Laivalla oli muuan vanhanpuoleinen mies, jonka kasvot olivat niin
tyytyväiset, että jolleivät ne valehdelleet, niin hän mahtoi olla
onnellisin ihminen maan päällä. Sitä hän olikin, vakuutti hän. Kuulin
sen hänen omasta suustaan. Hän oli tanskalainen, oli minun maamieheni
ja matkustavainen teatterinjohtaja. Koko henkilökunta oli hänen
mukanaan, se oli suuressa laatikossa. Hän oli marionettiennäyttäjä.
Hänen synnynnäisen hyvän tuulensa, sanoi hän, oli kirkastanut muuan
polyteknikon kandidaatti ja tämän kokeen kautta hän oli tullut täysin
onnelliseksi. Ensinnä en ymmärtänyt häntä, mutta sitte selitti hän
minulle perinpohjin koko jutun ja tässä se on.
Tapahtuma sattui Slagelsessa, kertoi hän, minä annoin näytännön
postitalon pihalla ja minulla oli erinomainen huone ja erinomainen
yleisö, aivan ripilläkäymätöntä väkeä, paria vanhaa matamia
lukuunottamatta. Silloin tulee sinne mustapukuinen henkilö,
ylioppilaan näköinen. Hän istuutuu ja nauraa aivan oikeilla
paikoilla, taputtaa käsiään aivan oikein. Sepä oli epätavallinen
katselija! Minun täytyi saada tietää kuka hän oli, ja niin kuulen,
että hän on kandidaatti polyteknillisestä oppilaitoksesta, joka
on lähetetty opettamaan kansaa maakunnassa. Kello kahdeksan
oli minun näytäntöni lopussa, lastenhan täytyy varhain päästä
sänkyyn, ja täytyyhän ajatella yleisön mukavuutta. Kello yhdeksän
alkoi kandidaatti luentonsa ja kokeensa ja nyt olin minä hänen
kuulijansa. Kummallista sitä oli kuunnella ja katsella. Suurin osa
meni minun pääni ylitse ja papin päähän, niinkuin sanotaan, mutta
sitä minun sentään täytyi ajatella, että jos me ihmiset voimme
keksiä tuollaista, niin meidän myöskin täytyy kestää kauvemmin kuin
siihen asti, kun meidät pistetään maahan. Hän teki pelkkiä pieniä
ihmeitä ja kuitenkin luisui kaikki tyyni kuin jalka sukkaan, aivan
luonnollisesti. Mooseksen ja profeettain aikana olisi tuollaisesta
polyteknikon kandidaatista mahtanut tulla yksi maan viisaita ja
keskiaikana hänet olisi poltettu. En nukkunut koko yönä ja kun
seuraavana iltana annoin näytännön ja kandidaatti taasen oli siellä,
jouduin oikein erinomaiselle tuulelle. Olen eräältä näyttelijältä
kuullut, että hän rakastajanosissa ajatteli vain yhtä ainoaa
katselijatarta, hänelle hän näytteli ja unohti koko muun yleisön.
Polyteknikon kandidaatti, hän oli minun "hänen", ainoa katselijani,
jolle minä näyttelin. Kun näytäntö oli lopussa, kutsuttiin kaikki
marionetit esiin ja minut kutsui polyteknikon kandidaatti luokseen
juomaan lasin viiniä. Hän puhui minun teatteristani ja minä hänen
tieteestään, ja luullakseni molemmat tuottivat meille yhtä paljon
huvia, mutta minä pysyin kuitenkin äänessä, sillä hänen tieteessään
oli niin paljon sellaista, jota ei hän itse voinut selittää, niinkuin
nyt sekin asia, että rautakappale, joka putoaa spiraalin läpi, käy
magneettiseksi. Niin, mitä se onkaan: henki menee siihen, mutta mistä
se tulee? Arvelen, että sen käy niinkuin tämän maailman ihmisten:
Jumala päästää heidät putoamaan ajan spiraalin läpi ja henki tulee
heihin ja siinä seisoo sitte joku Napoleon, Luther tai senkaltainen
henkilö. "Koko maailma on sarja ihmeitä", sanoi kandidaatti, "mutta
me olemme niin tottuneet niihin, että kutsumme niitä arkiasioiksi."
