Seuraavana iltapäivänä, kun messu oli laulettu Nyborgin kirkossa ja
kansa tulvi ulos kirkosta, risteili eräs alus ankarassa pohjatuulessa
aivan sataman edustalla. Kannella seisoi Helvig kuningatar hovinaisensa
ja vanhan hovimestarinsa rinnalla. Hän seisoi kuin kuvapatsas katsellen
Nyborgin linnantornia ja suurta kansanvilinää, jonka saattoi eroittaa
kaupungissa. Yöllä hän oli kaksi kertaa matkustanut herra Podebuschin
ohi, mutta tämä oli nopeammalla veneellä tullut tuntia aikaisemmin
Baltin yli. Kuningatar oli pitkän aikaa risteillyt vastatuulessa
Knuutinsaaren kohdalla. Merimiehet mutisivat tyytymättöminä huonoon
tuuleen ja tuumivat sopimattoman lastin olevan siihen syynä. Väärä
huhu, mikä kuningattaresta oli levinnyt neitsyt Toven jutun jälkeen,
oli tehnyt hänet yleisesti vihatuksi. Huhu kertoi, että Tove oli
kannettu kuolleena saunasta sillä aikaa kun kuningatar kuunteli
rakastajansa laulua parvekesalissa. Kansanlaulu tästä tapahtumasta oli
jo levinnyt kansan keskuuteen. Kun nyt kuningatar yhä yltyvän tuskan
valtaamana huomasi tavattoman kansanpaljouden Nyborgissa, nähden aina
välillä aluksen lähestyvän laivasiltaa, mutta heti taas etenevän
siitä, alkoi peräsimen ääressä istuva merimies hyräillä kansanlaulua
Tove-neitsyestä, jota kuningatar ei kuitenkaan huomannut hirvittävässä
tuskassaan.
"Tuoll' linnan pihalla tanssitaan,
kera kuningatar Hm -- hm on, hapset hajallaan."
hyräili perämies, mutta katsoi kuitenkin liian rohkeaksi mainita
kuningatarta nimeltä, kuten laulussa laulettiin. Heti kun laivamiehet
huomasivat mistä oli kysymys, alkoivat hekin laulaa:
"vaan Valdemar kuningas hän kumpaakin lupaa."
Ja nyt jatkoi perämies kovalla äänellä:
"Ensin kuningatar tanssi, ja Tove sitten,
senjälkeen sarja pitkä impein ylpehitten."
Perämies oli laulanut kauan, mutta kuningatar ei ajatellut muuta kuin
mitä tapahtui Nyborgissa. Suuri kansanpaljous virtasi ulos kaupungista
kuin kansanjuhlaan; mutta kukkulalla lähellä rantaa, oli hän kauhukseen
näkevinään hirvittävät valmistukset mestausta varten. Hän kohotti
hurjasti tuijottavat silmänsä taivasta kohti. Mutta nyt hän kuuli
mitä perämies lauloi. Yhteenliitetyt kädet vaipuivat alas ja hänen
katseensa suuntautui märkää syvyyttä kohti hänen jalkojensa juuressa.
Alus ajelehti yhä kauemmaksi rannasta, ja perämies lauloi taas ääneen,
luoden halveksivan katseen ylhäiseen matkustajaan:
"Kuningatar Hm-hm hän saunan kuumennuttaa.
Hän ensin käskee neitsyen kylpyä ottaa.
Pyys neitsyt heitä ovea avaamaan,
kuningatar tulta käski lisätä vaan.
Ulos kuultiin se kyllä teitä pitkin
kun saunassa yksin Toveparka itki."
"Vanhurskas taivas!" vaikeroi Helvig horjahtaen reilinkiä vasten. "Tämä
synti on asettanut kuilun hänen puhtaan sielunsa ja minun sieluni
välille. Mutta täytyykö hänen senvuoksi kuolla silmieni edessä!"
"Ja kuningatar kuuli yli linnanpihan sen
miten Tove paran kuolo peri hirmuinen."
jatkoi säälimätön perämies. Mutta tämä valhe kansanlaulussa antoi
epätoivoiselle kuningattarelle hetkeksi rohkeutta ja aivan kuin pienen
toivon kipinän. "Ei, ei hän elää, se raukka", huudahti hän ääneensä.
"Tuomitkaa vain minua -- Folgvard on syytön -- hän ei saa kuolla
kuningatar Helvigin syntien tähden! Toimittakaa minut maihin, te
tanskalaiset miehet. Jaloimman ritarin henki on kysymyksessä. Armeliaan
Jumalan nimessä toimittakaa minut maihin. Minä annan teille kaikki mitä
omistan".
