Kolmeen ensimäiseen päivään, Vordingborgissa vietetyn vappujuhlan
jälkeen, ei kuningas, vastoin tapaa, mennyt metsästämään. Hän
työskenteli ahkerasti salakammiossa valtioviisaitten neuvonantajiensa
kanssa, ja alituiset viestit kulkivat Kallundborgiin ja sieltä
takaisin. Kuningas oli vaatinut tätä linnaa kruunulle tulevana
ruotsalaisen Erik herttuan kuoltua; mutta se oli vielä Ruotsin
herttuattaren Ingeborgin hallussa, ja tämä antoi päällikkönsä puolustaa
sitä, koska se kuului hänen suosikkinsa, kuuluisan Knut Possen lääniin.
Näiden tärkeitten valtiokeskustelujen aikana ei kukaan näyttänyt
huolehtivan onnettomista erotetuista puolisoista, jotka istuivat
linnan vankitornissa, Stig Antinpoika ei tahtonut nähdä karannutta
tytärtään, kuten hän nimitti häntä, ja Sven Tröstin, kapinoitsijan
kuulustelua ja tuomiota ei näytty myöskään kiirehdittävän. Neljännen
päivän aamuna oli linnassa paljon liikettä. Kuningas ratsasti
palkattujen saksalaisten jousimiestensä etunenässä, marskeineen ja
kaikkine ritareineen, täysissä varustuksissa ulos kaupungista, mukanaan
piirityskoneet, teltat ja muut sotatarpeet. Yleisesti huhuiltiin
Kallundborgin olevan kysymyksessä. Agneta oli nähnyt Podebuschin
ja Stig Antinpojan marssivien soturien joukossa, ja hän tunsi
sydämensä keveämmäksi, vaikka hän kuitenkin oli levoton ajatellessaan
kuningattaren kiivautta ja kiihkeitä uhkauksia. Iltapuolella hän näki
vieraan ritarin ratsastavan linnanpihaan ja tunsi ihmeekseen Folgvard
Lagmanssonin, jonka hän tiesi olevan kuninkaan epäsuosiossa, koska
hän oli Otto prinssin puoluelaisia ja Ebbesenin ystävä, Agneta näki
miten hänet otettiin vastaan linnassa, ja muisti nyt, vaikka melkein
kauhistuksella, sen, mitä hän ei koskaan ollut uskonut, mutta mistä
niin monet puhuivat, että tämä salassa rakasti kuningatarta ja oli
ollut hänen suosikkinsa aina hänen hääpäiväänsä saakka.
Ritari Folgvard ei ollut tullut pitemmälle kuin linnan yleiseen
etusaliin, missä hän mitä kiihkeimmässä mielentilassa joutui
keskusteluun vanhan jäykän hovimiehen kanssa, joka kuningattaren
hovimestarina oli seurannut hänen mukanaan Sönderborgista ja nyt piti
hänen hoviaan Vordingborgissa.
"Vahinko ettette tullut yhtätoista ja puolta tuntia aikaisemmin", sanoi
hovimestari ja kohautti olkapäitään. "Ei, yksitoista ja kolmeneljäsosaa
tuntia ennemmin teidän olisi pitänyt olla täällä", jatkoi hän ja katsoi
tiimalasiin, "silloin olisitte tavannut hänen armonsa kuninkaan täällä
vielä ja olisitte voinut hänelle itselleen esittää tärkeän asianne.
Vaikka, oikein ajatellen, teidän olisi pitänyt olla täällä täysi
kaksitoista tuntia aikaisemmin. Minä en nyt tosiaankaan tiedä, mitä
minä tässä tukalassa asiassa uskallan tehdä tahi sallia -- tai -- --"
Vanha herra näytti äärimmilleen hämmentyneeltä.
"Ei ole kolmatta mahdollisuutta", sanoi Folgvard kärsimättömänä.
"Teillä on vain yksi asia tehtävänä, ja se on että viipymättä
ilmoitatte minut kuningattarelle. Juuri hänen kanssaan minä tahdon
puhua. Kuningas Valdemarin poissaolo ei vaikuta mitään asiaan."
