Ritari Folgvardin kuoleman ja hautauksen aikana lausutut kapinalliset
sanat olivat kuninkaalle tuttuja. Vaaranalaisten henkilöiden joukkoon,
jotka saattoivat odottaa samanlaista kohtaloa kuin Folgvard, laskettiin
etupäässä hänen huimapäiset kantajansa. He kuuluivat tyytymättömään
juutilaiseen aatelistoon, joille kuninkaan omavaltainen sekaantuminen
ritariston oikeuksiin, jokaisessa sopimuksen rikkomisessa, oli
laillinen syy kapinaan.
Senjälkeen, kun Sven Tröst nuoren vaimonsa kanssa oli päässyt
Vordingborgin vankitornista ja palannut Brattingborgiin, oli hänen luja
linnansa usein tyytymättömien kokouspaikkana. Agneta oli lahjoittanut
rakastetulle miehelleen pojan; mutta hänen rakkautensa ja isänonnensa
eivät voineet estää häntä innokkaasti ottamasta osaa tyytymättömien
suunnitelmiin. Huhujen saavuttua kuninkaan tappiosta Kallundborgin
luona, ja tämän linnan piirityksen rauettua tyhjiin oli kärsimätön
nuoriso menettänyt kaiken toivonsa maan vapautumisesta Valdemarin
avulla, huolimatta siitä, että kuningas pian senjälkeen valtioviisailla
neuvotteluilla sai takaisin Kallundborgin ja yhtä hyvällä onnella otti
takaisin useita muita linnoja ja kruunun alueita. Folgvardin kuolema
mestauspaikalla oli saattanut Sven Tröstin täyteen raivoon ja suuressa
määrin lisännyt nuorten aatelismiesten vihaa uutta hallitusta vastaan.
He liittyivät Haldin herra Buggeen ja hänen omapäisiin ystäviinsä. He
eivät oikeastaan olleet itsekään selvillä siitä mitä he tahtoivat,
mutta Sven Tröstillä ja niillä, jotka tarkoittivat isänmaansa parasta,
oli prinssi Otto mielessä, eivätkä he olleet vielä jättäneet toivoa
nähdä tämä jalo prinssi Tanskan valtaistuimella. Mutta Otto pysyi aivan
tyynenä enonsa linnassa Kielissä, eikä vastaanottanut minkäänlaisia
lähettiläitä tai ehdotuksia tyytymättömiltä, vaikka hänen ja veljensä
välit näyttivät olevan kireät, eikä hän vieläkään näyttänyt haluavan
kirjoittaa muodollista luopumiskirjaa.
Viisas Ebbesen vaikutti kuitenkin hyödyllisimmin isänmaan hyväksi.
Valtavalla vaikutuksellaan hillitsi hän kuohunnan levottomissa mielissä
ja sydämissä sekä päämääränsä herkeämättä silmiensä edessä koetti hän
koota sankaritöitä haluavan nuorison lippujensa alle valtion ja kansan
puolustukseksi maan vieraita tyranneja vastaan, joita hallitus ei vielä
kyllin voimakkaasti saattanut vastustaa.
Eräänä myrskyisenä aamuna seisoi Sven Tröst täysissä varustuksissa
Brattingborgin linnanpihalla ystäviensä ja pienen valitun sotilasjoukon
keskessä, joka oli valmis lähtemään sotaiselle retkelle. Sven Tröst oli
sanonut hyvästi vaimolle ja lapselle ja aikoi juuri nousta satulaan,
kun odottamatta saapui rohkea piispa Jaakko Split, joka jälleen oli
matkalla Riibeen ja oli poikennut Brattingborgiin tärkeälle salaiselle
asialle. Piispa vavahti nähdessään sotaiset valmistukset ja pyysi saada
puhutella nuorta linnan herraa kahden kesken.
"Varokaa itseänne liika reipas ystäväni," sanoi mestari Jaakko, kun
he seisoivat kahden salakamarissa. "Varokaa tuomarinmiekkaa voidellun
kädessä ja taipukaa Kaikkivaltiaan tahtoon! Minä olen saapunut tänne
tänään varoittaakseni teitä viimeisen kerran. Jollette te tahdo langeta
sen jalkoihin, joka kuitenkin kantaa miekkaa ja valtikkaa oikeudella,
ei teille käy hituistakaan paremmin kuin teidän erehtyneelle
ystävällenne Nyborgin hirsimäellä."
"Siitä pitäköön Herramme huolen", vastasi Sven Tröst tyynesti. "Minä
en koskaan ole saattanut seurata muuta päätä ja sydäntä kuin omaani ja
niillä aion minä tulla toimeen kuolemaani saakka. Minä tahdon ennemmin
kuolla hirsipuunmäellä ritari Folgvardin lailla enkä juhlavuoteessa
kuten kuningas Valdemarin isä."
