Oli kaksi kukkoa, toinen tunkiolla ja toinen katolla, ylpeitä
molemmat, mutta kumpiko sai aikaan enemmän. Sanoppa meille
mielipiteesi -- me pysymme kumminkin omassamme.
Kanatarha oli aitauksella eroitettu toisesta tarhasta, jossa
oli tunkio, ja tällä kasvoi suuri kurkku, joka tiesi olevansa
taimilavakasvi.
-- Siksi synnytään! sanoi ääni sen sisässä. -- Kaikki eivät synny
kurkuiksi, pitää olla muitakin eläviä lajeja! Kanat, ankat ja koko
naapuritarhan eläimistö ovat nekin luontokappaleita. Tarhakukkoa
aitauksella katselen ihaillen, hänellä on toki aivan toinen merkitys
kuin viirikukolla, joka on asetettu niin korkealle ja joka ei
edes osaa narista, saatikka sitte kiekua! Hänellä ei ole kanoja
eikä kananpoikia, hän ajattelee ainoastaan itseään ja hikoilee
espanjanvihreää. Ei, tarhakukko se se on kukko! Nähdä hänen astuvan,
se on tanssia! Kuulla hänen kiekuvan, se on musiikkia! Minne hän
tuleekin, siellä saa kuulla mitä rumpali on! jos hän tulisi tänne
pihaan, jos hän söisi minut lehtineni, varsineni päivineni, jos minä
sulaisin hänen ruumiissansa, se olisi autuaallinen kuolema! sanoi
kurkku.
Yöllä tuli kauhea ilma, kanat, kananpojat ja kukko niinikään hakivat
suojaa. Tuuli puhalsi kumoon aitauksen tarhojen välillä niin että
kuului kova rytinä. Kattokivet putoelivat, mutta viirikukko pysyi
paikoillaan, se ei edes kääntynyt, se ei voinut, ja kuitenkin se oli
uusi, vasta valettu, mutta viisas ja vakaa. Se oli vanhana syntynyt,
se ei ollut räpyttelevien taivaan lintujen, varpusten ja pääskysten
kaltainen. Niitä se halveksi, "piipattajalintuja", kooltaan pieniä
ja "tavallisia". Kyyhkyset olivat suuret, kirkkaat ja kiiltävät
kuin helmiemo, ne muistuttivat eräänlaisia viirikukkoja, mutta ne
olivat paksut ja typerät, koko niiden ajatus tarkoitti sitä, että ne
saisivat jotakin näräänsä, sanoi viirikukko, ikävä niiden kanssa oli
seurustella. Muuttolinnut olivat nekin käyneet vierailulla, kertoneet
vieraista maista, ilmakaravaaneista ja hirveistä ryöväriseikkailuista
petolintujen kanssa. Se oli uutta ja mieltäkiinnittävää ensi kerran,
mutta sittemmin tiesi viirikukko sen toistuvan, että se aina oli
samaa ja se on ikävää! Ne olivat ikäviä ja kaikki oli ikävää,
kenestäkään ei ollut seuraksi, jokainen oli mauton ja nolo.
-- Maailmasta ei ole mihinkään! sanoi se. -- Roskaa kaikkityyni.
Viirikukko oli -- niinkuin sanotaan -- blaseerattu, ja se olisi
varmaan tehnyt hänet mieltäkiinnittäväksi kurkun silmissä, jos hän
olisi tietänyt siitä. Mutta hän ihaili ainoastaan tarhakukkoa ja tämä
oli nyt tarhassa hänen luonaan.
Aitaus oli puhaltanut kumoon, mutta salama ja ukkonen olivat ohi.
-- Mitä te arvelette siitä kiekunasta? kysyi tarhakukko kanoilta ja
kananpojilta. -- Se oli ikäänkuin raakaa, sirous puuttui.
Ja kanat ja kananpojat astuivat tunkiolle, kukko tuli
ratsastajanaskelin.
-- Puutarhakasvi! lausui hän kurkulle ja tässä ainoassa sanassa tunsi
kurkku koko hänen laajan sivistyksensä ja unohti, että hän iski
häneen nokkansa ja söi hänet.
