Oli suru talossa, oli suru sydämissä, nuorin lapsi, nelivuotias
poikanen, ainoa poika, vanhempiensa ilo ja tulevaisuuden toivo, oli
kuollut. Kaksi vanhempaa tytärtä heillä tosin oli, vanhemman piti
juuri tänä vuonna päästä ripille, suloisia, hyviä tyttöjä molemmat,
mutta menetetty lapsi on aina rakkain ja tämä oli nuorin ja poika.
Se oli raskas koettelemus. Sisaret surivat niinkuin nuoret sydämet
surevat, varsinkin oli heihin koskenut vanhempien suru. Isä oli
lamassa, mutta äiti kokonaan tuon suuren surun vallassa. Yöt päivät
hän oli viettänyt sairaan lapsen luona, hoitanut sitä, nostellut ja
kanniskellut sitä. Se oli osa häntä itseään, sen hän oli tuntenut
ja käsittänyt. Hän ei saattanut ajatella, että se oli kuollut, että
se pantaisiin arkkuun ja kätkettäisiin hautaan: Jumala ei saattanut
ottaa tätä lasta häneltä, siltä hänestä tuntui, ja kun se kuitenkin
tapahtui ja kävi täydeksi todeksi, sanoi hän sairaassa tuskassaan:
-- Jumala ei ole tietänyt tätä! Hänellä on sydämettömiä palvelijoita
täällä maan päällä, ne menettelevät niinkuin haluavat, ne eivät
kuuntele äidin rukouksia.
Tuskassaan päästi hän irti Jumalan, ja silloin tuli pimeitä
ajatuksia, kuoleman ajatuksia, tuli se ikuinen kuolema, että
ihminen tulee maaksi maassa ja että kaikki silloin on ohi. Näitä
ajatellessaan ei hänellä ollut mitään mihin turvautua, vaan hän
vaipui epätoivon pohjattomaan tyhjyyteen.
Raskaimpina hetkinään ei hän enään voinut itkeä. Hän ei ajatellut
niitä nuoria tyttäriä, jotka hänelle olivat jääneet. Miehen kyyneleet
putosivat hänen otsalleen, hän ei kohottanut silmiään hänen
puoleensa. Hänen ajatuksensa olivat kuolleen lapsen luona, hän eli
ja hengitti vain kutsuakseen mieleensä jokaisen muiston lapsesta,
jokaisen sen viattomista lapsensanoista.
Hautajaispäivä tuli. Yökausiin sitäennen ei hän ollut nukkunut.
Aamunkoitossa voitti hänet väsymys ja hän sai hiukan lepoa. Sillaikaa
kannettiin kirstu etäiseen huoneeseen ja kansi lyötiin kiinni, jottei
hän kuulisi vasaraniskuja.
Kun hän heräsi, pääsi ylös ja tahtoi nähdä lapsensa, sanoi mies
hänelle, kyyneliä vuodattaen:
-- Me olemme sulkeneet kannen, sen täytyi tapahtua!
-- Kun Jumala on kova minua kohtaan, puhkesi äiti puhumaan, -- niin
miksikä ihmiset olisivat paremmat!
Ja hän itkeä nyyhkytti.
Kirstu vietiin hautaan, lohduton äiti istui nuorten tyttäriensä
luona, hän katsoi heihin näkemättä heitä, hänen ajatuksillaan ei
enään ollut mitään tekemistä kodin kanssa, hän antautui surun valtaan
ja se viskeli häntä niinkuin meri viskelee laivaa, joka on menettänyt
peräsimen ja perämiehen. Niin kului hautajaispäivä ja seurasi monta
päivää saman yksitoikkoisen raskaan tuskan vallassa. Kostein silmin
ja suruisin katsein silmäilivät häneen surevat kotona, hän ei kuullut
heidän lohdutustaan. Mitäpä he sitte saattoivatkaan sanoa, he olivat
liian surulliset.