"Ah, sinä rauhan Jumala! ei vaikuta mitään asiaan?" sanoi hovimestari
kauhistuneena ja katsoi arasti ympärilleen. "Te puhutte aivan
julkeasti, herra Folgvard -- On onni että olemme kahden. Asiahan
koskee, kuten sanotte, niitä kahta omituista valtiovankia, joista
kukaan täällä ei tiedä mitään", jatkoi hän kuiskaten. "Heihin nähden
täällä ei ole käskyvaltaa kellään paitsi kuninkaalla itsellään ja
mahtavalla linnanpäälliköllä; ja juuri mitä näihin vankeihin tulee ovat
sekä linnanpäällikkö että herra Podebusch velvoittaneet minua mitä
suurimpaan varovaisuuteen -- ja sitäpaitsi --"
"Teillä ei voi olla mitään edesvastuuta", keskeytti hänet, Folgvard.
"Kuinka pitkälle kuningattaren valta tässä voidaan ulottaa kuninkaan
poissa ollessa, täytyy hänen itsensä parhaiten tietää, samoinkuin
tahtooko hän ottaa minut vastaan. Minä pyydän teitä vain ilmoittamaan
hänelle nimen ja pyyntöni päästä hänen puheilleen."
"Tuntiin ja viiteen minuuttiin on se aivan mahdotonta", vastasi
hovimestari ja katsoi jälleen tiimalasiin. "Hänen armonsa on ollut
huononvointinen. Juuri tähän aikaan hän on viimeisten yhdeksän
päivän kuluessa suvainnut mennä kylpyhuoneeseensa. Sitäpaitsi on
muuan vieras naishenkilö hänen luonaan ja hänellä itsellään on ollut
armo erikoisesti määrätä minulle, etten minä tänään saa laskea ketään
ihmistä tahi elävää olentoa naissaliin, ennenkuin soi rukoukseen ja hän
ehkä armollisimmin käskee pitämään jumalanpalvelusta kappelissa."
Kärsimättömän ritari Folgvardin täytyi rauhoittua. Hän kulki äänetönnä
edestakaisin etusalissa; mutta hänen rauhattomat kasvonilmeensä
paljastivat salaisen taistelun hänen sisimmässään.
"Oikein ajateltuna, herra Folgvard", sanoi jälleen vanha hovimestari,
"niin sallikaa minun vanhana tuttuna ja ystävänä -- (vaikka minä
pyydän teitä täällä, erikoisista syistä, olemaan mainitsematta tätä
ystävyyttä) -- sallikaa minun kaikessa varovaisuudessa, tahtoisin
sanoa, ollakseni suora -- kahdenkesken puhuen -- etenkin kun se
koskee teidän omaa parastanne -- Oikein ajateltuna -- arvelen
minä -- eikö olisi sekä viisaampaa että varmempaa, jos te ensin
hakisitte käsiinne meidän mahtavan herramme, nuoren kuninkaan
itsensä, ja vakuuttautuisitte hänen armonsa korkeasta armosta omaan
kunnioitettavaan persoonaanne nähden, ennenkuin ryhdytte rukoilemaan
toisten edestä? Ettehän te voine olla tietämätön niistä monista
kummallisista huhuista, jotka ovat levinneet ja koskettelevat teidän
entistä, varmasti aivan puhdasta ja moitteetonta suhdettanne meidän
kaikkien korkean hallitsijattaremme persoonaan sekä teidän salaista
osanottoanne määrättyihin vaarallisiin valtioasioihin. Mutta hiljaa!
se on vaarallinen asia, jota ei saa mainita eikä ajatella hovissa.
Ja sellaisten olosuhteitten vallitessa te uskallatte tulla tänne --
juuri kuninkaan poissaollessa! Vakuutan, että koko ruumiini vapisee
ajatellessani mitä tullaan uskomaan ja päättelemään tästä teidän
täälläolostanne, ja mitä juoruilijat tulevat kuiskaamaan kuninkaan
korvaan, niin minun kuin teidänkin käytöksestä, jos minä sallin teidän
puhua silmänräpäyksenkään kuningattaren kanssa."
"Mitä koko maailman alhaiset ja heikot sielut arvelevat minusta,
ei huoleta minua", vastasi Folgvard ylpeästi. "Mitä minun sieluni
sisimpään kätkeytyy, siitä olen velvollinen tekemään tiliä vain
Kaikkitietävälle. Mutta siitä, mitä olen elämässäni tähän päivään
saakka tehnyt, voin, Jumalan kiitos, vastata jokaisen oikeudentuntoisen
ja laillisen tuomioistuimen edessä koko maailmassa. En ole tullut tänne
ryömiäkseni valtaistuinten edessä ja pyytääkseni mahtavien suosiota.
