Erään runoilijan huoneessa sanottiin, kun katsottiin hänen
mustepulloaan, joka oli pöydällä: "on sentään kummallista mitä
kaikkea voi nousta tuosta mustepullosta! Mikähän seuraava nyt onkaan?
Niin, se on kummallista!"
-- Niin onkin, sanoi mustepullo. --- Se on käsittämätöntä! sitähän
minä aina sanon! puhui se sulkakynälle ja kaikelle muulle pöydällä
olevalle, mikä saattoi sen kuulla. -- Se on kummallista mitä kaikkea
minusta voi lähteä. Niin, se on miltei uskomatonta. Ja minä todella
en itsekään tiedä, mikä seuraava onkaan, kun ihminen alkaa ammentaa
minusta. Pisara minua riittää puoleen paperin sivuun, ja mitä siinä
saatetaankaan sanoa. Minä olen jotakin varsin kummallista! Minusta
lähtevät kaikki runoilijan teokset: nuo elävät henkilöt, jotka
ihmiset luulevat tuntevansa, nuo sydämelliset tunteet, tuo hyvä
tuuli, nuo ihanat luonnonkuvaukset. Minä en sitä itsekään ymmärrä,
sillä en tunne luontoa. Mutta tämä on kuin onkin minussa! Minusta on
lähtenyt ja lähtee tuo joukko liiteleviä kauniita tyttöjä, uljaita
ritareja päristelevien ratsujen selässä, Peer Dovereja ja Kirsten
Kimereja! Niin, minä en itsekään tiedä siitä! Vakuutan teille, etten
ajattele sitä.
-- Siinä te olette oikeassa, sanoi sulkakynä. -- Te ette ensinkään
ajattele, sillä jos te ajattelisitte, niin ymmärtäisitte, että te
vain annatte nestettä. Te annatte kosteutta niin että minä voin
lausua ja paperilla saattaa näkyviin sen mikä minussa on, sen minkä
minä kirjoitan muistiin. Kynä se on joka kirjoittaa, sitä ei yksikään
ihminen epäile ja useimmat ihmiset käsittävät runoudesta yhtä paljon
kuin vanha mustepullo.
-- Teillä on vain vähän kokemusta! sanoi mustepullo. -- Tuskinpa te
olette ollut viikkoakaan virassa ja olette jo puoleksi kulutettu.
Kuvitteletteko te olevanne runoilija! Te olette vain palvelija,
ja monta minulla on ollut sitä lajia ennenkuin te tulitte, sekä
hanhiperhettä että englantilaista tekoa! Minä tunnen sekä sulkakynän
että teräskynän! Monta minulla on ollut palveluksessa ja monta minä
vielä tulen saamaan, kunhan ihminen, joka tekee liikkeet minun
puolestani, tulee ja panee paperille, mitä hän ammentaa sisästäni.
Tahtoisinpa nyt vain tietää, mikä tulee olemaan ensimäinen, minkä hän
ammentaa minusta.
-- Mustepytty! sanoi kynä.
Myöhään illalla tuli runoilija kotiin, hän oli ollut konsertissa,
kuullut erinomaisen viuluniekan ja oli aivan ihastuksissaan ja
haltioissaan hänen mainiosta soitostaan.
Hän oli soittokoneesta loihtinut hämmästyttävän säveltulvan: milloin
kuului siltä kuin vesipisaroita olisi helistelty, helmi seuraten
helmeä, milloin siltä kuin kokonainen lintukuoro olisi liverrellyt,
kuin myrsky olisi pauhannut läpi kuusimetsän. Hän luuli kuulevansa
oman sydämensä itkevän, mutta sävelissä, niinkuin se voi itkeä naisen
ihanassa äänessä. Oli tuntunut siltä kuin eivät yksin viulun kielet
olisi soineet, vaan koppakin, niin, tapit ja kaikupohjakin. Se oli
ihmeellistä! Ja vaikeaa se oli ollut, mutta näyttänyt leikinteolta,
siltä kuin käyrä vain olisi liukunut edestakaisin kielten yli. Olisi
luullut, että jokainen saattoi tehdä samalla tavalla. Viulu soi
itsestään, käyrä soi itsestään, ne molemmat ne suorittivat tehtävän,
mestari unohtui, hän joka niitä johti, antoi niille elämän ja sielun.
_Mestari_ unohtui. Mutta häntä ajatteli runoilija, hänet hän mainitsi
ja pani samalla paperille ajatuksensa:
-- Kuinka typerää, jos käyrä ja viulu tahtoisivat ylpeillä teostaan!
Ja sitä me ihmiset niin usein teemme, runoilija, taiteilija,
tieteellinen keksijä, sotapäällikkö. Me ylpeilemme -- ja kaikki
olemme kuitenkin ainoastaan koneita, joita Jumala soittaa. Hänelle
yksin olkoon kunnia! Meillä ei ole mitään ylpeilemistä.
Niin, sen pani runoilija paperille, hän kirjoitti sen vertauksen
muotoon ja kutsui sitä nimellä "Mestari ja koneet".
-- Siinä saitte, rouva! sanoi kynä mustepullolle, kun he taasen
olivat kahden. -- Kai te kuulitte hänen lukevan ääneen mitä minä olin
pannut paperille?
-- Niin, minkä minä annoin teille kirjoitettavaksi, sanoi mustepullo.
-- Olihan se teille letkaus teidän ylpeydestänne. Ettette edes
ymmärrä, että teistä tehdään pilkkaa! Minä annoin teille letkauksen
aina sisimmästäni asti. Kai minä toki tunnen oman ilkeyteni.
-- Mustepytty! sanoi kynä.
-- Kirjoitustikku! sanoi mustepullo.
Ja molemmat elivät siinä tietoisuudessa, että ne olivat vastanneet
hyvin, ja se on miellyttävä tietoisuus, kun tuntee vastanneensa
hyvin. Sen turvissa voi nukkua ja siinä he nukkuivat. Mutta runoilija
ei nukkunut, ajatukset tulvivat esiin niinkuin sävelet viulusta,
pyörien kuin helmet, pauhaten kuin myrsky läpi metsän, hän tunsi
siinä oman sydämensä, hän tunsi tuikkeen ikuisesta mestarista.
Hänelle yksin kunnia!