("Elämän ja auringon" ensi aiheita)
(Preluudi)
Joutuneena tasaisen, vahvan tunnelman valtaan haluan antaa tapausten
hahmon eräälle kevätkesän yölle, jommoisen silmäni näkee entisessä
elämässä, kaukana nykyajan tuollapuolen. Mieleni on ehjä, olen lakannut
odottamasta vastausta erääseen kirjeeseeni, jonka lähetin kolme viikkoa
sitten, vähää ennen vappua. Minusta melkein tuntuu siltä, kuin olisin
itse sepittänyt olemattoman osoitteen johonkin vieraaseen kaupunkiin.
Mutta siitä ruveten ovat yöt nopeasti vaalenneet ja lämmenneet ja niillä
on kummallinen vaikutus ajantajuntaan. Juuri äsken olleet siirtyvät kuin
kevyenä häipeenä entisyyksien perille, äsken sulanut talvi on jo yhtä
kaukana kuin edellisetkin. Ilta illalta vaikutelma vahvenee, kunnes
mieli tajuaa tuon vaaleuden ikäänkuin leudoksi aineeksi, joka auringon
laskettua täyttää kukkivat puistot.
Niinpä nytkin, myöhäisenä toukokuun yönä, on kadulla näköisää, vaikka
taivas on hiukan pilvessä. Täältä ylhäältä näen ihmisten hahmot, joita
hyörii käytävillä. Luulenpa näkeväni muutakin: kuinka heidän mielensä
kulloinkin liikkuu. Kun avaan akkunan, kuulen selvästi supatusta.
Palasin äsken asuntooni -- eipä niinkään, vaan olin menossa ulos tunti
sitten. Alhaalla ovisyvennyksessä tuli vastaani pieni nuori neiti, kevyt
kuin vaahteran tuoksu puistossa tähän aikaan. Menin hänen ohitsensa,
sillä minä aioin ulos kadulle, mutta tosiaan -- hänellä oli pieni sievä
ruumis, minä käännyin katsomaan taakseni. Hän katsoi vastaan hämärän
läpi eikä pelännyt, jostain hänen puvustaan aavistin violettia väriä.
Sain kuulla, että hän etsi korvarengastaan. Se löytyi ja me menimme
sisälle käytävään porraskierteen alle, jossa viivyimme ehkä tunnin. Koko
ajan pidimme hauskaa lemmenkisaa, vaikkemme tunteneet toisiamme
hituistakaan. Moni meni hyräillen ohitsemme aavistamatta, sillä
portaille ei saa valoa enää, vaikka siellä onkin melkoisen pimeä. Hän
kätki minun lakkini selkänsä taakse, ettei se hohtaisi. Jotain
puhuakseni ehdotin minä, että viettäisimme valoisan yön yhdessä, mutta
sitä hän ei näyttänyt kuulevan, hän kuiskaili omiansa ja vaatteet
kahisivat. Lopulta hän lähti, avasi erään toisen kerroksen oven ja
häipyi sisään, johonkin perheeseen, jonka nimen luin päivisin ohi
kulkiessani. Kello oli silloin yksitoista, iltayöstä.
Niinkuin joku ohitseni ajaessaan olisi kauniisti hymyillyt. Tuollainen
soma kaupunginneiti keväisessä kävelypuvussa, siro sateensuoja
hansikoidussa kädessään. Ventovieras olento, jota hetken pidän sylissäni
hämärässä. Tuulen tuoma lemahdus puistikosta, operetin sävel, joka on
jäänyt mieleen soimaan. Kevätöinen tunnelma, tulee ja menee hipaisten
kuin henkäys sateen edellä, ei tavoita oikein ajatustakaan, sykähyttää
vain verta ja menee. Mutta jättää jonkun kielen soimaan, siitä sukeutuu
sävel, joka pyrkii jonnekin pois ja vie mielen mukanaan. Tätä
sielunsisäistä soitantoa vaalii valoisa yö, hilliten sitä kuin näkymätön
sordino...
