Tämä on kertomus Juutin dyyneiltä, mutta se ei ala siellä, vaan
kaukana etelän puolessa, Espanjassa. Meri on tienä maiden välillä.
Kuvitteleppa olevasi Espanjassa! Siellä on lämmintä ja siellä on
kaunista. Siellä kasvavat tulipunaiset granaattikukat tummien
laakeripuiden joukossa, vuorilta löyhyttelee virkistävä tuuli yli
oranssipuutarhojen ja uhkeiden maurilaisten pilarisalien, joissa on
kultaiset kupukatot ja moniväriset seinät. Läpi katujen astuu lapsia
kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput ja heidän yllään
kohoaa, niin korkeana ja kirkkaana, taivas tuikkivine tähtineen!
Laulu ja kastanjetit helisevät, pojat ja tytöt pyörivät tanssissa
kukkivien akaasiapuiden alla, sillaikaa kuin kerjäläinen istuu
hakatulla marmorikivellä, virkistää itseään mehevällä vesimelonilla
ja viruu pois elämänsä. Kaikkityyni on kuin kaunista unta --
vaipuappa siihen! Niin, sen teki kokonaan kaksi nuorta vastanainutta
ihmistä, ja heille olikin täällä annettu kaikki maan edut: terveys,
hyvä luonne, varallisuus ja kunnia.
-- Me olemme niin onnelliset kuin joku ikinä saattaa olla! sanoivat
he sydämen täydellä vakaumuksella. Kuitenkin saatettiin heitä onnessa
nostaa vielä yhtä porrasta ylemmä ja se tapahtuisi, kun Jumala soisi
heille lapsen, pojan, joka olisi heidän kaltaisensa sekä ruumiin että
sielun puolesta.
Tuo onnellinen lapsi vastaanotetaan riemulla, sille suodaan
mitä suurin huolenpito ja rakkaus, kaikki se hyvinvointi, minkä
varallisuus ja vaikutusvaltainen suku saattavat luoda.
Niinkuin juhla kiitivät heidän päivänsä.
-- Elämä on rakkauden armolahja, miltei käsittämättömän suuri! sanoi
vaimo. -- Ja tämän onnen täyteläisyyden tulee vielä toisessa elämässä
voida kasvaa, jopa ikuisesti -- tätä ajatusta en saata käsittää.
-- Ja varmaan se onkin ylimielisyyttä ihmisten puolelta, sanoi mies.
-- Pohjaltaan on hirveää ylpeyttä uskoa, että elää ikuisesti, tulee
Jumalan kaltaiseksi! Nehän olivatkin käärmeen sanat ja se oli valheen
isä.
-- Ethän toki epäile elämää tämän jälkeen? kysyi nuori vaimo ja
oli kuin ensi kerran varjo olisi liukunut heidän aurinkoiseen
ajatusvaltakuntaansa.
-- Usko lupaa sen, papit lupaavat sen! sanoi nuori mies, -- mutta
juuri koko onnessani tunnen ja tunnustan, että on ylpeyttä,
ylimielisyyttä vaatia toista elämää tämän jälkeen, jatkuvaa autuutta
-- eikö täällä, tässä elämässä ole annettu meille niin paljon, että
saatamme ja että meidän täytyy olla tyytyväisiä?
-- Niin, meille kyllä annettiin, sanoi nuori vaimo, -- mutta
kuinka monelle tuhannelle tämä elämä on muodostunut raskaaksi
koettelemukseksi, kuinka monet ovatkaan ikäänkuin paiskatut maailmaan
köyhyyteen, häpeään, sairauteen ja onnettomuuteen! Ei, jollei olisi
elämää tämän jälkeen, niin olisi kaikki tämän maan päällä jaettu
liian epätasaisesti, silloin ei Jumala olisi oikeudenmukainen.
-- Kerjäläisellä tuolla kadulla on iloja, jotka hänelle ovat yhtä
suuret kuin kuninkaalle ilot hänen rikkaassa linnassaan! sanoi nuori
mies. -- Ja etkö usko, että työjuhta, jota lyödään, joka näkee nälkää
ja raataa itsensä kuoliaaksi, tajuaa elonpäiviensä kovuuden? Voisihan
sekin vaatia toista elämää, kutsua vääryydeksi, ettei sitä asetettu
korkeammalle asteelle lomakunnassa.
-- Taivaan valtakunnassa on monta asuinsijaa, on Kristus sanonut,
vastasi nuori vaimo. -- Taivaan valtakunta on äärettömyys, niinkuin
Jumalan rakkaus on sitä. Eläinkin on luontokappale ja minä uskon,
ettei mikään elämä mene hukkaan, vaan saa osakseen kaiken sen
autuuden, minkä se voi vastaanottaa ja mikä riittää sille.
--- Mutta minulle nyt riittää tämä maailma! sanoi mies ja kiersi
käsivartensa kauniin, suloisen vaimonsa ympäri, poltti paperossiaan
avonaisella parvekkeella, missä viileä ilma oli täynnä oranssien
ja neilikkojen tuoksua. Musiikki ja kastanjetit helisivät alhaalta
kadulta, tähdet tuikkivat ylhäältä, ja kaksi silmää täynnä rakkautta,
hänen vaimonsa silmät, katselivat häneen rakkauden ikuisella elämällä.
-- Tällainen minuutti, sanoi mies, -- on sen arvoinen, että sitä
varten kannattaa syntyä, tajuta ja -- kadota! Hän hymyili, vaimo
nosti lempeästi soimaten kätensä -- ja pilvi oli taasen poissa, he
olivat liian onnelliset.
Ja kaikki tuntui mukautuvan osaltaan edistämään heidän kulkuaan
kunniaa, iloa ja onnea kohti. Tuli muutos, mutta vain paikkaan
nähden, ei nauttimiseen ja elämänilon ja riemun täydellisyyden
voittamiseen. Nuoren miehen lähetti hänen kuninkaansa lähettilääksi
keisarilliseen hoviin Venäjällä, se oli kunniasija, johon hänen
syntyperänsä ja tietonsa hänet oikeuttivat. Suuri omaisuus hänellä
itsellään oli, hänen nuori vaimonsa oli tuonut hänelle yhtä suuren.
Hän oli rikkaimman, arvossapidetyimmän kauppiaan tytär. Yhden tämän
suurimmista ja parhaimmista laivoista piti juuri tänä vuonna lähteä
Tukholmaan, sen piti viedä rakkaat lapset, tyttären ja vävypojan,
Pietariin. Ja laiva sisustettiin kuninkaallisesti: pehmeitä mattoja
jalkoja varten, silkkiä ja loistoa kaikkialla.
On vanha sankarilaulu, jonka kaikki tanskalaiset tuntevat. Sen
nimi on "Englannin kuninkaan poika". Hänkin purjehtii niin
kallisarvoisella laivalla, sen ankkuriin on upotettu punaista kultaa
ja jokaiseen touviin punottu silkkisäikeitä -- tätä laivaa tulee
ajatelleeksi, kun näkee espanjalaisen laivan. Täälläkin vallitsi sama
loisto, tässäkin oli sama jäähyväisajatus:
"Suo Herra, ett' ilossa yhtyisimme!"
Ja tuuli puhalsi raikkaasti espanjalaisen rannan suunnalta,
hyvästijättö tapahtui vain lyhyesti. Muutamassa viikossa piti
heidän saavuttaa matkansa määrä. Mutta juuri kun he olivat päässeet
merelle, tyyntyi tuuli, meri kävi kirkkaaksi ja tyveneksi, vesi
loisti, taivaan tähdet loistivat. Uhkeassa kajuutassa vietettiin kuin
juhlailtoja.
Vihdoin toki toivottiin, että alkaisi käydä tuulenhenki, että
puhaltaisi hyvä myötätuuli, mutta sellaista ei kuulunut. Jos alkoikin
käydä tuulenhenki, niin se aina oli vastainen. Niin kului viikkoja,
niin, jopa kokonaista kaksi kuukautta, vasta silloin kävi tuuli
suotuisaksi, se puhalsi lounaasta. He olivat juuri Skotlannin ja
Jyllannin välillä ja nyt yltyi tuuli aivan niinkuin vanhassa laulussa
"Englannin kuninkaan pojasta":
"Tuli mustasta pilvestä tuulispää,
ei tienneet he minne käännättää.
Niin heitti he ankkurin pohjahan,
mut tuuli ajoi länteen, Tanskaan päin."
Siitä on nyt pitkät ajat. Kuningas Kristian seitsemäs hallitsi
Tanskan valtaistuimella ja oli silloin nuori mies. Paljon on
tapahtunut senjälkeen, paljon vaihtunut ja muuttunut. Järvet ja
suot ovat tulleet reheviksi niityiksi, kankaat tulleet viljamaiksi
ja etelä-juuttilaisen asumuksen suojassa kasvaa omenapuita ja
ruusuja, mutta ne ovat etsittävät esiin, sillä ne ryömivät piiloon
tuimia länsituulia. Siellä saattaa oikein kuvitella mennyttä aikaa,
kauvemmakin kuin Kristian seitsemännen hallitukseen. Niinkuin
silloin, niin leviää vieläkin penikulmien laajuudelta ruskeaa nummea
hautakumpuineen, kangastuksineen, risteilevine, mättäällisine ja
vajottavan hiekkaisine teineen. Lännen puolella, missä suuret purot
syöksyvät vuonoihin, leviävät niityt ja suot korkeiden dyynien
ympäröiminä, jotka kuin alppiketju sahalaitaisin huipuin, kohoavat
merta kohti. Niitä katkaisevat vain korkeat savikukkulat, joista meri
vuosi vuodelta puraisee jättiläiskokoisia suupaloja niin että rinteet
ja mäet romahtavat kuin maanjäristyksen vierittäminä. Sellaiselta
siellä näyttää tänä päivänä, sellaista siellä oli vuosikausia sitte,
jolloin nuo molemmat onnettomat siellä purjehtivat komealla laivalla.
Oltiin syyskuun lopulla, oli sunnuntai ja aurinkoinen sää,
kirkonkellojen äänet saavuttivat toisensa Nissumvuonoa pitkin.
Kirkot täällä kohoavat kuin hakatut graniittikivet, jokainen niistä
on kappale tunturia. Länsimeri saattaisi vyöryä niiden yli ja ne
pysyisivät pystyssä. Useimmista puuttuu torni, kellot riippuvat
silloin vapaina kahden parrun välissä. Jumalanpalvelus oli päättynyt,
seurakunta tuli Jumalan huoneesta kirkkotarhaan, missä silloin
niinkuin nytkään ei ollut eikä ole puuta eikä pensasta, ei istutettua
kukkaa tai seppeltä, joka olisi laskettu haudalle. Kamartuneet
mättäät osoittavat mihin kuolleet ovat haudatut. Terävää, tuulen
pieksemää heinää kasvaa kirkkomaa kauttaaltaan. Jollakin yksityisellä
haudalla on ehkä muistomerkki, nimittäin lahonnut puunrunko, joka
on veistetty ruumisarkun muotoiseksi. Puukappale on tuotu läntisen
seudun metsästä: villiltä mereltä. Siellä kasvavat rannikkolaisille
ne veistetyt parrut, jotka maininki ajaa maihin. Tuuli ja merisumu
mädännyttävät pian sinne pannun puukappaleen. Tuollainen tynkä oli
täällä eräälläkin lapsenhaudalla ja sen luo meni muuan nainen,
joka tuli kirkosta. Hän seisoi hiljaa, katseli puoleksi lahonnutta
puupalasta. Hetken perästä astui hänen miehensä paikalle. He eivät
puhuneet sanaakaan, mies tarttui vaimon käteen ja he menivät haudalta
ruskealle nummelle, yli suomaan, dyynejä kohti. Kauvan kulkivat he
äänettöminä.
-- Olipa tänään hyvä saarna, sanoi mies. -- Jollei ihmisellä olisi
Jumalaa, niin ei hänellä olisi mitään.
