Kolme kuukautta tämän onnettomuuspäivän jälkeen Vordingborgissa istui
ritari Folgvard eräänä koleana syyspäivänä soittokoneineen linnan
parvekesalissa. Kuninkaan linnassa ja autiolla linnanpihalla oli
hiljaista, kaikki olivat menneet levolle. Vain porttivahdin kuultiin
silloin tällöin puhaltavan torvellaan joitakin sankarilauluja. Folgvard
katsahti ylös säteileviin tähtiin ja antoi iltatuulen suhista soittimen
kielissä, lyöden itse silloin tällöin jonkun soinnun hälventääkseen
omia synkkiä aavistuksiaan. Mutta turhaan hän koetti karkoittaa
kalvavia epäilyksiään ja raskaita ajatuksia, jotka tuon merkillisen
päivän jälkeen olivat ahdistaneet häntä. Vain tunnin päivässä hän
näytti onnelliselta, silloin kun hän iltarukouksen jälkeen auringon
laskiessa sai astua suureen naissaliin huvittamaan kuningatar Helvigiä
ja hänen hovinaisiaan laululla. Kuningatar istui mielellään silloin
avonaisella parvekkeella, josta aukeni silmien eteen kaunis näköala
merelle ja Tanskan saarille. Kun Folgvard silloin näki nuo hänen
mielestään niin kauniit silmät ja tuon vartalon, joka huolimatta
siitä, että se jo ilmeisesti oli kukoistuskautensa sivuuttanut,
syntyi ihmeellinen loisto hänen silmiinsä, hänestä tuntui kuin olisi
korkeampi ja kauniimpi maailma kehittynyt hänen sielussaan, ja hän
hurmautui autuaista mielikuvista ja sävelistä, jotka aivankuin
huuhtoivat pois kaiken likaisuuden ja tartunnan syntisestä maailmasta
ja nostattivat uuden taivaan ja uuden maan ajatusten syvyydestä ja
ikuisen elämän lähteestä hänen sisimmässään. Hän piti velvollisuutenaan
välttää jokaista kohtaamista kuningattaren kanssa, mikä olisi voinut
antaa juorupuheille vähintäkään aihetta ja vahingoittaa vielä lisää
kuningattaren mainetta. Hän tuntui aivan pelkäävän, että joskus joku
sana tämän omasta suusta särkisi hänen kauniin unelmansa kuningattaren
sielun ylevyydestä ja puhtaudesta, joihin hän haaveilevassa
rakkaudenhuumeessaan oli pannut koko elämänsä.
Sekä linnassa että kaupungissa oli päivä ollut rauhaton. Huhu kertoi
suuresta tappiosta, jonka kuningas muka oli kärsinyt Kallundborgissa
siten että kreivi Henrik, joka oli tullut linnan ruotsalaiselle
päällikölle avuksi, oli hyökännyt hänen leiriinsä ja lyönyt hänet.
Kukaan ei tiennyt mitä uskoa tästä. Kansa kasautui ryhmiin ja puhui
kaikkialla tappiosta, vasta illalla alettiin rauhoittua toivoen
huhun olevan väärän. Mutta nyt kuuli Folgvard äkkiä kovaa melua
linnanpihalta. Portti avattiin melkoisen suurelle soturijoukolle,
joka oli puettu ritarillisiin varustuksiin. Siinä oli kuningas itse
kaikkine hovimiehineen ja vähäinen määrä saksalaisia palkkasotureita.
Sotajoukko oli todella lyöty ja hajoitettu. Kallundborgin piiritys
oli lakkautettu, ja Valdemar oli kadottanut kaksi tuhatta miestä.
Hänen paluunsa Vordingborgiin ei ollut erikoisen imartelevaa tämän
hänen ensimäisen ja epäonnistuneen sotaretkensä jälkeen. Hän tuli
sentähden edeltäkäsin ilmoittamatta ja myöhään kaupunkiin kiiruhtaen
linnaan kaikessa hiljaisuudessa, odottamatta tai toivomatta mitään
tuliaistervehdystä kaupungin tyytymättömiltä asukkailta.