Äskeinen sykähdys on jo aikoja sammunut. Tuon entisen, menneen kevätyön
soitanto kuuluu kaukaa sisämaan syvyydestä, jossa sen aihe kerran lie
tapahtunut ... ennen rikkimenoa...
(Nocturno)
Paisteinen päivä väsähtää, lähestyy lämmin ehtoo. Aurinko on joutunut
luoteeseen ja kasvoillaan tyydytyksen kajo katselee maanpintaa
kevätkesän lauantai-iltana. Sen katse viipyy teillä, joiden joka
käänteessä kulkijan silmälle avautuu uusi ala, hehkeä teos, jossa on
laajalti väriä: vaaleanvihreätä, kostean kellertävää ja niiden välissä
siellä täällä tummia revelmiä; peltojen sujuvat sarat, joissa
vastakylvetty siemen odottelee ensimmäistä vapauttavaa sadetta, ja
peltojen reunustoilla koivuja, joiden lehvistöissä herää huominen
sunnuntaisävy sitä myöten kuin päivä laskee ja valaistus tulee
hempeämmäksi. Ja mäessä sorjia haapoja, joiden lehdet vasta puhkeevat.
Niiden kesä on myöhäinen mutta voimakas ja vahvatuoksuinen kuin terveen
naisen.
Kun ilta ehtii, sulavat värit pehmeäksi joukkioksi, jonka seasta kuuluu
lintujen säveliä pesien tienoilta. Joku ihminen istuu tupansa portaalla,
näkee kuinka naapuri tulee kynnyksellensä, katselee äänetönnä tännepäin
ja vetää sitten ovensa kiinni. Se oli pieni tapaus keskellä illan
hartautta, niinkuin huokaus, jonka jälkeen rauha on vielä syvempi.
Portaillaistuja näkee kylän laidassa yksinäisen tuomipuun veden
vaiheilla, sen valkoinen kukkapaljous on laajentunut hämyssä ja se
näyttää pysyvän kohollaan yksityisten terttujensa varassa. Ihminen
siirtyy seisomaan piha-aidan nojalle, silmäilee siitä taivaanrantoja ja
kuuntelee käkeä, joka on niin kaukana, ettei sen ääni voita yön
yleissäveltä. Sitten hänkin sulkee ovensa, syö verkkaan illallisensa,
vähän päästä vetää akkunansa puoliverhot kiinni ja menee vuoteeseen.
Mutta sieltä hän pitkän aikaa ylimmistä ikkunaruuduista katselee
vaaleata yötaivasta ja kuulee vielä pari kellonlyöntiä ennenkuin nukkuu.
Kunnes koko tienoo on yön hartauden hallussa. Ainoastaan asumusten
ympärillä kertoo äskenjätettyjen saunojen lemu ihmisistä, jotka ovat
siirtyneet tuonne sisälle nukkumaan.
Akkunan kohdalla riippuu koivunritva, vehreä ja koskematon. Sitä
ympäröivä hienous melkein tuntuu ihossani, niinkuin hyvänlemuinen voide
kylvyn jälkeen. En pue vielä ylleni, oikaisen vuoteelle.
Mutta silloin sykähtää mieleeni muuan lämmittävä ajatus. Muistan että
kolmen tunnin matkan päässä täältä liikkuu ehkä nyt juuri eräällä
pihamaalla nuori tyttö, tuttuni lapsuudesta asti. Ehkä hän juuri nyt käy
halki pihamaan ja katselee pitkin tietä tännepäin, sillä lauantai-iltana
voi tulla joku kaukainen vieras myöhempäänkin. Hän ehkä salaa itseltään
odottaa jotakuta... Viime kesänä minä tulin kerran lauantai-iltana sinne
hänen kotiinsa ja muistan koko elämäni, kuinka kaunis hänen tukkansa
silloin oli. Vaikka aurinko oli jo alhaalla, niin hänen ruskeat
hiuksensa melkein säihkyivät sen säteissä, kun hän juoksi pitkin kujaa
ajaen edellään nuoria vasikoita. Ja kaula oli kaareutunut sitten viime
näkemän, huomasin sen, kun hän sieltä matkan päästä nyökkäsi minulle
puutarhaan.
