Illemmalla vallitsi juhlallinen hiljaisuus leirissä. Jokainen sotilas
näytti valmistautuvan kuolemaan, vaikkei heidän toivonsa onnesta ja
voitosta vielä ollutkaan sammunut. Kylmänä marraskuun yönä paloivat
vartiotulet kirkkaina telttojen välissä, heitellen hohteen sinne tänne
Skanderborgin järvelle, linnan korkeine tornineen seisoessa synkkänä ja
levitellen suurta varjoaan yli järven salaperäisessä uudenkuun valossa.
Keskiyön aikaan asteli Sven Tröst hiljaa halki leirin ja tarkasti
vartijat. Hän tähysteli usein luoteisen tähtitaivaan kuvioita, jotka
kaukana etäisyydessä kulkivat Brattingborgin ja hänen rakkaan Agnetansa
yli. Hän uneksi olevansa hetkisen kotona, hiljaisessa, tutussa
lepohuoneessa, jossa Agneta ehkä levottomana uinaili ensisyntyneensä
kehdon ääressä, nähden unta miehestään. Hän oli näkevinään Riisin
metsän reunan häämöittävän mustana taivaanrantana pohjoispuolella
Skanderborgin järveä ja hän ajatteli mitä tietoja Ebbesenin ja hänen
vaimonsa saisivat ennen seuraavaa keskiyötä. "Suuri Jumala, säästä
hänen henkensä Tanskalle ja meille kaikille!" rukoili hän liittäen
kätensä ristiin, kun hänen katseensa sattui sotapäällikön telttaan,
missä paloi yksinäinen kynttilä, ja jonka ulkopuolella vahti käveli
kuin varjo.
Ebbesen oli täydessä tamineissaan heittäytynyt telttavuoteelleen.
Hän tahtoi muutaman tunnin unella vahvistaa itseään seuraavan
päivän tärkeisiin tehtäviin. Mutta hyökkäyssuunnitelma piti häntä
valveilla. Kohtaus innokkaan piispan kanssa oli myös jättänyt hänen
mieleensä levottomuuden, jota hän ei voinut poistaa, ja hän liitti
kätensä muutaman kerran kiihkeästi yhteen, luoden tuskallisen katseen
tähtivaloa kohti, joka loisti hänen luokseen sarkateltan aukosta.
Hän jätti kynttilän palamaan, maaten hiljaa avosilmin, ikäänkuin
haluten lukea omansa ja Tanskanmaan kohtalon salaperäisistä tähdistä
päänsä päällä. Aamun sarastaessa hän oli vielä valveilla ja näki
pitkän, tumman hahmon punaisessa kauhtanassa hiipivän vahtisotilaan
ohi ja astuvan sisään telttaan. Tumma vieras muistutti yhtä niistä
pyöveleistä, jotka kreivi Geert oli vienyt muassaan Jyllantiin; mutta
tämä nakkasi lakin päästään ja Ebbesen tunsi rohkeimman vakoilijansa.
"Gondulin henget auttakoon teitä, herra -- pyhä Neitsyt piti sanomani",
huusi musta Sven ja heitti kauhtanan yltään. "Kreivi Rauta-Henrik tulee
Skanderborgin avuksi kuudensadan ratsumiehen kanssa -- he voivat olla
täällä ennen auringon nousua -- ja kaikki saksalaiset koko seudulla
ovat liikkeessä."
Ebbesen oli rynnännyt ylös vuoteeltaan. "Hyvä", sanoi hän, "Geertin
poika on löytävä minut valveilla. Oletko varma asiastasi, Volle? Oletko
itse nähnyt hänet? Eikö hänen mahtinsa ole suurempi?"
"Sata konnaa enemmän tai vähemmän ei voi merkitä paljoa tällaisena
teurastusaikana, herra. Jos heitä ei ole enemmän kuin kuusisataa,
vähemmän heitä ei ole, mikäli minulla on silmät päässäni. Näin
heidän levähtävän Horsenin portilla. He olivat tuossa tuokiossa
tulleet Fyenistä. Rauta-Henrik oli näöltään kuin olisi hän nielaissut
själlantilaiset ja aikoisi nyt tehdä juutilaisistakin lopun. Varokaa
itseänne häneltä, herra! Hän kantaa noidan kuvaa rinnallaan -- noitaa
Itzehoesta, tiedättehän -- ja hänellä on isänsä pitkä pamppu sivullaan.
Muistatte kyllä, mitä siitä verenkosto-veitsestä on ennustettu. Jos te
olisitte pitänyt sen silloin kun sen teille annoin, olisitte nyt ollut
varma --"
"Pidä suusi kiinni! En välitä taikauskoisista ja pakanallisista
puheistasi, Volle!" keskeytti hänet Ebbesen ja tarttui nopeasti
kypärään ja miekkaan. "Olet muuten vikkelä mies", lisäsi hän ja laski
kätensä hänen olalleen, "sinä olet ollut minulle uskollinen palvelija.