Menetetty taistelu ei kuitenkaan ollut vähentänyt kuninkaan rohkeutta
eikä mitenkään erikoisesti vaikuttanut hänen iloiseen mieleensä;
ainakin näytti hän tyytyväiseltä eikä antanut kenenkään huomata
epämieluista tunnettaan palatessaan nyt lyötynä pakolaisena takaisin
linnansa pihalle.
"Meidän juutilainen profeettamme oli oikeassa sillä kertaa", mutisi
hän välinpitämättömällä äänellä Stig Antinpojalle, viskautuessaan
alas hevosensa selästä linnanpihalla. "Nuo ostetut sielut toivat
kirouksen mukanaan -- ne eivät olleet ainoankaan kalkin arvoisia --
olisimme voineet säästää tämän lainan Herraltamme. Piispa oli oikeassa.
Heitimme helmiä sioille ja autuuksia koirille. -- Vahinko ei kuitenkaan
ollut suuri", lisäni hän ja nauroi, lähestyessään parvekesiltaa.
"Tuo tyhmä sota maksaa enemmän kuin voidaan, ostaa maita ja linnoja.
Kreivi teki minulle paremman palveluksen kuin hän aavistikaan: kolmen
kuukauden palkalla vapaudumme me nyt saksalaisista velkojistamme aina
kiirastuleen saakka. -- Ah, minun pikku Toveni!" huudahti hän äkkiä
synkän totisesti, hänen katseensa sattuessa siihen hämärään paikkaan
parvekekatoksen alla, missä hän viimeksi vappujuhlassa oli nähnyt
ja syleillyt kaunista Rügenitärtä. "Täällä on tapahtunut suurempi
onnettomuus kuin kaikille noille ostetuille sankareille yhteensä."
Podebusch oli nyt myös laskeutunut hevosensa selästä ja astui ääneti
ja synkkänä parvekesiltaa kuninkaan jälessä. Ritari Folgvard oli
vetäytynyt parvekekatoksesta lyhdyillä valaistuun etusaliin, jossa hän
kuningattaren hovimiesten kanssa tahtoi ottaa vastaan kuninkaan ja
todistaa sekä oman että ystäviensä syyttömyyden. Nyt oli tullut tuo
tärkeä hetki, jota hän kolme kuukautta oli odottanut; mutta kuningas
ei näyttänyt olevan nyt erikoisen myöntyvällä ja lempeällä tuulella.
Vanha hovimestari vapisi kovin hämillään esittäessään hänelle ritari
Folgvardin kuningattaren uutena drotsina, joka oli täällä samalla
panttivankina Brattingsborgin Sven Tröstin ja hänen puolisonsa
puolesta, jotka hänen armonsa oli vapauttanut.
Pitämättä Folgvardia edes katseen arvoisena kuningas kysyi ankaralla,
melkeinpä peloittavalla äänellä: "Missä on Tove neitsyt, herra
Podebuschin sisar? Täällähän on piru riehunut sillaikaa kun minä olen
ollut poissa. Minulle on sanottu, että hänet on keitetty tai paistettu.
Elääkö hän? Vastaa minulle ihminen?"
"Tavallaan, teidän korkeasti kuninkaallinen, suurivaltaisin armonne!"
änkytti hovimestari väräjävin äänin. "Hänen elämästään on toivoa,
sanoo linnanpappi. Mutta voi kestää kauvan, ennenkuin hän jälleen
täydellisesti saa entisen ulkonäkönsä. Muuten onnettomuus on tapahtunut
linnan sivurakennuksessa ja kuuluu linnan voudin --"
"Voi niitä katalia ihmisiä, joilla on osansa tässä rikoksessa!"
keskeytti kuningas hänet kauheassa vihassa ja polki lattiaan,
tarttuen samalla miekkansa kahvaan. "He eivät vältä oikeuden mukaista
rangaistusta niin varmasti kuin minä olen Tanskan kuningas. Minä tiedän
teidän olleen täällä tuona onnettomuuspäivänä, Folgvard Lagmanson!"
jatkoi hän kiivaasti ja kääntyi vaikenevaan synkkään ritariin.