Iloinen muistelma karkoittaa unen valoisalta kesävuoteelta. Tulee
lämmin, minä työnnän peiton syrjään ja annan ilman hyväillä jäseniäni.
Käki on tullut lähelle. Se kukkuu niin selvästi, että erotan sen äänen
soinnin. Tuokion päästä se lakkaa. Silloin kuuluu vain rastaan
monitaitteinen pakina.
... Kuinka kävikään sitten. Minä istuin toisten kanssa puolihämärässä
asuinkamarissa, jossa kaikki esineet näyttävät paikoillaan
vanhentuneilta, kotihengen asumilta. Hän tuli tervehtimään ja jäi
hetkeksi kuuntelemaan meidän puhettamme. Suvinen ehtoo oli. Hämärä
peitti silmien ilmeen, niin että oli helppo katsoa pitkään toinen
toistaan. Mutta vaikka suvi-yön valo on ohutta ja herkkää, voi se joskus
heijastua takaisin kahdesta silmästäkin, jos ne ovat suuret ja kauniit.
Voipa sattua, että joku juuri siinä valossa ensikerran huomaakin niiden
kauneuden ja katsoo niihin tarkemmin sitten kun tullaan pihamaalle,
valoisampaan.
Saunan jälkeen menivät vanhemmat levolle eivätkä enää pitäneet lukua
meistä nuorista. Ettemme olisi heitä häirinneet, siirryimme me
asumattomalle salinpuolelle, jonne minulle oli laitettu yösija.
Valvoimme kauan, kävimme telmien huoneesta huoneeseen, ajoimme takaa
toinen toistamme ja joskus juoksimme huomaamatta toistemme syliin.
Muistan siitä illasta selvimmin sen, että hänen hiuksiinsa oli jäänyt
hiukan haudotun vihdan tuoksua, ja että leikkiin hänen ja minun välille
myöhemmin tuli outo sävy. Se muuttui sanattomaksi kisailuksi, kun hän
kerran nauraen pakeni minua pieneen kulmahuoneeseen ja oikeni sinne
sohvalle. Se oli hänen seitsemästoista kesänsä, ja kävi ilmi, että hänen
nuoruutensa jo oli ummussaan, hankki kukkimaan. -- -- --
... Käen kukunta kuuluu taas kuin korvan juuresta ja rastaan laulu soi
lakkaamatta:
"Muistatko, silloin hän hankki kukkimaan, muistat-mar, muistat-mar.
Siit' on vuosi vierryt varttumista, yhtämit-taista, yhtämit-taista...
Kukkuu... Olisit äsken nähnyt, saunasta-palasi, saunasta-palasi. Niinpä
niin hän katseli. Kaunis ilta mitä-häh... Kukkuu. Mitäkö-varten,
mitäkö-varten. Pari-yötä kaunista-nukkuu kahdeksantoistiaana-herää,
kvi-rili rikkii. Hän nukkuu jo, paa-maata, paa-maata..."
Rastaan pakina on pelkkää veikistelyä, se tietää, ettei minun vielä
pitkään aikaan tule uni. Seinän takana pirtin puolella kello käy
tasaisin askelin. Hetken päästä se alkaa hyristä ja korista ja lyö
sarjan väriseviä vanhankellon lyöntejä, joista viimeinen aaltoillen
riutuu heilurin jutkahtelevaan astuntaan. Pirtistä kuuluu silloin
havahtuneita liikkeitä ja joku untuneen äännähdys, sitten hiljenee.
Kello vain käy ja rastas toimittaa, kunnes niihinkin korva tottuu, ja
koko ympäröivä maailma on yksi yhtenäinen valoisa suviyö.