Jos kaadun tänään, on sotaorhini oleva sinun. Aseisiin joka mies",
huusi hän nyt mahtavalla ylipäällikön äänellä ja astui paljastetuin
miekoin teltasta.
Pian oli koko leiri liikkeellä, ja kun aurinko nousi, välkkyivät
huononlaisesti varustetun talonpoikaisjoukon kolmetuhatta miekkaa ja
sotakirvestä auringonvalossa, joukon, jonka etunenässä Ebbesen ja
Sven Tröst rinnatusten pikamarssissa matkasivat Skanderborgin muureja
kohti. Ennenkuin he kuitenkaan olivat ehtineet ulkovarustuksien luo ja
panneet ryntäyskoneet liikkeelle, laskettiin nostosilta vallihaudan
yli. Piiritetyn linnan portti avautui ja koko linnan varusväki
hyökkäsi rynnäkköön, korkea päällikkönsä etunenässä. Ebbesen hätkähti
tästä odottamattomasta näystä. Miehistö oli paljoa suurempi kuin oli
aavistettu. Hyvin varustettu sotajoukko ryntäsi ulos Skanderborgin
linnanportista, ja heidän torventoitottajansa soitti kreivi Geertin
kuuluisaa voittovirttä. Aikeessa oleva, vakava kuolonkamppailu
mikä paraillaan jatkui, näkyi olevan viholliselle tuttu niinkuin
tanskalaisillekin ja he panivat näytteille asevoiman, joka avonaisella
kentällä veti vertoja piirittäjille.
"Nunnavuorelle!" komensi nyt Ebbesen ja muutti silmänräpäyksessä
suunnitelmansa. Hän osoitti miekallaan melkoista kukkulaa, joka
vanhoista ajoista kantoi sitä nimeä, mutta, jota Geertin väkivaltaisena
hallitusaikana oli käytetty kapinoitsijain mestauspaikkana ja kutsuttu
Voivuoreksi. Se kohosi punaruskeille kanervakankaineen korkealle yli
metsän, siitä oli tenhoava näköala ja se hallitsi koko paikkakunnan.
Kahakassa avonaisella kentällä tarjosi kukkula edullisimman aseman.
Vastoin tapaa ei päällikön käskyä heti noudatettu joko ei oltu
ymmärtävinään hänen tarkoitustansa, taikka ehkä paikkaa pidettiin liian
turmiota tietävänä.
"Nunnavuorelle!" uudisti Ebbesen käskynsä ankaralla äänellä.
"Verivuorelle! Sieltä huutaa monen uskollisen kansalaisen veri
taivaaseen, sieltä tulee meidän tänään suorittaa Jumalan sallimuksena
kuolema tuomittujen ylitse!"
Nyt hänet ymmärrettiin ja käskyänsä noudatettiin riemuhuudoilla
ja hurjalla ilolla. Jonkunlainen hämmennys oli kai syntynyt
talonpoikaisjoukossa äkillisesti muutetusta liikkeestä ja uuden
taisteluasennon muodostamisesta. Mutta heidän onnistui kuitenkin saada
edullinen asema, ja he miehittivät Nunnavuoren ennenkuin Skanderborgin
lukuisa varustusväki oli ennättänyt järjestää itsensä hyökkäyskuntoon.
"Tästä tulee lämmin vainajien päivä, kunnolliset kansalaiset", sanoi
Ebbesen ja ratsasti rintaman -- tiheän kuin muurin -- etunenässä
kukkulanpartaalla. "Aloittakaamme se hiljaisella rukouksella niiden
sielujen puolesta, jotka tänään lähtevät manalaan ja varmasti toivoen
vapaudenhengen pelastavan Tanskanmaan tyranneista ja orjuudesta, niin
kauvan kuin täällä vielä on eläviä sieluja jäljellä." Senjälkeen
hän astui alas ratsailta ja polvistui kukkulalle lyhyeen hiljaiseen
rukoukseen. Koko sotajoukko seurasi hänen esimerkkiään ja hetkisen oli
niin hiljaista että tuskin hengähdystä kuului. "Jumala ja Pyhä Knuut on
ikuisesti oleva meidän ja Tanskan kanssa," puhkesi nyt Ebbesen puhumaan
rohkaisevalla äänellä ja heilautti itsensä hevosen selkään. "Se kansa,
joka tahtoo itsevaltiaansa hävittää ja kuolla vapautensa edestä, on
voittamaton. Elkää antako eksyttää tai järkyttää itseänne", jatkoi
hän heittäen varman katseen taistelupaikan yli, "vaikka näkisittekin
hetken päästä mustan Rauta Henrikin tulevan vastaanne Horsenin tietä
kaikkien niiden kanssa, joille olette luvanneet kuolemaa ja tappiota.
