(Kirjoitettu Schillerin albumiin.)
Würtembergissä Saksanmaalla, missä akaasiapuut niin kauniisti
kukoistavat maantienlaidassa ja omena- ja päärynäpuut syksyisin
notkuvat kypsää siunaustaan, on Marbachin pienoinen kaupunki. Se
kuuluu aivan vähäpätöisten kaupunkien lukuun, mutta kauniilla
paikalla se sijaitsee Neckarjoen varrella, joka kiiruhtaa ohi
kaupunkien, vanhojen ritarilinnojen ja vihreiden viinivuorten,
sekoittaakseen vetensä ylpeään Reinvirtaan.
Oli myöhäinen vuodenaika, viiniköynnöksessä riippui punaisia lehtiä,
sadekuuroja lankesi ja kylmä tuuli kiihtyi. Köyhille ei tämä ollut
hauskinta aikaa. Tuli pimeitä päiviä ja vieläkin pimeämpää oli
vanhoissa pienissä taloissa. Yhden tällaisen talon pääty antoi
kadulle päin, siinä oli matalat ikkunat, köyhältä ja halvalta se
näytti ja niin oli perhekin, joka siinä asui, mutta kunnollista ja
ahkeraa väkeä, joka säilytti jumalanpelkoa sydämen aarreaitassa.
Yhden lapsen lisää oli Jumala pian suova heille. Hetki oli tullut,
äiti makasi tuskassa ja hädässä. Silloin kajahti hänen huoneeseensa
kirkontornista kellonsoitto niin syvänä, niin juhlallisena. Oli
juhlahetki ja kellon ääni täytti rukoilevan hartaudella ja uskolla.
Ajatukset kohosivat vilpittöminä Jumalan puoleen ja samassa hetkessä
synnytti hän pienen poikansa ja tunsi sanomatonta iloa. Kello
tornissa tuntui soittavan hänen iloaan yli maan ja kaupungin. Kaksi
kirkasta lapsensilmää katsoi häneen ja pienokaisen tukka loisti
ikäänkuin se olisi ollut kullattu. Kellonsoitolla vastaanotettiin
lasta maailmaan tuona pimeänä marraskuun päivänä. Äiti ja isä
suutelivat sitä ja kirjoittivat raamattuunsa, että "marraskuun
kymmenentenä päivänä antoi Jumala meille pojan" ja sitte lisättiin,
että hän kasteessa sai nimen Johann Christoph Friedrich.
Mitä tuli pienestä palleroisesta, vähäisen Marbachin köyhästä
pojasta? Niin, sitä ei silloin kukaan tietänyt, ei edes vanha
kirkonkello, vaikka se riippui niin korkealla ja vaikka se
ensimäisenä oli kumahdellut ja laulanut hänelle, joka sitte oli
laulava kauneimman laulun kellosta.
Ja pienokainen kasvoi ja maailma kasvoi hänelle. Tosin muuttivat
vanhemmat toiseen kaupunkiin, mutta rakkaita ystäviä jäi pieneen
Marbachiin ja sentähden tulivat äiti ja poika eräänä päivänä sinne
vieraisiin. Poika oli tuskin vielä kuuden vuoden vanha, mutta hän
tunsi jo osaksi raamatun ja hurskaat virret, monena iltana hän
pienestä kaislapohjaisesta tuolistaan oli kuullut isän lukevan
Gellertin satuja ja laulua Messiaasta. Kuumia kyyneliä olivat sekä
hän että molemmat vanhemmat sisaret itkeneet, kun oli luettu hänestä,
joka kärsi ristin kuoleman meidän kaikkien tähden.
Ensi käynnillä Marbachissa ei kaupunki paljon ollut muuttunut, eihän
siitä ollutkaan niin kauvan kuin he muuttivat pois. Talot suippeine
päätyineen, kallistuvine seinineen ja mataline ikkunoineen olivat
ennallaan. Kirkkomaalle oli tullut uusia hautoja lisää ja siellä,
aivan seinän luona seisoi nyt alhaalla nurmessa vanha kello. Se oli
pudonnut alas korkeudestaan, saanut halkeaman eikä enään voinut
soida. Uusi olikin tullut sen tilalle.