Etsin vain totuudelle ja oikeudelle aulista sydäntä; mutta etsin sitä
vain sieltä, mistä tiedän sen löytyvän."
"Hiljaa, hiljaa! Elkää puhuko niin äänekkäästi, ja muistakaa missä
olette!" kuiskasi hovimestari ja kuivasi tuskanhien otsaltaan,
tipsutellen ympäri kuin neuloilla ja näpähytellen pitkillä sormillaan.
"Elkää Jumalan tähden tehkö kapinaa täällä linnassa! Jos te vihdoinkin
tahdotte heittäytyä onnettomuuteen, niin saanhan Jumalan nimessä
ilmoittaa teidät, kun aika tulee. Te olette omassa vallassanne, herra
ritari, mutta minä en tunne teitä. En ole nähnyt teitä koskaan ennen.
Se täytyy minun vakuuttaa teille. Te rehentelette niin rohkeasti,
herra Folgvard, aivankuin täällä ei olisi minkäänlaista vaaraa, ja
aivankuin olisitte te herra täällä linnassa. Mutta tahdon kuitenkin
antaa teille hyvän neuvon vanhan tuttavuuden nimessä -- (kuitenkin
pyydän teitä olemaan puhumatta siitä kenellekään) -- vain sen kautta
olen itse saanut elää harmaapäiseksi: Jos tahtoo päästä sisään
mahtavien korkeista ovista ja olla samalla varma vapaasta ulospääsystä
eheänahkaisena niin saa noudattaa hanhen nöyrää tapaa ja kumartaa päätä
varovaisesti, olkoon katto miten korkealla tahansa; sillä kynnys on
väliin vähän liukas ja niljakka, saan kunnian sanoa teille."
"Siitä viisaudesta ei hanhelle ole paljokaan hyötyä Martinmessun
aikoina", sanoi Folgvard ja nauroi katkerasti. "Minä en halua
hanhen onnea hovissa; mutta sen tiedän, että missä Helvig rouva on
hallitsijattarena, merkitsee joutsen enemmän kuin hanhi ja kotka
enemmän kuin luikerteleva tarhakäärme."
"Sallikaa minun vain muistuttaa teitä siitä, ettemme nimitä
kuningatarta vain ilman muuta rouvaksi", huomautti tuskastunut
hovimestari ja silmäsi rauhattomasti kaikkiin oviin.
Folgvard vaikeni ja kääntyi hänestä. Hän huomasi säihkyvin silmin
vanhan harpun, joka riippui lieden luona. Se oli sama, jolla hän
niin usein oli soittanut prinsessa Helvigille ja hänen neitsyeilleen
Sönderborgin naissalissa; mutta nyt se oli unohdettu ja epävireessä.
Hän viritti sen tottuneella kädellä, ja pian kuultiin nuo kauniit
ja sydämeenkäyvät säveleet, joilla hän naissalissa taisi tenhota ja
ihastuttaa kaikki naissielut, ja joissa hän oli löytänyt salaisille
tunteilleen kielen, josta mikään maallinen tuomari ei voinut häntä
tuomita, mutta joka tunki syvemmälle sieluun ja sydämeen kuin
hehkuvimmat sanat.
"Tahdon hankkia tiedon siitä, eikö ole loukkaavaa hyviä hovitapoja
vastaan soittaa niin liikuttavasti hovissa", mumisi hovimestari
ja selaili kirjaa, jonka hän oli ottanut esiin, ja joka sisälsi
kuningattaren hovinpidon säännöt.
Salakammiossa, kolmannessa siitä lukien, istui sillävälin kuningatar
Helvig kullatussa nojatuolissa ompelupöytänsä ääressä. Hänen edessään
seisoi hänen vihattu kilpailijattarensa, pieni rügeniläinen Tove
neitsyt. Heti kuninkaan lähdettyä oli tämä kahden aseenkantajan
kautta saanut käskyn silmänräpäyksessä seurata heitä kuningattaren
luo. Hän oli kuitenkin viipynyt muutamia tunteja ja käyttänyt pitkän
ajan pukeutumiseensa. Mutta sentähden hän olikin saanut seistä kuin
neuloilla kolminkertaisesti niin monta tuntia ulommaisessa naissalissa.
Pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen oli hänet vasta nyt päästetty
tähän kuningattaren sisimpään parvekekammioon, joka salakäytävällä oli
yhdistetty varsinaiseen niin sanottuun naissaliin eli linnarakennuksen
alempaan sivustaan, jossa naispalvelijakunta oleskeli, ja jossa
leipomo, oluenpanohuone sekä kuningattaren kylpyhuone sijaitsivat.
Helvig kuningatar oli muutamia päiviä ollut todella sairas. Hän ei
ollut nähnyt kuningasta eikä ollut ottanut osaa hovin tavallisiin
seurusteluiltoihin yöllisen kevätjuhlan jälkeen, jolloin hänen tanssin
aikana linnanpihassa luultiin vilustuneen. Täällä hän nyt istui
valkeaan kylpypukuun puettuna ilman mitään koristuksia. Hänen pitkät
palmikkonsa olivat huolimattomasti sidotut. Mutta kuitenkin oli jotain
tarkoin harkittua tässä puolittain huolimattomassa vaatetuksessa, missä
hän näytti paljon paremmalta kuin jäykässä kultakankaisessa puvussa,
missä hän tavallisesti esiintyi. Hänen himmeä, hehkuva katseensa
ja kuumeiset poskensa ilmaisivat unettomuutta ja salaista kalvavaa
levottomuutta; mutta jääkylmin katsein hän tarkasteli arasti sisään
astuvaa Tove neitsyttä.
Tuo pieni kaunis tyttönen niiasi syvään ja oli aivan hätääntyneen
näköinen. Veitikkamainen ja uhmaava ilme oli kadonnut. Hän oli
kuten tavallisesti puettuna turhamaisen komeasti ja kauniit muodot
kevytmielisesti paljastettuina. Yllään vihreäsilkkinen avonainen
sindaliröijy ja lyhyt hame seisoi hän pikkuisissa kultasolkisissa
puolikengissään kuin tanssiin koristettuna. Mutta pelko oli
karkoittanut ruusut hänen poskiltaan sekä veitikkamaisen hymyn,
eikä hän tänään ollut läheskään niin viehättävä kuin vappujuhlan
iltana. Kuningatar tarkasteli häntä kauvan vaijeten terävällä
palavalla katseellaan ja näytti mittaavan hänen kasvuaan ja vertaavan
hänen kauneuttaan omaansa heittämällä nopean syrjäkatseen suureen
metallipeiliin kamiinin yläpuolella.
"Mitä käskette, kuningatar, koska olette kutsunut minut?" kysyi vihdoin
Tove pelokkaalla äänellä. "Pelkään teidän armonne suuttuneen minuun."
"Siinä tapauksessa tiedätte kai itse syyn, Tove neito", vastasi
kuningatar pakoitetun rauhallisesti. "Mitä kuiskailitte te salaa
iltamyöhällä parvekkeella minun kuninkaallisen herra puolisoni kanssa?"
"Sen te olisitte kernaasti voinut kuulla", vastasi Tove sävähtäen
tulipunaiseksi, "jos muuten olisi sopinut teidän armollenne kuunnella.
Puhuimme siitä ritarista, joka on kosinut minua -- hänen suhteensa
kysyin neuvoa teidän herraltanne."
"Jaha, minun herraltani?" toisti jälleen kuningatar tukahutetulla
katkeruudella. "Ja sinun uskottusi? Ja minkä neuvon antoi minun herrani
silloin sinulle? Väitetään hänen pyytäneen sinua odottamaan kunnes
saisit kuningatarkruunun keltaisille hiuksillesi. Tule, tahdon nähdä
miten se koru sinua vaatettaa!" Näin sanoen nousi kuningatar kiivaasti
ja otti pöydältä kruununmuotoisen kultaisen otsakoristeen, joka kuului
hänen jokapäiväiseen vaatetukseensa. "Tule!" toisti hän käskevästi
viitaten, otti otsakoristeen ja painoi sen niin kovasti säikähtyneen
tytön päähän, että häneen koski ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Voi, miten surkea kuningatar!" puhkesi Helvig sanomaan katkerasti
nauraen. "Käänny ympäri -- peilaile itseäsi, sinä turhamainen hölmö, ja
katso ihanuutta, josta tahdot myydä sielusi!"