"Minä tiedän että te olette johtanut kuningattaren puuttumaan minun
tuomio-oikeuteeni -- minä tiedän teistä enemmän kuin tämän. Teidän
kohtelias palveluksenne on nyt lopussa. Te matkustatte tällä hetkellä
Nyborgiin valtiovankina. Siellä odotatte tuomiotanne."
Folgvard laski miekkansa kuninkaan jalkojen juureen ja kumarsi. "En
pelkää laillista ja oikeudenmukaista tuomiota, kuningas Valdemar",
sanoi hän rauhallisesti. "Mutta varokaa vuodattamasta viatonta
verta, älkää unohtako, mitä te olette velkaa maanlaille ja Tanskan
ritaristolle!"
"Minä en unohda mitä olen velkaa teille. Ylimielisen tanskalaisen
ritariston olen kyllä opettava", vastasi kuningas suuttuneena. "Te
voitte olla yhtä varma mestauslavasta kuin minä olen varma siitä, että
te olette tyhmänylpeä petturi ja syypää majesteettirikokseen."
"Ellei laki tuomitse drotsi Pietari Hesselin poikaa, ei teidän väärä
tuomionne voi taittaa hiustakaan hänen päästään", sanoi Folgvard
rohkean ylpeästi. "Tanskan kansa ei ole valinnut teitä hallitsijakseen
palauttaakseen taas Geertin aikuisen laittoman verihallituksen. Herra,
muistakaa Tanskan viimeisen itsevaltiaan kuolemaa ja mihin tanskalainen
rohkeus ja ritarillinen miehuus pystyvät! Kuningassuvulla on vanhempi
ja jalompi haara -- eikä Ebbesenin poikia milloinkaan tule puuttumaan
Tanskasta."
"Hahaa!" huudahti kuningas ääneen nauraa hohottaen. "Nyt te säästätte
meiltä kaikki turhat oikeusrettelöt, ritari Folgvard! Ei mikään laki
voi paremmin tuomita teiltä tuota päätä, jota niin korkealle kohotatte
kuin teidän omat julkeat, kapinalliset sananne."
"Sekä sanoistani että töistäni minä vastaan vapaana tanskalaisena
miehenä", jatkoi Folgvard pelottomasti. "Kukaan ei voi estää
minua mainitsemasta sitä minkä joka mies tietää, mutta jonka te
ylimielisyydessänne näytte unohtavan, kuningas Valdemar, sillä
mahtavalla voitonnimellänne te ette ole tuoneet vielä meille ei
suuruutta eikä kunniaa."
"Pankaa hänet kahleisiin!" käski Valdemar, äärimmilleen suuttuneena.
"Viekää hänet Nyborgiin vankitorniin! Kolmen päivän kuluttua on tuo
kukko lakannut kiekumasta."
"Pankaa orjat kahleisiin!" huusi Folgvard. "Heittäkää laintuomitsemat
pahantekijät vankiloihinne! Mutta jos te olette ritari ja kunnian mies,
kuningas Valdemar, niin elkää häväiskö itseänne ja Tanskan ritaristoa.
Jos ette tahdo tahrata Tanskan kruunua, niin muistakaa lupaustanne ja
kädenlyöntiänne."
"Minun tahtoni on voimakkaampi kädenlyöntiäni", vastasi kuningas
ylpeästi hymyillen. "Kuitenkin -- säätynne mukaisesti pääsette täältä
Nyborgiin, oikukas herra Folgvard pelimanni. Minä en unohda teidän
olleen kuningattaren drotsin ja ritarin. Minä tiedän teidän oleskelleen
naistuvassa, kauniiden neitosten ja rouvien ilona."
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon viimeisenä hetkenäni", sanoi
Folgvard juhlallisesti ja kohotti oikean kätensä kuin pyhimpään valaan,
"minä en tullut sinne missään alhaisessa tarkoituksessa! Sen voin
kuolemallani vannoa todeksi."