Nousen vuoteelta ja menen akkunaan lynkäpäisilleni. Kylän raitilla näen
kaksi mustatakkista, leveähattuista miestä, jotka vinhasti astuvat
vieretysten keskikylälle päin. Suuren tuomen alla toinen pysähtyy,
tempaa tertun ja sovittaa hattuunsa, sitten ottaa muutamia juoksuaskelia
saavuttaakseen toisen. Heidän hahmonsa häviävät kylän huoneitten väliin.
Käki on lakannut kukkumasta ja rastaan laulu on painunut jonnekin kauas.
Tuntuu kytömaan käryä, ja kostea yöilma viillyttää kasvoja ja kaulaa.
Uni ei tule. Puen siis vaatteet ylleni ja istun paikoillani
ajattelematta mitään. Joskus hymähdän itsekseni omalle mielialalleni.
Ulkona yö yhä herkistyy, mutta minä en enää sitä huomaa, sen sävel on jo
vaiennut, tai soi se jossain syvyyksissä omalle itselleen. Minä olen
lemmestynyt ja uneton, mielessäni liikkuu jotain, joka ei tahdo sukeutua
selväksi ajatukseksi, ja minä huomaan kulmat kurtussa silmät sivuttain
kuuntelevani pirttikellon käyntiä, niinkuin sen äänestä vainuaisin
jotain, jota nyt juuri on hankkeissa.
Minä tiedän mitä teen. Ensi lauantaina menen hänen kotiinsa, silloin
saan kauniin illan ja sunnuntain. Tänne matkojen taakse aavistan, kuinka
hän nyt on ehtinyt täyteen kukoistukseensa. Näinä kauniina öinä tahdon
ajatella häntä usein, se lisää hänen kukkeutensa tuoksua siihen asti.
Nyt oikaisen makuulle vaatteet yllä, nukahdan vain hiukan herätäkseni
katselemaan aamua.
Mutta noin yksin ollen kevätkesän yönä palaa veressä kiihko, jonka tyyni
hillitseminen tekee vain vahvemmaksi. Siihen vuoteelle näkyy koivu ja
siinä on linnun pesä. Tuntiessani oman vereni kierron tajuan
voimakkaasti, kuinka mahla virtaa koivun rungossa, sen oksissa ja
lukemattomissa lehtisuonissa, ja kuinka lintujen ruumiinlämpö tekee
pitkää moninkertaista ihmetyötä pienissä munissa pitkin metsää. Ja
kosteaan ilmaan leviää kaikesta tästä näkymätön säteily: kesäyön henki.
Uni ei tule, sillä jossain tuttujen teitten takana valvoo vielä kaksi
silmää. Illalla hän vielä meni kotaan, oli haettava juotavaa yöksi.
Sieltä palattuaan hän muisti, että hänen oli pestävä valkea esiliinansa
huomiseksi, sillä tuntuu siltä kuin tulisi vieraita. Hän silittää sen
aikaisin aamulla. Ja niin hän hiljallensa kävelee heinäpientareita
myöten rantaan ja makaa siellä itsekseen tuuhean lehtiruohon seassa
pitkän aikaa, ennenkuin ryhtyy pesemään. Ja vaikkei hän ole yhtään
surullinen eikä tiedä mitään kaipaavansa, kiertyy lämmin kosteus
silmään. Palatessaan hän taittelee tuomenoksia ja vie ne salin kuistille
vaasiin. Löytää sieltä jonkun kirjan ja jää sitä silmäilemään ja
ajattelee siinä ohessa omia ajatuksiaan. Ikäänsä, kahdeksaatoista
vuotta...