-- Niin, sanoi vaimo, -- hän ilahuttaa ja tekee murheelliseksi.
Siihen hänellä on oikeus. --- Niinkuin huomenna olisi pieni poikamme
ollut viiden vuoden vanha, jos me olisimme saaneet pitää hänet.
-- Mitä sinä siitä suret! sanoi mies. -- Hän on onnellisesti
päässyt kaikesta, hänhän on siellä, minne meidän on rukoiltava että
pääsisimme.
Ja sitte eivät he enään puhuneet ja menivät mökkiään kohti dyynien
keskellä. Yhtäkkiä nousi yhdeltä näistä, missä ei rantakaura sitonut
hiekkaa, ikäänkuin väkevä sauhu. Tuulenpuuska kaivautui dyyniin ja
tuprutti ilmaan hienot hiekkaosat. Tuli vielä toinen tuulenpuuska,
joten kaikki nuorille ripustetut halaistut kalat läjähtivät
rakennuksen seinää vastaan, sitte oli kaikki taasen hiljaa. Aurinko
paahtoi kuumasti.
Mies ja vaimo astuivat sisään ja olivat pian riisuneet pyhävaatteet,
kiiruhtivat sitte yli dyynien, jotka törröttivät kuin äärettömät,
äkkiä liikkeessään pysähdytetyt hiekka-aallot. Hiekkakaislan ja
rantakauran sinivihreät, terävät korret antoivat hiukan värivaihtelua
valkoista hiekkaa vastaan. Pari naapuria saapui paikalle, he
auttoivat toisiaan vetämään veneet korkeammalle hiekalle. Tuuli
yltyi, se oli purevan kylmä ja kun he sitte palasivat takaisin
dyynien poikki, tuiskuttivat hiekka ja terävät pienet kivet heitä
vasten kasvoja. Aallot nostelivat valkoisia harjoja ja tuuli leikkasi
poikki ylimmän latvan niin että vain pärskyi.
Tuli ilta, ilmassa kuului yhä kasvava kohina, ulvoen, valittaen kuin
epätoivoisten henkien sotajoukko. Se voitti meren vyörynän, vaikka
kalastajamaja oli niin likellä rantaa. Hiekka tuiskusi ikkunoihin ja
tuontuostakin tuli puuska, joka järkytti mökkiä perustuksia myöten.
Oli pimeä, puoliyön aikaan piti kuitenkin kuun nousta.
Ilma selkeni, mutta myrsky syöksyi koko voimallaan yli syvän, tumman
meren. Kalastajanväet olivat jo aikoja sitte panneet levolle, mutta
ei ollut ajattelemistakaan että tässä Jumalan ilmassa voisi ummistaa
silmäänsä. Silloin lyötiin ikkunaan, ovi avautui ja sanottiin:
-- Suuri laiva on kiinni äärimmäisellä särkällä!
Yhdellä hyppäyksellä olivat kalastajanväet ylhäällä vuoteesta ja
vaatteissaan.
Kuu oli tullut esiin. Niin valoisaa oli kyllä, että saattoi
nähdä, kunhan vain olisi voinut pitää silmät auki lentohiekalta.
Kävi sellainen tuuli, että olisi saattanut laskeutua nojaamaan
sitä vastaan, ja vain suurella vaivalla, ryömien tuulenpuuskien
välillä, pääsi yli dyynien, ja täällä lenteli ilmassa kuin mitkäkin
joutsenuntuvat suolainen kuohu ja vaahto merestä, joka kuin vyöryvä,
kiehuva putous vierittelihe rantaa vastaan. Piti totisesti olla
harjaantunut silmä heti löytääkseen mereltä laivan. Komea kaksimasto
se oli, juuri nyt sitä kohotettiin särkän yli, kolme, neljä
kaapelinväliä ulkopuolelle tavallista rantaäyrästä. Se ajelehti maata
kohti, töytäsi toista särkkää vastaan ja tarttui kuin tarttuikin
kiinni. Mahdotonta oli toimittaa apua, meri oli liian väkivaltainen,
se löi laivaa vastaan ja sen yli. Luuli kuulevansa hätähuudot,
kuolintuskan huudot, näki kiireisen, avuttoman toimeliaisuuden. Nyt
tuli meri, joka kuin murskaava kallionlohkare putosi kokkapuulle,
ja samassa oli tämä poissa, peräpuoli kohosi korkealle veden yli.
Kaksi ihmistä hyppäsi yhdessä mereen, he katosivat. Yhtäkkiä --
ja yksi suurimmista aalloista, jotka vyöryivät dyynejä kohti,
viskasi rannalle ruumiin. Nainen se oli, kuollut, luulivat he. Pari
vaimoista liikutteli häntä ja luuli huomaavansa hänessä elämää. Hänet
kuljetettiin dyynien poikki kalastajamajaan. Kuinka hän oli kaunis ja
hieno, varmaan ylhäinen nainen!
He asettivat hänet köyhän vuoteeseen, siinä ei ollut pellavaa
langankaan vertaa, villalakana siinä oli, jonka sopi kiertää
ympärilleen ja olihan se hyvä ja lämmin.
Hän virkosi henkiin, mutta kuumeessa, hän ei ensinkään tietänyt mitä
oli tapahtunut tai missä hän oli, ja hyvähän näin olikin, sillä
kaikki mikä oli ollut hänelle rakasta, lepäsi meren pohjalla, heidän
kävi ulapalla niinkuin sankarilaulu lauloi Englannin kuninkaan
pojasta:
"Tuli surko purtta katsellen,
löi aallot kivihin murskaks sen."
Hylynkappaleita ja pirstaleita ajelehti maihin, hän oli ainoa henkiin
jäänyt niistä kaikista. Vielä kiiti tuuli ulvoen yli rannan, muutamia
silmänräpäyksiä oli hän levollinen, mutta pian seurasi tuskia ja
huutoja, hän avasi molemmat kauniit silmänsä, lausui muutamia sanoja,
mutta kukaan täällä ei ymmärtänyt sitä.
Ja nyt hän, palkinnoksi kaikesta mitä hän oli kärsinyt ja
kamppaillut, piteli käsissään vastasyntynyttä lasta. Se olisi
levännyt loistovuoteessa silkkiuutimineen, rikkaassa talossa. Sitä
olisi riemulla tervehditty elämään täynnä kaikkea maista hyvyyttä,
ja nyt oli Jumala antanut sen syntyä köyhässä kolkassa. Ei edes
suudelmaa se saanut äidiltään.
Kalastajavaimo laski lapsen äitinsä rinnalle ja se lepäsi sydäntä
vastaan, joka ei enään sykkinyt, hän oli kuollut. Lapsi, jota rikkaus
ja onni olisivat imettäneet, oli paiskattu maailmalle, meri oli
paiskannut sen dyynien keskelle kokemaan köyhän osaa ja raskaita
päiviä.
Ja aina palaa mieleemme vanha laulu:
"Ja prinssi hän itki katkeraan!
Jumal' auta, oon rannassa Bovbjergin maan!
Nyt hukka mun varmaan perii.
Jos Buggen ma läänissä olisin vain,
ei hätää mulla ois silloin lain!"
Hiukan etelään Nissumvuonosta, sille rannalle, jota herra Bugge
kerran oli nimittänyt omakseen, oli laiva ajautunut. Ne kovat,
epäinhimilliset ajat, jolloin länsirannan asukkaat, niinkuin
sanottiin, harjoittivat raakuutta haaksirikkoutunutta kohtaan, olivat
kauvan sitte ohi. Rakkautta ja sydämen hyvyyttä, uhrautuvaisuutta
täällä osoitettiin haaksirikkoutuneille sellaisena kuin se meidän
aikanamme loistaa jaloimmissa piirteissään. Kuoleva äiti ja kurja
lapsi olisivat kohdanneet huolenpitoa ja hoitoa kaikkialla minne
tuuli olisikaan puhaltanut, mutta ei missään hartaampaa kuin köyhän
kalastajavaimon luona, joka vielä eilen raskain sydämin seisoi
haudalla, mikä kätki hänen lapsensa, joka tänään olisi täyttänyt
viidennen ikävuotensa, jos Jumala olisi sallinut sen elää.
Ei kukaan tietänyt, kuka vieras kuollut nainen oli, tai mistä hän
tuli. Laivan tyngät ja sirpaleet eivät ilmoittaneet sitä.
Rikkaaseen taloon Espanjassa ei koskaan tullut kirjettä tai
tietoa tyttärestä tai vävypojasta. He eivät olleet saapuneet
määräpaikkaansa. Kovat myrskyt olivat raivonneet viime aikoina.
Odotettiin kuukausimääriä. "Kokonaan haaksirikkoutunut, kaikki
hukkuneet!" sen he tiesivät.
Mutta Husbyn dyyneillä kalastajan majassa oli nyt pieni poikaressu.
Kun Jumala antaa elatuksen kahdelle, saa aina kolmaskin siinä ohella
ruokansa. Ja meren rannalla kyllä riittää kalaruokaa nälkäiselle
suulle. Jörgeniksi sanottiin pienokaista.
-- Varmaan hän on juutalaislapsi, sanottiin, --- hän on niin mustan
näköinen! -- Hän saattaa myöskin olla italialainen tai espanjalainen,
sanoi pappi. Kaikki nuo kolme kansanlajia olivat kalastajavaimon
mielestä yksi ja sama ja hän lohdutti itseään sillä, että lapsi oli
kristillisesti kastettu. Poika menestyi, aatelinen veri piti lämmintä
ja sai voimia köyhästä ravinnosta, lapsi kasvoi vaatimattomassa
talossa. Tanskan kieli sellaisena kuin länsijuuttilainen puhuu sitä,
tuli hänen kielekseen. Granaatin siemen Espanjan maaperästä tuli
rantakauran taimeksi Jyllannin länsirannalla. Niin saattaa ihmisen
käydä! Tähän kotiin hän työnsi elämänsä vuosienmittaiset juuret.
Nälkää ja vilua, köyhän hätää ja puutetta hänen oli määrä kokea,
mutta myöskin köyhän iloa.
Lapsuudenaika tarjoaa jokaiselle valoisat ylänkönsä, jotka sittemmin
säteilevät läpi koko elämän. Kuinka yllinkyllin hän omistikaan
iloitakseen ja leikkiäkseen! Koko ranta, penikulmien kantamiin asti,
oli täynnä leikkikaluja: siinä oli mosaikki-vierukiviä, punaisia
kuin koralli, keltaisia kuin meripihka, ja valkeita, pyöristettyjä
ikäänkuin ne olisivat olleet linnunmunia. Ne lepäsivät siinä välkkyen
kaikin värein, kaikki meren hiomina ja siloittamina. Yksinpä
kuivunut kalanruotokin, tuulen kuivattamat vesikasvit, kiiltävän
valkoinen ruoko, pitkä ja kaita kuin mikäkin nauha, joka lepatteli
kivien välissä, kaikki oli kuin tehtyä leikkiä ja ilonpitoa varten,
sekä silmälle että ajatukselle. Ja poika oli vilkas lapsi, monet
ja suuret lahjat piilivät hänessä. Kuinka hän saattoikin muistaa
kertomukset ja laulut, jotka kuuli, ja kätevä hän oli: kivistä ja
näkinkengänkuorista pani hän yhteen kokonaisia laivoja, ja kuvia,
joilla saattoi koristaa huonetta. Omituisesti hän saattoi veistää
ajatuksensa puupalikkaan, sanoi hänen kasvatusäitinsä, ja poika oli
kuitenkin vielä pieni. Kauniina soi hänen äänensä, sävelet vuotivat
heti hänen kieleltään. Monet kielet olivat jännitettyinä siinä
rinnassa, ne olisivat voineet helistä maailmalle, jos hänet olisi
pantu muualle kuin kalastajamajaan Atlantin rannalla.