Kuningas loi häneen läpitunkevan katseen, joka lopuksi osui ritarin
rintaan, mistä näkyi palanen kuningattaren rikkirevittyä hansikasta.
"Vai niin", mutisi Valdemar katkerasti nauraen ja poistui huoneesta.
Vähän senjälkeen nähtiin ritari Folgvard Lagmanson kahleitta ja
vapaana, mutta lukuisan ratsumiesvartion ympäröimänä, ratsastavan
ulos Vordingborgin linnanportista, monen osanottavan katseen
seuraamana. Linnassa valitettiin hänen onnettomuuttaan, varsinkin
naistuvassa, sillä linnan naisväki piti paljon nuoresta, rohkeasta
ritari Folgvardista. Kuningatar oli sairastunut, kerrottiin, ja hänen
huoneissaan näyttiin levottomasti liikuttavan kynttilöiden valossa.
Keskiyön aikaan käveli kuningas kiivain askelin edestakaisin
salakammiossaan. Ritari Podebusch seisoi palavin poskin kiihtyneenä
hänen työpöytänsä ääressä ja piteli asiakirjaa kädessään. Kuningas
seisattui pari kertaa ja polkaisi lattiaan. "Mikä surkea näky!"
huudahti hän. "Ne pedot! Kohdella turvatonta naista tuolla lailla vain
senvuoksi ettei hänellä ole kivisydäntä, vaan voi rakastaa ruhtinaassa
muutakin kuin hänen arvoaan ja asemaansa! -- Ja kuitenkaan he eivät
ole hituistakaan parempia, senkin tekopyhät hyveiden esikuvat! Haa,
Podebusch, minä tunsin morsiushansikkaani! Juuri sinä hetkenä, jolloin
olin uskoa hänen petolliseen valaansa ja aijoin vapauttaa hänet,
huomasin hansikkaan pistävän esiin hänen takkinsa rintamuksesta."
"Tunsitteko enää minun onnetonta sisartani, herra?" kysyi Podebusch.
"Hänellä ei ole ollut onnea Tanskassa. Jos hän jäisikin eloon, niin
hän on menettänyt kauniin ulkomuotonsa, ja luonnollisesti myöskin
teidän ystävällisen osanottonne, armollisin kuninkaani!" Hän huokasi
syvään, katseessa puoleksi surumielinen, puoleksi viekkaan tutkiva
ilme, kuninkaan astellessa yhä kiivaammin edestakaisin. "Me sisarukset
jätimme onnettomana hetkenä metsiemme yksinäisyyden ja onnellisen
Rügenimme seurataksemme kohteliasta kuningas Valdemaria Tanskaan."
"Mikä minä olen mielestäsi, Podebusch?" kysyi kuningas seisahtuen hänen
eteensä, ja hänen katseestaan välähti hetkellinen surumielisyyden
tunne. "Arveletko Valdemarin katsovan aina vain ulkonaiseen
kuoreen? Etkö luule minun panevan mitään arvoa todellisiin luonteen
ominaisuuksiin, lempeyteen ja miellyttävään olemukseen? Ehkä minä olen
vaihtelevainen ja kevytmielinen, mutta marmorisydäntä ei minulla ole;
enkä minä myöskään ole kiittämätön tuuliviiri. Jos hän vain paranee ja
saa jälleen entisen eloisuutensa, ei hän milloinkaan ole ruma minun
silmissäni. Hän on nyt minulle tuhatkertaa rakkaampi kuin ennen. Nyt on
minun sydämeni jakamattomasti hänen. Minä en milloinkaan unohda miten
hän ja sinä olette kärsineet minun tähteni, tuossa käteni." Hän puristi
pikaisesti Podebuschin kättä ja jatkoi kiivasta käyntiään.