Äiti ja poika olivat astuneet kirkkomaalle, he seisoivat vanhan
kellon edessä ja äiti kertoi pienelle pojalleen, miten tämä kello
monena satana vuonna oli tuottanut hyötyä, soittanut kansaa
ristiäisiin, hääiloon ja hautajaisiin. Se oli julistanut juhlailoa
ja tulen kauhua. Niin, kello soitti ilmoille kokonaisen ihmiselämän.
Eikä lapsi milloinkaan unohtanut mitä äiti kertoi, se soi hänen
rinnassaan, kunnes hänen miehenä täytyi laulaa se ilmoille. Ja
äiti kertoi hänelle kuinka vanha kirkonkello oli soittanut iloa ja
lohdutusta hänelle tuskan hetkenä, kumahdellut ja laulanut, silloin
kun hänen pieni poikansa annettiin hänelle. Ja lapsi katseli miltei
hartaudella suurta vanhaa kelloa, hän kumartui alas ja suuteli sitä,
vaikka se niin vanhana, haljenneena ja hyljättynä makasikin siinä
nurmen ja nokkosten joukossa.
Kello jäi pienen pojan mieleen, joka köyhyydessä kasvoi ja varttui.
Pitkä ja laiha, punertavat hiukset, kasvoissa kesakkoja, niin,
sellainen hän oli, mutta kaksi kirkasta silmää, syvät kuin vesi, hän
omisti. Miten hänen kävi? Hyvin hänen kävi, kadehdittavan hyvin!
Hänet oli erikoisesta armosta otettu sotakouluun, sille osastolle,
missä hienompien ihmisten lapset olivat, ja se oli kunnia, onni.
Hän kulki puolisaappaissa, kankeassa kaulaliinassa ja puuteroidussa
valetukassa. Opetuksen hän sai ja se annettiin "mars", "seis" ja
"rintamaan" komentojen muodossa. Siitä sitä vasta jotakin saattoi
tulla.
Vanha kirkonkello oli kai kerran joutuva sulatusuuniin -- mitä
siitä oli tuleva? Niin, sitä oli mahdoton sanoa, ja sitäkään ei
saattanut sanoa, mitä tulisi kellosta tuossa nuoressa rinnassa.
Siellä oli malmia, se kumisi, sen täytyi saada soittaa maailmalle ja
jota ahtaammaksi kävi koulun muurien takana, jota korviasärkevämmin
kuului: mars, seis, rintamaan! sitä voimakkaammin soi nuorukaisen
rinnassa, ja hän lauloi sen toverien piirille ja laulu soi
ulkopuolelle maan rajojen. Mutta tätä varten ei hän ollut saanut
kouluopetusta, vaatteita ja ruokaa. Hänellä oli kyllä numero siihen
hampaaseen, mikä hänen tuli olla siinä suuressa kellokoneistossa,
mihin me kaikki kuulumme kouraantuntuvan hyödyn palveluksessa.
Mehän itse niin vähän ymmärrämme itseämme -- miten sitte muut,
parhaimmatkaan, aina ymmärtäisivät meitä! Mutta juuri painon allahan
jalokivi syntyy. Paino kyllä oli täällä olemassa -- tulisiko maailma
aikojen kuluessa tuntemaan jalokiven?
Maaherran pääkaupungissa oli suuret juhlat. Tuhannet lamput
valaisivat, raketit loistivat. Tuo välke säilyy vieläkin muistossa
hänen kauttansa, joka silloin kyynelten ja surun vallassa,
huomaamattomana koetti saavuttaa vieraan maan. Hänen täytyi
erota isänmaasta, äidistä, kaikista rakkaistaan tai menehtyä
jokapäiväisyyden virtaan.
Vanhan kellon oli hyvä, se seisoi suojassa Marbachin kirkonmuurin
tykönä. Tuuli kiiti sen ylitse, se olisi voinut kertoa hänestä,
jonka syntyessä kello soi, kertoa kuinka kylmästi se oli puhaltanut
hänen ylitseen kun hän hiljaa, nääntyneenä oli vaipunut naapurimaan
metsään, missä koko hänen rikkautensa ja tulevaisuutensa toivon
muodostivat "Fiescosta" kirjoitetut lehdet. Tuuli olisi voinut kertoa
ainoista suojelijoista -- kaikki taiteilijoita --, jotka hiipivät
pois niitä luettaessa ja leikkivät keilapelin ääressä. Tuuli olisi
voinut kertoa kalpeasta pakolaisesta, joka eli viikkoja, kuukausia
köyhässä kapakkatalossa, missä isäntä melusi ja joi, missä vallitsi
raaka iloisuus sillaikaa kuin hän lauloi ihanteesta. Raskaita päiviä,
pimeitä päiviä! Sydämen itsensä täytyy kärsiä ja kokea mitä sen on
laulaminen.