Mutta talon emäntä, hänen äitinsä, on liikuskellut aitoilla päin ja
nousee nyt pihaan. Hän huomaa salinpuolen akkunassa tyttärensä pään ja
käskee häntä moittien makuulle, että saa ovet sulkea. Mutta tytär ei ole
kuulevinaan ja äiti menee pirtin kuistista sisään, vilkaisee mennessään
suven tyyntä maisemaa eikä enää ajattele tytärtään. Tytär lukee
kertomusta akkunaverho olan taakse työnnettynä, vain kasvot ja tukka
näkyvät läpi ruudun pihamaalle, jossa vaikenee ja hämärtyy. -- -- --
Taas kello naksahtaa, korahtaa ja lyö, mutta vain yhden kerran,
puolilyönnin. Vaistomaisesti, tiesi miksi, hiivin minä ovelle
kuuntelemaan. Lyönti aaltoilee hetken kuin itseänsä hilliten, sitten
kuuluu tasainen käynti ja kaksi vuorottelevaa hengitystä, isän ja äidin.
He ovat jo painuneet niin syviin uniin, ettei kellon ääni enää kanna
heidän kuultaviinsa.
Ulkona seisoo suviyö ja odottaa, ikäänkuin malttamattomana katsoo
minuun, enkö jo tule. Ja yhtään mitään ajattelematta otan minä lakin
päähäni, sukat kengät käteeni ja kapuan varovasti ikkunasta ulos. Kohta
olen maantiellä, joka taholta suviyön hengen ympäröimänä, se kulkee
rinnallani toimittaen, niinkuin ystävä, joka on saanut minut taipumaan.
Mennään sinne täksi yöksi hänen läheisyyteensä! Hän on entisellään,
kauniimpi vain. Aamulla hän tulee luokse pyhä-valossa...
Hymisten jotain olematonta yhäti muuntelevaa säveltä astun pitkin
maantien syrjää, joka voimakkain kääntein etenee toisia tienoita kohden.
Pienten pirttien leveissä akkunoissa nukkuu vaaleat verhot, mutta
kukkivan kuusenlatvan yli näkyy jossain syvällä tummaa tyyntä vettä.
Suvi-yön henki on hävinnyt seurastani, olen yksin -- koko maailmassa.
Mieli liikkuu kaihon ja onnen vaiheilla, en mieti kuka olen, mistä ja
minne kuljen. Näen lähteen, kumarrun juomaan kylmää vierasta vettä,
vaikken ole janoinen. Käyn oikotietä ja näen metsässä pienen kedon,
jolle oikaisen, vaikken ole väsynyt. Otsa päin kosteata ruohoa tajuan
koko suunnattoman Maan, niinkuin olisin avaruudesta sitä tähän pintaan
asti lähestynyt.
Korpikuusi katsoo minua ja minä sitä! Katsomme kuin kaksi metsän elävää,
jotka odottamatta kohtaavat toisensa. Metsä, metsä, mitä sanot? Tiedän,
sinun takanasi siellä on muuan olento. En ole yksin, lähden sitä
ottamaan...
* * * * *
Yö on yli puolen, kun saavun eräälle pihamaalle. Se on monen matkan
päässä sieltä mistä lähdin, noitten metsänlatvojen takaa. Pihalla on oma
kyläinen sävynsä, minulle toki tuttu ja viihtyisä. Lämmin yhä on, mutta
keskitaivas on mennyt vahvaan pilveen, ainoastaan pohjoisella rannalla
on pitkä kirkas aukeama, jota vastaan rakennusten nurkat piirtyvät. Näen
kuistin, jolta ihmiset illalla ovat siirtyneet sisälle nukkumaan, ja
mustat akkunat, joiden takaa valkeat verhot hohtavat kuin hennot haamut.
Nukkuvan talon ympärillä lämmin ilma hengähtelee niinkuin siinä jotain
olisi tekeillä salaa ihmisiltä, joiden uni on sikeimmillään. Nyt se jo
tapahtuu. Tunnen, kuinka muutamia suuria pisareita putoo päälleni, niitä
tulee yhä useampia, ja pitkin maanpintaa käy hiljainen humu, joka paisuu
tasaisesti. Se on raukean antaumuksen kohahdus nuoresta ruohosta ja
äsken kylvetyiltä toukomailta.