Tiedän, että hän on tuleva kuin rajuilma hajoittaakseen meidät. Mutta
seisokaa vain vankkana kuin muuri, kunnes voimme yhtyä rinta rintaa ja
miekka miekkaa vasten. Olemme jakaneet päivän ja tuulen vihollistemme
kesken; voimamme on melkein sama. Kuitenkin, jos vihollinen olisi
kaksinkerroin voimakkaampi, ei hän tule näkemään kenenkään juutilaisen
selkää, ja lähinnä Jumalan apua ei hän tule kukistamaan meitä eikä
Tanskan valtakuntaa. Muistakaa lupauksenne, rohkeat kansalaiset, ja
Tanskanmaa ei ole meitä unohtava niinkauvan kuin Nunnavuori seisoo.
Tässä saamme joko me tai vihollisemme pureksia ruohoa." Senjälkeen hän
nosti kätensä. Kolmetuhatäänisen eläköön huudon kaikuessa pärähyttivät
Ebbesenin rummut Verivuorelta. Torvet törähtivat yht'aikaa molemmissa
sotajoukoissa. Sotahuuto kajahti ennen kuulumattomalla katkeruudella ja
merkillinen Nunnavuoren tappelu alkoi, jota ei vielä tanskalaiset eikä
holsteinilaiset viisisataavuotta jälkeenpäin ole unohtaneet.
Tämä oli yksi kaikkein verisimpiä taisteluita Tanskan vapauden puolesta.
Tuskinpa kohtasivat toisensa heittokeihäät ja linkokivet, jotka pilvenä
taivaalla sinkoilivat, iskien alas sotajoukkojen kilpiin, ennenkuin
kreivi Rauta-Henrik mustassa varustuksessaan hurjan ratsuparvensa
etunenässä karautti täyttä laukkaa Horsenin tieltä Skanderborgin
hyökkäysväen avuksi, halki välkkyvien peitsien ja tomupilvien.
Kansalaisensa ottivat hänet riemuhuudoin vastaan. Sotahuuto kuului
taasen; taistelevat joukot iskivät yhteen ukkosen ryskeellä -- ja nyt
muodostui verilöyly julmaksi molemmin puolin. Kukaan ei peräytynyt
rahtustakaan. Kukaan ei ottanut eikä antanut armoa. Aurinko kohosi
korkealle; tuli keskipäivä, eikä kukaan vielä voinut nähdä kummalle
puolelle voitto kallistuisi. Ebbesen ja hänen vannoitettu joukkonsa
puolusti tukevaa asemaansa ja heitti vihollisen monta kertaa takaisin,
alin-omaa ottaen uudestaan edullisen asemansa, vaikka se taistelun
ankaruudessa usein näytti menetetyltä. Nunnavuori oli peitetty
ruumiilla; mutta yhtä monta vihollista makasi kukkulan juurella.
Taistelua jatkettiin väsymättömällä innolla, ja aurinko teki jo
laskuaan, ennenkuin kreivi Henrik ja Ebbesen olivat päässeet toisiaan
niin lähelle, että heidän vimmastuneet katseensa ja miekkansa olisivat
voineet yhtyä, sillä mieskohtaista ottelua tärkeitten päällikköjen
välillä koittivat sekä saksalaiset että tanskalaiset soturit estää.
Kesken kuuminta tappelua, kun tanskalaisia kovimmin ahdistettiin,
kuului riemuhuuto juutilaisten joukosta: "Katsokaa! katsokaa! vahva
Jaakko Mestari! -- Eläköön! Skanderborg on valloitettu!"
Ebbesen käänsi kasvonsa linnaan päin; Tanskan valtionlippu liehui
torninharjalta, ja sotaisa piispa Riibestä pidätteli suuren sotaorhinsa
selässä nostosillalla, voitetun linnan luona hän näkyi järjestävän
sotajoukkonsa voidakseen ottaa osaa teurastukseen. Kreivi Henrik oli
kuitenkin huomannut tämän vastoinkäymisen; hän oli jättänyt linnan
oman onnensa nojaan, mutta katkaissut piispalta tien linnasta ja
siten piirittänyt sekä linnan että Nunnavuoren, niin että piispa sai
tyytyä voittoonsa, voimatta tulla Ebbesenin avuksi tai katkaista
paluumatkaa kreivi Henrikiltä. Geertin urhein poika ei ajatellut
muuta kuin saavuttaa isänsä surmaaja. Hän taisteli verrattomalla
urhoollisuudella, ja nyt hän näytti ansainneen Rauta-Henrik-nimen,
jolla häntä sekä viholliset että ystävät kunnioittivat hänen voittonsa
jälkeen Kallundborgin luona, jolloin hän taisteli kuningas Valdemaria
vastaan. Miekan iskut eivät näyttäneet osuvan häneen; hän istui
mustissa varustuksissaan kuin rautaan valettu korkealla panssariin
puetulla sotaorhillaan; jokainen vihollinen, joka koitti häntä lähestyä
oli kuoleman oma. "Tehkää tilaa, te mielettömät!" huusi hän Sven
Tröst'ille, ja niille nuorille kuolemaan vihityille ritareille, jotka
vielä eroittivat hänet hänen verikostonsa päämäärästä.