"Kiirehtikää, kiirehtikää, hyvät merimiehet ja olkaa laulamatta
sellaista rivoa laulua tällaisena hetkenä" huusi vanha hovimestari
pyyhkien tuskanhien otsaltaan kuullessaan solvaisevan laulun, jonka
tarkoituksen hän nyt vasta ymmärsi: "Ettekö te kuule mitä meidän
armollisin kuningattaremme käskee. Hän tahtoo heti astua maihin --"
"Se riippuu Herramme tahdosta eikä vain kuningattaren toiveesta",
murisi merimies. "Me teemme parhaamme, herra hovimies, mutta tuuli ja
virrat eivät vielä ole oppineet hovitapoja."
"Nuo säädyttömät ihmiset!" sammalti hovimestari. "Ehkä teidän armonne
suvaitsee tosin kyllä sopimattoman hätähuudon? Ehkä teidän armollinen
käskynne voi vielä joutua uskollisten alamaisten korviin."
"Huuda! huuda! niin että se kuuluu aina taivaaseen saakka ja herättää
ikuisen oikeuden!" keskeytti Helvig hänet. "Folgvardin kuolintuomio ei
saa täyttyä -- käske heitä odottamaan kuninkaan nimessä -- vanhurskaan
Jumalan nimessä! Hän on syytön."
Vanha hovimestari huusi nyt voimiensa takaa maata kohti: "Armahdus,
armahdus kuninkaan, kuningattaren ja Herramme nimessä!" mutta hänen
heikko äänensä ei kuulunut vinkuvassa tuulessa, eikä kukaan välittänyt
pienestä aluksesta, joka risteili rannikon lähellä. Kaikkien silmät
olivat suunnatut vain teloituspaikkaan.
"Voi, voi! tuolla hän seisoo!" kaikui kuningattaren tuskallinen huuto
tuntiessaan Folgvardin, kun tämä seisoi kukkulan laella hengelliseen
pukuun puetun henkilön rinnalla, joka näytti puhuvan hänelle ja antavan
hänelle pyhän ehtoollisen. Kolme punaisiinpuettua pyöveliä vieritti
nyt mäen päälle kauhean mestauskoneen, jota vielä joskus käytettiin
pahimmille rikoksentekijöille.
"Piikkitynnyri!" mutisi perämies. "Mies parka! Odottakaa koirat!
Odottakaa paholaisen ja kuningattaren nimessä!" huusi hän syvällä
merimiesäänellään asettaen kätensä huutotorven tapaiseksi. Helvig
repi mielettömän lailla valkoisen päähineensä hiuksiltaan ja antoi
sen liehua laivan kannelta ja itse hän toisti läpitunkevalla äänellä
armahdushuudon. Mutta yksityisen äänen oli mahdotonta kuulua, myrskyn
ja aaltojen voimakkaassa pauhussa, vaikka he olivatkin niin lähellä
rantaa ja mestauspaikkaa, että he saattoivat eroittaa jokaisen esineen,
jopa luulivat voivansa eroittaa säälivän ilmeen useiden kasvoillakin.
Teloitusmäellä kohotti ritari käsivartensa taivasta kohti ja
näytti puhuvan kansalle. Esine, jota hän piti kädessään, välkkyili
auringonvalossa -- ja nyt kuului hämmästyksen huuto lukuisasta
kansanjoukosta. Kukkulan juurella syntyi kova tungos ja hälinä.
Pyövelit koettivat tarttua saaliiseensa. Mutta kuolemaantuomitun
ritarin kohotettu käsi iskeytyi voimakkaasti hänen omaan rintaansa; hän
oli pistänyt tikarin syvälle sydämeensä. Kookas ritariolento kaatui
äkkiä hengellisen miehen syliin, ja äänekäs osanoton huuto kaikui
lainehtivasta ihmisvilinästä.
"Rohkea mies!" mutisi perämies. "Piikkitynnöriin hän ei halunnut. Se ei
myöskään olisi ollut kuolema kauniille jalosukuiselle herralle, joka
oli uskaltanut ottaa kuningattaren syliinsä."
Kuningatar Helvig makasi nyt melkein tajuttomana kannella, ja
hänen huolestunut hovinaisensa sekä vanha hovimestari koettivat
kaikilla tavoin saada häntä virkoomaan. Mutta äkkiä törmäsi alus
niin voimakkaasti rantalaituria vasten, että useimmat merimiehistä
kadottivat tasapainonsa ja hovimestari kaatui kannelle.