-- Autuaallinen kuolema!
Ja kanat tulivat ja kananpojat tulivat ja kun yksi juoksee, niin
juoksee toinenkin ja he kaakattivat ja he piipattivat ja he
katselivat kukkoon, he olivat hänestä ylpeät, hän oli heidän lajiaan.
-- Kukkokiekuu! kiekui hän, -- kananpojista tulee heti suuria kanoja,
kun minä sanon sen maailman kanatarhassa.
Ja kanat ja kananpojat kaakattivat ja piipattivat perässä.
Ja kukko kertoi suuren uutisen.
-- Kukko saattaa munia munan! Ja tiedättekö mitä siinä munassa
on? Siinä on basiliski! Sen näkemistä ei kukaan saata kestää. Sen
tietävät ihmiset ja nyt tiedätte sen tekin, tiedätte mitä minussa
piilee, tiedätte mikä kaikenmaailman kanatarhamies minä olen.
Ja sitte räpytti tarhakukko siipiään, nosti helttaansa ja kiekui
taasen. Kaikki kanat ja kaikki pienet kananpojat vapisivat, mutta ne
olivat hirveän ylpeät siitä, että yksi heikäläisistä oli sellainen
kaikenmaailmankanatarhamies. Ne kaakattivat ja ne piipattivat niin
että viirikukon täytyi kuulla se, ja hän kuuli sen, mutta hän ei
liikahtanut.
-- Roskaa kaikkityyni! sanoi ääni viirikukossa. -- Tarhakukko ei
koskaan muni ja minä en viitsi! Jos tahtoisin, voisin kyllä munia
nahkamunan! Mutta maailma ei ole nahkamunan arvoinen! Roskaa
kaikkityyni! -- Nyt en viitsi edes istua tässä!
Ja sitte risahti viirikukko poikki, mutta hän ei lyönyt kuoliaaksi
tarhakukkoa, "vaikka niin se oli tarkoitettu!" sanoivat kanat; ja
mitä moraali sanoo.
-- Parempi on sentään kiekua kuin olla blaseerattu ja mennä poikki.
"KAUNIS."
Kuvanveistäjä Alfred -- niin, kai sinä hänet tunnet? Tunnemme kaikki
hänet: hän sai kultamitalin, matkusti Italiaan ja palasi kotiin taas.
Silloin hän oli nuori, niin, sitä hän on vieläkin, mutta kuitenkin
koko joukon vanhempi kuin silloin.
Hän palasi kotiin, joutui käymään erääseen Sjællannin
pikkukaupungeista. Koko kaupunki tunsi vieraan, tiesi kuka hän oli.
Hänen vuoksensa oli kutsut eräällä varakkaimmista perheistä, kaikki
mikä oli jotakin tai millä oli jotakin, oli kutsuttu, se se oli
tapaus, kaupunki tiesi sen ilman että siitä rummulla oli ilmoitettu.
Käsityöläissällejä ja pikkueläjien lapsia, joitakuita vanhemmistakin,
seisoi ulkopuolella ja katseli alaslaskettuja, valaistuja uutimia.
Yövartia saattoi kuvitella että hänellä oli kutsut, niin paljon
ihmisiä seisoi hänen kadullaan. Se maistui ilolta, ja sisällä majaili
todella ilo, siellä oli herra Alfred, kuvanveistäjä.
Hän puhui, hän kertoi, ja kaikki talossa kuuntelivat häntä
ilolla, hartaudella, mutta ennen muita muuan vanhempi leskirouva
virkamiessäätyä, ja hän oli kaikkea varten, mitä herra Alfred
sanoi, kirjoittamaton harmaa paperi, joka heti imi itseensä kaiken
lausutun ja pyysi enemmän, erinomaisen vastaanottoisana, uskomattoman
tietämättömänä, naisellisena Kaspar Hauserina.
-- Rooman minä kyllä haluaisin nähdä! sanoi hän. -- Se mahtaa olla
kaunis kaupunki monine matkustajineen, jotka tulevat sinne. Kuvatkaa
meille nyt Rooma, miltä nyt näyttää kun tullaan sisään portista.