"Ettekö tunne tätä miekkaa? Suuren Geertin henki asuu sen kärjessä --
se ei lepää ennenkuin se on maistanut isäntänsä murhaajan sydänverta --
tilaa!" Oli kuin miekkaa tosiaankin olisi ohjannut voittamaton mahti;
jokaiselta iskulta virtasi veri. Mutta musta rautamies istui itse
järkähtämättömänä ja kuin kiinnikasvaneena satulaan. Kypärän silmikko
alaslaskettuna ja suuri madonnakuva rinnallaan oli hän ihmeteltävästi
mahtavan isänsä näköinen. Se, joka oli nähnyt tuon kunnioitetun
sotaherran Gottorpin ja Dannevirken otteluissa eli Tophedenissä,
eikä tietänyt hänen kuolleen ja haudatun, olisi luullut hänen siinä
itse taasen heilauttavan suurta miekkaansa, jonka kärkeen hän tahtoi
ripustaa Tanskan kruunun.
Sven Tröst ja ne nuoret ritarit, jotka olivat ottaneet sakramentin
verisellä valallaan, pysyttäytyivät taajasti yhdessä, luoden ruumiista
vallin Ebbesenin ja hurjan Henrikin välille. Vihdoinkin oli koko
vihitty joukko kaatunut, paitsi Sven Tröst, joka vielä uupunein käsin
ryntäsi kreivi Henrikkiä vastaan. Mutta saatuaan iskun kypäräänsä
Geertin raskaasta miekasta, keikahti hänkin satulasta ruumisläjään, ja
kreivi Henrikin hevonen juoksi korskuen yli hänen ja verisen vallin.
Tästä lähtien ei Sven Tröst tietänyt mitä ympärillään tapahtui, sillä
hän makasi melkein tiedotonna.
Miekan isku oli ikäänkuin lyönyt hänet hervottomaksi. Tuntematta
kipua mistään melkoisemmasta haavasta, oli hän kuitenkin samassa
tilassa kuin maatessaan Björnsholmissa koko vuoden voimattomana ja
melkein mielenhäiriössä. Hän tunsi ainoastaan kummallisen kosketuksen
kypäräkuhmusta, joka oli painunut ohimoon, mutta hänen oli mahdoton
nostaa kättänsä ja vapautua painavasta rautapäähineestä. Hän
makasi melkein haudattuna suureen ruumisläjään. Aseitten kalske ja
sodan melske kohisi vimmatusti hänen korvissaan, kuolemankirkunain
ja voittohuutojen seassa; mitään yksinäistä ääntä ei hän voinut
eroittaa. Kuitenkin hän oli kauhistuneena kuulevinaan Ebbesenin
nimen riemuhuudoin kaikuvan vihollisten ja valituksin tanskalaisten
talonpoikaisjoukosta. Mutta hetken päästä luuli hän kuulevansa
tuhatäänisen huudon: "Vahva Jaakko Mestari! Voitto -- kostoa
Ebbesenille!" Nämä sanat sielussaan hän vaipui melkein tiedottomaan
tilaan, jonka hän niin hyvin tunsi tainnostilastaan Björnsholmista.
Kiusallinen aivojen jännitys muuttui kuolemankaltaiseksi rauhaksi, ja
hän olisi voinut nähdä koko maailman menehtyvän ympärillään voimatta
hituistakaan liikahtaa. Hänestä tuntui kuin kohiseva Länsimeri kuohuisi
hänen ylitsensä aseitten kalskeessa, mutta alituisesti hiljenevällä
kohinalla, siksi kunnes se viimein muuttui haudanhiljaisuudeksi hänen
ympärillään, ja hänellä ei enään ollut tietoa mistään.
