-- Köpenhaminasta Korsöriin on todella palanen helminauhaa, sanoi
isoäiti, joka oli kuullut luettavan sen minkä me vasta luimme. --
Se on minulle palanen helminauhaa ja se tuli minulle siksi jo yli
neljäkymmentä vuotta sitte, sanoi hän. -- Siihen aikaan ei meillä
ollut höyrykoneita, me tarvitsimme päiviä siihen matkaan, mihin te
nyt tarvitsette vain tunteja. Oli 1815, olin silloin yhdenkolmatta
vuotias. Se on kaunis ikä! Vaikka ikä seitsemänkymmenen seutuvilla on
kaunis ikä sekin, niin onnellinen! Minun nuorilla päivilläni, niin,
silloin oli harvinaisempaa kuin nyt päästä Köpenhaminaan, kaupunkien
kaupunkiin, jona me sitä pidimme. Vanhempani halusivat kahdenkymmenen
vuoden perästä taasen kerran käydä siellä, minun piti päästä mukaan.
Tästä matkasta me olimme puhuneet vuosikausia ja nyt siitä todella
piti tulla tosi! Minusta tuntui, että kokonaisen uuden elämän piti
alkaa, ja tavallaanhan minulle alkoikin uusi elämä.
Neulottiin ja pantiin kokoon matkatavaroita ja kun meidän sitte
piti lähteä, niin kuinka monet hyvät ystävät tulivatkaan sanomaan
meille hyvästit! Olimmehan lähdössä suurelle matkalle! Aamupäivällä
ajoimme Odensesta vanhempieni holsteiniläisissä vaunuissa, tuttavat
nyökyttivät ikkunoista pitkin koko kadun mitan, miltei siihen asti
kun me pääsimme Pyhän Yrjänän portista. Ilma oli kaunis, linnut
lauloivat, kaikki oli iloa, unohti että Nyborgiin oli vaikea, pitkä
tie. Illansuussa saavuimme sinne, posti tuli vasta iltayöstä eikä
lautta-alus lähtenyt aikaisemmin. Me astuimme siis laivaan. Siinä
nyt lepäsi edessämme suuri vesi niin kauvas kuin silmä kantoi,
rasvatyvenenä. Me panimme pitkäksemme vaatteet yllä ja nukuimme. Kun
minä aamun koittaessa tulin kannelle, ei kahden puolen saattanut
nähdä mitään, sellainen sumu meillä oli. Kuulin kukkojen laulavan,
huomasin, että aurinko nousi, kellot soivat. Missähän me olemmekaan?
Sumu hälveni, ja me olimme totta totisesti yhä Nyborgin edustalla.
Päivemmällä alkoi vihdoin hiukkasen tuulla, mutta ihan vastaan. Me
luovimme ja luovimme, ja vihdoin olimme niin onnelliset, että vähän
yli kello yhdentoista illalla saavuimme Korsöriin. Silloin olimme
kaksikymmentä neljä tuntia kulkeneet noita neljää penikulmaa.
Tuntui hyvältä päästä maihin. Mutta pimeää oli, huonosti paloivat
lyhdyt, ja kaikki oli niin ventovierasta minulle, joka en ollut
milloinkaan käynyt muussa kaupungissa kuin Odensessa.
-- Kas täällä syntyi Baggesen! sanoi isäni, --- ja täällä eli
Birckner.
Silloin tuntui minusta siltä kuin vanha kaupunki pienine taloineen
äkkiä olisi käynyt valoisemmaksi ja suuremmaksi. Lisäksi olimme
niin iloissamme siitä, että maankamara oli jalkaimme alla. Unta en
saanut sinä yönä, olinhan nähnyt ja kokenut niin paljon sitte kuin
toissapäivänä läksin kotoa.
Seuraavana aamuna piti meidän nousta varhain, edessämme oli paha
tie hirveine mäkineen ja kuoppineen, ennenkuin pääsimme Slagelseen.
Eikä etempänä kaupungin tuolla puolen ollut paljoakaan parempaa, ja
me halusimme mielellämme päästä Krebsehusetille niin ajoissa, että
sieltä vielä päivän aikaan voisimme kävellä Soröhön tervehtimään
Möllerin Eemilia, joksi me häntä nimitimme. Niin, se oli teidän
isoisänne, minun miesvainajani, rovasti. Hän oli ylioppilaana Sorössä
ja juuri ottanut siellä toisen tutkintonsa.
Jälkeen puolenpäivän tulimme Krebsehusetille. Se oli hieno paikka
siihen aikaan, paras majatalo koko matkalla, ja mitä kauneinta
seutua, niin, teidän täytyy kaikkien myöntää, että se vieläkin on
sitä. Siellä oli reipas emäntä, rouva Plambek, kaikki talossa oli
kuin kiiltäväksi pesty leikkuulauta. Seinällä riippui lasin alla
kehyksessä Baggesenin kirje hänelle. Sitä kyllä kannatti katsella!