Tove oli jäänyt seisomaan katse alasluotuna, ja kyyneleet vuosivat
hänen poskiaan pitkin. Mutta Helvig tarttui häntä käsivarresta ja
heilautti ympäri peiliä kohti. Tuskastaan ja levottomuudestaan
huolimatta ei Tove voinut olla heittämättä uteliasta ja itsetyytyväistä
katsetta kauniiseen peilikuvaansa. "Ah niin!" huudahti hän tahtomattaan
ja hän näytti silmänräpäykseksi unohtaneen koko hirmuisen asemansa,
"se sopii oikein hyvin! Mutta sehän ei ole oikea -- se jota kannetaan
kruunajaisissa."
"Sitä sinä varmaan tahtoisit kantaa minun sijassani, häpeämätön!"
kuului vastaus halveksivalla äänellä kuningattaren sinipunaisilta
huulilta samalla kun hän tempaisi korun neidon hiuksilta ja heitti
sen lattialle. "Ei, siitä ei koskaan tule mitään, sen voin sinulle
vakuuttaa. Mutta vaatteita ja koruja on sinulla yllin kyllin
senjälkeen, kun neitsyytesi ja autuutesi ei ole merkinnyt sinulle
enempää kuin uusi kaulanauha."
"Kyllä, varmastikin paljon enemmän, teidän armonne", vastasi Tove
rohkeammin ja näytti saavan uskallusta arvokkuuden puutteesta, joka
osoittautui kuningattaren kiihkeässä esiintymisessä. "Tosin olen herkkä
koreilemaan ja komeilemaan, mutta sen voin vakuuttaa teille, etten
koskaan tahtoisi kantaa kruunua ja ojentaa kättäni kuninkaalle, jollei
sydän kokonaan seuraisi mukana. Minulle olisi neitsyyteni ja sydämeni
autuus liian rakas voidakseni myydä itseni sellaisesta kultakorusta
vain tullakseni kutsutuksi kuningattareksi -- vaikkapa koko maailman."
Pureva syytös, joka piili näissä sanoissa, sattui kiusatun Helvigin
sydämeen kuin tikarin pisto. Hän vääntelihe tuolillaan ja piti kättään
kalpealla otsalla. "Sinusta on ehkä jalompaa ja kauniimpaa omistaa
kuninkaan sydän ilman kruunuakin ja kunniattomasti maailman silmissä?"
kysyi hän tuskallisin katsein, jossa katkera kyynel näytti piilevän,
antaen samalla käden vaipua syliinsä ja ylpeän pään painua rinnalle.
"Se on omantunnonkysymys, teidän armonne", vastasi Tove hymyillen
vahingoniloisesti ja veikeästi ja näytti silmänräpäyksen ajan
tuntevan asemansa paremmuuden. "Vastauksen siihen tahdon pidättää
rippi-isälleni."
"Halveksitava! Se on kylläkin varmaa", mutisi kuningatar itsekseen
ja nousi jälleen ylpeänä ja teennäisen rauhallisena. "Emme enää
tahdo puhua tuosta turhanpäiväisestä puhelusta parvekkeen alla, Tove
neitsyt", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Jos minun iloinen
herra puolisoni on laskenut leikkiä kanssasi ja pitänyt sinua kauniina,
saan minä tyytyä siihen. Hyvin soma sinä todellakin olet, myöskin
jos laskee pois pienet taidekeinot koristelussa ja vaatetuksessa,
millä miesten silmät niin helposti petetään. Minua haluttaisi nähdä
sinut yksinkertaisessa, siveässä vaipassa, kuten tämä on." Hän
osoitti tällöin valkeata, pitkähihaista kylpyvaippaa, joka riippui
tuolilla ja näytti melkein nunnankaavulta, samallainen kuin se, joka
kuningattarella itsellään oli.
"Jos teidän armonne käskee, niin luulen varmaan sen sopivan minulle",
vastasi Tove salaisen voitokkaasti hymyillen, vakuutettuna esiintyvänsä
siinä enemmän edukseen kuin hänen ruhtinaallinen kilpailijattarensa,
joka kuitenkin näytti epäilevän tätä.
