Oli paukkuva pakkanen, tähtikirkas sää, aivan tyyntä. Toksis! tuolla
viskattiin ruukku oveen. Pau! tuolla otettiin laukauksella vastaan
uutta vuotta: oli uudenvuodenaatto. Nyt löi kello kaksitoista.
"Pararamppamppaa!" Tuolla tuli posti. Suuret postivaunut pysähtyivät
kaupungin portin ulkopuolelle, ne toivat kaksitoista henkeä,
useammalle ei ollut tilaa, kaikki paikat olivat täynnä.
-- Eläköön! Eläköön! laulettiin taloissa, missä ihmiset viettivät
uudenvuodenaattoa ja juuri olivat nousseet, käsissä täytetty lasi, ja
joivat uuden vuoden maljan:
-- Terveyttä ja hyvää vointia uutena vuonna! sanoivat he. -- Pikku
vaimo! Paljon rahaa! Loppu kaikesta harmista!
Niin, sellaisia toivoteltiin ja kilisteltiin ja -- posti pysähtyi
kaupungin portin edustalle muukalaisine vieraineen, matkustajineen,
joita oli kaksitoista.
Mitä väkeä he olivat? Heillä oli passi ja matkatavaroita niinikään,
niin, lahjoja sinulle ja minulle ja kaikille ihmisille kaupungissa.
Keitä olivat nuo vieraat? Mitä he tahtoivat ja mitä he toivat?
-- Hyvää huomenta! sanoivat he vartiasotamiehelle portilla.
-- Hyvää huomenta! sanoi hän, sillä kellohan oli lyönyt kaksitoista.
-- Nimenne? Säätynne? kysyi vartiasotamies siltä, joka ensinnä astui
vaunuista.
-- Katsokaa passista! sanoi matkustaja. -- Minä olen minä! Hän olikin
aikamoinen mies, yllään karhunnahkaturkki, jalassa päällyssaappaat.
-- Minä olen se mies, johon hirvittävän monet kiinnittävät toivonsa.
Tuleppa huomenna, niin saat uudenvuodenlahjan. Minä heitän menemään
killinkejä ja taalareja, annan lahjoja, niin, minä pidän tanssiaisia,
kokonaiset kolmekymentä yksi tanssiaistilaisuutta, useampia öitä en
voi lahjoittaa. Laivani ovat jäätyneet kiinni, mutta konttorissani on
lämmin. Olen tukkukauppias ja nimeni on Januarius Tammikuu. Minulla
on mukanani ainoastaan laskuja.
Sitte tuli seuraava. Hän oli lystimestari, hän oli teatterien,
naamiohuvien ja kaikkien mahdollisten huvitusten johtaja. Hänen
matkatavaransa muodosti suuri tynnyri.
-- Siitä me laskiaiseksi laskemme maahan enemmän kuin kissa, sanoi
hän. -- Minä tahdon huvittaa muita ja itseäni myöskin, sillä koko
perheestä on minulle suotu lyhyin elämänikä. Minä tulen vain
kahdenkymmenen kahdeksan vanhaksi! Niin, yksi päivä mahdollisesti
lisätään, mutta se on ykskaikki. Eläköön!
-- Älkää huutako niin lujaan! sanoi vartiasotamies.
-- Huudan kuin huudankin! sanoi mies. -- Minä olen prinssi Karnevaali
ja matkustan nimellä Februarius Helmikuu.
Nyt tuli kolmas. Hän näytti olevan paljasta paastoa, mutta kulki pää
pystyssä, sillä hän oli sukua "neljänkymmenen ritarin" kanssa ja oli
ilmanennustaja. Mutta se ei ole mikään lihava ammatti, sentähden
ylisti hän paastonaikaa. Hänen koristuksenaan oli kimppu orvokkeja
napinlävessä, mutta ne olivat hyvin pienet.
-- Martius Maaliskuu mars! huusi neljäs ja tönäisi kolmatta. --
Maaliskuu mars sisään vahtiin, siellä on punssia, tunnen sen nenääni.
Mutta se ei ollut totta, hän tahtoi vain laskea aprillipilaa, sillä
lailla alkoi neljäs veitikka. Hän näytti olevan hyvin kärkäs. Hän ei
toimittanut paljon, mutta piti monta pyhäpäivää. -- Tuuli menee ylös
ja alas! sanoi hän. -- Sadetta ja päiväpaistetta, muuttoa talosta
ja muuttoa talon. Minä olen myöskin muutto-asioitsija, olen hää- ja
hautajaiskutsuja, osaan sekä nauraa että itkeä. Minulla on arkussa
kesävaatteet, mutta olisi hyvin hullua ottaa ne käytäntöön. Tässä
minä olen! Juhlatilaisuuksissa esiinnyn silkkisukissa ja puuhkassa.
Nyt astui vaunuista nainen.
-- Neiti Maj Toukokuu! sanoi hän. Kesäpuvussa, kalossit jalassa.
Hänen yllään oli pyökinlehdenvärinen silkkihame, hiuksissa
vuokkoja ja sitte hän tuoksui maratilta niin että vartiasotamiehen
täytyi aivastaa. -- Jumal' auttakoon! sanoi hän, se oli hänen
tervehdyksensä. Suloinen hän oli! Ja laulajatar hän oli, ei
teattereissa, vaan metsässä, ei virvoitusteltoissa, ei, vaan
raikkaassa vihreässä metsässä hän lauleli omaksi huvikseen. Hänellä
oli ompelulaukussaan Christian Winterin "Træznit", Puupiirroksia,
sillä ne ovat kuin itse pyökkimetsä, ja Richardtin Pikkurunot, ne
ovat kuin maratteja.