"Te olette ja jäätte yhtä itsepäiseksi, hyvä ystäväni, kuinka ankarasti
teitä rangaistaneekin", sanoi mestari Jaakko päätään pudistaen. "Eikä
teiltä ole kuitenkaan puuttunut Herran kuria ja ojennusta. Me olemme
itsevaltiuden paaduttamia, niin ettei se pysty paljoakaan meihin
juutilaisiin. Ettekö te siis näe sen olevan Kaikkivaltiaan tahdon,
että meidän tulee kumartaa kankeat niskamme kuningas Valdemarin edessä
ja vastaanottaa Tanskan pelastus hänen kädestään, huolimatta siitä
miellyttääkö tämä vitsaus meitä vai ei. Meidän täytyy myöntää hänen
olevan kunnollisen herran. Hän saattaa pidellä porvareita rautakäsin,
sen hän on näyttänyt Korsörin ja Pedersborgin luona; ja onhan hän nyt
hurjan metsästäjän tavoin yllättänyt frisiläiset. Hän on saattanut
kapinoitsijat pelkäämään; hän kantaa täydellä oikeudella Tanskan
leijonaa kilvessään ja sinetissään."
"Ne eivät ole jaloja leijonia, vaan petollisia leopardeja" vastasi Sven
Tröst kiivaasti. "Kuinka te voitte puolustaa sellaista kuningasta,
joka hylkäsi meidän suuren Ebbesenimme ja petti jalon veljensä? Eikö
jokainen tehokas keino ole hänelle yhtä jalo? Eikö hän joka päivä
tallaa jalkoihinsa vakuutuksiaan ja sitoumuksiaan. Mitä saattavat
Tanskan ritarit odottaa itsevaltiaalta, joka tuomitsi Folgvardin
piikkitynnöriin? -- Ja kuinka kohtelee hän omaisiansa. Eikö Otto istu
Kielin linnassa jonkunlaisena valtionvankina? Eikö onneton kuningatar
huokaile nyt Sjöborgin linnan tornissa senvuoksi että hän itki
Folgvardin ruumiin ääressä, sillävälin kun kuningas itse seurustelee
rügeniläisen noidan kanssa?"
"Synneistään hän tahtoo vapautua pyhällä haudalla", sanoi piispa
kohauttaen olkapäitään. "Sanotaanhan hänen käyneen kuningattaren
luona ja sopineen hänen kanssaan. Hän ei anna edes Toven ja tämän
veljen johtaa itseään tärkeissä asioissa. Hän tietää itse mitä hän
tahtoo. Mutta hänen hurskauttaan minä en tahdo taata, ja milloin
hän ei itse ole ollut kelvollinen, saa hän siitä vastata Jumalalle.
Minä en puolusta hänen rehellisyyttään ja uskollisuuttaan, vaan
hänen oikeuttaan kruunuun laillisen vaalin perusteella, ynnä hänen
viisauttaan ja kykeneväisyyttään yhdistämään ja koossapitämään kansaa
ja valtakuntaa. Sitä tarkoitusta varten ei pyhä Knuut ole voinut
lähettää meille sopivampaa auttajaa hädässä."
"Niin kyllä", vastasi Sven Tröst katkerasti, "hän ymmärtää sangen hyvin
tehdä kauppaa sieluilla, sen saattavat myydyt virolaiset todistaa. Hän
möi prinssi Oton perinnön ja herttuakunnan. Mutta mitä se merkitsee
asiassa? Saksalainen ritaristo maksaa käteisellä ja valtakunnan
takaisinostamiseen tarvitaan rahaa!"
"Kovaa, kovaa se on, rehellinen ystäväni. Ne ovat verirahoja", huokasi
mestari Jaakko. "On todellakin raskasta, että Tanskan onni on ostettava
sellaisilla rahoilla. Minä en pidä sellaisesta kaupittelemisesta vaikka
piispa Sven onkin kannattanut sitä. Sanotaan sen tapahtuvan Oton
suostumuksella, ynnä hänen ja kuninkaan sielujen autuuden puolesta,
sekä hänen esi-isiensä ja jälkeläistensä syntien anteeksisaamiseksi,
jos he nyt tulevat osallisiksi saksalaisen veljeskunnan toimista. Se
kaikuu kyllä hurskaalta, mutta Jumala varjelkoon meitä valtioviisaalta
hurskaudelta! Mutta ei ole meidän asiamme epäillä keinoja, joita
Herramme sallii. Se käy yli meidän ymmärryksemme, poikani. Jos pyhä
ja vanhurskas Jumala tahtoo vetää meidät tulesta leopardin kynnellä,
täytyy meidän kiittää häntä senvuoksi eikä mukista, vaikka tämä kynsi
raapaisisikin pienen palan meidän omapäisestä otsastamme. Ajat ovat
huonot, nuori ystäväni. Minä en maksaisi paljoa edes puolestakaan siitä
sukupolvesta, joka nykyään elää; mutta jos jälelle jääneiden suonissa
virtaa rehellistä ja kristillistä tanskalaista verta koittaa vielä
paremmat ajat meidän jälkeläisillemme."