Kuinka kauvan hän tässä horrostilassa oli maannut ei hän tiennyt,
mutta ensimäinen mitä hän kuuli saatuaan takaisin tajuntansa, oli
juhlallisen vigilian tai rukousvirren surullinen ääni, jota kaikille
sieluille laulettiin. Hän avasi silmänsä. Oli yö. Avara tähtitaivas
kaareutui upeana hänen ylitsensä; mutta hän makasi vielä samalla
paikalla ruumisläjässä. Taistelu oli lopetettu. Ei näkynyt ystäviä ei
vihollisia, mutta Nunnavuori oli ruumiiden ja katkenneiden aseiden
peittämä. Siellä täällä voihki vielä joku kuolevainen. Hänen vieressään
nousi ruumiitten keskeltä ristiinliittyneet kädet ja puoleksi luettu
"Isä meidän" keskeytyi kuolon huokaukseen. Se oli yksi hänen ja
Ebbesenin hyvistä ystävistä nuori ritari Frost, joka oli ollut mukana
matkalla Randersiin. Sven Tröst olisi tahtonut puhua ja sanoa hänelle
jäähyväiset, mutta ei voinut; hän koetti nostaa päätään, mutta se
oli raskas kuin kivi, ja kaikki hänen jäsenensä olivat puutuneet.
Nyt hän taas kuuli hartaan vigilian äänet. Ne olivat tulleet häntä
lähemmäksi, ja hän huomasi hengellisen kulkueen, joka harvinaisen
hiljaisessa marraskuun yössä, tulisoihtuja ja Corpus-domini verhoa
kantaen kulki hitaasti yli tappotantereen. Kookas mies piispan
puvussa kulki helakan-punaisen katoksen alla monstranssi yhteen
liitetyissä käsissään, virittäen syvällä äänellä vigilian kuolleille
sieluille. Piispa oli vahva Jaakko Mestari. Joskus pysähtyi kulkue
jonkun kuolevaisen luo, jolle piispa sanoi lohduttavia sanoja ja
virkisti häntä vihityllä rippileivällä. Senjälkeen hän kulki eteenpäin
jättäen kuolevaisen soturijoukolle ja muutamille hengellisille,
jotka seurasivat piispaa ja hänen kuoropoikiaan lääkkeitä ja paareja
kantaen. Vihdoin tuli kulkue lähelle sitä paikkaa, missä Sven Tröst
makasi; mutta se meni ohitse häntä huomaamatta, sillä hän makasi alas
painuneena ruumiitten joukossa voimatta puhua saatikka liikuttaa
itseään.
"Rehellinen herra piispa, auttakaa minua, ja minä en milloinkaan
enää usko Gondulin henkiin", rukoili heikko, vaikeroiva ääni hänen
jalkojensa juuressa. Se oli Musta Sven, joka oli pahoin haavoittunut
ja suurella vaivalla oli kaivautunut esiin ruumiitten keskeltä. Kulkue
pysähtyi ja piispa lähestyi monstransi kädessä.
"Ei, ei, hurskas herra!" rukoili haavoittunut kuolevaisella äänellä.
"Elkää välittäkö minun poloisesta sielustani. Mutta katsokaa, tuossa
makaa rakas, nuori herrani, Sven Tröst, jos voitte kutsua hänen
sielunsa takaisin, saatte mielellään antaa omani mennä."
"Sinäkö siellä olet?" sanoi Jaakko Mestari ja nyökäytti osanottavasti
päätään. "Pakanassakin voi löytyä rehellisyyttä. Pidä hänestä hyvää
huolta, veli Thoger! Hänen sielunsa ei ole yhtä musta kuin kasvonsa."
Sillä aikaa kuin hengellinen lääkäri otti huostaansa Vollen, joka jo
kuitenkin oli heittänyt henkensä, katseli piispa ruumiista ja valaisi
heidän kasvojaan soihdulla. "Herra minun Jumalani, täältäkö minun piti
löytää reipas Sven Tröstini!" sanoi hän. "Ah, nyt hän on vaijennut,
niin äänekäs kuin ennen olikin. Mutta enhän tunne ketään näistä ja
heidän sielunsa ovat jo kaikki edesmenneitä."
Sven Tröst kuuli piispan äänen, mutta kaikista ponnistuksista
huolimatta hän ei voinut puhua eikä liikahtaakaan.
"Oi, täältä on kai minun myöskin haettava kunnon Ebbesenimme ruumista",
jatkoi piispa liikutettuna. "Hän on kaatunut, senhän tiedämme,
valitettavasti, ja tätä päivää tullaan kauvan Tanskanmaalla muistamaan.
Mutta voiton sai hän kuitenkin kuolemassaan: kunnia ja ottelupaikka
jäivät hänelle. Hakekaa joka taholta, ystäväni. Jos kerran Ebbesenin
sisarenpoika makaa ruumiitten joukossa, ei Ebbesen itse voi olla
kaukana täältä, sillä emme antaneet heille aikaa vetää häntä muassaan
pakomatkalle rääkätäkseen häntä kuolemassaan."
"Emme löydä häntä, herra piispa", sanoi eräs piispan palvelijoista.
"Mutta kuulkaahan, mikä se oli?"
"Ebbesen! Voitto!" kuului ääni kuolevaisten joukosta. Se oli Sven
Tröst, joka ajatellessaan isällisen enonsa viimeistä urotyötä, oli
saanut tarpeeksi voimia huutaakseen nämät sanat, jonka jälkeen hän
vaipui takaisin mykkään ja tiedottomaan tilaansa.