Minulle se oli suuri merkillisyys. -- Sitte me menimme Soröhön ja
tapasimme siellä Eemilin. Saatte uskoa, että hän ilostui nähdessään
meidät ja me hänet, hän oli niin hyvä ja huomaavainen. Yhdessä hänen
kanssaan me sitte näimme Absalonin haudan ja Holbergin arkun. Me
näimme vanhat munkkikirjoitukset ja me purjehdimme järven poikki
"Parnassolle". Se oli ihanin ilta, minkä minä muistan! Minusta
tuntui todella siltä, että jos jossakin maailmassa voisi runoilla,
niin Sorössä, keskellä tätä luonnon rauhaa ja kauneutta. Sitte me
kuutamossa astelimme Filosofinkäytävää, niinkuin he sitä nimittävät,
tuota kaunista yksinäistä tietä järven ja Flommenin rantaa pitkin,
maantielle ja Krebsehusetille. Eemil jäi syömään kanssamme, isän ja
äidin mielestä hän oli käynyt niin ymmärtäväiseksi ja kauniiksi. Hän
lupasi meille viiden päivän perästä olla Köpenhaminassa tervehtimässä
omaisiaan ja tapaamassa meitä. Olihan helluntai. Tunnit Sorössä ja
Krebsehusetilla, niin ne kuuluvat elämäni ihanimpiin helmiin.
Seuraavana aamuna lähdimme matkalle hyvin varhain, sillä meillä oli
pitkä tie ennenkuin pääsimme Roskildeen, ja siellä meidän täytyi olla
niin hyvään aikaan, että kirkko oli nähtävänä, ja isän illemmällä
käydä tervehtimässä erästä vanhaa koulutoveria. Näin tapahtuikin
ja sitte me olimme yötä Roskildessa, ja seuraavana päivänä --
mutta vasta päivällisaikaan, sillä huonoin, ajetuin tie oli meillä
jäljellä -- me tulimme Köpenhaminaan. Meiltä oli mennyt noin kolme
päivää Korsörista Köpenhaminaan, nyt kuljette te saman tien kolmessa
tunnissa. Helmet eivät ole käyneet kalliimmiksi, sitä ne eivät voi.
Mutta nauha on käynyt uudeksi ja merkilliseksi. Viivyin vanhempieni
kanssa kolme viikkoa Köpenhaminassa. Eemilin kanssa olimme siellä
yhdessä kokonaista kahdeksantoista päivää, ja kun sitte matkustimme
takaisin Fyeniin, saattoi hän meitä Kööpenhaminasta aina Korsöriin
asti. Siellä me menimme kihloihin ennenkuin erosimme. Niin saatatte
tekin kyllä ymmärtää, että minäkin kutsun matkaa Köpenhaminasta
Korsöriin palaseksi helminauhaa.
Sittemmin, kun Eemil sai vakinaisen papinpaikan likellä Assensia,
menimme me naimisiin. Usein me puhuimme Köpenhaminan-matkasta ja
siitä että vielä kerran tekisimme sen uudelleen, mutta sitte syntyi
ensinnä teidän äitinne ja sitte hän sai sisaruksia ja paljon oli
hoitamista ja vaalimista, ja kun sitte teidän isänne yleni virassa ja
tuli rovastiksi, niin, kaikki oli onnea ja iloa, mutta Köpenhaminaan
me emme joutuneet. Minä en milloinkaan joutunut sinne takaisin,
vaikka me usein ajattelimme sitä ja puhuimme siitä, ja nyt minä olen
käynyt liian vanhaksi, ruumiini ei siedä matkustamista rautatiellä.
Mutta iloinen olen rautateistä. Se on siunattu asia että ne ovat
olemassa. Pääsettehän te siten nopeammin minun luokseni! Nythän
ei Odense ole paljoakaan kauvempana Köpenhaminasta kuin minun
nuoruudessani Odense Nyborgista! Te saatatte nyt lentää Italiaan
yhtä nopeasti kuin me matkustimme Köpenhaminaan. Se se on jotakin!
Minä kuitenkin jään paikoilleni, annan muiden matkustaa, annan
heidän tulla tänne luokseni. Mutta älkää te kuitenkaan hymyilkö
sitä että minä jään paikoilleni! Minulla on edessäni toisenlainen
suuri retki kuin teillä, paljon nopeampi kuin retki rautateillä:
kun Jumala tahtoo, matkustan minä ylhäälle isoisän luo, ja kun
sitte te olette täyttäneet tehtävänne ja täällä iloinneet tästä
siunatusta maailmasta, niin minä tiedän, että te tulette ylös meidän
luoksemme, ja jos me sitte siellä puhumme maisen elämämme päivistä,
niin, uskokaa pois, lapset! minä sanon sielläkin niinkuin nyt:
"Kööpenhaminasta Korsöriin on kuin onkin palanen helminauhaa."