-- Sitä ei ole helppo kuvata! sanoi nuori kuvanveistäjä. -- Siellä
on suuri tori, keskellä sitä seisoo obeliski, joka on neljätuhatta
vuotta vanha.
-- Urkuristi! huudahti rouva, hän ei koskaan ennen ollut kuullut
sanaa obeliski. Muutamat olivat purskahtamaisillaan nauruun,
kuvanveistäjä niinikään, mutta hymy joka syntyi, vaihtui
katselemiseen, sillä hän näki aivan rouvan vieressä parin suuria,
merensinisiä silmiä. Se oli puhujattaren tytär, ja kun ihmisellä on
sellainen tytär, niin ei hän saata olla typerä. Äiti oli pulppuava
kysymysten lähde, tytär lähteen kauneusnajaadi, joka kuunteli. Kuinka
kaunis hän oli! Hänessä oli kuvanveistäjälle katselemista, mutta ei
puhetoveria, eikä hän puhunut mitään, ainakin hyvin vähän.
-- Onko paavilla suurikin perhe? kysyi rouva.
Ja nuori mies vastasi ikäänkuin kysymys olisi voinut olla paremmin
tehty:
-- Ei, hän ei ole suuriperheinen!
-- Sitä minä en tarkoita! sanoi rouva. -- Tarkoitan: onko hänellä
vaimo ja lapsia?
-- Paavi ei saa mennä naimisiin! sanoi kuvanveistäjä.
-- Siitä minä en pidä! sanoi rouva.
Viisaammin hän kyllä olisi voinut kysyä ja puhua, mutta jollei hän
olisi kysynyt ja puhunut niinkuin hän teki, niin olisikohan tytär
tuolla tavalla nojannut hänen olkapäätään vastaan ja katsellut,
huulillaan tuo miltei liikuttava hymy?
Ja herra Alfred puhui, puhui Italian väriloistosta, siintävistä
vuorista, sinisestä Välimerestä, Etelän sinestä, kauneudesta, jonka
Pohjoisessa voitti ainoastaan pohjoismaisen naisen siniset silmät. Ja
tämä sanottiin tarkoituksella, mutta hän jonka oli määrä ymmärtää se,
hän ei näyttänyt, että hän sen ymmärsi, ja sehän olikin kaunista!
-- Italia! huokasivat toiset. --- Matkustaa! huokasivat toiset. --
Kaunista! Kaunista!
-- Niin, kun minä nyt voitan arpajaisista viisikymmentätuhatta
taalariani, sanoi leskirouva, -- niin lähdemme matkalle, minä ja
tyttäreni. Teidän, herra Alfred, pitää johdattaa meitä. Matkustamme
kaikki kolme ja pari muuta ystävää lisäksi! ja sitte hän tyytyväisenä
nyökäytti heille kaikille, jokaisella oli lupa uskoa, että minun on
määrä päästä mukaan. -- Italiaan me tahdomme, mutta emme tahdo sinne
missä on rosvoja, jäämme Roomaan ja suurille maanteille, missä on
turvallista.
Ja tytär päästi pienen huokauksen. Kuinka paljon voikaan piillä
pienessä huokauksessa tai mahtua siihen! Nuori mies mahdutti siihen
paljon. Ne kaksi sinistä silmää, jotka tänä iltana loistivat hänelle,
kätkivät aarteita hengen ja sydämen aarteita, rikkaita kuin kaikki
Rooman ihanuudet, ja kun hän jätti seuran -- niin, niin oli hän
rakastunut -- rakastunut neitoon.
Leskirouvan talosta tuli se talo, jossa herra Alfred, kuvanveistäjä,
enimmän kävi. Ymmärrettiin, ettei se saattanut tapahtua äidin
tähden, vaikka hän ja kuvanveistäjä aina puhuivat. Tyttären vuoksi
hänen täytyi tulla. Kala'ksi häntä sanottiin, hänen nimensä oli
Karen Malene, nämä molemmat nimet olivat yhdistetyt nimeksi Kala.