Näytti siltä kuin ei hän enään olisi tuntenut unta ja yksin se
saattoi olla hänen paras ystävänsä, voimistuttaa hänen ruumistaan,
saattaa lepoa sieluun. He saivat hänet paneutumaan vuoteeseen, hän
makasikin hiljaa kuin nukkuva. Eräänä yönä kuunteli mies hänen
hengitystään ja uskoi varmaan hänen saaneen lepoa ja huojennusta,
sentähden pani hän kätensä ristiin, rukoili ja nukkui pian tervettä
sikeää unta. Hän ei huomannut, että hän nousi, heitti vaatteet
ylleen ja astui sitte hiljaa talosta päästäkseen sinne, minne hänen
ajatuksensa yötä ja päivää pyrkivät: haudalle, joka kätki hänen
lapsensa. Hän astui talon puutarhan läpi, ulos vainiolle, mistä johti
polku ulkopuolelle kaupunkia, kirkkomaalle. Kukaan ei nähnyt häntä,
hän ei nähnyt ketään.
Oli ihanan tähtikirkasta, ilma vielä niin lauha, oli vasta syyskuuta.
Hän tuli kirkkomaalle, pienelle haudalle. Se oli kuin ainoa suuri
kukkavihko, kukat tuoksuivat. Hän istuutui, taivutti päänsä hautaa
vastaan ikäänkuin hän tiiviin maakerroksen läpi olisi voinut nähdä
pienen poikansa, jonka hymyn hän niin elävästi muisti. Tuota
herttaista ilmettä silmissä, yksin sairasvuoteellakin, ei koskaan
saattanut unohtaa. Miten ilmehikäs olikaan ollut hänen katseensa, kun
äiti kumartui hänen puoleensa ja tarttui hänen hentoon käteensä, jota
ei hän itse jaksanut nostaa! Samalla tavalla kuin hän oli istunut
hänen vuoteensa ääressä, istui hän nyt hänen haudallaan, mutta nyt
vuotivat kyyneleet vapaasti, ne putosivat haudalle.
-- Sinä tahdot alas lapsesi luo, lausui ääni aivan likellä. Se kaikui
niin kirkkaana, niin syvänä, se soi hänen sydämensä syvyyteen asti.
Hän nosti katseensa ja hänen edessään seisoi mies, yllään suuri
suruviitta, päässä kukkuli, mutta hän näki sen alatse hänen kasvonsa,
ne olivat ankarat ja kuitenkin niin luotettavat, hänen silmänsä
loistivat ikäänkuin hän olisi elänyt nuoruuden vuosia.
-- Alas lapseni luo! toisti äiti ja siinä oli epätoivon rukous.
-- Uskallatko seurata minua? kysyi haamu. -- Minä olen Kuolema!
Ja äiti nyökytti myöntäen. Silloin tuntuivat yhtäkkiä kaikki tähdet
ylhäällä loistavan täysikuun hohteella, hän näki kirjavan väriloiston
kukkasissa haudalla, maanpeite väistyi pehmeästi ja hiljaa niinkuin
liehuva vaate, hän vaipui, ja haamu kiersi mustan viittansa hänen
ympärilleen, tuli yö, kuoleman yö. Hän vaipui syvemmä kuin hautalapio
tunkee, kirkkomaa lepäsi kuin sumu hänen päänsä päällä.
Vaipan lieve luisui syrjään, hän seisoi mahtavassa salissa, joka
leveni suurena ja ystävällisenä. Ympärillä oli hämärää, mutta
edessään ja samassa hetkessä piteli hän lujasti sydäntään vastaan
lastaan, joka hymyili hänelle kauniimmin kuin milloinkaan. Hän päästi
huudon, mutta sitä ei kuulunut, sillä aivan vieressä ja samalla
kaukana poissa ja taas likellä kuului paisuvaa, suloista soittoa.
Eivät milloinkaan ennen niin hartaat säveleet olleet kohdanneet hänen
korvaansa, ne soivat sen yömustan tiheän esiripun takaa, joka eroitti
salin suuresta iäisyysmaasta.
-- Äiti kultani, oma äitini! kuuli hän lapsensa sanovan. Se oli tuo
tuttu, rakas ääni, ja suudelma seurasi suudelmaa loppumattomassa
autuudessa. Ja lapsi viittasi tummaan esirippuun.