Ja hän puhui ja hän selitti ja vihdoin tuntui siltä kuin hän olisi
nostanut aivokoppaani, ja minä myönsin rehellisesti, että jollen jo
olisi vanha mies, niin paikalla menisin polytekniseen oppilaitokseen
oppiakseni tarkastamaan maailmaa saumankohdilta, vaikka olenkin
yksi onnellisimpia ihmisiä. "Yksi onnellisimpia!" sanoi hän ja
tuntui siltä kuin hän miltei olisi maistanut sitä. "Oletteko te
onnellinen?" kysyi hän. "Kyllä", sanoin minä, "onnellinen minä olen
ja tervetullut olen kaikkiin kaupunkeihin mihin saavun seurueineni.
Tosin yksi toivomus silloin tällöin iskee kimppuuni kuin mikäkin
tonttu, painajainen, joka ahdistaa hyvää tuultani: se nimittäin,
että tahtoisin tulla elävän joukon teatterinjohtajaksi, oikean
ihmisseurueen." -- "Te toivotte marionettejanne eläviksi, te
toivotte, että niistä tulisi oikeita näyttelijöitä", sanoi hän, "ja
teistä itsestänne johtaja -- silloin te olisitte täysin onnellinen,
niin te uskotte?" Hän ei uskonut sitä, mutta minä uskoin sen ja me
puhelimme sinne ja me puhelimme tänne ja lopuksi piti kukin kuitenkin
mielipiteensä. Mutta me kilistelimme laseinemme ja viini oli hyvin
hyvää, mutta siinä oli noidanvehjettä, sillä muutoin tietäisi
koko juttu vain, että minä tulin humalaan. Se ei ollut sitä, minä
olin selvänäköinen. Huoneessa oli kuin auringonpaiste, se paistoi
polyteknikon kandidaatin kasvoista ja minä tulin ajatelleeksi vanhoja
jumalia heidän ikuisessa nuoruudessaan, kun he kulkivat maailmassa.
Ja sen minä sanoin hänelle, ja sitte hän nauroi, ja minä olisin
uskaltanut vannoa, että hän oli valepukuinen jumala tai ainakin
suvun jäsen -- ja hän oli sitä -- ylin toivomukseni oli täyttyvä:
marionetit olivat tulevat eläviksi ja minä ihmisten tirehtööriksi.
Joimme asian vahvistukseksi. Hän latoi kaikki nukkeni puulaatikkoon,
sitoi sen selkääni ja sitte hän pani minut putoamaan spiraalin läpi.