Sven Tröstin mieltä kiinnitti tänä hetkenä elävä taulu, jota
aamuaurinko valaisi ja jonka hän saattoi nähdä pienestä naishuoneeseen
päin olevasta ikkunasta. Ne olivat Agnetan kauniit kasvot. Hän
oli polvistunut rukoustuolin ääreen pienen poikansa viereen ja
opetti lasta ristimään käsiään vapahtajan kuvaa kohti. Huolimatta
tämän-aamuisesta surumielisestä hyvästijättö-tunnelmasta, antoivat
hänen äidinrakkautensa ja avio-onnensa hänelle lumoavan kauneuden.
Hän näytti tänä hetkenä haltioituneimman maalarin kuvaamalta pyhältä
Neitsyeltä, joka opettaa Jeesuslasta rukoilemaan ja samalla aavistus
tämän tulevista kärsimyksistä kuvastuu hänen silmissään.
"Ei mutta katsokaapas, hurskas isä piispa", kuiskasi Sven Tröst.
"Kauniimmalle alttaritaululle ette voisi koskaan toivoa laulavanne
ylistystä Riiben tuomiokirkossa."
"Jumala varjelkoon teitä ja teidän rakkaitanne!" vastasi piispa
matalalla äänellä ja katseessaan huolestunut ilme. "Suokoon Jumala,
ettei tämä ihana äidinkuva pian muuttuisi surevaksi leskeksi, jolla
on isätön lapsi! Minä tiedän mitä te ja ystävänne aiotte", jatkoi hän
tarttuen Sven Tröstin käteen. "Mutta luopukaa siitä, rakas poikani! Se
on väärin ja mieletöntä. Nöyrtykää kuninkaan edessä ja vannokaa hänelle
uskollisuutta. Jos hän saa tietää mitä puhutaan, tulee hän ylitsenne
kuin rajuilma ja muuttaa Brattingborgin soraläjäksi. Te voitte itse
joutua teilille ja pyörälle. Ajatelkaa vaimoanne ja lastanne jollette
te tahdo ajatella Herraamme ja onnettomuutta, jonka te voitte tuottaa
maalle ja valtakunnalle sellaisella hulluudella."
"Kuka on sanonut teille, mitä minä ja uskolliset ystäväni ajattelemme,
herra piispa?" kysyi Sven Tröst ihmeissään. "Joukossamme ei ole
pettureita, sen minä tiedän."
"Stig Antinpoika on palannut Virosta. Hänen huikenteleva poikansa on
teidän ystävänne ja uskottunne."
"Vai niin, nyt tiedän minä petturin!" huudahti Sven Tröst harmissaan
ja löi otsaansa. "Minä hullu, joka uskoin poikaan, vaikka minä tunsin
isän!"
"Te ette tunne isää oikein", jatkoi piispa ottaen esille sinetillä
suljetun kirjeen. "Hän tahtoo pelastaa sekä teidät, että poikanne,
jos se on mahdollista. Tämän salaisen kirjeen teille on hän uskonut
minulle. Minä en tiedä mitä se sisältää, mutta se saattaa pelastaa
teidän henkenne, jos te vain itse tahdotte. Ne olivat hänen sanansa
minulle kolme päivää sitten."
Sven Tröst avasi kirjeen. Se oli vihatun Björnholmin kappalaisen
käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen kalveten.
"Jos siinä on asioita, jotka te saatatte uskoa minulle ja jos minä voin
auttaa tai antaa hyvän neuvon, niin puhukaa suunne puhtaaksi," sanoi
mestari Jaakko asettaen kätensä hänen olkapäälleen.
"Se on salaisuus, jota minä mieluimmin en olisi tahtonut saada
selville. Ainoastaan teille voin minä sen uskoa, lukekaa!" Piispa luki
lyhyen kirjeen ja vavahti. Se sisälsi myös asiakirjan, jonka hän vielä
luki ja loi sitten erittäin huolestuneen katseen nuoreen totiseen
ritariin ja kysyi melkein vapisevalla äänellä häneltä. "Mitä te aiotte
tehdä. Mitä te ajattelette tästä?"
"Olkoon Agneta kuka tahansa", vastasi Sven Tröst, "minä rakastan häntä
siitä huolimatta yhtä paljon. Hän on yhtä jalo ja puhdas, saakoon hän
kiittää elämästään kerjäläistä tai ruhtinasta, mutta jos maailman
silmissä hänen syntyperänsä heittää varjon hänen ylitsensä, niin ei
maailma eikä hän saa sitä tietää. Sekä hän että minä tiesimme, että
Stig Antinpoika ei ollut hänen isänsä. Hän luuli olevansa köyhä isätön
lapsi Stig Antinpojan suvusta, jota ovela hovimies viekkaista syistä
piti omanaan. Ennemmin kuin hän nöyryyttää itsensä kuninkaan edessä,
hänen lempeän enonsa äpärälapsena -- ennemmin saa hän nähdä minun
kuolevan. Tuossa on sen häväistyksen todistus, joka olisi pelastanut
minut hirsipuusta." Näin sanoen hän heitti merkillisen asiakirjeen
loimuavaan takkatuleen.
"Oikein, rakas poikani! Sitä minä melkein odotinkin sinulta", sanoi
vahva mestari Jaakko iloisena ja puristi hänen kättään. "Kunnia
on liika kallis hinta elämästä. Mutta -- Herramme johtaa kaikki
parhaaksemme. Teidän prinssinne asia on vielä vain tuulentupa --
ja ritari Buggen neuvostossa ette te varmaankaan istu ylhäisten
maankavaltajien joukossa."