"Sven Tröst!" huusi piispa keksien hänet. Musta Sven oli vielä
kuollessaan kietonut käsivartensa rakkaan herransa polven ympärille,
mutta samalla painanut hänet syvemmälle ruumiitten joukkoon.
"Auttakaa, auttakaa häntä hurskaat veljet! Jos näen oikein, on hänessä
elon merkkejä", jatkoi vahva piispa nostaen hänet yhdellä kädellä
pappien käsivarsille.
"Katsokaa, katsokaa, herra piispa", huusi eräs kuoropoika "Eikö tämä
ole ritari Ebbesenin kypärä kotkansiipineen, joka tässä makaa?"
"Herra minun Jumalani! niin, tämä on hänen kypäräkoristeensa, hänen,
joka oli jaloin kotkasielu Tanskan ritareista!" sanoi piispa jättäen
Sven Tröstin. "Ehkä hän itse, makaa tuolla hevosen alla."
Vedettiin esille kookas ritari, täysissä sotavarustuksissa, mutta
ilman kypärää; pitkä, verinen tukka liimaantuneena kasvoihin. Piispa
polvistui ruumiin ääreen ja siveli veriset hiukset sen kasvoilta -- se
oli Ebbesen. Hänen haarniskansa oli lävistetty ja hänen korkea otsansa
särkyneen kypärän haavoittama. Mutta miekka oli vielä kuin kiinni
kasvaneena hänen kouristetussa kädessään. Jalkojen kohdalla makasi
isompi, mutta taitettu miekka; se oli Geertin kuuluisa tyrannikalpa.
Sen katkennut kärki, joka oli antanut Ebbesenille kuoliniskun oli
jäänyt hänen päähänsä kiinni. Ei mitään elonmerkkejä näkynyt. Näytti
siltä kuin vihollinen olisi poistunut suurella kiireellä, koska ei edes
näyttänyt olleen aikaa anastaa hänen aseitaan tai kultakapselia, missä
säilyi pyhäin jäännös ja jota hän kantoi rinnallaan.
Vahva Jaakko-Mestari itki. Hän kumartui urhon ruumiin ylitse hiljaa
rukoillen. Kuoropojat ja hengelliset veljet olivat myös syvästi
liikutettuja. He asettuivat tulisoihtuineen ruumiin ääreen ja
virittivät Nunnavuoren juurella, hiljaisen, kirkkaan tähtitaivaan
alla, juhlallisen vigilian hänen sielulleen. Hartaitten, pyhien
äänien kaikuessa valaisivat tulisoihdut Ebbesenin rohkeat, kalpeat
kasvot, joilta piispa hellivällä huolella oli pyyhkäissyt veren. Vielä
kuolemassakin, kuvastivat hänen piirteensä jaloutta ja urhoollisuutta:
kuitenkin oli hänen kasvoillaan jokin harmin ja levottomuuden ilme,
ikäänkuin hän olisi viimeisellä hetkellään hautonut salaista epäilyä,
jota tässä elämässä ei voitu ratkaista, tai tuntenut kaipuuta, jota
ei täällä voitu täyttää. Mutta nyt näytti siltä, kuin olisivat hänen
kasvonsa syvän vigiliamessun kaikuessa, muuttuneet kauniimmiksi ja
lempeämmiksi; jokainen epäilyn ja tuskan ilme katosi ja piispa huomasi
ihmettelyllä tämän muutoksen. "Hän elää!" sanoi hän. -- "Oi, ei!" lisäsi
hän samassa, syvällä huokauksella. Mutta näytti kuitenkin siltä kuin
olisi kajastus sielun valosta heijastunut jaloille kasvoille.
"Rauha olkoon kanssasi, uskollinen Ebbesen! se rauha, joka käy yli
kaiken ymmärryksen!" sanoi piispa innoitetulla äänellä, kohottaen
monstranssin kirkkaasti valaistuja urhon kasvoja kohti. "Jos koskaan
olet epäillyt Jumalan armeliaisuutta, niin mene nyt pois hänen ikuisen
rakkautensa rauhassa ja elä epäröi enään. Uskallan pyhän, virkani
kautta vielä kuolemassa julistaa sinun syntisi anteeksi annetuiksi
pyhän kolmiyhteyden nimessä." Näin puhuen hän otti esille vihityn
rippileivän monstranssista pannen sen kuolevaisen puoleksi avoimeen
suuhun. Ja nyt näytti piispasta kuin katoava elämän hohde, joka vielä
viipyi urhon kasvoilla, olisi saanut kirkastetun ilmeen ja hänen
huulensa sulkeutuivat autuaalla hymyllä.