"Kiitos hyvistä aikeistanne, suurvaltaisin herra!" jatkoi Podebusch
alakuloisesti. "Mutta tuskinpa edes teidän mahtava suojeluksenne voi
tehdä minua ja minun sisarparkaani onnellisiksi. Asia on nyt yleisesti
tunnettu, ja meidän niin kutsuttu kunniamme tahrattu. Yleisö on ankara
siveellisyystuomari -- suuri maailma varsinkin -- mitä enemmän hyveitä
sitä enemmän kunniaa. Tällä hetkellä on sääli meidän puolellamme ja
hyvänsuopaisuudesta tällä kertaa saamme olla rauhassa. Mutta jos
teidän osanottonne kautta onni kääntyy meille suotuisaksi, niin alkaa
kateellisuus versoa ja myrkylliset kielet vapaasti toimia. Yötä
päivää he toitottavat teidän korviinne miten vieraat suosikit ovat
tuottaneet onnettomuutta maalle ja valtakunnalle. Te ette saa lepoa ei
makuuhuoneessanne eikä rippituolissa, ei neuvostossa eikä salakammiossa
ennenkuin suostutte hyveellisten kirkujoiden vaatimuksiin ja ajatte
meidät maasta. Jättäkää meidät kokonaan oman onnemme nojaan, herra
kuningas!"
"Ei, ei!" huudahti kuningas kärsimättömästi ja polkaisi jalkaa.
"Te jäätte minun luokseni. Te olette minun uskollisimmat ystäväni
kuolinpäivääni saakka -- huolimatta ihmisten puheista -- huolimatta
maallisista ja hengellisistä korvaankuiskuttajista! Tästä lähtien sinä
olet minun drotsini, Podebusch, ensimäinen mies neuvostossani. Ei
kestä kiittää! Sinä olet sopiva siihen virkaan! Sinä saat sinetillä
varustetun valtakirjani virkaasi; heidät pakoitetaan kunnioittamaan
sinua. Nyt ei enää sanaakaan siitä asiasta. Onko Folgvardin tuomio
valmis?"
Uusi drotsi polvistui, ja ilo loisti hänen ovelasta katseestaan, ja
hän painoi kuninkaan käden huulilleen. "Tässä, armollisin herrani ja
kuninkaani", sanoi hän nyt kiireisesti ja ojensi noustuaan kuninkaalle
kirjoitetun pergamenttilehden. "Mutta ettekö halua siirtää sen
vahvistamista huomiseen? Eipä siltä, että tässä tarvitsisi epäröidä;
mutta se voisi häiritä yöuntanne. Sanotaan olevan epäterveellistä
maatapannessa vahvistaa kuolemantuomioita, enkä minä mitenkään tahdo
kiirehtiä tekoa, joka voisi näyttää harkitsemattomalta, sekä olisi
ristiriidassa teidän antamienne vakuutusten ja lupausten kanssa."
"Hm, yörauhaa -- vakuutuksia!" toisti kuningas otsa rypyssä. "Parhaiten
nukkuu työnsä tehtyä. Olethan laittanut sinettivahan järjestykseen.
Ei mitään arveluita! Jos hän olisikin vain nöyrän rakastuneen narrin
tavoin laulanut lauluja naistavassa; mutta onhan hän Ebbesenin
uskaliaimpia ystäviä, kuuluen Oton kapinalliseen puolueeseen. Hän
menettää päänsä, huolimatta Tanskan uhmailevasta ritaristosta ja
maailman kaikista sopimuksista."
"Entä kuningatar, teidän armonne! Hän varmasti rukoilee ritarinsa ja
neuvonantajansa puolesta", sanoi Podebusch viekkaan näköisenä. Hän oli
nopeasti tarttunut kuninkaan sinettiin ja leikki nyt sillä. "Hän on
varmasti pian täällä, ja panee maan ja taivaan liikkeelle pelastaakseen
kauniin suosikkinsa elämän."
"Silloin hän saa kiitoksen Tovesta, ja silloin sinä jo olet matkalla
Nyborgiin, mukanasi Folgvardin kuolemantuomio", vastasi kuningas
kiivaasti ja riisti sinetin Podebuschin kädestä. "Kas niin!" jatkoi
hän ja painoi sinetin valmiiseen vahaan. "Pois nyt! Tuomio pannaan
viipymättä täytäntöön."