"No niin", vastasi Helvig kääntyen pois omituisesti nyökäten. "Sinä
olet minun kylvettäjättäreni tänään."
"Se sopii erinomaisesti", sanoi Tove melkein ylpeästi heittäessään
vaipan ylleen ja voimatta vastustaa kiusausta näyttää kuningattarelle,
ettei hänen kauneutensa suinkaan johtunut vain vaatteista. "Mutta te
ette saa vihastua", lisäsi hän ja niiasi, samalla kiireesti järjestäen
vaipan poimuja, "vaikka minä tässä nunnankaavussakin pysyn samana
maailman lapsena mikä olen -- Herra Jumala! sen olen perinyt äidiltäni
ja äidinäidiltäni, emmekä me kaikki voi olla pyhimyksiä."
Helvig ei kuunnellut häntä; hän istui poispäin kääntyneenä, hehkuva
poski käteen nojautuneena, syvissä ajatuksissa, ja hänen rintansa
aaltoili levottomasti hänen tarkastaessaan salakäytävän ovea.
Kääntyessään kuningatar näki Tove neidon rohkeasti koristeleivan
peilin edessä, itsetyytyväisesti hymyillen. Väljä kylpyvaippa ulottui
korkealle kaulaan, ja vihreä vyö, jonka hän kiinnitti vyötäisille,
veti sen tiukasti kiinni ruumiiseen. Mutta runsaat poimut lankesivat
sulavasti hänen kauniille vartalolleen, ja tuo pikkuinen soma olento
oli melkein vielä entistään kauniimpi. Kun Tove nyt kääntyi pois
peilin edestä, pitkät irroitetut silkkikiharat riippuen rinnalle
ja olkapäille, näytti hän teeskennellyltä katumukseen valmiilta
Magdaleenalta, joka vielä ei ollut luopunut maailmasta sen turhamaisine
huveineen, vaan ainoastaan veitikkamaisesti leikki pyhimystä
hurmatakseen itseään tahi muita.
"Todellakin", puhkesi Helvig puhumaan, "nunnan puku sopii hyvin
sinulle, pikku Tove! Mutta istuudu, lapsi; tästä puuttuu muuan tärkeä
seikka." Hän painoi imarrellun neidon hiljaa tuoliin ja järjesteli
hänen runsaita hiuksiaan. Mutta samassa kuuli Tove kauhistuksella
viiltävän äänen ja näki epätoivoisesti kirkaisten koko kauniin
pitkän tukkansa poikkileikattuna kuningattaren kädessä. "Kas niin!"
sanoi Helvig ja heitti nauraen kauniit hiussuortuvat sekä sakset
ompelupöydälle, "se ei kuulunut nunnankaapuun -- Peilaa nyt itseäsi,
pikku Tove!"
Rumennettu kaunotar vilkaisi peiliin, mutta vaipui takaisin tuoliin
peittäen silmät kädellään ja itkien katkerasti.
"Elä ole mieletön lapsi", sanoi Helvig. "Sehän oli vain leikkiä.
Muutaman kuukauden kuluttuahan sinulla jälleen on pitkä kaunis tukka,
ja eihän täällä nyt ole ketään kelle koristeleida, niin kauan kun
nuoret herramme ovat sotatantereella."
"Te olette oikeassa, kuningatar Helvig!" huudahti Tove hurjan koston
leimutessa hänen katseestaan ja hypähti ylös. "Se on tuleva kahta
vertaa kauniimmaksi, sen lupaan teille -- se on tuleva vielä niin
keltaiseksi, että Helvig kuningatar saa harmaat hiukset katsoessaan
niihin."
"Jaha, arveletko niin?" sanoi Helvig ja kiristi hampaitaan. "No niin,
sen tahdomme nähdä! -- Kuitenkin, ole järkevä, turhamainen lapsi",
jatkoi hän jääkylmästi. "Koska nyt olet kylpyyn puettu, saat seurata
minua kylpyyn tänään."
Tove katsoi kauhulla kuningattareen. "Ettehän vain tahtone hukuttaa
minua kylvyssä?" hän kysyi valahtaen kuolonkalpeaksi. "Te vihaatte
minua, Helvig kuningatar, näen sen kyllä -- enkä tosin ole ansainnut,
että huolehtisitte minun kauneudestani ja omin käsin pukisitte minut.