Eräänä päivänä joutui täällä laiva karille, laatikko harvinaisia
kukkasipuleja ajautui rannalle. Muutamia pistettiin pataan,
luultiin niiden olevan syötäviä, toiset mätänivät hiekassa. Ne
eivät täyttäneet tarkoitustaan, eivät kehittäneet sitä väriloistoa,
sitä ihanuutta mikä niissä piili -- kävisikö Jörgenin paremmin?
Kukkaissipulit olivat pian mennyttä, hänellä oli vielä edessä
vuosikausia.
Ei hänen päähänsä johtunut eikä kenenkään muunkaan, kuinka
yksinäisenä ja yksitoikkoisena päivä kului. Oli yllinkyllin
tekemistä, kuulemista ja näkemistä. Meri itse oli suuri oppikirja,
joka päivä se tarjosi luettavaksi uuden lehden, tyventä, maininkia,
tuulta ja myrskyä. Karilleajot olivat loistokohdat. Kirkonkäynti
oli kuin juhlavierailu, mutta vierailuista puhuen oli yksi
kalastajamajassa erikoisen tervetullut. Se uudistui kaksi kertaa
vuodessa, se oli enon vierailu, ankeriasisännän Fjaltringista
ylhäällä Bovbjergin luona. Hän tuli punaisiksi maalatuilla vaunuilla,
jotka olivat täynnä ankeriaita. Vaunut olivat lukitut niinkuin
laatikko ja kirjaellut sinisillä ja valkoisilla tulpaneilla, kaksi
hallavaa härkää oli niitä vetämässä ja Jörgen sai ajaa niitä.
Ankeriasisäntä oli hyväpäinen, hauska vieras. Hän toi mukanaan
lekkerin täynnä viinaa, jokainen sai siitä ryypyn, tai täyden
kahvikupin, jos laseista oli puute. Jörgenillekin annettiin,
niin pieni kuin hän olikin, hyvä sormustimellinen, se tapahtui
sitävarten että ankerias "pysyisi", sanoi ankeriasisäntä ja kertoi
tässä yhteydessä aina saman tarinan, ja kun sille naurettiin,
kertoi hän sen heti uudestaan samoille ihmisille -- niin tekevät
kaikki puheliaat ihmiset! Ja kun Jörgen koko kasvinikänsä ja
aina miehuudenvuosiin asti sovellutti tätä tarinaa ja otti siitä
puhetapoja, niin kannattaa meidän se kuulla.
Joissa kulkivat ankeriaat ja ankeriasäiti sanoi tyttärilleen, kun he
pyysivät saada yksinään kulkea pienen matkaa ylös jokea: "Älkää menkö
liian kauvas. Pian tulee paha ankeriaantuulastaja ja ottaa teidät
kaikki!" Mutta he menivät liian kauvas ja kahdeksasta tyttärestä
palasi vain kolme takaisin ankeriasäidin luo, ja he vaikeroivat: "Me
olimme menneet vain hiukkasen ulkopuolelle ovea, silloin tuli paha
ankeriaantuulastaja ja pisti kuoliaaksi viisi sisartamme." -- "Kyllä
he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Ei", sanoivat tyttäret, "sillä hän
nylki heidät, leikkasi heidät kappaleiksi ja paistoi ne." -- "Kyllä
he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Niin, mutta hän söi heidät!" --
"Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Mutta sitte hän ryyppäsi
viinaa päälle!" sanoivat tyttäret. "Aijai! Silloin eivät he koskaan
palaa!" vaikeroi ankeriasäiti. "Viina hautaa ankeriaan!"
-- Ja sentähden pitää aina ottaa viinaryyppy sen ruokalajin jälkeen,
sanoi ankeriasisäntä.
Ja tästä tarinasta tuli kiiltokultalanka, hyväntuulen lanka Jörgenin
elämään. Hänkin halusi mielellään ulkopuolelle ovea, "pienen matkaa
ylös jokea", nimittäin laivalla maailmalle. Ja äiti sanoi niinkuin
ankeriasäiti: "siellä on paljon pahoja ihmisiä, ankeriaantuulastajia!"
Mutta hiukan ulkopuolelle dyynejä, vain hiukkasen nummelle, hän
kuitenkin halusi päästä. Ja sinne hänen pitikin päästä. Neljä iloista
päivää, valoisimmat koko hänen lapsuutensa elämässä, koitti. Kaikki
Jyllannin kauneus, kodin ilo ja auringonpaiste sisältyi näihin. Hänen
piti päästä pitoihin -- hautajaispidot ne tosin olivat.
Muuan kalastajaperheen varakas sukulainen oli kuollut, talo sijaitsi
sisämaassa, "idän puolla, yksi kompassipiiru pohjoista kohti",
niinkuin sanottiin. Isän ja äidin oli määrä lähteä sinne ja Jörgenin
myöskin. Dyyneiltä, yli nummien ja suomaiden tulivat he sille
vihreälle niitylle, missä Skjærumjoki aukaisi tiensä, joki paljoine
ankeriaineen, missä ankeriasäiti asui tyttärineen, tyttärineen, jotka
pahat ihmiset tuulastivat ja leikkasivat kappaleiksi. Usein eivät
kuitenkaan ihmisetkään olleet menetelleet paremmin kanssaihmisiään
kohtaan. Herra ritari Buggenkin, joka mainittiin vanhassa laulussa,
surmasivat pahat ihmiset, ja kuinka hyväksi häntä itseään
sanottiinkin, oli hänkin halunnut lyödä kuoliaaksi rakennusmestarin,
joka rakensi hänelle linnan tornineen ja paksuine muurineen juuri
siihen, missä Jörgen kasvatusvanhempineen seisoi, missä Sjærumjoki
laskee Nissumvuonoon. Saattoi vielä nähdä vallimäen, punaisen
tiilensoran yltympärillä. Täällä oli ritari Bugge, rakennusmestarin
lähdettyä, sanonut aseenkantajalleen: "Lähde hänen perässään ja
sano: mestari, torni on kallellaan! Jos hän kääntyy, niin lyöt hänet
kuoliaaksi ja otat rahat, jotka hän sai minulta, mutta jollei hän
käänny, niin anna hänen mennä rauhaan!" Ja aseenkantaja totteli ja
rakennusmestari vastasi: "ei torni ole kallellaan, mutta kerran
tulee lännen puolelta mies sinisessä viitassa -- hän panee sen
kallistumaan!" Ja tämä tapahtui sata vuotta myöhemmin, silloin
murtautui Atlanti sinne ja torni kaatui, mutta talon omistaja,
Predbjørn Gyldenstjerne, rakennutti itselleen ylemmä, sinne, missä
niitty päättyy, uuden talon, ja se on vieläkin paikallaan, ja se on
Nörre-Vosborg.
Tästä sivu piti Jörgenin kasvatusvanhempineen kulkea. Joka paikasta
täällä oli hänelle kerrottu pitkinä talvi-iltoina, nyt hän näki
talon kaksinkertaisine hautoineen, puineen ja pensaineen. Valli,
kauttaaltaan kasvaen sananjalkaa, kohosi siellä sisällä. Kauneimmat
olivat kuitenkin korkeat niinipuut, ne ylettyivät aina katonharjalle
asti ja täyttivät ilman mitä suloisimmalla tuoksulla. Luoteen
suunnalla, puutarhan kulmassa kasvoi suuri kukkiva pensas, hohtaen
ikäänkuin olisi ollut talvista lunta kesän vihannuudessa. Se oli
seljapensas, ensimäinen, jonka Jörgen näin oli nähnyt kukkivan. Tämä
ja niinipuut jäivät kaikiksi ajoiksi hänen muistoonsa, siksi Tanskan
tuoksuksi ja kauneudeksi, jotka lapsensielu "kätki vanhan miehen
varalta".
Matkaa jatkettiin heti ja mukavammin, sillä juuri ulkopuolella
Nörre-Vosborgia, missä selja kukki, pääsi hän ajamaan. He tapasivat
muita vieraita, jotka olivat matkalla hautajaisiin, ja näiden
rattaille he pääsivät. Tosin heidän kaikkien kolmen piti istua takana
pienellä raudoitetulla puukirstulla, mutta se oli sentään parempaa
kuin kulkea jalan, arvelivat he. Ajettiin mättäisen nummen yli,
härjät, jotka vetivät, pysähtyivät silloin tällöin, kun tuli vastaan
tuore heinäntäplä kanervien keskellä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja
omituista oli nähdä kaukana taivaanrannalla sauhun, joka tuprutti ja
kuitenkin oli kirkkaampi kuin ilma. Näki sen läpi, tuntui siltä kuin
valonsäteet olisivat vierineet ja tanssineet yli nummen.
"Lokemies" siellä ajaa lammaslaumaansa, sanoivat he, ja se riitti
Jörgenille: hän näytti ajavan suoraan satujen maahan ja oli kuitenkin
todellisuudessa. Kuinka täällä oli hiljaista!
Avarana ja suurena lepäsi nummi, mutta ollen kuin kokonainen
kallisarvoinen matto. Kanerva oli kukassa, sypressinvihreät
katajapensaat ja nuoret tammentaimet nousivat kuin kukkavihot nummen
kanervikosta. Täällä olisi tehnyt mieli heitellä kuperkeikkaa, jollei
olisi ollut noita monia kyykäärmeitä! Niistä puhuttiin ja niinikään
monista susista, joita ennen oli ollut, jonka tähden kihlakuntaa
sanottiinkin Ulvborgin, Susilinnan kihlakunnaksi. Vanhus joka
ajoi, kertoi isänsä ajoilta, kuinka hevoset täällä monasti olivat
taistelleet kovan taistelun nyttemmin hävitettyjen villien petojen
kanssa, ja että kerran aamulla, kun hän tuli tänne, yksi hevosista
paraikaa seisoi polkien sutta, jonka se oli surmannut. Mutta liha oli
kokonaan kaluttu hevosen jalasta.
Liian nopeaan kului matka yli mättäisen nummen ja läpi syvän hiekan.
Pysähdyttiin surutalon luo, missä oli yllinkyllin vieraita, ulkona
ja sisällä. Vaunut seisoivat siellä toistensa vieressä, hevoset ja
härjät kulkivat laihalla laitumella. Suuret hiekkadyynit, samanlaiset
kuin kotona Länsimeren luona, kohosivat talon takana, levitellen
puolelle ja toiselle. Miten ne olivat joutuneet tänne, kolme
penikulmaa sisämaahan, ja yhtä korkeiksi ja mahtaviksi kuin ne, jotka
olivat rannalla? Tuuli oli nostanut ja muuttanut ne, niilläkin oli
historiansa.
Veisattiin virsiä, pari vanhusta itki, muuten oli kaikki niin hauskaa
Jörgenin mielestä. Ruokaa ja juomaa oli yllinkyllin, mitä kauneimpia
lihavia ankeriaita ja ne pitää kulauttaa alas viinaryypyllä. "Se ajaa
alas ankeriaan!" oli ankeriasisäntä sanonut ja ne sanat muuttuivat
täällä todella teoksi.
Jörgen oli sisällä ja Jörgen oli ulkona. Kolmantena päivänä tunsi hän
täällä olevansa yhtä kotona kuin kalastajamajassa ja dyyneillä, missä
hän oli elänyt kaikki aikaisemmat päivänsä. Täällä nummella tosin oli
paljon rehevämpää, täällä vilisi kanervankukkia, variksenmarjoja ja
mustikoita, ne pursuivat esiin niin suurina ja makeina, ne saattoi
oikein murskata jalallaan niin että kanerva tihkui punaista mehua.
Tuolla oli jättihauta, täällä toinen, savupatsaita kohoili tyyneen
ilmaan. Oli nummipalo, sanottiin, se loisti kauniisti myöhemmin
illalla.
Nyt tuli neljäs päivä ja sitte olivat hautajaisjuhlat lopussa --
heidän piti maadyyneiltä palata rantadyyneille.
-- Meidän dyynimme sentään ovat oikeat, sanoi isä. --- Näissä ei ole
mitään voimaa.