Kaunis hän oli, mutta hiukan tyhmä, sanoi yksi ja toinen. Hän nukkui
mielellään hiukan pitkään aamuisin.
-- Siihen hän on tottunut lapsuudestaan! sanoi äiti, -- hän on aina
ollut Venus-lapsukainen ja ne niin helposti väsyvät. Hän nukkuu
hiukan pitkään, mutta siitä hän on saanut kirkkaat silmänsä.
Mikä mahti olikaan näissä kirkkaissa silmissä, näissä merensinisissä
vesissä, tuossa tyynessä vedessä syvine pohjineen. Sen tunsi nuori
mies, hän oli tarttunut kiinni pohjaan. -- Hän puhui ja kertoi, ja
mamma kyseli aina yhtä vilkkaasti, rohkeasti ja arkailematta kuin
ensi kerran tavatessa.
Oli ilo kuulla herra Alfredin kertovan. Hän kertoi Napolista,
kävelyistä Vesuviolla ja näytti värikuvissa useat purkauksista.
Leskirouva ei koskaan ennen ollut kuullut näistä, tai tullut
ajatelleeksi niitä.
-- Varjelkoon! sanoi hän, -- se on siis tultasyöksyvä vuori! Eikö
kukaan voi siinä vahingoittua?
-- Kokonaiset kaupungit ovat tuhoutuneet, vastasi kuvanveistäjä. --
Pompeji ja Herculanum!
-- Mutta entä onnettomat ihmiset! Ja tämän kaiken olette te itse
nähnyt!
-- Ei, en yhtään niistä purkauksista, jotka minulla tässä on
kuvitettuina, mutta minä näytän teille oman tekemäni piirustuksen,
mimmoinen purkaus oli kun minä näin sen.
Ja hän otti esiin lyijykynällä tehdyn luonnoksen, ja mamma joka
paraikaa katseli räikeästi väritettyjä kuvia, katsahti kalpeaan
lyijykynäluonnokseen ja puhkesi hämmästyneenä puhumaan:
-- Te olette nähnyt sen suitsuttavan valkoista!
Hetkeksi musteni herra Alfredissa kunnioitus mammaa kohtaan, mutta
pian hän Kalan valaistuksessa ymmärsi, ettei hänen äidillään ollut
väriaistia, siinä kaikki. Hänellä oli paras, kaunein, hänellä oli
Kala.
Ja Kalan kanssa joutui Alfred kihloihin, se oli niin luonnollista,
ja kihlaus oli julkaistuna kaupungin lehdessä. Mamma hankki sitä
kolmekymmentä kappaletta leikatakseen irti sen kohdan ja pannakseen
kirjeisiin ystäville ja tuttaville. Ja kihlatut olivat onnelliset ja
anoppi niinikään, hän oli ikäänkuin joutunut Thorvaldsenin sukuun,
sanoi hän.
-- Olettehan te toki hänen jatkoaan!
Ja Alfredin mielestä hän sanoi jotakin nerokasta. Kala ei sanonut
mitään, mutta hänen silmänsä loistivat, hymy oli suupielissä,
jokainen liike oli kaunis. Ja kaunis hän oli, sitä ei käy toistaminen
liian usein.
Alfred muovaili Kalan ja anopin kuvat. He istuivat hänen edessään ja
katselivat kuinka hän sormin silitteli ja taivutteli pehmeää savea.
-- Meidän tähtemme te nyt, sanoi anoppi, --- itse teette tuota
karkeaa työtä ettekä anna renkinne sotkea sitä kokoon.
-- On aivan välttämätöntä, että minä itse muovailen saven.
-- Niin, te nyt aina olette niin erinomaisen kohtelias! sanoi mamma,
ja Kala painoi hiljaa sulhasensa kättä, johon savi oli tarttunut.
Ja hän selitti heille molemmille luonnon ihanuutta luodussa, miten
elävä on yläpuolella kuollutta, kasvi yläpuolella mineraalia, eläin
yläpuolella, kasvia, ihminen yläpuolella eläintä; miten henki ja
kauneus ilmenevät muodon kautta ja että kuvanveistäjä antaa maiselle
hahmolle ihaninta mikä sen ilmenemiseen saattaa kuulua.