Kesti kotvan aikaa, ennenkuin kuningatar oli saanut niin paljon voimia,
että hän saattoi jättää laivan. Nojaten hovinaisensa käsivarteen hän
kulki horjuvin askelin pitkin Nyborgin katua, hovimestarin jäädessä
vielä laivaan pitämään huolta vaunuista ja hevosista sekä pelastamaan
kuningattaren poislentänyttä päähinettä. Helvig kulki vaieten ja
kalpeana kuin unissakävijä aution kaupungin läpi, missä tuskin näkyi
ainoatakaan ihmistä. Mutta kun hän lähestyi itäistä kaupunginporttia
virtasi portista sisään suuri joukko ihmisiä hurjasti huutaen ja
meluten. Vetäydyttiin levottoman joukon edestä, joka nyt kuitenkin
itsekin väistyi suuren ruumissaattoa muistuttavan juhlakulkueen
tieltä. Sen muodosti joukko Folgvardin ja Sven Tröstin ystäviä,
nuoria ritareita, jotka kaikkien suostumuksella olivat karkoittaneet
teloituspaikalta sekä vartijat että kaupunginpalvelijat. He olisivat
väkivaltaisesti riistäneet Folgvardin pyövelien käsistä, ellei hän
samassa silmänräpäyksessä olisi surmannut itseään. Nämä rohkeat,
nuoret ritarit olivat anastaneet hänen ruumiinsa. He tahtoivat näin
julkisesti osoittaa kunnioitustaan drotsi Hesselin jalolle pojalle,
ilmaisten tälle pitävänsä hänen kuolemantuomiotaan vääränä, sekä
kantoivat osanottavina kunnioitetun ystävänsä ruumiin mestauspaikalta.
Katkeroituneina he mutisivat rohkeita moittivia sanoja "uudesta
verihallituksesta". Tyytymättömät mainitsivat kuninkaan nimen
uhkauksin, mutta prinssi Oton nimen riemuhuudoin.
Jalo Folgvard ritari makasi paareilla kädet ristissä rinnalla.
Hänen rohkeilla kalpeilla kasvoillaan oli pyhän innostuksen kaunis
ilme. Hänen viimeiset sanansa olivat olleet: Rakkaus ja vapaus!
Hän oli juhlallisesti valalla vakuuttanut kuningatar Helvigin
ja oman viattomuutensa ja lopuksi hän oli kehoittanut kansaa ja
uskollisia ystäviään tarttumaan aseisiin isänmaan vapauden ja Tanskan
ritariston kunnian puolesta Ebbesenin lippujen alla, jalo prinssi
Otto johtajanaan. Kullattu tikari, jolla hän oli vapauttanut itsensä
häpeällisestä kuolemasta, oli vielä kuin kiinnikasvaneena hänen
sydämessään ja siihen oli kiinnitetty verinen rikkirevitty palanen
naisen hansikkaasta.
Kuningattaren viittauksesta pysähtyi ruumissaattue kadulle. Hänet oli
jo tunnettu. Huhu hänen tulostaan oli kulovalkean tavoin levinnyt
kaupunkiin ja katseltiin kummeksien kalpeata, outoa naista, jota
kaikki kuiskaten kutsuivat kuningattareksi ja joka oli tullut tänne
pelastamaan rakastettuaan kuolemasta. Horjuvin askelin lähestyi hän
ritarin ruumista ja vaipui surun murtamana maahan paarien viereen. Hän
oli kaunis sanattomassa tuskassaan kumartaessaan päätään Folgvardin
veristä rintaa kohti. Nähdessään nyt morsiushansikkaansa hänen
lävistetyn sydämensä kohdalla, tulvahti kyynelvirta hänen poskilleen,
ja hänen päänsä painui yhä syvemmälle ritarin rintaa vasten. Ei
kukaan saattanut nähdä tätä surullista kohtausta unohtamatta hetkeksi
kaikki vihamieliset huhut kuningatar Helvigistä ja tuntematta
vilpitöntä sääliä onnetonta kohtaan, joka nyt näytti unohtaneen kaiken
säätyeroituksen ja ihmisten tuomion pelon. Voimakkaasti ja arvokkaasti
kohottautui hänkin jälleen paarien äärestä ja antoi saattueelle merkin
kulkea eteenpäin ja itse hän jatkoi horjuvin askelin ja osanottavan
hovinaisensa käsivarteen nojaten kävelyään kaupunginportin läpi,
josta hovimestari, ollen aivan suunniltaan tämän kaikkia hovitapoja
vastaan sotivan katukohtauksen johdosta, nopeasti nouti valtiattarensa
matkavaunuilla ja piilotti hänet uteliaan kansanjoukon katseilta.