Ja puhuttiin siitä, miten nämä olivat joutuneet tänne, ja se oli
kaikki hyvin käsitettävää. Rannalla oli löydetty ruumis, talonpojat
olivat panneet sen kirkkomaahan, silloin alkoi hiekkatuisku, meri
murtautui väkivaltaisesti maakamaraan. Muuan viisas mies pitäjässä
neuvoi avaamaan haudan ja katsomaan, eikö haudattu maannut ja
imenyt peukaloaan, sillä silloin olivat he haudanneet merenmiehen
ja meri aikoi murtautua sinne noutamaan häntä. Hauta avattiin,
hän todella makasi ja imi peukaloaan. Silloin he nopeasti panivat
hänet rattaille, kaksi härkää valjastettiin eteen ja kuin paarmojen
puremina lennättivät ne hänet nummien ja soiden poikki mereen.
Silloin lakkasi hiekkatuisku, mutta dyynit ovat vielä paikallaan.
Kaiken tämän kuuli ja kätki Jörgen muistona onnellisimmista päivistä
lapsuutensa aikana: päivistä hautajaisjuhlilla.
Ihanaa oli päästä maailmalle, nähdä uusia seutuja ja uusia ihmisiä,
ja hänen piti päästä vieläkin ulomma. Hän ei ollut neljäntoista
vuoden vanha, lapsi vielä. Hän läksi laivalla, tuli maistamaan
mitä maailma tarjoaa, koki pahaa säätä, kovaa merta, ilkeää mieltä
ja ihmisten kovuutta. Hänestä tuli kajuutan vahti: niukka ruoka,
kylmiä öitä. Annettiin pamppua ja korvapuusteja, silloin kiehahti
hänen korkea-aatelinen espanjalainen verensä niin että suuttumuksen
sanat kuohahtivat hänen huulilleen. Mutta viisainta oli kuin olikin
taasen niellä ne, ja silloin tuntui siltä kuin ankeriaasta sitä
nyljettäessä, leikeltäessä ja pantaessa pannuun.
"Minä tulen takaisin", sanoi ääni hänen sisässään. Hän sai nähdä
espanjalaisen rannan, vanhempiensa isänmaan, yksinpä kaupunginkin,
missä he olivat eläneet varallisuudessa ja onnessa, mutta hän ei
tietänyt mitään kotiseudustaan ja suvustaan -- vielä vähemmän perhe
tiesi hänestä.
Laivapoika-parka ei myöskään saanut lupaa mennä maihin. Viimeisenä
päivänä kuitenkin, jolloin laiva viipyi täällä, joutui hän
maankamaralle. Piti tehtämän ostoksia ja hänen piti kuljettaa ne
laivaan.
Siinä Jörgen sitte seisoi kurjissa vaatteissaan. Ne näyttivät
siltä kuin ne olisivat pestyt ojassa ja kuivatut savupiipussa.
Ensi kerran näki hän, dyynienasukas, suuren kaupungin. Kuinka
talot olivatkaan korkeat, kadut ahtaat ja kihisivät ihmisiä!
Toiset tungeskelivat täällä, toiset tuolla, se oli kuin kokonainen
myllykoski kaupunkilaisia ja talonpoikia, munkkeja ja sotilaita.
Siinä sitä oli hoilotusta ja huutoa, muulien ja aasien kellonkilinää,
kirkonkellot soittivat nekin. Laulettiin ja helisteltiin, vasaroitiin
ja kalkuteltiin, sillä jokaisella ammatilla oli verstaansa jossakin
porttiholvissa tai katukäytävällä, ja sitte paahtoi aurinko niin
kuumasti, ilma oli raskas, tuntui siltä kuin olisi joutunut
leivinuuniin, joka oli täynnä kovakuoriaisia, turilaita, mehiläisiä
ja kärpäsiä. Surisi ja hurisi. Jörgen tuskin tiesi seisoiko hän vai
astuiko hän. Äkkiä näki hän aivan edessään tuomiokirkon mahtavan
pääoven, kynttilät loistivat puolihämäristä holveista ja ulos tunki
suitsutuksen lemua. Köyhinkin kerjäläinen ryysyissään uskalsihe
ylös portaita sinne sisään. Merimies, jota Jörgen seurasi, kulki
kirkon läpi, ja Jörgen seisoi pyhäkössä. Kirjavat kuvat loistivat
kultaiselta pohjalta. Jumalanäiti, sylissään Jeesuslapsi, seisoi
alttarilla kukkien ja kynttiläin keskellä. Juhlapukuiset papit
lauloivat, kauniit kuoripojat koristetuissa vaatteissa heiluttelivat
hopeisia suitsutusastioita. Siinä sitä oli ihanaa ja loistavaa
katseltavaa, se syöksyi läpi Jörgenin sielun, se valtasi hänet! Hänen
vanhempiensa kirkko ja usko sulkivat hänet syleilyynsä ja herättivät
hänen sielussaan sellaisen soinnun, että kyyneleet olivat hänen
silmissään.
Kirkosta mentiin torille, hän sai joukon kyökki- ja ruokatavaroita
kannettavakseen. Tie ei ollut lyhyt, hän väsyi, ja niin hän
lepäsi suuren, komean talon edustalla, jossa oli marmoripilareja,
veistokuvia ja leveitä portaita. Hän nojasi taakkaansa seinää
vastaan. Silloin tuli kalunoitu portinvartia, nosti hopealla
silaillun keppinsä häntä kohti ja ajoi hänet pois, hänet -- talon
lapsenlapsen. Mutta sitä ei täällä kukaan tietänyt, hän kaikkein
vähimmän.
Ja sitte hän tuli laivalle, häntä tönittiin ja hän sai kuulla kovia
sanoja, sai vähän unta ja paljon työtä -- sittepähän hän oli sen
kokenut! Ja kuuluu tekevän niin hyvää kokea kovaa nuoruudessa,
sanotaan. Niin, kunhan sitte vanhuus tulee hyvä.
Hänen palvelusaikansa oli päättynyt, laiva viipyi taasen likellä
Ringkjöbingvuonoa. Hän tuli maihin ja kotiin Husbyn dyyneille. Mutta
äiti oli kuollut sill'aikaa kuin hän oli ollut matkalla.
Seurasi ankara talvi. Lumimyrskyt lensivät yli meren ja maan, ei
saattanut nähdä eteensä. Kuinka eri tavalla jako tässä maailmassa
sentään olikin toimitettu: täällä sellainen jäätävä pakkanen ja
tuiskuava lumi, kun taas Espanjan maassa oli polttava auringonpaahde,
aivan liiankin kuuma. Ja kun kuitenkin täällä kotona eräänä päivänä
oli oikein pakkaskirkasta ja Jörgen näki joutsenten suurissa parvissa
lentävän mereltä Nissumvuonon yli Nörre-Vosbergia kohden, niin
tuntui hänestä, että täällä kuitenkin oli helpointa hengittää, ja
olihan täällä kesänkauneuttakin. Ajatuksissaan näki hän silloin
nummen kukkivan ja vilisevän kypsiä, meheviä marjoja. Niinipuut ja
seljapensas Nörre-Vosbergin luona olivat kukassa. Sinne hänen sentään
vielä kerran täytyi lähteä.
Oli jo kevätpuolta, kalastus alkoi, Jörgen auttoi. Hän oli viime
vuonna kasvanut ja työ sujui häneltä. Reippautta hänessä oli, uida
hän taisi, polkea vettä, käännellä ja kellahdella siinä. Usein häntä
kehoitettiin varomaan makrilliparvia: ne ottavat parhaimmankin
uimarin, vetävät hänet veden alle, syövät hänet, ja mennyttä hän on.
Mutta tämä ei ollut Jörgenin kohtalo.
Naapurissa dyyneillä oli poika, Martti. Jörgen sopi hyvin hänen
kanssaan ja molemmat ottivat pestin Norjaan menevään laivaan. He
menivät myöskin Hollantiin, eikä heidän välillään ollut koskaan
ollut mitään kinaa, mutta voihan helposti tulla, ja jos on hiukan
tulinen luonnostaan, niin helposti tekee liian voimakkaita liikkeitä.
Sitä teki Jörgen kerran, kun he laivalla sattuivat kinastelemaan
turhasta. He istuivat juuri ruhvin takana ja söivät kivivadista, joka
oli heidän välillään. Jörgen piti kädessään linkkuveistään, kohotti
sen Marttia kohden, mutta kävi samalla liidunvalkoiseksi ja pahaksi
silmiltään. Ja Martti sanoi ainoastaan:
-- Vai olet sinä sitä lajia, joka haluaa käyttää veistä!
Tuskin oli tämä sanottu ennenkuin Jörgenin käsi oli vaipunut. Hän ei
puhunut sanaakaan, söi ruokansa ja meni askareilleen. Kun he tulivat
työstä, meni hän Martin luo ja sanoi:
-- Iske minua vain suoraan kasvoihin! Olen sen ansainnut. Minulla on
sisässäni ikäänkuin pata, joka kiehahtaa.
-- Eletään pois sovinnossa taas, sanoi Martti ja sitte olivat he
melkein kaksinkerroin hyvät ystävät. Niin, kun he sitte tulivat
kotiin Juutinmaalle dyynien seudulle ja kertoivat mitä yleensä oli
tapahtunut, niin kerrottiin tämäkin: Jörgen saattoi kiehahtaa, mutta
hän oli kumminkin rehellinen pata. "Juuttilainenhan hän ei ole.
Juuttilaiseksi ei häntä voi sanoa!" Ja olihan se Martin puolelta
sukkelasti sanottu.
Nuoret ja terveet olivat he molemmat, hyvin kehittyneet ja
jäseniltään voimakkaat, mutta Jörgen oli notkeampi.
Ylhäällä Norjassa on talonpoikaisväen tapana lähteä karjakartanoille,
he vievät karjan tuntureille laitumelle. Jyllannin länsirannalla taas
on keskelle dyynejä pystytetty majoja, jotka ovat salvetut hylyistä
ja katetut nummiturpeella ja kanervakerroksilla. Makuulavitsat
kulkevat ympäri huoneen ja täällä nukkuvat, asuvat ja elävät
kalastajaväet varhaisen kevätajan. Jokaisella on emännöitsijänsä,
æsepige'nsä, miksi häntä sanotaan, ja hänen tehtävänsä on panna
syötit koukkuihin, maihinnoustessa ottaa vastaan kalastajat kuumalla
oluella ja toimittaa heille ruokaa, kun he väsyneinä tulevat kotiin.
Emännöitsijät kuljettavat kalat veneistä, halkaisevat ne ja on heillä
paljon tekemistä.
Nyt oli siellä yksi tytöistä, Elsa, hänet oli Jörgen tuntenut
pienestä pitäen. He sopivat hyvin hyvästi yhteen, he olivat
monessa asiassa samaa mieltä, mutta katsella olivat he yhtä
vastakkaiset: poika oli iholtaan ruskea, tyttö valkoinen, hiukset
pellavankeltaiset. Hänen silmänsä olivat niin siniset kuin merivesi
auringonpaisteella.
Eräänä päivänä, kun he astuivat yhdessä ja Jörgen piteli häntä
kädestä oikein hellästi ja lujasti, sanoi tyttö hänelle:
-- Jörgen, minulla on jotakin sydämelläni. Pidä minua æsepige'näsi,
sillä sinä olet minulle kuin veli, mutta Martin kanssa, joka minut on
pelastanut, me olemme kihloissa -- mutta siitä ei pidä puhua noille
muille!
Jörgenistä tuntui siltä kuin dyynihiekka olisi liikahtanut hänen
jalkainsa alla, hän ei sanonut sanaakaan, nyökäytti vain päätään ja
se merkitsee samaa kuin kyllä. Muuta ei tarvittu. Mutta hän tunsi
yhtäkkiä sydämessään, ettei hän saattanut sietää Marttia ja mitä
enemmän hän sitä ajatteli -- sillä tavalla ei hän koskaan ennen ollut
ajatellut Elsaa --, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että Martti oli
varastanut häneltä ainoan, mistä hän piti, ja se oli kuin olikin
Elsa, nyt se oli hänelle selvennyt.