Kala istui mykkänä, tuuditellen hänen lausumiaan ajatuksia. Anoppi
myönsi:
-- On vaikea seurata, mutta minä astun hitaasti perässä ajatuksineni,
ja ne surisevat, mutta minä pitelen kiinni.
Ja kauneus piteli kiinni kuvanveistäjää, se täytti hänet, valtasi ja
hallitsi hänet. Kauneus loisti Kalan olennosta, hänen katseestaan,
suupielistä, yksinpä sormien liikkeestä. Sen lausui Alfred julki, ja
hän, kuvanveistäjä, sen ymmärsi, hän puhui vain hänestä, ajatteli
vain häntä, heistä molemmista tuli yksi ja niin puhui Kalakin paljon,
sillä Alfred puhui erittäin paljon.
Oli kihlajaispäivä. Nyt tulivat häät morsiusneitoineen ja
morsiuslahjoineen ja ne mainittiin morsiuspuheessa.
Anoppi oli morsiustalossa asettanut pöydänpäähän Thorvaldsenin
veistokuvan, yllä yöviitta. Hänen piti olla vieraana, se oli hänen
keksintönsä. Laulettiin ja juotiin maljoja, häät olivat iloiset,
morsiuspari kaunis! "Pygmalion sai Galataeansa" sanottiin yhdessä
lauluista. "Se on nyt sellaista mytologiaa", sanoi anoppi.
Seuraavana päivänä matkusti nuori pari Köpenhaminaan, siellä elämään
ja olemaan. Anoppi tuli mukaan, ottaakseen haltuunsa karkean puolen,
nimittäin hoitaakseen taloutta. Kalan piti istua nukkekaapissa!
Kaikki oli uutta, kiiltävää ja kaunista, siellä he istuivat kaikki
kolme, ja Alfred -- käyttääksemme sananlaskua, joka valaisee missä
hän istui -- hän istui kuin piispa hanhenpesässä.
Muodon taika oli lumonnut hänet, hän oli katsonut koteloa eikä mitä
kotelon sisällä piili, ja se on onnettomuus, suuri onnettomuus
avioliitossa! Jos kotelo aukeaa liimauksista ja helykulta
putoaa pois, niin katuu kauppojaan. Suuressa seurassa on hyvin
vastenmielistä huomata, että on menettänyt molemmat henskelinnappinsa
ja tietää, ettei voi turvautua solkeensa, koska ei omista mitään
soikea, mutta vielä pahempaa on suuressa seurassa kuulla, että vaimo
ja anoppi puhuvat tyhmyyksiä eikä voida luottaa siihen, että itse
keksii sukkelan käänteen, joka puhaltaa pois tyhmyyden.
Niin usein istui nuori aviopari käsi kädessä ja mies puhui ja
vaimo pudotti tulemaan sanan, saman nuotin, samat kaksi, kolme
kellonsäveltä. Oli virkistävää, kun Sofie, yksi ystävättäriä, tuli.
Sofie ei ollut erittäin kaunis. Niin, hän oli virheetön. Hiukan
vino hän kyllä oli, sanoi Kala, mutta varmaan ei enempää kuin
ystävättärien silmä näkee. Hän oli hyvin järkevä tyttö, kuitenkaan
ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että hän täällä saattaisi käydä
vaaralliseksi. Hän oli raikas tuulahdus nukkekaapissa ja raikasta
ilmaa tarvittiin, sen he kaikki ymmärsivät. Täytyi tuulottaa ja sitte
he läksivät tuulottelemaan. Anoppi ja nuori pari matkustivat Italiaan.
* * * * *
-- Jumalan kiitos, että taas olemme täällä kotona! sanoivat äiti
ja tytär, kun he vuotta myöhemmin Alfredin kanssa, kaikki kolme
palasivat.
-- Ei ole hauskaa matkustaa! sanoi anoppi. -- Se on oikeastaan
ikävää, anteeksi että sen sanon. Minua ikävystytti, vaikka lapseni
olivat mukanani, ja matkustaminen on kallista, hyvin kallista!