"Kun te käskette, herra kuningas, täytyy minun totella", sanoi
Podebusch nöyrällä äänellä ja pisti talteen sinetöidyn valtakirjan.
"Puolen tunnin kuluttua te kuulette minun nopeimman ratsuni kavioiden
kapseen linnanpihalta." Sen sanottuaan hän kumarsi syvään ja poistui.
Kuningas astui edestakaisin salakammiossaan ja seisoi pari kertaa
hiljaa, käsi otsalla, ikäänkuin levottomiin ajatuksiin vaipuneena.
"Podebusch!" huudahti hän hiljaa astuen päättäväisesti ovelle, mistä
uusi drotsi äsken oli kadonnut. Mutta samassa aukeni kuningattaren
huoneen sala-ovi. Helvig seisoi ovella kalman kalpeana, lepattava,
kynttilä kädessä. Kuningas oli kääntynyt häneen päin; mutta
ehdottomasti vavahtaen hän peräytyi askeleen. Hän ei ollut milloinkaan
nähnyt naista näin suurissa sieluntuskissa. Hänen kasvonsa ja jäsenensä
näkyivät olevan kivettyneet tuskasta ja kärsimyksistä. Hän koetti
liikahtaa, mutta jäi seisomaan; hän koetti puhua, mutta ei voinut.
Lopulta putosi kynttilä hänen kädestään; hänen, kätensä liittyivät
yhteen; hän taivutti puoleksi polviaan, ikäänkuin aikoen polvistua.
"Armoa!" änkytti hän. "Ei, oikeutta, julma kuningas!" huudahti hän
kovemmalla äänellä astuen ylpeästi kynnyksen yli. "Hän ei ole missään
rikkonut lakia -- hän oli minun suojelukseni alainen -- hän on Tanskan
puhtain ja jaloin ritari" --
Kuninkaan kasvot sävähtivät suuttumuksesta punaisiksi, mutta hänen
silmissään oli katkera kylmyys. "Puhutteko te siitä jalosta ritarista,
joka lauloi lumouslauluja kuningatar Helvigille, sillaikaa kun Tove
neitsyt paistui saunassa?"
"Elävän Jumalan nimessä, hän on syytön!" vastasi Helvig, ja veri palasi
taas hänen poskilleen. "Minä olin syyllinen koko onnettomuuteen. Minä
unohdin, missä tuo kurja olento oli, kunnes --"
"Kunnes te uskoitte hänen tukehtuneen ja paistuneen", keskeytti
kuningas hänet. "Kunnes kivetkin heltyivät hänen tuskistaan, ja vangit
mursivat auki hänen paistinuuninsa."
"Oi, elkää enää puhuko tästä onnettomuudesta! Se oli melkein viedä
minut hautaan", sanoi Helvig, kohottaen kätensä polttavalle otsalleen
"Kuitenkin, hän elää vielä", jatkoi hän ja kohotti taas ylpeästi
päänsä. "Hän voi vielä tulla kauniiksi ollakseen taas kuningas
Valdemarin rakastajattarena, mutta hänen oikea kuningattarensa saa
sillaikaa kuolla suuttumuksesta ja häpeästä. Niin, minä myönnän sen:
minä vihasin häntä -- minä alennuin nöyryyttämään häntä -- minä tahdoin
peloittaa häntä, -- mutta hänen kuolemaansa minä en tahtonut. Jos hän
tuli rangaistuksi kovemmin kuin minä toivoin, niin oli se vanhurskaan
Jumalan, tuomio."
"Ei, vanhurskaan Jumalan tuomio tulee vasta nyt", huudahti Valdemar
katseessa hirvittävä ilme -- "se kohtaa ensiksi teidän puhdasta
ystäväänne".