Folgvard Lagmansonin kohtalo sekä Helvig kuningattaren äänetön suru
hänen paariensa ääressä olivat tehneet syvän vaikutuksen kaikkiin,
jotka olivat olleet sen todistajina. Kun kuningatar lopultakin pitkien
neuvottelujen jälkeen oli päättänyt palata kuninkaan luo, ja epäsopu
heidän välillään näytti tasaantuneen, kävi hän seuraavana syksynä
Sönderborgista palatessaan Folgvardin haudalla Nyborgissa, tehden
siellä lahjoituksia kirkolle ritarin sielun puolesta. Kuningattaren
syvää surua ja sitä kunnioitusta, jota hän osoitti rakastetulleen
tämän ruumispaarien ääressä sekä hänen haudallaan kuvaa kansanlaulu
seuraavissa säkeissä:
"Nuori ritari konsaan kunniaa
ei suurempata saa:
hänen paareinsa ääreen polvensa
itse kuningatar notkistaa.
Tuo Tanskan kuningatar Helvig
hänen istuvi haudalleen,
tuhat-markoin keltaista kultaa hän
hänen jakavi muistolleen.
Tuo Tanskan kuningatar Helvig
pois ratsasti orhillaan,
pois ratsasti hän -- vaan murhe
on hällä saattonaan."
Tämä kansanlaulu Folgvardin kunniaksi oli sitten vuosisatoja suosittu
laulu Tanskassa. Se osanotto, millä kuningatar Helvigiä tässä laulussa
mainitaan, todistaa hänen surunsa Folgvardin kuolemasta sekä hänen
moitteettoman suhteensa tähän hänen ritarilliseen suosikkiinsa jossain
määrin sovittaneen kansan mielessä onnettoman kuningattaren rikoksen
ja saaden sen unohtamaan hänen julmuutensa kuuluisaa Tove Podebuschia
kohtaan.
Koleana syysiltana lokakuun loppupuolella, oltuaan vuoden
Sönderborgissa, lähestyi kuningatar Helvig ääneti ja surumielisenä
Vordingborgia, ympärillään taaja joukko herroja ja naisia, joiden
ruhtinaallisen loiston tuli korvata tästä juhlakulkueesta puuttuvan
ilon ja rakkauden. Kuningas joka hovimiehineen ja ritareineen oli
astunut häntä vastaan linnan ulkopuolelle seisoi huolimattomasti
nojaten puiston aitaan kuningattaren seurueineen lähetessä.
Drotsi Podebusoh sekä vieras marski seisoivat häntä lähinnä, ja
he jatkoivat iloista keskusteluaan, kunnes kuningatar seurueineen
oli linnan edustalla. Nyt avasi Podebusch puistoaitauksen portin,
jääden kohteliaasti seisomaan hattu kädessään kuninkaan lähestyessä
kuningattaren hevosta ja auttaessa häntä satulasta. He tervehtivät
toisiaan ääneti ja kylmästi ja astuivat muutaman askeleen eteenpäin,
kumpaisenkaan tahtomatta keskeyttää hiljaisuutta. Toven komeasti puetun
veljen näkeminen näytti koskevan kuningattareen, ja hän astui ylpeästi
hänen ohitseen tervehtimättä häntä.
"Tervetuloa, kuningatar Helvig", sanoi vihdoinkin kuningas katkeran
ivallisesti mitä välinpitämättömimmällä äänellä, nöyrien hovimiesten
vetäytyessä hiukan syrjään. "Ovatko silmänne tulleet vetisiksi kovasta
tuulesta? Tai onko teillä taas ollut liikuttava kohtaus Nyborgissa?"
"Minä olen nähnyt ritari Folgvardin haudan ja olen huolehtinut hänen
sielustaan", vastasi kuningatar. "Luettaneeko sekin minulle viaksi?"
"Tunteellinen nainen lienee oikeutettu tekemään sen uskollisen
rakastajansa muistoksi", sanoi kuningas katkerasti. "Olihan hän minun
edeltäjäni teidän suosiossanne ja teidän onnellinen ihailijanne."
