentä vanhempi, mutta jo maailmaa kiertänyt

ja aikaa äitinsä unohtanut. Hän katsahti sivullisen silmällä hiusrajaa

olkapäitä ja... Sillä oli vieläkin sorjempi kuin muilla... Hänen

mielessään vilahti tie täältä Liutulle ja kaikki mitä oli sen varrella.

Ei viitsinyt nyt taas mennä tanssimaankaan vaan istahti penkille,

ruumiissaan hyvän tunne, josta ei kertonut kellekään. -- --

-- Piiriä! kimahtivat naiset.

-- Muori luuli tulevan jo varkaita,

tuli tyttärille riiaria parhaita --

Se mies, joka tullessa oli ollut pihalla, otti Sannin. Laulu loppui ja

uusi alkoi. Sanni huomasi Yrjön sinisen silmän ja pyysi hänet. Alina

tuli ulkoa jonkun miehen kanssa, silmissä loisti vielä jokin, joka äsken

oli tapahtunut. He yhtyivät piiriin enää toisiinsa katsomatta, ja

Sannista tuntui hyvältä, että hän juuri sattui olemaan piirin keskellä.