"Ei, suurisuinen Haldin ritari saattaa vielä varmasti meidät
perikatoon. Hän haluaa ystävineen vain muuttaa oman tahtonsa laiksi
sekä oman etunsa muiden ohjeeksi."
"Mutta minnekä te itse luulette sen oikeuden johtavan, jonka tukena nuo
keihäänne ovat?"
"Ebbesenin luo -- Skanderborgia vapauttamaan -- kansan ja valtakunnan
nimessä, herra piispa, sitä ette te varmaankaan kutsu ylhäiseksi
maankavallukseksi. --"
"En, poikani! Se on rehellinen asia, ja sen aion minä näyttää sekä
Ebbesenille että sinulle", vastasi vahva mestari Jaakko reippaan ja
iloisen näköisenä nyökäten samalla päätään ja lyöden miekkaansa, jota
hän kantoi matkaavittansa alla. "Minäkin tarvitsen vähän liikuntoa.
Kautta Jumalan, te saatte vielä kuulla minusta. Sitä joka seuraa
Ebbeseniä, tahdon minä puolustaa Herramme edessä, sanokoon sitten
kuningas ja koko maailman valtioviisaus siitä mitä tahansa. Jumala ja
pyhä Knuut olkoon teidän kanssanne!"
Tämän jälkeen jätti sotainen piispa nopeasti Brattingborgin, ja Sven
Tröst lähti rauhallisesti ystävineen ja sotilailleen linnasta, Agneta
rouvan seisoessa parvekesalin eteisessä lapsensa käsivarrellaan
huiskuttaen päähineellään heille hyvästiksi.
* * * * *
Oli kolmas syksy mahtavan kreivi Geerhardin kuolemasta. Kahtena talvena
ja kolmena kesänä oli Ebbesen kestänyt taistelussa hänen poikiaan
vastaan. Joka vuosi hän oli lähtenyt retkelle pienen vapaaehtoisen
talonpoikaisjoukon kanssa, joka liikuttavalla rakkaudella oli
kiinnittänyt kohtalonsa häneen, tahtomatta tunnustaa suurempaa herraa
maassa kuin sen, joka tappoi Kaljupää-kreivin. Tässä kansalaissodassa
oli Ebbesen vapauttanut osan Pohjois-Jyllantia aina Skanderborgiin
saakka, mutta ei kuningas Valdemarin vaan "kansan ja valtakunnan
nimessä", mikä oli lainsuojattoman ritarin ja hänen ystäviensä
tunnussana.
Juutilaisen talonpoikaisjoukon ja niiden nuorten ja reippaiden ritarien
avulla, jotka olivat liittyneet häneen, pelasti Ebbesen siis Tanskan
itsenäisyyden ja vapauden omin neuvoin, sillävälin kun kuningas
Valdemar ja hänen neuvostonsa viisaasti sulkivat silmänsä tältä
hyödylliseltä omavaltaisuudelta ja itse toimivat enemmän kynällä kuin
miekalla kootakseen hajonnutta valtakuntaa.
Pyhäinmiesten päivänä, tämän vuoden (1342) ensimäisenä
kylmänä marraskuun aamuna, pitivät Ebbesen ja hänen ystävänsä
jumalanpalveluksen paljaan taivaan alla linnoitetussa leirissään,
holsteinilaisten miehittämän Skanderborgin linnan edustalla, jota he
muutamia viikkoja olivat piirittäneet. Mieliala piirittäjien joukossa
oli kuohuksissa. Myös tänä kesänä oli Ebbesen lisännyt sotapäällikön
mainettaan ja sitä luottamusta, jota juutilaiset tunsivat häntä
kohtaan. Erittäinkin oli hänen 2 päivänä toukokuuta Skjernån luona
Ringköpingin seuduilla saavuttamansa voitto ollut tärkeä, koska hän
sen avulla oli estänyt Geertin pojat miehittämästä Lundenäsin, joka
kuten Skanderborgkin oli kruunun tärkeimpiä läänityslinnoja. Kreivi
Henrik oli vastustaja, joka ei peräytynyt askeltakaan, ostamatta
sitä verellä, ja jokainen voitto, jonka Ebbesen oli saavuttanut oli
maksanut hänelle monen uskollisen juutilaisen elämän. Katkeruus
vierasta sortajaa vastaan oli pitkäaikaisen, verisen taistelun aikana
saavuttanut huippunsa. Saksalainen varusväki Skanderborgissa oli
vahva. Kreivi Henrik ei itse ollut siellä, mutta häntä odotettiin joka
hetki tulevan linnanpäällikön avuksi. Ebbesenin joukko ei sitävastoin
ollut suuri, mutta taisteluhalu ja innostus näyttivät korvaavan sen,
mikä puuttui sotataidossa ja säännöllisessä asestuksessa. Seuraavana
päivänä oli määrätty tehtäväksi väkirynnäkkö Skanderborgia vastaan,
ja piirittäjien jumalanpalveluksessa ilmeni peloittava vakavuus. Koko
sotajoukko oli nauttinut sakramentin, ja suuri osa sotilaista oli
sitä vastaanottaessaan salaa vannonut iskevänsä kuoliaaksi jokaisen
vihollisen. Tämä vaitelias lupaus ei koskenut ainoastaan Skanderborgin
saksalaista varusväkeä vaan kaikkia saksalaisia Skanderborgin seuduilla
ja koko maassa.