Jos meri on joltisenkin levoton ja kalastajat palaavat kotiin
aluksineen, niin katseleppa heidän tuloaan särkkien poikki: yksi
miehistä on seisoallaan kokassa, toiset tarkkaavat häntä, istuvat
pidellen airoja, joilla he särkän edustalla huopaavat, kunnes hän
antaa heille merkin, että nyt tulee se suuri aalto, joka nostaa
veneen yli särkän. Ja vene nousee niin, että maalta näkee sen kölin.
Seuraavassa hetkessä ovat edestä tulevat aallot peittäneet koko
aluksen, ei näy venettä, ei miehiä eikä mastoja, saattaisi luulla
meren nielleen heidät. Silmänräpäyksen perästä ne kuitenkin tulevat
näkyviin, ikäänkuin vene olisi mahtava merieläin, joka ryömii
ylös aaltoa, airot liikkuvat sen eloisina jalkoina. Toisella ja
kolmannella särkällä käy niinkuin ensimäiselläkin ja nyt hyppäävät
kalastajat veteen, vetävät veneen maihin, jokainen aallonlyönti
auttaa heitä ja antaa hyvää vauhtia, kunnes he ovat saaneet sen yli
rantaäyrään.
Väärä komento särkän edessä, vitkastelu -- ja he joutuvat karille!
-- Niinpä olisin mennyttä ja Martti samoin!
Tuo ajatus tuli Jörgenille merellä, missä hänen kasvatusisänsä
juuri oli vakavasti sairastunut. Kuume ahdisti häntä, oltiin hiukan
ulompana äärimmäistä särkkää. Jörgen hypähti kokkaan.
-- Isä, antakaappa minun! sanoi hän ja hänen katseensa liukui yli
Martin ja yli aaltojen, mutta juuri kun jokainen airo liikkui,
vetäen voimakkaita otteita ja suurin aalto tuli, näki hän isänsä
kalpeat kasvot -- eikä saattanut totella pahaa aiettaan. Vene tuli
onnellisesti yli särkkien ja maihin, mutta paha ajatus piili hänen
veressään, se kiehui ja kiehutti jokaista pientä kaunansäiettä, joka
kiertyi auki hänen muistissaan toveriajalta. Martti oli ryöstänyt
hänet, sen hän tunsi, ja riittihän se tekemään hänet hänelle
vihamieliseksi. Pari kalastajista pani asian merkille, mutta ei
Martti, hän oli niinkuin aina ennenkin avulias ja puhelias, hiukan
liikaakin viimeistä lajia.
Jörgenin kasvatusisän täytyi panna vuoteeseen. Siitä tuli hänen
kuolinvuoteensa, hän kuoli viikkoa myöhemmin -- ja niin peri Jörgen
maan dyynien takana, tosin vain pienen majan, mutta olihan se toki
jotakin, niin paljon ei Martilla ollut.
-- Nyt kai et sinä, Jörgen, enään ota pestiä, vaan jäät olemaan tänne
meidän luoksemme! sanoi muuan vanhoista kalastajista.
Se ei ollut Jörgenin aikomus, hän aikoi päinvastoin juuri hiukkasen
katsella ympärilleen maailmassa. Fjaltringiläisellä ankeriasisännällä
oli eno ylhäällä Gammel-Skagenissa. Hän oli kalastaja ja lisäksi
hyvinvoipa kauppias, jolla oli laivoja. Hän kuului olevan sellainen
erinomainen vanha mies, saattoi kyllä kannattaa palvella hänellä.
Gammel-Skagen sijaitsee aivan pohjoisessa ylhäällä Jyllannissa, niin
etäällä Husbyn dyyneiltä kuin tässä maassa saattaa päästä, ja se
kyllä miellytti Jörgeniä enimmän, hän ei edes tahtonut jäädä Elsan ja
Martin häihinkään, jotka piti vietettämän parin viikon perästä.
Oli epäviisasta lähteä pois, arveli vanha kalastaja. Nyt oli
Jörgenillä talo, varmaan Elsa kyllä mieluummin ottaisi hänet.
Jörgen vastasi siihen niin lyhyesti, ettei ollut helppoa päästä hänen
puheensa perille. Mutta vanhus toi Elsan hänen puheilleen. Hän ei
sanonut paljoa, mutta tämän hän sanoi:
-- Sinulla on talo, se pitää ottaa lukuun.
Ja Jörgen otti paljon lukuun.
Merellä on raskaat aaltonsa, ihmissydämellä vieläkin raskaammat.
Monet ajatukset, raskaat ja joskus heikotkin kulkivat läpi Jörgenin
pään ja mielen ja hän kysyi Elsalta:
-- Jos nyt Martilla olisi yhtä hyvä talo kuin minulla, niin kenen
meistä ottaisit mieluummin?
--- Mutta Martilla ei ole eikä hän saakaan.
-- Mutta me ajattelemme nyt että hän saisi!
-- Niin, silloin kai minä ottaisin Martin, siltä minusta nyt tuntuu.
Mutta sillä ei elä.
Ja Jörgen ajatteli tätä koko yön. Hänessä liikkui jotakin, jota ei
hän voinut selvittää itselleen, mutta hänellä oli ajatus, joka oli
voimakkaampi kuin hänen rakkautensa Elsaan -- ja sitte meni hän
Martin luo ja mitä hän siellä sanoi ja teki, sen oli hän tarkoin
punninnut: hän luovutti hänelle helpoimmilla ehdoilla talon, itse
hän aikoi ottaa pestin, sellainen oli hänellä mieli. Ja Elsa suuteli
häntä keskelle suuta, kun hän sen kuuli, sillä pitihän hän enemmän
Martista.
Varhaisena aamuna piti Jörgenin lähteä. Edellisenä iltana --
oli jo myöhäistä --, tuli hänelle halu vielä kerran käydä
tervehtimässä Marttia. Hän meni ja dyynien välillä kohtasi hän
tuon vanhan kalastajan, joka ei pitänyt matkasta. Martti mahtoi
kulkea hanhennokka neulottuna housuihin, koska tytöt häneen
niin kovasti rakastuivat. Jörgen ei kiinnittänyt huomiota tähän
puheeseen, sanoi hyvästi ja meni taloon missä Martti asui. Hän kuuli
sieltä kovaäänistä puhetta, Martti ei ollut yksin. Jörgen kävi
päättämättömäksi, Elsan kanssa hän kaikista vähimmin halusi sattua
yhteen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, niin ei hän tahtonut, että
Martti vielä kerran kiittäisi, ja niin kääntyi hän takaisin.
Seuraavana aamuna ennen päivän valkenemista, köytti hän kiinni
reppunsa, otti eväsvakkansa ja läksi alas dyynejä merenrantaa kohti.
Siellä pääsi kulkemaan paremmin kuin raskaalla hiekkaisella tiellä,
lisäksi sieltä kautta tuli tie lyhyemmäksi, sillä hän halusi ensin
käydä Fjaltringissa Bovbjergin luona, missä ankeriasisäntä asui, jota
hän oli luvannut käydä tervehtimässä.
Meri oli kiiltävä ja sininen, simpukoita ja näkinkieriä siellä
vetelehti, hänen lapsena ikuiset leikkikalunsa narskahtelivat jalkain
alla. Hänen kävellessään rupesi hänen nenänsä vuotamaan verta, se oli
vain pieni asia, mutta silläkin voi olla merkityksensä. Pari suurta
veripisaraa putosi hänen hihalleen, hän pesi ne pois, pysähdytti
veren ja hänestä tuntui siltä kuin sen menettäminen oikein olisi
tehnyt hänen päänsä ja mielensä keveämmiksi. Hiekassa kukki vähän
rantakaalia, hän taittoi oksan ja pisti hattuun. Reipas ja iloinen
hän tahtoi olla, tie vei avaraan maailmaan, "hiukkasen ulkopuolelle
ovea, ylös jokea!" niinkuin ankeriaslapset halusivat. "Varokaa pahoja
ihmisiä, he tuulastavat, nylkevät, leikkaavat kappaleiksi ja pistävät
teidät pannuun!" toisti hän itsekseen ja nauroi. Hän kyllä pääsisi
ehein nahoin läpi maailman. Rohkea mieli on hyvä turva.
Aurinko oli jo noussut korkealle, kun hän likeni sitä kapeaa väylää,
joka vie Länsimerestä Nissumvuonoon. Hän katsahti taakseen ja näki
hyvän matkan päässä kaksi ratsastajaa, muita seurasi, heidän oli
kiire, häntä ei se liikuttanut.
Lauttavene oli toisella puolen väylää, Jörgen huusi kunnes se saapui,
astui sitte veneeseen. Mutta ennenkuin hän soutumiehen kanssa oli
puolitiessä, tulivat miehet, jotka sellaisella vauhdilla olivat
kiirehtineet. He huusivat, he uhkasivat ja mainitsivat esivallan
nimen. Jörgen ei ymmärtänyt mitä se merkitsi, mutta arveli, että oli
parasta kääntyä takaisin. Hän tarttui itse toiseen airoon ja souti
takaisin. Samassa hetkessä hyppäsivät miehet veneeseen ja ennenkuin
hän tiesikään, kiersivät he köyden hänen käsiensä ympäri.
-- Paha tekosipa maksaa sinulle henkesi! sanoivat he. -- Hyvä että
saimme sinut käsiimme.
Häntä ei syytetty enemmästä eikä vähemmästä kuin murhan teosta.
Martti oli tavattu, veitsi pistettynä kurkkuun. Yksi kalastajista
oli eilen illalla myöhään kohdannut Jörgenin matkalla Martin
luo. Jörgen ei ensi kertaa ollut nostanut veistä häntä vastaan,
se tiedettiin. Hänen täytyi olla murhaajan, hän oli nyt vain
toimitettava hyvään talteen. Ringköbing oli oikea paikka, mutta
sinne oli pitkä tie, tuuli suoraan lännestä, vajaan puolen tunnin
tarvitsivat he mennäkseen vuonon yli Skjærumjoelle ja siitä heillä
tuskin oli pitkää virstaa Nörre-Vosborgille, jolla oli vankka kartano
valleineen ja hautoineen. Veneessä oli kartanon karjanhoitajan veli,
hän arveli, että he kyllä vastaiseksi saisivat luvan panna Jörgenin
siihen luolaan, missä mustalaisakka Pitkä-Marketta oli istunut ennen
mestaustaan.
Jörgenin puolustusta ei kuunneltu, pari veritahraa hänen paidallaan
todisti varmemmin häntä vastaan. Hän tiesi viattomuutensa ja kun ei
hän voinut puhdistautua, niin alistui hän kohtaloonsa.
He astuivat maihin juuri vanhan vallinsijan kohdalla, missä ritari
Buggen talo oli sijainnut, siinä mistä Jörgen kasvatusvanhempineen
oli kulkenut juhlille, hautajaisjuhlille viettämään neljää
onnellista, valoisinta lapsuudenpäiväänsä. Taasen häntä kuljetettiin
samaa tietä, yli niityn Nörre-Vosbergiin, ja siellä seisoi seljapuu
täydessä kukassa, korkeat niinipuut kukkivat, hänestä tuntui siltä
kuin hän eilen olisi ollut täällä.
Talon lännenpuolisessa rakennuksessa on korkeiden portaiden alla
alaskäytävä. Täältä tullaan matalaan holvattuun kellariin ja täältä
oli Pitkä-Marketta viety mestauspaikalle. Hän oli syönyt viisi
lapsensydäntä ja uskoi, että jos hän vielä olisi saanut kaksi lisää,
niin hän olisi voinut lentää ja tehdä itsensä näkymättömäksi.