-- Nyt tulee rouva, nuori rouva! huudettiin vaunussa ja samassa
tulikin rouva nuorena ja hienona, ylpeänä ja kauniina. Hän oli
syntynyt unikeoksi, Unikeon päivä on Tanskassa kesäkuussa. Sen
näki heti. Hän pani toimeen pidot vuoden pisimpänä päivänä, jotta
olisi aikaa syödä monet ruokalajit. Hänellä oli varaa ajaa omissa
vaunuissa, mutta hän saapui kuitenkin postin mukana niinkuin muutkin,
hän tahtoi siten osoittaa, ettei hän ollut ylpeä. Yksinään ei hän
myöskään matkustanut, hänen seurassaan oli hänen nuorempi veljensä
Julius Heinäkuu.
Hän oli hyvissä voimissa, yllä kesävaatteet ja päässä panamahattu.
Hän kuljetti mukanaan vain vähän matkatavaroita, se oli kuumuudessa
niin vaivaloista. Hänellä oli vain uimalakki ja uimahousut, se ei ole
paljo.
Nyt tuli emäntä, rouva Augusta Elokuu, hedelmäkauppiatar
tynnyrittäin, monien kalasumppujen omistajatar, maanviljelijä,
yllään suuri vannehame. Hän oli lihava ja hiestynyt, otti itse osaa
kaikkeen, vei itse oluthaarikan työväelle vainiolla.
-- Pitää syödä leipänsä otsansa hiessä, sanoi hän, -- niin
sanotaan raamatussa. Sitte voidaan pitää tanssiaisia metsässä ja
elonleikkuukemuja! Hän oli emäntä.
Nyt tuli taasen mieshenkilö, ammatiltaan maalari, värimestari, sen
sai metsä tuntea: lehtien piti vaihtaa väriä, mutta kauniisti, kun
hän halusi. Punaiselta, keltaiselta, ruskealta metsä pian näytti.
Mestari vihelteli niinkuin musta rastas, oli oivallinen työmies ja
ripusti ruskeanvihreän humalaköynnöksen olutkannunsa ympärille. Se
koristi ja koristamiseen hänellä oli silmää. Tässä hän nyt seisoi
väripyttyineen, siinä kaikki hänen matkatavaransa.
Nyt seurasi maatilanomistaja, joka ajatteli kylvämisen kuuta
[lokakuun tanskalainen nimi], maan kyntämistä ja muokkaamista, niin,
metsästyksen huvia myöskin. Hänellä oli koira ja pyssy, hänellä oli
taskussaan pähkinöitä, niksis-naksis! Peloittavan paljon tavaraa hän
kuljetti mukanaan ja englantilaisen auran. Hän puhui maataloudesta,
mutta siitä ei kuulunut paljoakaan, niin hän yski ja ryki -- November
Marraskuu saapui.
Hänellä oli nuha, hirvittävä nuha, niin että hän käytti lakanaa eikä
nenäliinaa, ja kuitenkin hänen piti saattaa piiat paikkoihinsa, sanoi
hän, mutta kylmettyminen kyllä menee ohi, jahka hän rupeaa hakkaamaan
puita, ja sen hän tekee, sillä hän oli puunhakkaajan ammattikunnan
vanhin. Illat hän käytti luistimien veistämiseen, hän tiesi,
että muutaman viikon perästä voitaisiin käyttää näitä huvittavia
jalkineita.
Nyt tuli viimeinen, vanha muorikulta hiilipannuineen. Häntä paleli,
hänen silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä. Hän kantoi
kukkaruukkua, jossa kasvoi pieni kuusi.
-- Sitä minä hoidan, sitä minä vaalin, niin että se jouluaatoksi
tulee suureksi, ylettyy lattiasta aina lakeen asti ja kasvattaa
palavia kyntteleja, kullattuja omenia ja paperihelyjä. Hiilipannu
lämmittää kuin kaakeliuuni, otan taskusta satukirjan ja luen ääneen
niin että kaikki lapset huoneessa istuvat hiljaa, mutta nuket puussa
alkavat elää, ja pieni vahaenkeli korkeimmalla puussa räpyttelee
helykultasiipiään, lentää alas vihreästä latvasta ja suutelee
pieniä ja suuria huoneessa, niin, köyhiäkin lapsia, jotka seisovat
ulkopuolella ja laulavat joululaulua tähdestä Betlehemin yläpuolella.
-- Ja nyt saattavat vaunut lähteä takaisin, sanoi vartiasotamies, --
nyt on tusina täysi. Antaa uusien matkavaunujen nyt ajaa esiin.
-- Antaa nyt näiden kahdentoista kunnollisesti päästä sisään! sanoi
kapteeni, joka oli vahdissa. -- Yksi kerrallaan. Passin pidän minä.
Se kestää jokaiselle yhden kuukauden. Kun se on ohi, niin minä
kirjoitan siihen miten kukin on käyttäytynyt. Tehkää hyvin, herra
Januarius Tammikuu, suvaitkaa astua sisään.
Ja sitte hän meni sisään.
Kun yksi vuosi on kulunut, sanon minä sinulle mitä nuo kaksitoista
ovat tuoneet sinulle, minulle ja meille kaikille. Nyt en sitä tiedä
ja tuskinpa he itsekään sitä tietävät -- sillä me elämme ihmeellisenä
aikana.