"Tahdotteko te murhata hänet!" huusi kuningatar ja horjahti. "Haa! Te
olette siis yhtä julma ja vääryyttä rakastava kuningas kuin olette
petollinen ja uskoton puoliso. Minä odotan teidän vapauttavan hänet
niin totta kuin toivotte armahdusta syntiselle elämällenne viimeisenä
hetken anne."
"Kolme kuukautta sitten minä tuskin olin niin hyveellinen kuin te,
rouva Helvig", vastasi kuningas, kylmästi ivaten, "sen kyllä myönnän
-- mutta eipä loista pyhimyskehä teidänkään päänne ympärillä. Pyhä
rippi-isänpuhe ei teitä erityisesti kaunista. Taivaallisen Isämme
edessä ei taida olla niinkään suuri synti syleillä salaa kaunista
synnintekijätärtä kuin paistaa hänet elävältä, varsinkin jos ei itse
ole paljoakaan parempi. Jos te omin päin olette minun linnassani
sytyttänyt rovion Tove neidolle niinkuin noita-akalle, niin saa nyt
pyöveli laillisen tuomion mukaan viedä kuningatar Helvigin rakastajan
mestauslavalle."
Kuningatar huudahti ja vaipui tuolille. "Ei!" huudahti hän ja kooten
ylpeän itsetietoisesti kaikki voimansa hän taas nousi ja piteli
kiinni tuolinselkämyksestä. "Te ette saa hänen kuolemantuomiollaan
minua maahan masennetuksi, ei edes sillä häpeän sanalla, jonka
vain teidän oma syyllinen omatuntonne voi keksiä. Minä rakastan
nyt Folgvard Lagmansonia vapaasti -- koko sydämestäni, minä olen
rakastanut häntä ennenkuin sen itsekään tiesin -- mutta me emme ole
keskenämme vaihtaneet sanaakaan, jota ei koko maailma olisi voinut
kuulla -- sen voin valalla vahvistaa." Hän loi kuninkaaseen ylpeän
halveksivan katseen. "Minä poistun nyt heti teidän luotanne ja teidän
kuningaslinnastanne", lisäsi hän päättävästi. "Minä matkustan takaisin
Sönderborgiin. Minä en tahdo enää ikinä nähdä Folgvardin ja minun
kunniani murhaajaa --"
"Aivan niin, rouva Helvig! Teillä on vapautenne, kunnes sauna-asia on
tutkittu lopullisesti," vastasi Valdemar jääkylmästi. "Matkustakaa
Nyborgin kautta, niin saatte ehkä vielä kerran nähdä puhtaan,
uskollisen ritarinne. Jos hän ei kuole teidän tähtenne, niin hän kuolee
kruunun vuoksi, minun ja Tanskan vihollisena. Kuitenkin", lisäsi hän,
hetken vaiettuaan ja kuullessaan ratsun nelistävän linnanpihan yli,
"Jos te tapaatte hänet elävänä huomenna, niin minä tahdon antaa teille
vallan ja valtuuden minun nimessäni vapauttaa hänet mestauslavalta.
Vain puhtaan naisensa huulilta hän vastaanottakoon elämän. Mutta elkää
siinä tapauksessa viipykö liian kauan. Sillä hevosella, jonka kavioiden
kapseen te äsken kuulitte, vei minun drotsini ja Toven veli, äsken
Nyborgiin teidän rakastajanne kuolemantuomion."
"Sinä julma. Vai tällä lailla armahdat sinä syyttömän!" huudahti
kuningatar silmissään katse, missä äkkinäisen ilon kipinä ja mitä
tuskallisin levottomuus yhtyivät melkein mielettömäksi jännitykseksi.
Hän juoksi nuolen nopeudella kuninkaan salakammiosta, ja pian
senjälkeen näki portinvartija sairaan kuningattaren yhden ainoan
hovinaisen ja vanhan hovimestarinsa seurassa, kuolonkalpeana ajavan
Vordingborgin linnanportista, kepeimmissä vaunuissaan varahevoset
mukana vaihtamista varten ja sellaisella kiireellä kuin olisi elämä
kysymyksessä.