-- Näin kaunista ei ole ylhäällä maan päällä! Näetkö, äiti, näetkö
heidät kaikki! Se on autuutta!
Mutta äiti ei nähnyt mitään siellä minne lapsi viittasi, muuta kuin
mustan yön. Hän näki maallisin silmin, ei katsellut sillä tavalla
kuin lapsi, jonka Jumala oli kutsunut luokseen. Hän kuuli soinnut,
sävelet, mutta hän ei eroittanut sanaa, johon hänen tuli uskoa.
-- Nyt minä voin lentää, äiti! sanoi lapsi, -- lentää kaikkien muiden
iloisten lasten kanssa aivan tuonne sisään Jumalan luo. Minä teen
sen niin mielelläni, mutta kun sinä itket, niinkuin sinä nyt itket,
niin en pääse luotasi, ja minä tahtoisin niin mielelläni! Enkö minä
kuitenkin saa? Tulethan sinä kuitenkin aivan pian tänne luokseni,
äiti kulta!
-- Oi viivy, viivy! sanoi äiti, -- vain silmänräpäys vielä! Vain
yhden ainoan kerran vielä minun täytyy saada katsella sinua, suudella
sinua, pidellä sinua sylissäni! Ja hän suuteli ja piteli kiinni.
Silloin kajahti hänen nimensä ylhäältä päin. Nuo sävelet tulivat niin
valittavina. Mikä olikaan?
-- Kuuletko! sanoi lapsi, -- se on isä, joka kutsuu sinua.
Ja taasen, muutaman harvan sekunnin perästä kuului syviä huokauksia,
ikäänkuin lapset olisivat itkeneet.
-- Ne ovat sisareni! sanoi lapsi. -- Äiti, ethän sinä ole heitä
unohtanut?
Ja hän muisti kotiin jääneet, ahdistus valtasi hänet, hän katseli
eteensä, ja alituisesti liiteli haamuja ohitse, hän luuli tuntevansa
muutamat, ne liitelivät kuoleman salin läpi tummaa esirippua kohti
ja sinne ne katosivat. Entä jos hänen miehensä, hänen tyttärensä
tulisivat näkyviin? Ei, heidän huutonsa, heidän huokauksensa
kuuluivat vielä ylhäältä päin. Hän oli miltei ollut unohtamaisillaan
heidät kuolleen tähden.
-- Äiti, nyt soivat taivaanvaltakunnan kellot! sanoi lapsi. -- Äiti,
nyt aurinko nousee!
Ja häntä vastaan tulvi häikäisevä valo. Lapsi oli poissa ja hän
kohosi -- hänen ympärillään kylmeni, hän nosti päänsä ja näki
makaavansa kirkkomaalla lapsensa haudalla. Mutta Jumala oli unessa
käynyt tueksi hänen jalalleen, valoksi hänen järjelleen, hän lankesi
polvilleen ja rukoili:
-- Anna minulle anteeksi, Herra minun Jumalani, että tahdoin pidättää
ikuisen sielun sen lennosta ja että saatoin unohtaa velvollisuuteni
niitä eläviä kohtaan, jotka täällä minulle annoit! Ja näistä sanoista
sai hänen sydämensä ikäänkuin lievennystä. Samassa tuli aurinko
esiin, pieni lintu lauloi hänen päänsä päällä ja kirkonkellot
soittivat aamujumalanpalvelukseen. Yltympäri kävi niin pyhäksi,
pyhäksi niinkuin hänen sydämessään. Hän tunsi Jumalansa, hän tunsi
velvollisuutensa ja ikävöiden kiiruhti hän kotiin. Hän painui
miehensä puoleen, hänen lämmin, harras suudelmansa herätti hänet, ja
he vaihtoivat sydämen, hartauden sanoja ja hän oli voimakas ja lempeä
niinkuin vaimo saattaa olla ja hänestä virtasi lohdutuksen lähde. --
Jumalan tahto on aina paras! Ja mies kysyi häneltä:
-- Mistä sinä yhtäkkiä sait tämän voiman, tämän lohduttavaisen mielen?
Ja hän suuteli miestään ja suuteli lapsiaan:
-- Minä sain sen Jumalalta, lapseni kautta haudassa.