Yhdellä Tanskan saarista, missä vanhat käräjäpaikat kohoilevat
viljavainioista ja mahtavat puut pyökkimetsissä, on pieni kaupunki
punakattoisine mataline rakennuksineen. Yhdessä näistä valmistettiin
uuninpesän hehkussa ja tuhassa kummallisia asioita. Keitettiin
lasissa, sekoitettiin ja tislattiin, survottiin yrttejä huhmareissa.
Muuan vanhempi mies oli työn johdossa.
-- Pitää hyvin ottaa vastaan se mikä on oikeaa! sanoi hän, -- niin,
oikeaa, todellista. Tulee tuntea totuus jokaisessa luodussa osassa ja
pitää kiinni siitä.
Huoneessa oivallisen perheenäidin luona istui kaksi pojista, vielä
pieninä, mutta mielessä täysikasvuisen ajatukset. Oikeudesta ja
kohtuudesta oli äitikin aina puhunut heille, siitä että pitää pysyä
totuudessa, siinä ovat Jumalan kasvot tässä maailmassa.
Vanhempi pojista oli veitikkamaisen ja reippaan näköinen, hänen
huvinsa oli lukea luonnon voimista, auringosta ja tähdistä, mikään
satu ei hänestä ollut kauniimpi. Oi kuinka onnellista saada lähteä
tutkimusretkeilyille tai keksiä, miten saattaisi jäljitellä linnun
siipiä, ja entä sitte voida lentää! Niin, sillä lailla sitä tapasi
oikean! Isä oli oikeassa ja äiti oli oikeassa: totuus piti koossa
maailman.
Nuorempi veli oli hiljaisempi ja vaipui kokonaan kirjoihin. Jos hän
luki Jaakopista, joka pukeutui lampaannahkoihin ollakseen Esaun
kaltainen ja siten houkutellakseen itselleen esikoisoikeuden, niin
olivat kyyneleet hänen silmissään. Oikeuden ajatus, totuus joka
oli voittava ja jonka täytyi voittaa, täytti hänet niin mahtavana.
Eräänä iltana kun pienokainen jo oli vuoteessa, mutta uutimet eivät
vielä olleet kokonaan vedetyt kiinni sen ympäri ja valo paistoi
häneen, makasi hän siinä kirjoineen ja aikoi vihdoinkin lukea loppuun
kertomuksen Solonista.
Ja ajatukset nostivat häntä ja kantoivat häntä niin kumman kauvas.
Tuntui siltä kuin vuode olisi muuttunut kokonaiseksi laivaksi
pullistuneine purjeineen. Näkikö hän unta vai mitä tämä oli? Hän
liukui yli vyöryvien vesien, ajan suurten merien, hän kuuli Solonin
äänen. Ymmärrettävästi ja kuitenkin vieraalla kielellä kuului
tanskalainen sananlasku: "Lailla on maata rakennettava."
Ja ihmissukukunnan suojelushenki seisoi köyhässä huoneessa, kumartui
vuoteen yli ja painoi suudelman pojan otsalle: "Kasva väkeväksi
kunniassa ja väkeväksi elämän taistelussa! Lennä totuus rinnassasi
totuuden maata kohti!"
Vanhempi veli ei vielä ollut pannut levolle. Hän seisoi ikkunan
luona, katsellen sumuja, jotka kohoilivat niityltä. Eivät keijukaiset
siellä tanssineet, vaikka joku vanha rehellinen palvelija sen kyllä
oli hänelle sanonut, mutta hän tiesi asian paremmin: sumut ne olivat,
jotka lämpimämpinä kuin ilma kohosivat. Tähdenlento välkähti ja
samassa olivat pojan ajatukset poissa maan sumuista, kokonaan tuossa
loistavassa meteorissa. Taivaan tähdet tuikkivat. Tuntui siltä kuin
pitkät kultalangat olisivat riippuneet niistä alas meidän maahamme.
-- Lennä minun mukaani! soi ja helisi suoraan pojan sydämeen. Ja
sukujen mahtava suojelushenki, nopeampi lintua, nuolta, kaikkea
maista mikä taitaa lentää, kantoi hänet avaruuteen, missä säde
tähdestä tähteen yhdisti taivaankappaleet toisiinsa. Meidän maamme
kiertyi ohuessa ilmassa, kaupunki näkyi toisen vieressä. Halki
ilmojen helisi:
-- Mikä on likellä, mikä kaukana, kun hengen mahtava Genius nostaa
sinua!
Ja taasen seisoi pienokainen ikkunan ääressä ja katseli ulos,
nuorempi veli makasi vuoteessaan. Äiti kutsui heitä nimeltä: Anders
ja Hans Christian!
Tanska tuntee heidät, maailma tuntee molemmat veljekset -- _Örsted_.