Ebbesen itse ei kuitenkaan tiennyt mitään tästä hänen nuorten
sotilaidensa päätöksestä. Hän seisoi ulkomuodoltaan levollisena, mutta
päivän paahtamilla kasvoillaan tavaton puna, Sven Tröstin sivulla,
lähinnä kentälle pystytettyä turve-alttaria ja piti tavallisen
ritaritavan mukaan kätensä ristittynä ylöspäin käännetyn miekkansa
kahvalla, sillä aikaa kun evankeliumia luettiin vihreältä alttarilta ja
sotilaiden syvän amenen kaikuessa Skanderborgin järvelle. Pappi, joka
toimitti tämän harvinaisen jumalanpalveluksen, oli innokas Aarhuusin
piispa Sven. Hän oli samana aamuna saapunut leiriin ja hänellä oli
ollut pitkä ja totinen keskustelu Ebbesenin kanssa, jota hän kiivaalla
tavallaan oli kehoittanut sopimaan kuninkaan ja Jumalansa kanssa. Hän
oli kiittänyt sitä ylpeyttä ja uskollisuutta, jolla lainsuojaton ritari
ja hyljätty alamainen niin väsymättä jatkoi taistelua maan vapauden ja
kruunun oikeuksien puolesta: mutta hän ei kuitenkaan ollut peruuttanut
aikaisempaa ankaraa tuomiotaan Ebbesenin itsevaltiasmurhan johdosta.
Olipa hän kieltänyt Ebbeseniltä kirkon synninpäästönkin, siksi kunnes
hän nöyrtyisi ja katuvaisena tunnustaisi tämän loistavan urotyönsä
rikokseksi. Ebbesen oli kuunnellut häntä ylpeästi hymyillen, ja he
olivat vaiti seuranneet toisiaan jumalanpalvelukseen, missä piispa itse
oli ottanut kenttäpapin tehtävät toimekseen.
Piispa Sven oli innokkaasti saarnannut katumusta ja parannusta. Hän oli
jakanut koko sotajoukolle sakramentin, aavistamatta veristä päätöstä,
jonka nuoret sotilaat mutisivat vastaanottaessaan kalkin hänen
kädestään aivan kuin lupauksensa pyhäksi vahvistukseksi. Ebbesen oli
ainoa, jonka ohi piispa oli mennyt jakaessaan sakramenttia. Joukkonsa
etupäässä oli Ebbesen sakramentin jakamisen aikana polvistunut
tilapäisen alttarin eteen; mutta piispa ei ollut häntä näkevinään.
Jumalanpalvelus oli lopussa. Ebbesen astui piispan seurassa
päälliköntelttaansa. Tumma pilvi lepäsi rohkean sotapäällikön
kasvoilla, ja levottomuus ja suuttumus vallitsivat hänen sielussaan.
"Jo toisen kerran te kiellätte minulta kaikkein pyhimmän, herra
piispa", sanoi hän hiljaisella, mutta kiihtyneellä äänellä.
"Ja minä polvistuin kuitenkin nöyränä ja hartaana. Nils Ebbesen ei
odottanut olevansa arvottomampi saamaan pyhää armolahjaa kuin halvin
palvelija hänen leirissään. Miksi te olette tehnyt tämän?" jatkoi hän
äänessään syvä nöyrtymyksen ja tuskan sointu. "Kunpa minun sotilaani
vain eivät pitäisi minua jumalattomana ja paatuneena syntisenä ja
kadottaisi kaikkea luottamusta Jumalan apuun minun lippuni alla, ja
sitä me tällä hetkellä eniten tarvitsemme."
"Sille, joka ei voi katua suurinta syntiään", vastasi piispa, "en minä
koskaan voi pyhän virkani nojalla jakaa pyhää armon lahjaa, en edes in
articulo mortis -- en edes kuolinhetkenäkään."
"Se on kovaa", sanoi Ebbesen synkästi. "Se on melkein julmaa
herra piispa. Kuka sanoo teille sitten, että minun sotilaani ovat
tunnustaneet teille ja katuneet sen, jota te kutsutte rikokseksi, ennen
kuin te jaoitte heille heidän syntiensä armollisen anteeksi annon ja
kaikkein pyhimmän sakramentin?"
"Mitä kukaan ei saata sanoa minulle, sen tietää Kaikkivaltias", vastasi
piispa ankaran vakavasti. "Ja Kaikkivaltiaan käsi ei jätä rankaisematta
sitä syntiä, jota ei ole kaduttu. Se, joka arvottomana on omistanut
pyhän armolahjan, on omistanut kuoleman ja kirouksen."