Entä kaikki taulukokoelmat mitkä pitää nähdä! Ja kaikki minkä
perässä pitää juosta! Eihän voi muuta tunnustaa, kun tulee kotiin
ja kysytään! Ja kuitenkin saa kuulla, että on unohtanut näkemättä
kaikkein kauneimman. Ajanpitkään minä kyllästyin noihin iankaikkisiin
madonniin, tuli itsekin pelkäksi madonnaksi!
-- Ja se ruoka mitä saa! sanoi Kala.
-- Ei kunnollista lihalientä! sanoi mamma. --- Kurjaa niiden on
ruuanlaitto!
Ja matka oli rasittanut Kalan, rasittanut hänet pysyväisesti, se oli
pahinta. Sofie tuli taloon ja hyötyä hänestä oli.
Se täytyi tunnustaa, sanoi anoppi, että Sofie ymmärsi talousasioita
ja taideasioita ja kaikkea mihin ei hänellä omaisuutensa puolesta
ollut varaa. Ja lisäksi hän oli hyvin kunnioitettava, hartaasti
uskollinen. Sen hän oikein osoitti, kun Kala makasi sairaana ja
kuihtumistaan kuihtui.
Silloin kun kotelo on kaikki, niin täytyy kotelon kestää, muuten on
kotelo ollutta ja mennyttä -- ja kotelo oli ollutta ja mennyttä: Kala
kuoli.
-- Hän oli kaunis! sanoi äiti. -- Toista hän oli kuin antiikit, ne
ovat niin ruhjoutuneet! Kala oli eheä ja sitä pitää kaunottaren olla.
Alfred itki ja äiti itki ja molemmat kävivät mustissa vaatteissa.
Mammaa varsinkin puki musta ja hän kävi mustassa kauvimmin, käytti
suruvaatteita kauvimmin ja lisäksi hän sai sen surun, että Alfred
meni uusiin naimisiin, otti Sofien, jolla ei ollut ulkonäköä.
-- Hän on mennyt äärimmäisyyksiin! sanoi anoppi, -- mennyt
kauneimmasta rumimpaan. Hän on saattanut unohtaa ensimäisen vaimonsa.
Miesväessä ei ole kestäväisyyttä. Minun mieheni oli toisenlainen, hän
kuolikin ennen minua.
-- Pygmalion sai Galataeansa! sanoi Alfred, -- niin sanottiin
morsiuslaulussa. Minä olin todella rakastunut tuohon kauniiseen
veistokseen, joka sai eloa sylissäni. Mutta sen sukulaissielun,
jonka taivas meille lähettää, yhden sen enkeleistä, joka saattaa
tuntea meidän kanssamme, ajatella meidän kanssamme, nostaa meitä,
kun me taitumme, olen minä vasta nyt löytänyt ja voittanut. Sinä
tulit, Sofie -- et muodon kauneudessa, et loistossa, mutta hyvänä,
kauniimpana kuin on tarpeellista. Pääasia on pääasia! Sinä tulit
ja opetit kuvanveistäjälle, että hänen teoksensa on vain savea,
tomua, vain siihen painettu jäljennös siitä sisäisestä ytimestä,
mitä meidän tulee etsiä. Kala raukka! Meidän mainen elämämme oli
kuin matkustavaisten elämää. Tuolla ylhäällä, missä liitytään yhteen
sympatian kautta, olemme ehkä toisillemme puoleksi vieraat.
-- Se ei ollut hellästi sanottu, sanoi Sofie, -- se ei ollut
kristillisesti! Tuolla ylhäällä, missä ei naida, vaan, sanojesi
mukaan, sielut kohtaavat toisensa sympatian kautta, siellä missä
kaikki kaunis kehittyy ja kohoaa, siellä on ehkä hänen sielunsa soiva
niin täyteläisessä voimassa, että se voittaa minut, ja sinä -- sinä
puhkeat taasen ensi rakastumisesi huutoon: kaunis, kaunis!