Muurissa oli pieni ruuduton, ahdas ilmareikä. Tuoksuva niinipuu
ulkopuolella ei jaksanut lähettää hitustakaan virkistystä, kaikki
täällä sisällä oli raakaa ja tunkkaista. Vain lavitsa siellä oli,
mutta hyvä omatunto on hyvä päänalainen, niin, Jörgen saattoi siis
maata pehmeästi.
Lankunpaksuinen ovi oli lukittu, rautatanko työnnetty eteen, mutta
taikauskon syöjätär ryömii sisään avaimenlävestä, sekä herrastalossa
että kalastajamajassa, saatikka täällä, missä Jörgen nyt istui ja
ajatteli Pitkää-Markettaa ja hänen pahoja tekojaan. Hänen viimeiset
ajatuksensa olivat täyttäneet tämän huoneen, yöllä ennen mestausta.
Jörgen muisteli kaikkea noituutta, mitä täällä vanhaan aikaan oli
harjoitettu, kun tilanomistaja Svanwedel asui täällä, ja sehän hyvin
tiedettiin, mitenkä vieläkin kahlekoira, joka oli kytketty siltaan,
joka aamu tavattiin ketjuunsa hirtettynä riippumassa kaidepuun yli.
Kaikki tämä täytti ja jäädytti Jörgenin mieltä. Yksi auringonsäde
loisti häneen kuitenkin tältäkin paikalta, ulkoapäin, ja se oli
muisto kukkivasta seljasta ja niinipuista.
Kauvan ei hän istunut täällä, hänet vietiin Ringkjöbingiin, missä
vankeus tuli yhtä ankaraksi.
Ne ajat eivät olleet meidän aikojamme. Vaikeaa oli köyhän. Saattoi
vielä tapahtua, että talonpoikaistalot ja talonpoikaiskylät
yhdistettiin uusiksi herrastaloiksi ja tämän komennon aikana
tulivat kuski ja pikentti kihlakunnan tuomareiksi, jotka pienen
hairahduksen takia saattoivat tuomita köyhän menettämään maatilkkunsa
ja saamaan raippoja. Vielä tavattiin täällä yksi ja toinen näitä,
ja Juutinmaalla, kaukana kuninkaan Köpenhaminasta ja valistuneista,
hyväätarkoittavista hallitusmiehistä kävi laintulkinnan vielä usein
niin ja näin ja vähimmäksi saattoi katsoa, että Jörgenillä venyi aika.
Tikerän kylmä oli siellä missä hän istui -- milloin tämä loppuisi?
Syyttömästi oli hänet heitetty vaivaan ja kurjuuteen. Se oli hänen
osansa! Miksi se oli suotu hänelle, sitä hänellä nyt oli aikaa
ajatella. Minkätähden hän oli joutunut tällaiseen asemaan? Niin, sepä
selviäisi "toisessa elämässä", siinä joka varmasti meitä odottaa.
Tuo usko oli köyhässä kodissa juurtunut häneen. Se mikä ei Espanjan
kyllyydessä ja auringossa ollut loistanut hänen isänsä mieleen, se
kävi hänelle kylmässä ja pimeydessä lohdutuksen valoksi, Jumalan
armolahjaksi ja se ei koskaan petä.
Nyt alkoivat kevätmyrskyt antaa merkkejä itsestään. Länsimeren
vyörynä kuuluu penikulmien päähän sisämaahan, mutta vasta myrskyn
asetuttua. Kuuluu siltä kuin sadoilla raskailla vaunuilla ajettaisiin
kovan holvatun tien poikki. Jörgen kuuli sen vankilaansa ja se toi
vaihtelua. Mitkään vanhat laulut eivät voineet syvemmin satuttaa
sydämeen kuin nämä sävelet, vyöryvän meren, vapaan meren, joka
kantaa ihmisen läpi maailman, millä hän lensi tuulten mukana, millä
hän kuljetti mukanaan omaa taloaan niinkuin etana omaansa. Aina
hän merellä seisoi omalla pohjallaan, aina kodin pohjalla, yksin
vieraallakin maalla.
Kuinka Jörgen kuuntelikin tuota syvää vyörynää, kuinka muistot
vyöryivätkin mieleen! "Vapaa, vapaa! Autuasta olla vapaa, vaikkapa
kengissä vailla pohjia ja yllä paikattu rohtiminen paita!" Silloin
tällöin hänessä kuohahti, ja hän iski nyrkkinsä muuriin.
Viikkoja, kuukausia, koko vuosi oli kulunut, silloin otettiin
kiinni muuan roisto, Varas-Niilo, "Hevoshuijariksi" häntä niinikään
sanottiin, ja silloin koittivat paremmat ajat, tuli tietoon mitä
vääryyttä Jörgen oli kärsinyt.
Pohjoiseen Ringkjöbingin vuonosta olivat erään vuokraajan luona,
joka piti krouvia, iltapäivällä ennen Jörgenin lähtöä kotoa ja
murhan tapahtumista Varas-Niilo ja Martti sattuneet yhteen. Juotiin
pari lasia ja niidenhän ei pitäisi nousta kenenkään miehen päähän,
mutta ne panivat kuitenkin Martin suupelin hiukan liian liukkaaseen
käyntiin. Hän puhua räyhäsi, kertoi saaneensa talon ja aikovansa
naimisiin, ja kun Niilo kysyi tähän tarvittavia rahoja, löi Martti
ylimielisenä taskuaan:
-- Ne ovat siellä missä niiden pitää olla, vastasi hän.
Tämä kehuminen maksoi hänelle hengen. Kun hän oli mennyt, seurasi
Niilo ja pisti veitsen hänen kurkkuunsa ottaakseen rahat, joita ei
ollut.
Tämä selvitettiin laajasti. Meille riittää ainoastaan tietää, että
Jörgen pääsi vapaalle jalalle. Mutta mitä hän sai korvaukseksi siitä
mitä hän oli kärsinyt vuosikauden aikana, vankeudessa ja kylmässä,
sysättynä pois ihmisten ilmoilta? Niin, hänelle sanottiin, että oli
onni, että hän oli viaton, nyt hän saattoi mennä. Pormestari antoi
hänelle kymmenen markkaa matkarahaa ja useat kaupungin porvareista
antoivat hänelle olutta ja hyvää ruokaa. Olipa hyviäkin ihmisiä!
Kaikki eivät "tuulasta, nylje ja pistä pannuun!" Mutta paras
kaikesta oli, että kauppias Brönne Skagenista, hän, jolta Jörgen
vuosi sitte oli aikonut ottaa pestin, juuri niinä päivinä sattui
asioille Ringkjöbingiin. Hän kuuli koko asian, sydäntä hänellä oli,
hän käsitti ja tunsi kaikki mitä Jörgen oli kärsinyt, Nyt tahtoi hän
hyvittää poikaa ja hankkia hänelle paremmat oltavat, antaa hänen
kokea, että on hyviäkin ihmisiä.
Vankeudesta vapauteen, taivaan valtakuntaan, rakkautta ja onnea kohti
nyt mentiin. Nekin olivat koettavat. Ei mikään elämänmalja sisällä
pelkkää koiruohoa, sitä ei yksikään hyvä ihminen voisi ojentaa
ihmislapselle -- voisiko sitte Jumala, kaikkirakkaus, tehdä sen?
-- Haudatkaa nyt ja unohtakaa se kaikki tyyni! sanoi kauppias Brönne.
-- Vedämme oikein paksun viivan yli viime vuoden. Allakan me poltamme
ja kahden päivän perästä matkustamme rauhalliseen, onnelliseen ja
hauskaan Skageniin. Sanovat, että se on nurkkanen maassa -- siunattu
uuninnurkka se on, jossa ikkunat ovat avoinna avaraa maailmaa kohti.
Se se oli matka! Siinä sitä taas sai hengittää, kun tuli kylmästä
vankilailmasta ulos lämpöiseen auringonpaisteeseen. Nummella
kukki kanerva, se oli kuin vilisevä harso ja paimenpoika istui
hautakummulla ja puhalsi huiluaan, jonka hän oli veistänyt
lampaanluusta. _Fata morgana_, erämaan ihana kangastus riippuvine
puutarhoineen ja keinuvine metsineen, näyttäytyi, niinikään tuo
ihmeellinen kevyt ilmanväreily, jota sanotaan karjaansa ajavaksi
Loke-mieheksi.
Matka vei ylös Limvuonoa kohti, yli vendelilaisten maan, Skagenin
suunnalle, mistä pitkäpartaiset miehet, langobardit olivat lähteneet,
kun nälkäaikana, kuningas Snion hallitessa, kaikki lapset ja
vanhukset olisivat surmatut, mutta tuo jalo nainen Gambaruk, jolla
täällä oli maatiloja, esitti, että nuoret mieluummin lähtisivät
maasta. Tämän tiesi Jörgen, niin oppinut hän oli, ja jollei hän
tuntenut langobardein maata korkeiden alppien takana, niin hän
kuitenkin tiesi, miltä siellä mahtoi näyttää, olihan hän itse
lapsena ollut etelässä, Espanjan maalla. Hän muisti kukkuraiset
hedelmäröykkiöt siellä, muisti punaiset granaattikukat, surinan,
hurinan ja kellonsoiton kaupungin suuressa kuvussa, mutta kauneinta
on sentään kodin maassa ja Jörgenin koti oli Tanska.
Vihdoin pääsivät he sitte "Vendilskagaan", miksi Skagenia nimitetään
vanhoissa norjalaisissa ja islantilaisissa kirjoituksissa.
Penikulmain laajuudelta, välillä dyynejä ja peltomaata, ulottuu ja
ulottui jo silloin Gammel-Skagen, Vester- ja Österby, aina majakalle
asti likellä Greniä. Talot ja pihat sijaitsivat niinkuin nytkin,
tuiskuttavien, liikkuvien hiekkakumpujen keskellä, erämaan, missä
tuuli temmeltää irrallisessa hiekassa ja missä lokit, tiirat ja
villit joutsenet pitävät sellaista ääntä, että vihloo korvakalvoa.
Penikulman päässä Grenistä, lounaan suunnalla, on Höjen tai
Gammel-Skagen. Siellä asui kauppias Brönne, täällä oli Jörgenin määrä
nyt oleskella. Talo oli tervattu, pienillä ulkohuonerakennuksilla
oli kullakin kattona nurinkäännetty vene, sikoläätti oli kyhätty
kokoon hylynkappaleista. Aitausta ei täällä ollut, eihän ollut mitään
aidattavaakaan, mutta nuorilla riippui pitkissä riveissä, toinen
toisen yläpuolella, halkaistuja kaloja kuivamassa tuulessa. Koko
ranta oli mätänevien sillien peitossa. Tuskinhan nuotta oli heitetty
veteen ennenkuin jo vedettiin maihin kuormittain silliä. Sitä lajia
oli liian paljon, niitä heitettiin takaisin mereen tai saivat ne
jäädä mätänemään paikoilleen.
Kauppiaan vaimo ja tytär, niin, palvelusväki myöskin, tuli riemuiten
vastaan, kun isä palasi kotiin. Painettiin käsiä, huudettiin ja
puhuttiin ja mitkä suloiset kasvot tyttärellä olikaan ja kaksi
kaunista silmää!
Sisäpuolella taloa oli hauskaa ja varakasta. Vatien täydeltä pantiin
kaloja pöytään, punakampeloja, joita kuningaskin olisi voinut sanoa
herkkuruuaksi, viiniä Skagenin viinivuorilta, suuresta merestä:
rypäleethän vierivät puserrettuina maihin, sekä tynnyreissä että
pulloissa.
Kun äiti ja tytär sitte saivat kuulla, kuka Jörgen oli ja miten
viattomasti ja kovin hän oli kärsinyt, niin loistivat silmät vieläkin
lempeämmin häntä vastaan ja lempeimmin loistivat ne sorjalla
Klara-neidolla. Jörgen sai Gammel-Skagenissa onnellisen kodin, se
teki sydämelle hyvää ja olihan Jörgenin sydän kokenut paljon, myöskin
rakkauden katkeraa merta. Se kovettaa tai pehmentää, Jörgenin sydän
oli vielä niin pehmeä, se oli niin nuori, siinä oli vapaa paikka.