Nyt kuultiin meluavaa riemua leiristä ja Sven Tröst astui nopeasti
telttaan. "Tiedättekö mitä, isä Ebbesen?" huusi hän iloisena. "Nyt
saavat he selkäänsä. Jos emme nyt saa saksalaista kiipeliin niin sitten
ei koskaan."
"Jumalan avulla sen kyllä vielä teemme, sisarenpoikani", vastasi
Ebbesen. "Mutta päivä ja hetki ovat Herran kädessä Mitä on tapahtunut?"
"Te tulitte hyvään aikaan piispa Sven", jatkoi innokas ritari. "Nyt
te olette kuitenkin tehnyt meille jotakin hyvää kaiken sen pahan
jälkeen, mitä te olette tehnyt meille suurten neuvostossa. Te olette
tehnyt meille hyvän palveluksen, jota te tuskin ajattelitte. Teidän
siunauksenne on saanut koko leirin innostumaan. Nyt ei yksikään
saksalainen pääse elävänä Skandenborgista huomenna, niin totta kuin
jokainen meistä tahtoo pitää lupauksensa Herrallemme ja pyhälle
Knuutille, joiden kunniaksi te jaoitte meille sakramentin ynnä kaikkien
pyhimysten siunauksen."
"Armollinen Jumala, mitä tämä merkitsee?" huudahti piispa erittäin
kiihtyneenä, ja Sven Tröst kertoi nyt hänelle ja Ebbesenille mitä hän
itse ja hänen nuoret ystävänsä olivat salaa luvanneet Jumalalle ja
pyhälle Knuutille jumalanpalveluksen aikana nauttiessaan pyhän kalkin,
ja kuinka tänä hetkenä koko sotajoukko oli innokkaasti luvannut ja
vannonut saman asian.
Piispa kalpeni, mutta Ebbesenin kasvoille nousi puna.
"No hyvä, vanhurskaan Jumalan nimessä", sanoi sotapäällikkö ja
nyökäytti peloittavan tyynesti ja päättäväisesti, "jos se kerran on
kansan peruuttamaton tahto, on se myöskin minun tahtoni, niin totta
kuin minä toivon tulevani autuaaksi ilman synninpäästöä ja sakramenttia
piispa Svenin kädestä. Se on ja jää kuitenkin meidän lopulliseksi
pelastukseksemme -- meidän tai tyrannien täytyy kuolla -- -- me emme
enää aio pelätä verenvuodatusta -- tämä on hävityssotaa."
"Kauheita ihmisiä!" huusi piispa. "Oletteko te kristityitä? Onko se
sitä hellyyttä ja vihollisten armahtamista, jonka pitäisi eroittaa
ritarillisen sankarin kurjista pakanoista ja barbaareista. Se ei ole
enää urhoollisuutta -- se on julmuutta. Se ei ole jaloa isänmaan
rakkautta, vaan halpaa kostonhalua ja verenhimoa. Jos te nyt olette
väärinkäyttäneet kaikkein pyhintä niin syntiseen ja jumalattomaan
tarkoitukseen, niin varmasti siunaus, jonka minä tänään teille annoin,
on koituva teille --"
"Vaietkaa, oman autuutenne vuoksi, herra piispa!" keskeytti Ebbesen
kiukustuneen prelatin ja tarttui kiivaasti hänen käteensä. "Minä en
itse tiennyt, mitä minun maanmieheni innostuksessaan olivat päättäneet
ja niin juhlallisesti vahvistaneet! Minä olisin estänyt sen, jos minä
olisin siitä tiennyt mutta nyt kun se on tapahtunut, ei sitä enää voi
muuttaa. On pitkälti Roomaan, mutta lyhyt aika huomen aamuun. Minun
velvollisuuteni sotapäällikkönä on nyt käyttää hyväksi tätä mielialaa
ja sotaista henkeä, tehdäkseni lopun tästä sodasta, joka jo kyllin
kauan on kalvanut maan ydintä."
"Epäkristillistä ja jumalatonta valaa ei kenenkään jumalaa pelkäävän
ihmisen tarvitse pitää, eikä kenenkään rehellisen ihmisen käyttää
hyväkseen, vaikka hän sillä saattaisikin pelastaa kaikki maailman
ihmiset kahleista ja siteistä", jatkoi innokas piispa.
"Ruumiin vapauden vuoksi ei teidän pidä myydä sielun kallista rauhaa ja
autuutta tai tehdä itseänne koston orjiksi. Myös pahimpia vihollisiamme
tulee meidän kohdella inhimillisesti. On tarpeeksi onnetonta, että me
emme ole päässeet pitemmälle kristillisyydessä: meidän evankeliumin
ja suuren rakkauden julistajien, täytyy suvaita sotia ja veren
vuodatusta Jumalan vanhurskauden tähden, ja myöskin piispat tarttuvat
aseisiin pyhän asian puolesta, sen olen minä itsekin tehnyt tänä
vaikeana aikana. Mutta minä kiroaisin oman sieluni -- minä pyytäisin
Herran lyömään piispallisen kieleni halvauksella, jollen minä nyt
tässä koroittasi ääntäni kiroamaan teidän kauheata ja epäkristillistä
aikomustanne."