Kuulen vieläkin kuinka pudota jysähdin, makasin lattialla, se on
totinen tosi, ja koko seurue karkasi laatikosta, henki oli mennyt
heihin kaikkiin, kaikista marioneteista oli tullut erinomaisia
taiteilijoita, sen sanoivat he itse ja minä olin johtaja. Kaikki oli
valmiina ensimäistä näytäntöä varten. Koko seurue halusi puhutella
minua ja yleisö niinikään. Tanssijatar sanoi, että jollei hän seiso
yhdellä jalalla, niin romahtaa koko talo, hän on tämän kaiken mestari
ja vaatii senmukaista kohtelua. Nukke joka näytteli keisarinnaa,
tahtoi että häntä myöskin näyttämön ulkopuolella kohdeltaisiin
keisarinnana, sillä muuten hän joutui pois tottumuksestaan. Mies
jota käytettiin tuomaan sisään kirjettä, tekeytyi yhtä tärkeäksi
kuin ensimäinen rakastaja, sillä pienet olivat taiteellisessa
kokonaisuudessa yhtä tärkeät kuin suuretkin, sanoi hän. Sitte vaati
sankari, että koko hänen osansa olisi pelkkiä lähtörepliikkejä, sillä
niille taputettiin. Primadonna tahtoi esiintyä ainoastaan punaisessa
valossa, sillä se puki häntä -- hän ei halunnut olla sinisessä. Oli
kuin kärpäsiä pullossa, ja minä olin keskellä pulloa, minä olin
johtaja. Ilma loppui keuhkoistani, pää meni sekaisin, olin niin
kurja kuin ihminen ikinä voi olla, olin joutunut uuden ihmisrodun
keskelle, toivoin, että saisin heidät kaikki takaisin laatikkoon ja
ettei minusta koskaan olisi tullut johtajaa. Sanoin heille suoraan,
että he pohjaltaan kuitenkin kaikki olivat marionetteja ja sitte he
löivät minut kuoliaaksi. Makasin vuoteella huoneessani, miten olin
joutunut polyteknikon kandidaatin seurasta, sen mahtoi hän tietää,
minä sitä en tiedä. Kuu paistoi permannolle, missä nukkelaatikko oli
kumossa ja kaikki nuket hujan hajan, suuret ja pienet, koko liuta!
Mutta minä en viivytellyt, sängystä minä karkasin ja laatikkoon
he kaikki joutuivat, toiset päälleen, toiset jaloilleen. Minä
paiskasin kannen kiinni ja istuuduin itse laatikolle. Se olisi ollut
maalattavaa! Voitteko te nähdä sen, minä voin sen nähdä. "Nyt te
pysytte siellä", sanoin minä, "enkä minä enään koskaan toivo, että
te olisitte lihaa ja verta!" Mieleni oli niin keveä, olin onnellisin
ihminen. Polyteknikon kandidaatti oli kirkastanut minut. Istuin
siinä sulan autuuden vallassa ja nukuin laatikolle, ja aamulla --
oikeastaan oli puolenpäivän aika, mutta minä nukuin merkillisen
kauvan sinä aamuna -- istuin siinä vieläkin, onnellisena, sillä
olinhan oppinut, että menneisyyteni ainoa toivomus oli ollut tyhmä.
Kysyin polyteknikon kandidaattia, mutta hän oli poissa niinkuin
kreikkalaiset ja roomalaiset jumalatkin. Ja siitä lähtien olen minä
ollut onnellisin ihminen. Olen onnellinen johtaja, henkilökuntani ei
keskustele, yleisö ei myöskään, se huvittelee sydämensä pohjasta.
Vapaasti voin itse panna kokoon kaikki kappaleeni. Otan kaikista
huvinäytelmistä parhaimman, minkä tahdon, eikä kukaan pahastu siitä.
Kappaleita, joita nykyään halveksitaan suurissa teattereissa, mutta
joiden perässä yleisö kolmekymmentä vuotta sitte juoksi ja joita
katsellessa se itki, ne minä nyt otan näyttämölleni, nyt näyttelen
minä ne pienokaisille ja pienokaiset itkevät niinkuin isä ja äiti
itkivät. Näyttelen "Johanne Mont Faucon'in" ja "Dyveken", mutta
lyhennettyinä, sillä pienokaiset eivät pidä pitkistä rakkauden
laverteluista. He tahtovat, että käy onnettomasti, mutta nopeaan. Nyt
olen minä matkustanut Tanskan poikki ja pitkin, tunnen kaikki ihmiset
ja he tuntevat minut. Nyt olen minä matkalla Ruotsiin ja jos minun
siellä käy hyvin ja jos minä ansaitsen hyvät rahat, niin minä rupean
skandinaviksi, muuten en, sen sanon teille, joka olette maanmieheni.
Ja minä maanmiehenä kerron jutun tietysti taasen heti, vain
kertoakseni.