Nousen portaille ja koetan varovasti ovea. Se on lukossa. Mutta minä
tunnen melkein tyydytystä siitä, etten päässyt sisään, istahdan
rappuselle ja ajattelen, että siinä seinän takana makaa ihmisiä. Olen
näkevinäni, kuinka heidän rintansa nousee ja laskee, kun he hengittävät.
He näkevät pitkää tasaista unta ja saavat vasta aamulla kuulla, että
yöllä on ollut kaunis sade ja että vieras on oleskellut heidän
rappusillaan.
Istun siinä pitkät hetket, miettimättä mitään. Ehkä liikkuu tietämättäni
mielessäni kuvia monista onnen hetkistä, joita alkava kesä on tuopa. Tai
ehkä se on sade, joka niistä pakisee. Yksinänikään en ole apea, en aio
kolkuttaa, sillä tallin ylisiltä tiedän löytäväni mieluisan yösijan
siksi kunnes sunnuntaiaamu valkenee ja ihmisiä ilmestyy pihamaalle.
Vähänpäästä nousen ja kävelen sateessa avopäin kartanolla. Katselen
salinpuolen tuttuja akkunoita, joiden takana minä joskus olen liikkunut
lauantai-iltana saunan jälkeen yhdessä muutamien nuorten kanssa, jotka
tällä hetkellä nukkuvat jossain tämän talon seinien sisällä. Menen
pääoven eteen ja näen, että kuistinviereisessä akkunassa on
kiinnivedetyt puoliverhot. Niistä näen selvästi, että niiden takana joku
nukkuva hengittää, joku pää lepää pieluksella. Tai ehkä hän juuri tällä
hetkellä kääntyy vuoteessaan, puolivalveilla sipaisee hiussuortuvan
silmiltään, vetää syvään henkeään ja nukkuu taas, kuultuaan että ulkona
sataa.
Villi aavistus valahtaa olentooni. Tartun ripaan ja vedän, lautainen ovi
narahtaa liitoksissaan, niin että ääni kuuluu keskellä yötä. Palaan
takaisin katsomaan. Ilmassa käy sata kuiskausta sateen välinpitämättömän
ropinan ohella. Verhot ovat heränneet, vaikkeivät vielä liiku. Mutta ne
liikkuvat nyt... Näkymätön käsi levittää niiden välistä mustaa rakoa,
pitää sitä hetken, antaa painua kiinni. Sitten taas hetkinen sateen
välinpitämätöntä puhelua, joka ikäänkuin pistäytyy tajuntaani ja poistuu
taas. Kuulen kuinka ovia avataan, ensin ylemmät, sitten muutaman pehmeän
askeleen jälkeen alemmat. Hän seisoo hämärässä oven aukeamassa saali
hartioilla. Menen luo, näen tuttujen silmien kiillon ja kasvojen ilmeen,
joka on puoleksi naurua puoleksi hymyä. Vaikkemme ole vuoteen tavanneet,
emme puhu mitään. Hän pitää ovea kunnes minä olen päässyt hänen
ohitsensa sisälle. Hänen vartalonsa notkahtaa hiukan, kun hän ojentaa
minulle kätensä, ja hänen ruumiistaan lähtee nukkuneen lämmin tuoksu.