"Nämä sanat sattuvat teihin itseenne, piispa Sven", tarttui nyt Ebbesen
voimallisella äänellä puheeseen, purkaen pitkäaikaisen mutta kauan
pidätetyn suuttumuksensa. "Oliko teidän kristillinen rakkautenne
suurempi kuin minun sinä hetkenä jolloin te vahvistaessanne Lübeckin
sopimuksen taitoitte sauvanne tämän lainsuojattoman pään yli ja siten
hankitte itsellenne rauhan?"
Nämä sanat Ebbesenin suusta saivat piispan kauhistumaan. Hän
seisoi hetken kuin murtuneena ja nöyryytettynä lainsuojattoman
isänmaanpelastajan edessä. "Jos minä olen tehnyt syntiä teitä ja
isänmaata kohtaan mahtavien neuvostossa", sanoi hän matalalla äänellä.
"Jos minä kerran olen antanut viettelijän johtaa itseni harhaan, sen
joka sanoo pahan olevan hyvää, kun se tapahtuu hyvän tähden, niin olen
minä myös Jumalan edessä tämän ajan spitalin saastuttama senvuoksi,
että minä tahdoin tarttua saastaan syntisillä käsillä poistaakseni sen.
Jumala on minun tuomarini -- minä nöyrryn hänen rankaisevan kätensä
edessä, kun se minut kohtaa. Mutta", jatkoi hän kohottaen päätänsä
ja ääntänsä, "senvuoksi, että minä itse olen tehnyt syntiä ei minun
tarvitse ylistää sitä. Minä en voi vaeltaa verenhimoisten leirin kautta
ja sanoa: teidän intonne on kristillinen ja oikea -- iskekää voitetut
maahan! Minä en saata sanoa kuulioilleni tänään: teidän jumalanpelkonne
oli totinen ja autuaaksitekevä; te olette rehellisesti vastaan ottaneet
anteeksiannon pantin -- olkaa vain säälimättömiä ja vihatkaa jokaista
vihollistanne kuolemaan saakka!"
"Mitä te sitten tahdotte hurskas mies?" vastasi Ebbesen harmissaan ja
löi kärsimättömänä miekkansa maahan. "Pitääkö meidän antaa tyrannien
sortaa itseämme ja armahtaa heitä? Pitääkö meidän antaa murhata
itsemme ja kuitenkin säästää heidän henkensä. Mitä tahtovat he
täältä, nämä kutsumattomat kiusaajat? Antaa heidän paeta, jolleivät
he tahdo tulla haudatuiksi tänne. On väärää hurskautta antaa nylkeä
itseänsä tekemättä vastarintaa. Se on kehno kansa, joka ei tahdo
tuhota sortajiaan. Itsepuolustus ei ole mitään säälimättömyyttä eikä
taistelu verivihollistaan vastaan ole verenhimoista julmuutta. Me emme
vihaa, heidän sielujansa senvuoksi, että me lyömme kuoliaaksi heidän
ruumiinsa. Antaa heidän tulla niin autuaiksi, kuin voivat toisessa
mailmassa -- täällä me toivomme heille rauhaa ja hautaamme heidät
siunattuun maahan. Enempää he eivät voi pyytää. Me emme myöskään pyydä
heiltä hituistakaan enempää. Henki hengestä -- se on sekä rehellistä
että ritarillista! Rukoilkaa te niiden sielujen puolesta, jotka
jättävät huomen aamuna Skanderborgin, herra piispa, olkootpa he sitten
saksalaisia tai tanskalaisia, mutta jättäkää tänä hetkenä minun leirini
ja elkää sopimattomassa hurskausinnossanne uskaltako sanallakaan
horjuttaa minun väkeni rohkeutta ja taistelunhalua."
"Ajatteko te pois Herran palvelijan leiristänne kuin spitalitautisen,
sen vuoksi että hän lausuu totuuden ja Jumalan tahdon, missä te
mieluummin kuulisitte valhetta ja paholaisen puheita?" huudahti jälleen
loukkaantunut piispa leimuavin katsein. "Hyvä, minä lähden täältä,
ja te ette enää koskaan näe minua tässä maailmassa. Minä en tiedä,
kumpi meistä ensin joutuu Jumalan tuomioistuimen eteen", jatkoi hän
katseessaan outo tuli. "Mutta sen minä tiedän, teidän hetkenne ei
saata olla kaukana, ruhtinaanmurhaaja ja verituomari. Se, joka ei
tahdo vastaanottaa Herran kuritusta, temmataan pois synteineen ilman
parannusta ja anteeksiantoa. Veri, jota syyttömästi vuodatetaan,
on huutava teitä vastaan taivaassa, harhaanviety mies. Te olette
sekaantunut Kaikkivaltiaan tuomio-oikeuteen ja vääntänyt koston miekan
tuomioenkelin kädestä! Verinen hanke, jonka te nyt hyväksytte, on
polttavana verivirtana vuotava teidän sielunne ylitse. Tämä pyhyyden
saastutus, johon minun piispallinen käteni on saatettu osalliseksi,
seisoessani täällä ikuisen anteeksiannon sanansaattajana -- tämä synti
pyhää henkeä vastaan, ei ole tuottava teille onnea, siunausta, eikä
voittoa. Minä menen. Mutta sen minkä minä olen sanonut teille Herran
Zebaotin nimessä, tahdon minä julistaa teidän leirissänne sen Mahtavan
äänellä, joka lähetti minut näiden kastetukien pakanoiden joukkoon,
vaikka te senvuoksi tahtoisitte kivittää minut, kuten ne totuuden
julistajat, jotka häväistyksen kautta saivat marttyyrikruunun."