"Hän on kuollut kuin pyhimys -- kuin marttyyri Tanskan vapauden
puolesta", sanoi piispa Jaakko, "ja jos ei pyhä isä tahdo häntä
julistaa pyhäksi, niin tulee Tanskan kansa sen tekemään, se tulee
olemaan kunnioitettava pyhimyskehä. Nostakaa hänet varovasti, rakkaat
ystävät! Viekäämme rukouksin, lauluin ja sillä kunnialla, mikä
hänelle tulee, hänen ruumiinsa linnan kappeliin! Hän tulee saamaan
rehellisemmät maahanpanijaiset kuin yksikään kuningas."
Piispan käsky pantiin heti täytäntöön, ja tähtikirkkaana yönä loittoni
Ebbesenin ruumissaattue verkalleen Nunnavuorelta, tulisoihtujen
valaistessa ja hartaan yömessun kaikuessa. Sillä aikaa pitivät muut
hengelliset ja piispan lukuisat palvelijat huolta niistä, jotka
mahdollisesti vielä olivat elossa taistelukentällä, olivatpa he sitten
ystäviä tai vihollisia.
Laskettiin kaksituhattakaksisataa kaatunutta tanskalaista, ei
palkattuja tai lainpakoittamia sotilaita, vaan isänmaan vapauden
vapaaehtoisia uhreja. Muutamien nuorten ritarien johtamana oli
talonpoikaisjoukko seurannut hajaantunutta ja pakenevaa vihollista.
Kaatuneitten holsteinilaisten ja saksalaisten palkkasoturien luku oli
suuri; mutta heidät haudattiin heidän lukuaan laskematta Verivuoren
juurelle, jota senjälkeen nimitettiin ainoastaan Nunnavuoreksi. Sen
juurella olevaa laaksoa kutsuttiin Voitonlaaksoksi.
Huhu Nunnavuoren taistelusta ja liittoutuneiden voitosta levisi yli
koko Tanskan herättäen ihmettelyä ja ylpeyttä.
Ei vain Brattingsborgissa ja Norreriisissä vallinnut suru:
Ebbesenin kuolinsanoma täytti jokaisen uskollisen tanskalaisen
sydämen haikeudella ja lisäsi kansan kaihoa rauhan ja rakkauden
palauttamiseksi, jonka edestä Ebbesen oli elänyt ja kunnialla kuollut.
* * * * *
Oli lempeä toukokuun aamu, kahdeksan vuotta Nunnavuorentaistelusta
Skanderborgin luona. Ebbesenin tammen alla Norreriisin valleilla,
siellä missä totinen sotapäällikkö niin usein oli istunut Tanskan
vapautusta ajatellen, nähtiin nyt vähemmin hartehikkaan, mutta
voimakasrakenteisen ritarin täysissä varustuksissa, kasvot olivat
rohkeat joskin hiukan uhkamieliset, suuntaavan tarkkaavana katseensa
lakeuksille. Ritari oli Sven Tröst. Ebbesenin tammi ei ollut vielä
puhjennut, mutta sen ympäri oli kierretty pyökinlehväseppeleitä ja
linnanvalleilta poimittuja kukkasia, joilla Agneta rouva ja Ebbesenin
leski sekä heidän lapsensa olivat sen koristaneet. Linnan ulkopuolella
välkkyili kokonainen keihäsmetsä monien satojen sotilaiden keskellä.
Joukko sotakoneita oli pystytetty linnanvallihautojen viereen.
Norreriis oli piiritetty. Nunnavuoren taistelun jälkeen olivat
vapaaehtoiset talonpoikaisjoukot jatkaneet muukalaisten sotajoukkojen
ahdistamista, jatkaen Sven Tröstin ja hänen urhean enonsa alkamaa
hyökkäyssotaa. Kuningas ei ollut sekaantunut siihen, vaan oli seurannut
tyynesti viisasta, suunnitelmaansa yhdistää jälleen valtakunta ja
saattaa itsevaltaiset alamaiset tottelemaan. Sven Tröstin puolustaessa
Norreriisia hän oli anastanut Brattingsborgin. Hald oli poltettu
tuhaksi. Ylimysmielinen ritari Bugge ja kaikki hänen kapinalliset
aatelismiehensä olivat saaneet ankaran tuomarin yhä mahtavammassa
kuningas Valdemarissa. Myöskin Ebbesenin sukulaisia ja ystäviä sekä
prinssi Oton puoluelaisia vainottiin ankarasti. Heillä oli paljon
puoluelaisia kansan joukossa, ja Sven Tröst oli päättänyt viimeiseen
asti puolustaa sekä Ebbesenin isienlinnaa ja perhettä että itseään,
vaimoaan ja lapsiaan. Yleinen maanvaiva oli ehkäissyt kuitenkin
kaikki yritykset. Mustasurma, joka oli kulkenut kautta koko Europan,
oli kahtena viimeisenä vuotena raivonnut myöskin Tanskassa, ja hätä
oli ollut suuri maassa. Rutto ei ollut vielä päässyt Norreriisin
muurien sisälle, vaikka piirittäjät sen ympärillä jo olivat joutuneet
lukuisasti sen uhriksi. Linnassa ei oltu pitkään aikaan kuultu uutisia
muualta Tanskasta. Sven Tröst katseli levottomana kuninkaallisten
sotilaiden puuhia ja heitti alakuloisen katseen lakeuksille.