Minä menen edellä sisään pieneen kamariin, jossa on tuomenkukkia
pöydällä ja miltei pimeä, tuollainen juhlallinen hämärä, joka
kirkkaimpana vuodenaikana laskeutuu talon tanhualle ja huoneisiin, kun
kauan hankkinut sade lopulta puhkeaa. Istahdan vuoteen reunalle, josta
joku on noussut niin äsken, että se vielä tuntuu lämpöiseltä käteen. --
Hän jäi sulkemaan ulko-ovia, nyt hän kai lähestyy. Huoneen lämpö odottaa
häntä. -- -- --
Mutta ulkoa kuului yhä sateen humu, sen erotti sisälle asti. Ja jos se
äsken oli ollut välinpitämätöntä puhelua, ikäänkuin malttamattoman
nuoren ruohon kiusoittelua, oli se nyt omaan oloonsa jäätyään muuttunut
intohimoiseksi kuiskaamiseksi. Ihanaa väkivaltaa tehden valuivat pisarat
kymmenien tuhansien umpujen yli, ravistelivat niitä koko yön,
tunkeutuivat niiden hennoimpiin solukkoihin virkistäen ja paisuttaen.
Tämän kaiken kuuli selvästi sisälle. Ja tätä hurjaa menoa kesti siihen
asti, kunnes aurinko nousi ja rupesi järjestämään kaunista
sunnuntaiaamua herääville ihmisille. Silloin kaikki ummut, jotka eivät
ennen olleet tällaista temmellystä kokeneet, kiiruhtivat aukenemaan,
herkät heteet ja ujot emit olivat kohta levällään, ja niiden kylläisyys
virtasi ilmi vahvana tuoksuna.
Auringonsäteet tapasivat niiden lehdiltä vielä vesipisaroita, kuin
kirkkaita kyyneleitä. Ne olivat varmaan pulpahtaneet esille itse
kukkasista sillä hetkellä, jolloin puhkeamisen onni väkevästi värähytti
niiden nuorta ruumista. Ja niin ne kävivät poutaista kesää kohti kätkien
kukin pikku sielunsa syvyyteen ne uudet elämykset, joita tuo pohjaltaan
hyvä luontoemo näin yö yöltä antoi heidän kunkin itsekseen kokea.
(Finaali)
Olen kirjoittanut eräästä kevätkesän yöstä, joka joskus lienee ollut.
Sitä tehdessäni olen unohtanut vieressäni seisovan nykyhetken, tämän
toukokuun yön, joka illalla alkaessaan herätti mielessäni soitannon
entisyydelle. Se on sill'aikaa jättänyt minut, ilma on kalvennut ja kun
menen akkunaan, erotan puiston pohjalta hiekan ja vaahteran keltaisen
kukkapilven, jonka aukeamista hohtaa musta runko. On jo hyvin näköisää,
ei kannata enää lähteä kadulle, sieltä paistaa vain tyhjä kivitys hiukan
punertaen aamun säteissä.
Mutta siitä punerruksesta huomaan vähitellen, että on tulossa
sunnuntaiaamu. Kuinka hienotunteinen olet sinä elämänkulun johdattaja?
Et tahdo minun heräävän tyhjyyteen Nocturnon sävelten vaiettua, vaan
näytät näin tilaisuuden sattuessa jälleen pienessä suurta, annat
sunnuntaiaamun syvimmän rauhan kohottaa mieleni alkuperäisimpään
hartauteen, josta kaikki tämä maallinen näkyy niin pienenä, että se
kokonaisuudessaan herättää lämmintä myötätuntoa.
Enkä minä silleen tunne onnea enkä onnettomuutta. Vielä jatkuu se
häiritsemätön hetki, jona tajuan elämän, olemassaolon kulumattoman
ikuisuuden. Ajatuksessani sanon tämän sen-iltaisen pienen neidin
korvaan, kun hän siellä alhaalla nukkuu ensimmäisen sunnuntaisäteen
kohtaamana. Olen näkevinäni kuinka hän unessaan hymyillen nyökkää.
Mutta kummallista on, etten saa tähän hartauteen nostetuksi niitä maita,
joilla elin Nocturnon. Jos lähetän sinne mielikuvituksen niitä
noutamaan, ei se enää saa niistä otetta. Tämän nyt nousseen
sunnuntaiauringon säteet ovat näin pian poistaneet niistä sen
tenhovärin, johon muistelma ne vielä äsken kietoi.