Näin sanoen jätti suuttunut piispa sotapäällikönteltan. Ebbesen jäi
seisomaan synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kädet ristissä ja maahan
tuijottaen. Sven Tröst katsoi ihmetellen häntä ja odotti ankaraa
määräystä. Mutta Ebbesen nosti kasvonsa auringon valoon omituinen
tyyneys päättäväisessä katseessaan. "Seuraa häntä!" sanoi Ebbesen.
"Saata hänet leiristä. Hän saa mennä rauhassa täältä sen suuren Herran
lähettiläänä, jota hän ei ymmärrä, mutta jonka tahtoa hänen täytyy
sokeana välikappaleena täyttää. Julistakoon tämä piispa vapaasti meille
kuolemaa ja onnettomuutta? Elämä ja voitto ovat Vanhurskaan kädessä."
Sven Tröst loi enoonsa ylpeän ja rakkautta uhkuvan katseen ja poistui
nopeasti piispan jälkeen. Virkaintoinen piispa piti sanansa; hän
ratsasti pian sen jälkeen pienen seurueensa saattamana leirin läpi
kuin onnettomuutta ennustava profeetta ja piti jylisevän puheen
ihmetteleville sotamiehille, jotka eivät voineet käsittää, mitä syntiä
siinä oli, että tahtoi tappaa saksalaisia, kun kerran oli sodassa
heidän kanssaan.
"Elkää välittäkö siitä, rehelliset maanmiehet", sanoi Sven Tröst
niin pian kun piispa oli ennättänyt ulos leiristä. "Aarhuusin piispa
on hurskas mies, se on totta; mutta Herramme neuvostossa ei hän
vielä kuitenkaan istu. Pysykäämme nyt vain uskollisena rehelliselle
lupauksellemme ja näyttäkäämme huomenna piispalle ja koko maailmalle
mihinkä me juutilaiset kelpaamme."
"Hän on oikeassa. Tuossa puheessa on perää", mutisivat juutilaiset,
mutta näyttivät kuitenkin vielä epäröivän piispan sanojen johdosta.
Nyt astui Ebbesen päällikönteltasta, katseessaan ja ulkomuodossaan
hiljainen juhlallinen vakavuus ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen
kuulemaan mitä hänellä olisi sanottavaa.
"Maanmiehet", sanoi hän kovalla ja ankaralla äänellä. "Sen mitä
olette luvanneet Jumalalle ja Pyhälle Knuutille pyhää ehtoollista
nauttiessanne, tulee teidän pitää, jos teille on sielunne autuus
rakas, vaikka koko maailman piispat teidät tuomitseisivat. Ennen kun
aurinko huomenna nousee, täytyy Skanderborgin olla meidän vallassamme
ja joko me tai meidän vihollisemme juurrutetut maasta. Huomenna on
vainajien päivä; sinä päivänä muistavat kaikki kristityt kuolleita.
Ehkä tanskalaiset miehet ja naiset sadan vuoden kuluttua tuona päivänä
muistavat meidän kuolemaamme ja rukoilevat meidän sielujemme puolesta
Tanskan ollessa vapaana, eikä vihollisten hallitsija enää uskalla
pystyttää lippuaan tähän torniin tai juottaa hevosiaan Skanderborgin
järvessä. Elämä ja kuolema, onni ja voitto ovat Kaikkivaltiaan kädessä.
Mutta jos me voitamme tai sorrumme ja vuotakoon täällä meidän tai
vihollisen veri, niin Tanskan vapaudenpuu on kasvava tästä verestä
ja kunnian kaunis puu on kasvava sen rinnalla. Te olette luvanneet
huomenna voittaa tai kaatua, ketään säästämättä -- saman minäkin
lupaan teille kaikkivaltiaan Jumalan edessä; mutta se on tapahtuva
rehellisesti ja avoimesti, niinkuin tanskalaiselle miehelle sopii.
Anna torvensoittajien lähestyä linnanporttia, uljas sisarenpoikani.
Ilmoita linnan päällikölle ja sen varusväelle että me vaadimme heidät
taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja sano että huomenna on meidän tai
heidän viimeinen päivä."
Sotajoukko vastasi päällikkönsä puheeseen meluavin myöntymyshuudoin,
ja Sven Tröst ratsasti heti airueena linnan edustalle julistamaan sen
päällikölle ja väelle suuren ja vakavan taisteluvaatimuksen. Senjälkeen
Ebbesen järjesti kaikki linnan valloittamiseksi.