Kevätauringon lempeiden säteiden valaisemana lähestyi ritarisaattue,
lipussa kullattu risti ja pyhän neitsyen kuva. Mustiin puettujen
ritarien etunenässä ratsasti solakka mustapukuinen hengellinen
ritari, pitkä viitta hennoilla hartioilla. Viitan vasemmalla
sivulla nähtiin Saksan ritarikunnan hopeainen risti. Se oli prinssi
Otto, joka Tanskan kuninkaan nimessä tuli peruuttamaan Norreriisin
piirityksen sekä julistamaan ritari Sven Tröstille Brattingsborgista
ja Ebbesenin jalolle suvulle rauhan ja turvallisuuden Tanskan kruunun
suojaamana. Vain tällä ehdolla prinssi Otto oli vapaasta tahdosta
ja ilomielin allekirjoittanut sen luopumiskirjelmän, johon häntä ei
vankeus eikä uhkaukset voineet pakoittaa. Hän oli nyt muodollisesti
luopunut kaikista oikeuksistaan Tanskan kruunuun, ja oli nyt
matkalla ulkomaille, kauan suunnitellulle ritariretkelle uskottomia
vastaan ristin pyhän lipun alla. Hänen miestensä joukossa ratsasti
harmaahapsinen sotilas, ratsastusviitassaan halpa risti. Se oli vanha
uskollinen Arvi Smålantilainen, joka tahtoi seurata herraansa tälle
pyhälle retkelle.
Hiljainen ruhtinaallinen hengenritari toi samalla Ebbesenin
isienlinnaan sen ilahduttavan tiedon, että rutto oli loppunut
ja vihollinen kokonaan karkoitettu Tanskasta. Ebbesenin,
Nunnavuoren-sankarien, henki, joka oli elähyttänyt själlantilaiset ja
kaikki tanskalaiset, oli viimeinkin saanut kuninkaan yhdistämään oman
kansansa voimat. Suuri vapautustyö oli siis loppuunsuoritettu. Tanskan
valtakunta oli jälleen yhdistetty, ja skånelaiset heittäytyivät iloiten
leppyneiden maamiestensä syliin. Ilo oli suuri Norreriisissa. Sven
Tröst syleili jalon ristiritarin polvia ja vei hänet linnaan missä
Agneta-rouva ja Ebbesenin leski sekä heidän lapsensa vastaanottivat
hänet lohdutuksen ja siunauksen enkelinä. Erityisen syvästi näytti
ylhäistä vierasta liikuttavan Ebbesenin totisten poikien ja heidän
hiljaisen äitinsä näkeminen, joka esiintoi hänelle liikuttavan
juhlallisen kiitoksen Ebbesenin ja kaikkien niiden tanskalaisten
nimessä, joiden toivo hän oli ollut hädässä, ja jotka aina tulisivat
säilyttämään hänen nimensä rakkaassa muistossa.
Tanskan prinssi Otto katoaa tästä hetkestä kauniina ohikiitävänä kuvana
tämän valtakunnan historiasta. Tuntematonta on mikä osa hänellä oli
hengellisen veljeskunnan toiminnassa tai maailman tapahtumissa.
Se, jota kaikki tanskalaiset olivat huokailleet, ja josta Sven Tröst
oli uneksinut hiljaisena syysyönä seuratessaan onnettoman kuningas
Kristofferin ruumista soihtujen loimutessa ja tähtien loistaessa Sorön
metsän läpi, se oli nyt mennyt täytäntöön, joskin toisella tavalla kuin
uskalias nuori sydän oli toivonut, mutta Tanskalle paljon onnellisemmin
kuin järkevinkään tanskalainen siihen aikaan olisi voinut odottaa.
Piispa Sven oli kuollut ruttoon, samoin monta rehellistä tanskalaista.
Mutta paljon pahaa oli aika vienyt mukanaan: monta hillitöntä
hurjapäätä oli saanut surmansa tai poistunut maasta seikkailijoiden
hurjissa parvissa. Ilma oli Tanskassa puhdistunut sitten onnettomien
Kristofferin aikojen. Pohjolaan oli koittanut onnellisempi aika, joka
seuraavien polvien aikaa loisti häikäisevän kirkkaana, heijastaen
valonsa kolminkertaiselle kruunulle.