Helvig kalpeni ja vaikeni, ja kuningas kääntyi leikkiä laskien
Podebuschin puoleen, joka ei ollut kuulevinaan jälleen yhdistyneiden
puolisojen lyhyttä sananvaihtoa.
Sitten vasta kun oli tultu linnaan, ja kuningattaren jäykät
vastaanotto-juhlallisuudet olivat ohitse, lähestyi kuningas taas häntä
ja heillä oli lyhyt kahdenkeskinen keskustelu.
"Eikö edes Folgvardin veri ole hälventänyt teidän alhaisia ajatuksianne
meidän suhteestamme ja minun kunniastani?" kysyi Helvig tuskallisen
moittivasti. "En ikinä olisi jälleen astunut jalallani teidän
valtakuntaanne, jos olisin odottanut sellaisen vastaanoton."
"Elkäämme alottako siitä mihin viimeksi lopetimme," vastasi Valdemar.
"Olkoot ajatukset tullivapaita, Helvig, olkoot ne sitten yleviä
tai alhaisia -- kaikessa tapauksessa -- me voimme minun mielestäni
olla kuitatut keskenämme, vaikka Folgvard olisikin ollut enkeli.
Kuolihan hän oman ylpeän kätensä kautta, tahtomatta edes odottaa
meidän armahdustamme. Hänen tähtensä kansa nyt laulaa teistä.
Huolimatta kuulusta saunajupakasta voitte te vielä tulla katulaulujen
liikuttavaksi sankarittareksi. Te olette tänä vuonna ajatellut enemmän
Folgvard Lagmansonia kuin minä Tove neitiä. Sen osoittaa kunnianarvoisa
ulkomuotonne. Minä käytän myöskin vapauttani, mutta päästäkää minut
kuulemasta hänen nimeään."
"Sanokaa minulle vain yksi asia, ankara herra puolisoni", sanoi
Helvig syvästi loukkaantuneena, "silloin olen tuomiopäivään saakka
puhumatta siitä minkä vuoksi vuodessa olen vanhentunut, niinkuin hyvin
kohteliaasti huomautitte. -- Sanokaa: kuoliko Folgvard sillä tavoin
vain Helvigin tahrien?"
"Parantaisiko se asiaa -- muuten, vastatkoon siihen laki ja minun
drotsini. Se on valtioasia, sillä en tahdo vaivata muuta kuin
neuvostoani. Ajat ovat tarpeeksi vakavat, Helvig kuningatar. Elkäämme
tehkö niitä vaikeimmiksi kuin mitä tarpeellista on. Monta huimaa
päätä täytyy vielä pudota, ennenkuin Valdemarien vanha valtaistuin
on turvattu. Mutta neuvoston, leirin sekä mestauspaikan ulkopuolella
täytyy täällä olla iloista elämää. Jollemme voi olla iloisia, niin
olkaamme ainakin viisaita ja elkäämme ainakaan kiusatko toisiamme
kuoliaaksi ikävällä surulla. Tavatkaamme ainoastaan silloin, kun
voimme katsoa toisiimme -- ystävällisesti." Näin sanoen jätti kuningas
vaikenevan, syvästi loukatun kuningattaren, joka astui jälleen
vanhoihin, synkkiin huoneisiinsa Vordingborgin linnassa vaipuneena
hiljaiseen, kyyneleettömään suruunsa.
Ei itkenyt hän, ei hymyillyt,
niin vaikea häll' oli vaiva.
laulettiin hänestä kansanlaulussa, ja Helvigin suru Folgvardin kuoleman
johdosta oli niin suuri että kun hän ensi kertaa näki kuninkaan
rakastajansa kuoleman jälkeen, hänet seuraavana aamuna löydettiin
melkein elottomassa tilassa vuoteessaan ja häntä pidettiin muutamia
tuntia todella kuolleena. Huhusta, että hän olisi kuollut suruun
ritarillisen rakastajansa kuoleman johdosta, ovat myötätuntoiset kansan
laulut muodostaneet romantillis-traagillisen lopun kuningatar Helvigin
ja drotsi Pietari Hesselin pojan väliselle onnettomalle rakkausjutulle.
Hänen elämänsä ja vähemmän onnellinen avioliittonsa tulivat sittemmin,
kuten tunnettua, tärkeiksi Tanskalle ja koko pohjois-maille. Mutta
Folgvardin kohtalo lyhensi epäilemättä hänen päiviään, eikä Helvig
koskaan saattanut unohtaa purjehdusta Nyborgiin ja uskollisen ritarin
näkemistä ruumispaareilla.