Sentähden varmaan sattui niin onnellisesti, että neiti Klaran juuri
kolmen viikon perästä piti laivalla lähteä Kristiansandiin Norjassa,
tervehtimään erästä tätiä, jäädäkseen sinne koko talveksi.
Sunnuntaina ennen lähtöä olivat he kaikki rippikirkossa. Suuri
ja komea oli kirkko, skottilaiset ja hollantilaiset olivat monta
vuosisataa sitte rakentaneet sen kappaleen matkan päähän siitä, missä
kaupunki nyt oli. Jonkun verran se oli rappeutunut ja tie ylös ja
alas läpi syvän hiekan oli hyvin vaivaloinen, sen vaivan kuitenkin
kesti mielellään, kun pääsi Jumalan huoneeseen, sai veisata virsiä
ja kuulla saarnan. Hiekka oli päässyt kohoamaan yli kirkkomaan
kehysmuurin, mutta hautoja sen sisäpuolella pidettiin vielä vapaina
lentohiekasta.
Tämä oli suurin kirkko Limvuonon pohjoispuolella. Neitsyt Maaria,
päässä kultakruunu ja käsivarrella Jeesuslapsi, seisoi kuin
ilmielävänä alttaritaulussa. Pyhät apostolit olivat veistetyt
kuoriin ja ylinnä seinässä nähtiin Skagenin vanhojen pormestarien
ja raatimiesten kuvia puumerkkeineen. Saarnatuoli oli veistoksilla
koristettu. Aurinko paistoi niin iloisesti kirkkoon, kiiltävään
messinkikruunuun ja pieneen laivaan, joka riippui katossa.
Jörgen oli pyhän, lapsellisesti puhtaan tunteen valtaamana, aivan
samalla tavalla kuin silloin, kun hän pienenä seisoi Espanjan
rikkaassa kirkossa, mutta täällä hän tiesi kuuluvansa seurakuntaan.
Saarnan jälkeen oli rippi ja sattui niin, että hän polvistui juuri
Klara-neidon rinnalla. Hänen ajatuksensa oli kuitenkin siinä määrin
kääntynyt Jumalaan ja pyhään toimitukseen, että hän vasta noustessaan
pani merkille, kuka oli ollut hänen naapurinaan. Hän näki suolaisten
kyynelten valuvan alas neidon poskia.
Kaksi päivää myöhemmin matkusti hän Norjaan ja Jörgen askarteli
talossa. Hän kävi kalassa ja kaloja saatiin siihen aikaan enemmän
kuin nykyään. Makrilliparvet välkkyivät pimeinä öinä, näyttäen missä
ne kulkivat, murinasimppu ja äyriäinen päästelivät surkeita huutoja,
kun niitä ahdistettiin, kalat eivät ole niin mykkiä kuin väitetään.
Paljon enemmän merkitsi Jörgenille mitä hän kantoi mielessään, mutta
kai sekin kerran pääsisi ilmoille.
Joka pyhä, kun hän istui kirkossa ja hänen silmänsä kiintyivät
Maaria-äidin kuvaan alttaritaulussa, viipyivät ne myöskin hetken
sillä paikalla, missä Klara-neito oli polvistunut hänen rinnallaan.
Ja hän ajatteli häntä, miten sydämellisen hyvä hän oli hänelle ollut.
Syksy tuli sateineen, lumiräntineen. Vesi pysähtyi seisomaan Skagenin
kaduille, hiekka ei voinut läpäistä kaikkea vettä, täytyi kahlata,
jollei soutaa veneellä. Myrskyt paiskasivat laivan toisensa perästä
kuolemaatuottaville särkille. Oli lumimyrskyjä ja hiekkamyrskyjä,
hiekka tuiskusi talojen ympäri niin että ihmisten täytyi ryömiä ulos
savupiipusta, mutta se ei täällä ylhäällä ollut mitään merkillistä.
Tyyntä ja rauhallista oli sisällä huoneessa, kanervaturve ja
hylynkappaleet räiskivät ja paukkuivat, ja kauppias Brönne luki
ääneen vanhasta kronikasta, luki Amletista, Tanskan prinssistä, joka
Englannista tullen täällä astui maihin Bovbjergin luona ja ryhtyi
täällä joukkoineen taisteluun. Rammen luona oli hänen hautansa,
vain pari penikulmaa siitä missä ankeriasisäntä asui. Sadottain
hautakumpuja kohoili nummella, se oli suuri kirkkomaa, kauppias
Brönne oli itse käynyt Amletin haudalla. Puheltiin vanhoista ajoista,
naapureista, englantilaisista ja skottilaisista, ja Jörgen lauloi
laulun "Englannin kuninkaan pojasta", komeasta laivasta, miten se oli
koristettu:
"Ja kullalla piirretty kantehen
oli sanoja Herran viisauden.
Ja maalaus oli keulassa:
otti prinssi sylihin neitonsa."
Varsinkin viime säkeet lauloi Jörgen hartaasti, hänen silmänsä
loistivat silloin, olivathan ne kyllä muutenkin tummat ja loistavat
syntymästä asti.
Siellä laulettiin ja luettiin, talossa oli varallisuutta, perhe-elämä
ulottui aina kotieläimiin asti. Ja kaikkea oli pidetty niin hyvin.
Tinahyllyllä hohtivat kuuratut lautaset ja katossa riippui makkaroita
ja kinkkuja, yllinkyllin talvivarastoja. Niin, sellaista tavataan
vielä monessa varakkaassa talonpoikaistalossa länsirannalla:
yllinkyllin ruokaa, siroja huoneita, järkeä ja hyvää tuulta, ja
meidän aikoinamme ovat ne yhäkin vaurastuneet. Vieraanvaraisuutta
siellä on kuin arapialaisen teltassa.
Jörgen ei ollut elänyt niin iloista aikaa siitä asti kuin hän lapsena
oli nuo neljä päivää hautajaisjuhlilla, ja yhtäkaikki oli Klara-neito
poissa -- kuitenkaan ei ajatuksista eikä puheista.
Huhtikuussa piti laivan lähteä Norjaan, Jörgenin piti lähteä mukaan.
Nyt häneen oikein tuli virkeyttä ja hyvissä ruumiinvoimissa hän oli,
sanoi äiti Brönne, ilokseen häntä katseli.
-- Ja sinua myöskin, sanoi vanha kauppias, -- Jörgen on saattanut
iloisuutta talvi-iltoihin ja meidän äitiimme niinikään! Sinä olet
tänä vuonna nuortunut, sinä olet kuin oletkin kaunis ja suloinen.
Mutta sinä olitkin kaunein tyttö Viborgissa, ja se merkitsee paljon,
sillä siellä minä aina olen nähnyt kauneimmat tytöt.
Jörgen ei siihen sanonut mitään, se ei sopinut, mutta hän ajatteli
erästä tyttöä Skagenista, ja hänen luokseen hän purjehti. Laiva
laski maihin Kristiansandin luona, huimalla tuulella pääsi hän sinne
puolessa päivässä.
Eräänä aamuna läksi kauppias Brönne majakalle, joka on kaukana
Gammel-Skagenista, likellä Greniä. Hiilet vipupannussa siellä
ylhäällä olivat kauvan olleet sammuksissa, aurinko oli jo korkealla,
kun hän tuli torniin. Kokonaisen penikulman päähän maan äärimmäisestä
nipukasta riittää vedenalaisia hiekkasärkkiä. Niiden ulkopuolella
näkyi tänään monta laivaa ja näiden joukossa luuli hän kiikarilla
tuntevansa "Karen Brönnen", se oli laivan nimi, ja aivan oikein: se
olikin jo tulossa. Klara ja Jörgen olivat laivalla. Skagenin
majakan- ja kirkontornit olivat heidän edessään kuin haikara ja
joutsen sinisellä vedellä. Klara istui reelingin luona ja näki
dyynien vähitellen tulevan esiin. Niin, jos tuuli pysyisi vakavana,
niin saattaisivat he tunnin kuluessa päästä kotiin. Niin likellä
olivat he kotia ja iloa -- niin likellä olivat he myöskin kuolemaa ja
sen hätää.
Lankku laivassa murtui, vesi tunkeutui sisään, tilkittiin ja
pumputtiin, kaikki purjeet lisättiin, nostettiin hätälippu. He
olivat vielä kokonaisen penikulman päässä ulapalla, kalastajaveneet
näkyivät, mutta kaukana, tuuli kantoi maata kohti, meri joka kävi,
auttoi sekin, mutta ei tarpeeksi, laiva upposi. Jörgen kietoi oikean
käsivartensa lujasti Klaran ympäri.
Minkä katseen neito loikaan hänen silmäänsä, kun hän Jumalan nimeen
syöksyi hänen kanssaan mereen. Neidolta pääsi huuto, mutta siitä hän
saattoi olla varma ettei Jörgen päästäisi häntä.
Mitä sankarilaulu lauloi:
"Ja maalaus oli keulassa:
otti prinssi sylihin neitonsa",
sen teki Jörgen vaaran ja hädän hetkellä. Nyt tuli hänen oivallinen
uimataitonsa hänelle hyvään tarpeeseen: hän ponnisti eteenpäin
jaloilla ja yhdellä kädellä, toista piteli hän lujasti nuoren tytön
ympärillä. Hän lepäsi veden päällä, hän polki sitä jaloillaan,
käytti kaikkia liikkeitä, mitä hän tiesi ja tunsi saadakseen voimia
saavuttaa maan. Hän kuuli hänen päästävän huokauksen, hän tunsi
suonenvedon puistatuksen käyvän hänen lävitseen, ja lujemmin hän
piteli kiinni. Jokunen aalto meni heidän ylitseen, virtaus nosti
heitä, vesi oli niin syvää, niin kirkasta, hetkisen luuli hän
näkevänsä välkkyvän makrilliparven tuolla alhaalla, eli ehkäpä
Leviatani itse aikoi niellä heidät. Pilvet loivat varjoja yli veden
ja taasen tuli välkkyviä auringonsäteitä. Kirkuvia lintuja lensi
suurissa parvissa hänen ylitseen ja villisorsat, jotka raskaina ja
unisina antoivat veden kuljettaa itseään, pyrähtivät pelästyneinä
lentoon uimarin tieltä. Mutta hänen voimansa vähenivät, hän tunsi
sen -- maasta hän vielä oli parin kaapelinmitan päässä. Apu tuli
kuitenkin, vene likeni -- mutta veden alla seisoi, hän näki sen
selvästi, valkoinen tuijottava haamu -- meri nosti häntä, haamu
likeni, hän tunsi töytäyksen, tuli yö, kaikki katosi hänen silmistään.
Rantatöyräällä oli laivanhylky, meri vyöryi sen yli, valkoinen
keulakuva nojasi ankkuriin, terävä rauta ulottui juuri vedenpintaan
asti. Jörgen oli töytännyt siihen, virtaus oli lisätyin voimin vienyt
häntä eteenpäin. Pyörtyneenä vaipui hän taakkoineen, mutta seuraava
meri nosti taasen sekä hänet että nuoren tytön.
Kalastajat saivat heistä kiinni ja nostivat heidät veneeseen, veri
syöksyi pitkin Jörgenin kasvoja, hän oli kuin kuollut, mutta tyttöä
piteli hän niin kiinni, että hänet täytyi repiä hänen käsivarrestaan
ja kädestään. Kuolemankalpeana, hengettömänä ja pitkäkseen oikaistuna
makasi hän veneessä, joka suuntasi kulkunsa Skagenin Greniä kohden.
Kaikkia keinoja käytettiin Klaran henkiinherättämiseksi. Hän oli
kuollut. Kauvan oli Jörgen uinut pidellen ruumista, ponnistellut ja
väsynyt kuolleen tähden.