Pimeitä päiviä, kylmiä öitä vieri yli vanhan kellon. Se ei tuntenut
sitä, mutta kello ihmisen rinnassa tuntee kovan aikansa. Miten kävi
nuoren miehen? Miten kävi vanhan kellon? Kello se joutui kauvas
pois, kauvemma kuin sen ääni korkeudestaan tornissa oli saattanut
kuulua. Nuori mies -- niin, kello hänen rinnassaan kuului kauvemma
kuin hänen jalkansa oli astuva ja hänen silmänsä näkevä, se kumisi
ja soi yhä vieläkin yli valtameren, ympäri maan. Kuuleppa nyt
ensinnä kuinka kirkonkellon kävi! Se joutui pois Marbachista,
myytiin vanhana kuparina ja piti toimitettaman sulatusuuniin Bayerin
maassa. Kuinka se joutui sinne ja koska? Niin, kertokoon sen
kello itse, jos se voi, se ei ole tärkeää. Mutta varmaa on, että
se joutui Bayerin pääkaupunkiin. Monta vuotta oli kulunut siitä
kuin se putosi tornista, nyt se piti sulatettaman, sen piti joutua
mukaan valettavaksi erääseen suureen kunniapatsaaseen, hahmoittamaan
erästä Saksan kansan ja maan suurmiestä. Kuuleppa nyt kuinka kävi --
kummallisesti ja kauniisti tässä maailmassa sentään käy! Ylhäällä
Tanskassa, eräällä vihreällä saarella, missä pyökki kasvaa ja missä
on paljon jättihautoja, siellä oli aivan köyhä poika, joka oli käynyt
puukengissä, kantanut vanhassa vaatteessa ruokaa isälleen, joka kulki
ja veisteli saarella. Köyhästä lapsesta oli tullut maansa ylpeys,
hän veisti marmoriin sellaisia ihanuuksia, että maailma ihmetteli
niitä, ja juuri hän sai kunniatehtäväkseen muovata saveen suuruuden,
kauneuden hahmon, jonka saattoi valaa malmiin: hänen kuvansa, jonka
nimen isä oli kirjoittanut raamattuunsa: Johann Christoph Friedrich.
Ja malmi valui hehkuvana vormuun, vanha kirkonkello -- niin, ei
kukaan ajatellut sen kotipaikkaa ja kuollutta kaikua, kello valui
mukaan vormuun ja muodosti pään ja rinnan patsaaseen sellaisena kuin
se nyt seisoo paljastettuna Stuttgartissa vanhan linnan edustalla,
torilla, missä hän jota se esittää, käveli ilmi elävänä, taistellen
ja pyrkien, kokien painoa maailmasta ulkopuolellaan, hän, poika
Marbachista, oppilas Kaarlen-koulusta, pakolainen, Saksan suuri,
kuolematon runoilija, joka lauloi Sweitsin vapauttajasta ja Ranskan
jumalhaltioituneesta neitsyeestä.
Oli kaunis aurinkoinen päivä, liput liehuivat torneista ja katoilta
kuninkaallisessa Stuttgartissa, kirkonkellot soittivat kansaa juhlaan
ja iloon, ainoastaan yksi kello vaikeni, se loisti kirkkaassa
auringonpaisteessa, loisti kunniahahmon kasvoista ja rinnasta. Oli
juuri kulunut sata vuotta siitä päivästä, jolloin kello Marbachin
tornista soitti iloa ja lohdutusta kärsivälle äidille, joka synnytti
lapsensa, köyhänä köyhässä kodissa, tuon kerran niin rikkaan miehen,
jonka aarteita maailma siunaa, hänet, jalon naissydämen runoilijan,
suuruuden ja ihanuuden laulajan, Johann Christoph Friedrich
Schillerin.