Jörgen hengitti vielä, hänet he kantoivat likimpään taloon dyynien
sisäpuolella. Eräänlainen välskäri, joka oli paikalla, muuten myöskin
seppä ja pikkukauppias, sitoi Jörgenin, kunnes lääkäri seuraavana
päivänä tuotiin Hjörringistä.
Sairaan aivot tuntuivat olevan kiihoittuneet, hän makasi
raivokuumeessa, päästeli villejä huutoja, mutta kolmantena päivänä
vaipui hän kuin horroksiin, elämä tuntui riippuvan ainoastaan
langan päässä ja sen katkeaminen oli, sanoi lääkäri, parasta, mitä
Jörgenille saattoi toivottaa.
-- Rukoilkaamme Jumalaa, että hän pääsisi. Hänestä ei koskaan tule
ihmistä.
Mutta elämä ei päästänyt häntä, lanka ei tahtonut katketa, mutta
muisti katkesi, kaikki hengenlahjat olivat poikkileikatut, se se oli
kauheaa. Elävä ruumis oli jäänyt, ruumis, jonka taasen piti tulla
terveeksi, taasen kävellä.
Kauppias Brönnen taloon Jörgen jäi.
-- Hänhän on saanut tautinsa pelastaakseen meidän lapsemme, sanoi
vanha mies. -- Hän on nyt meidän poikamme.
Hassuksi Jörgeniä sanottiin, mutta se ei ollut oikea nimitys. Hän
oli kuin soittokone, josta kielet ovat irtaantuneet eivätkä enään
voi soida -- vain hetkittäin, muutamina silmänräpäyksinä ne saivat
jännitysvoimaa ja soivat -- vanhat sävelet soivat, muutamia tahteja.
Kuvat nousivat esiin ja haihtuivat -- taasen hän istui tuijottavana,
ajatuksettomana. Me rohkenemme toivoa, ettei hän kärsinyt. Silloin
menettivät tummat silmät loistonsa, ne näyttivät olevan mustaa
himmeää lasia.
Hullu Jörgen-raukka sanottiin.
Hän se oli, jota äitinsä sydämen alla oli kannettu niin rikasta ja
onnellista maista elämää varten, että oli "ylimielisyyttä ja hirveää
ylpeyttä" toivoa elämää tämän jälkeen, saatikka sitte uskoa siihen.
Olivatko siis kaikki sielun suuret lahjat menetetyt? Vain kovia
päiviä, tuskaa ja pettymyksiä oli tullut hänen osalleen. Loistosipuli
hän oli, nyhdetty irti rikkaasta maaperästään ja viskattu hiekkaan
mätänemään. Eikö Jumalan kuvaksi luodulla olennolla ollut enempää
arvoa? Kaikki on ja oli siis vain sattuman leikkiä? Ei! Ikirakkauden
Jumalan täytyi antaa ja hän tahtoikin antaa hänelle toisessa elämässä
hyvitystä siitä mitä hän täällä kärsi ja kaipasi. "Herra on kaikille
hyvä ja hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen tekojensa." Nämä
sanat Davidin psalmista lausui uskossa ja luottamuksella kauppiaan
hurskas vanha vaimo ja hänen sydämensä rukous oli, että Jumala pian
vapauttaisi Jörgenin, jotta hän pääsisi astumaan "Jumalan armolahjan"
ääreen, iankaikkiseen elämään.
Kirkkomaalle, missä hiekka pyyhki yli muurin, oli Klara haudattu.
Tuntui siltä kuin ei Jörgen ensinkään olisi ajatellut sitä, se ei
kuulunut hänen ajatuspiiriinsä, se nousi ainoastaan hylynkappaleina
menneisyydestä. Joka pyhä seurasi hän perhettä kirkkoon ja istui
hiljaa, ajatuksettomin katsein. Eräänä päivänä häneltä virrenveisuun
aikana pääsi huokaus, hänen silmänsä loistivat, ne olivat kääntyneet
alttaria kohden, sitä paikkaa kohden, missä hän vuosia ja päiviä
sitte oli polvistunut kuolleen ystävättärensä kanssa. Kyyneleet
valuivat alas hänen poskiaan.
Hänet autettiin pois kirkosta, hän sanoi heille, että hänen oli
hyvä. Hänestä tuntui siltä kuin ei häntä olisi mikään vaivannutkaan,
hän ei muistanut mitään sellaista, hän, Jumalan kovasti koettelema,
hylkäämä! -- Ja Jumala meidän luojamme on viisas ja ikirakastavainen,
ken taitaakaan epäillä? Meidän sydämemme ja meidän järkemme tunnustaa
sen, raamattu vahvistaa sen: "Hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen
tekojensa."
Espanjassa, missä oranssien ja laakerien keskellä lauhat tuulet
liitävät kullattujen maurilaisten kupukattojen ympärillä, missä laulu
ja kastanjetit soivat, istui loistavassa talossaan lapseton vanhus,
rikkain kauppamies. Läpi katujen astui lapsia kulkueissa, käsissä
kynttilät ja liehuvat liput. Miten paljon hän olisikaan antanut
rikkaudestaan omistaakseen lapsensa, tyttärensä tai hänen lapsensa,
sen, joka ehkei milloinkaan nähnyt tämän maailman valoa, ja kuinka
lienee sitte ollut laita iankaikkisuuden, paratiisin? Lapsi raukka!
Niin, lapsi raukka, todella lapsi ja kuitenkin jo
kolmannellakymmenellä -- niin vanhaksi oli Jörgen käynyt siellä
Gammel-Skagenissa.
Lentohiekka oli asettunut kirkkomaan haudoille, aina kirkon seinään
asti, mutta tänne edesmenneiden luo, sukulaisten ja rakkaiden luo
halusivat vainajat kuitenkin tulla haudatuiksi ja niin pitikin olla.
Kauppias Brönne ja hänen vaimonsa lepäsivät täällä lapsensa luona
valkoisen hiekan alla.
Oli alkuvuotta, myrskyjen aikaa, dyynit savusivat, meri heitteli
korkeita laineita, linnut lentelivät kirkuen, suurissa parvissa, kuin
pilvet myrskyssä, yli dyynien. Karilleajo seurasi toista matalikoissa
Skagenin Grenin ja Husbyn dyynien välillä.
Eräänä iltapäivänä, kun Jörgen istui yksinään huoneessa, leimahti
hänen mielessään välähdys siitä levottomuudesta, joka usein hänen
varhaisina vuosinaan ajoi hänet ulos dyyneille ja nummille.
-- Kotiin, kotiin! sanoi hän. Kukaan ei kuullut häntä, hän astui
talosta, dyynien keskelle, hiekka ja pienet kivet tuiskusivat hänen
kasvoihinsa, kohoilivat pyörteinä hänen ympärillään. Hän astui
kirkkoa kohti. Hiekka lepäsi siellä pitkin muuria ja puoliväliin
ikkunoita, mutta käytävältä edessä oli hiekka luotu pois, kirkonovi
ei ollut lukossa, se oli helppo avata. Jörgen astui sisään.
Vinkuen lensi tuuli yli Skagenin kaupungin. Tällaista hirmumyrskyä
ei miesmuistiin oltu nähty, tällaista hirveää Jumalan ilmaa, mutta
Jörgen oli Jumalan huoneessa ja sillaikaa kuin yö ulkopuolella
musteni, kävi hänen sisässään valoisaksi, siellä oli sielun valo,
jota ei koskaan sammuteta. Se raskas kivi, joka painoi hänen
päässään, halkesi paukahtaen, sen hän tunsi. Hänestä tuntui siltä
kuin urut olisivat soineet mutta se oli myrsky ja vyöryävä meri.
Hän asettui kirkonpenkkiin ja kynttilät sytytettiin, kynttilä
kynttilän viereen, niitä oli sellainen runsaus, jommoisen hän vain
oli nähnyt Espanjan maalla. Ja kaikki noiden vanhojen raatimiesten
ja pormestarien kuvat rupesivat elämään, ne astuivat ulos seinästä,
missä ne olivat seisoneet vuosikausia, ne istuutuivat kuoriin.
Kirkon portit ja ovet avautuivat ja sisään astuivat kaikki kuolleet,
juhlallisissa vaatteissa niinkuin elinaikanaan, ne tulivat kauniin
musiikin soidessa ja istuutuivat penkkeihin. Silloin kaikui
virrenveisuu kuin vyöryävä meri ja hänen vanhat kasvatusvanhempansa
Husbyn dyyneiltä olivat täällä, ja vanha kauppias Brönne ja hänen
vaimonsa, ja heidän vierellään, aivan likellä Jörgeniä istui heidän
lempeä suloinen tyttärensä. Hän ojensi Jörgenille kätensä ja he
astuivat alttarille, missä he ennen olivat polvistuneet, ja pappi
liitti heidän kätensä yhteen, vihki heidät elämään rakkaudessa.
Silloin pauhasi pasuunain ääni ihmeellisenä kuin lapsenääni, täynnä
kaipausta ja iloa, se paisui urkujen soitoksi, täyteläisten,
kohottavien äänten myrskyksi, autuasta oli niitä kuunnella ja
kuitenkin olivat ne mahdolliset halkaisemaan haudan kiven.
Ja laiva, joka riippui kuorissa, laskeutui alas noiden kahden eteen.
Se tuli niin suureksi, niin loistavaksi, purjeet olivat silkkiä ja
raakapuut kullattuja, ankkurit olivat punaista kultaa ja jokaisessa
touvissa silkkisäikeitä, niinkuin sanottiin vanhassa laulussa. Ja
morsiuspari astui laivaan ja koko kirkon seurakunta tuli mukaan,
ja paikkaa ja loistoa riitti heille kaikille. Ja kirkon seinät ja
holvikaaret kukkivat kuin selja ja tuoksuvat niinipuut, lempeästi
huiskivat oksat ja lehdet, ne kumartuivat, ne menivät eroon, ja
laiva kohoutui ja purjehti kuljettaen heitä, läpi meren, läpi ilman.
Jokainen kirkonkynttilä oli pieni tähti, ja tuulet virittivät virren
ja kaikki veisasivat mukana:
"Rakkaudessa, ihanuuteen!" "Ei yksikään elämä tule hukkumaan!"
"Autuaan iloinen! Halleluja!"
Ja nämä sanat olivatkin hänen viimeisensä tässä maailmassa, side
katkesi, joka piteli kuolematonta sielua -- vain kuollut ruumis
makasi pimeässä kirkossa, jonka yli tuuli humisi, peittäen sen
lentohiekkaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli sunnuntai, seurakunta ja pappi tulivat
jumalanpalvelukseen. Tie tänne oli ollut vaivaloinen, miltei
läpipääsemätön hiekassa. Ja nyt, kun he olivat täällä, lepäsi suuri
hiekkanietos korkealla kirkonovea vastaan, ja pappi luki lyhyen
rukouksen, lausuen, että Jumala oli lukinnut tämän huoneensa oven,
heidän täytyi nyt lähteä ja muualla pystyttää hänelle uusi huone.
Sitte veisasivat he virren ja läksivät koteihinsa.
Jörgeniä ei löydetty Skagenin kaupungista eikä dyynien joukosta,
mistä he etsivät. Hiekkaan vyöryvät aallot olivat riistäneet hänet
mukaansa, sanottiin.
Hänen ruumiinsa lepäsi haudattuna mitä suurimmassa sarkofagissa,
itse kirkossa. Jumala oli myrskyssä heittänyt multaa arkulle, raskas
hiekka siinä lepäsi ja lepää siinä vieläkin.
Lentohiekka on peittänyt mahtavat holvit. Hopeaohdake ja villit
ruusut versovat yli kirkon, missä kulkija nyt astuu sen tornille
asti, joka pistää esiin hiekasta, mahtava hautakivi haudalla, joka
näkyy penikulmien päähän. Yksikään kuningas ei saanut komeampaa!
Kukaan ei häiritse kuolleen lepoa, kukaan ei ole tietänyt tai tiedä
tästä kaikesta ennenkuin nyt -- myrsky lauloi sen minulle dyynien
keskellä.