-- Mutta jos haudotte mielessänne pahempaa minua vastaan, niin
muistakaa, että kaikki olemme syntisiä Jumalan edessä, ja että tämän
jälkeen tulee vielä päivä, kuten teidän jalo herranne, kuningas,
sanoo. Hän ei varmaan koskaan anna teille anteeksi, kuullessaan teidän
kohdelleen pahoin sitä, josta hän pitää, sillaikaa kun täällä ei ollut
ketään, joka olisi voinut suojella hänen pikku Toveaan."
"Sinua hän siis rakastaa, ja minua kohtaan hän on tuleva ankaraksi
herraksi?" kysyi Helvig katkeran kylmästi. "Mutta sinä uneksit,
mieletön lapsi! Sinä syytät itseäsi turhassa vihassasi. Mutta minä en
usko sinua, vaikkakin tunnustaisit minulle pahimman. Voitko todella
kuvitella mielessäsi, että voisit olla jonkun kuninkaan mieltymyksen
ja kuningattaren vihan esine? Ei, siihen sinä olet liian mitätön. --
Tule, seuraa minua kylpyyn nyt. Et enää koskaan ole syyttävä kuningatar
Helvigiä." Sitten hän otti pelokasta kaunotarta kädestä ja meni
hänen kanssaan pois salakäytävän kautta. Tove seurasi kuningatarta
horjuvin askelin eikä tiennyt, mitä hänen piti uskoa tästä äkillisestä
armonosoituksesta.
Pian senjälkeen kuningatar palasi kiireisin askelin ja hehkuvan kuumana
yksinään takaisin salakammioonsa. Hän viskasi avaimen pöydälle ja
vaipui nojatuoliinsa. "Hikoilkoon nyt ulos kuningatar-haaveensa!"
mumisi hän. "Kuolla hän ei voi, ja tämän pikkuisen kuolemantuskan
esimaun hän oli hyvin ansainnut -- Siellä oli lämmintä", jatkoi hän ja
nousi läähättäen, "melkein liian kuumaa -- mutta niin hänellä pitää
ollakin, tuolla noidalla! Mutta mitä on lämmin kylpyhuone rovion
rinnalla? -- Oi, mitä kuulen?" huudahti hän nyt hämmästyneenä ja
kuunteli Folgvardin harpunsoittoa! -- "Suuri Jumala -- hän täällä? Ja
millaiselta minä näytän!" Hän juoksi peilin luo ja sieltä vesikannulle
valellakseen polttavia kasvojaan. Hän aikoi soittaa neitsyettään,
mutta malttoi mielensä ja järjesti itse tukkansa ja pukunsa. Ulommasta
huoneesta kuuluivat mitä ihanimmat sävelet, sillaikaa kun hän kiireesti
pukeutui jäykkään, välkkyilevään pukuunsa ja pukeutumisestaan
innoissaan ja huolissaan näytti unohtaneen kaiken muun.
Folgvard istui vielä soitin kädessään parvekesalissa. Hovimestari kulki
tuskaantuneena edes takaisin ja pudisteli päätään. Suuren naissalin
ovi avattiin nyt ja kuningatar astui sisään. Kaikki hänen neitsyensä
ja naisensa, jopa palvelijattaretkin, olivat kuulleet Folgvardin
harpunsoiton ja seisoivat kuunnellen etusalin ovella. Folgvard huomasi
kuningattaren ja hypähti ylös.
"Jatkakaa, jatkakaa!" sanoi Helvig kiihkeässä mielenliikutuksessa. "Se
voi olla täällä tarpeen -- niin hyvin ette ymmärtänyt tuota taitoa
Sönderborgissa, ritari Folgvard. Teidän soittonne on saanut tunteen,
tulen, kuten uskollisesta ja lämpimästä sydämestä -- sellainen on
harvinaista meidän päivinämme. Jatkakaa!"
"Sallikaa minun ensin, armollisin kuningatar, sanoa teille syy
rohkeaan tulooni tänne, tietäessäni olevani kuninkaallisen puolisonne
epäsuosiossa. Teidän sydämeenne ja ylevään mieleenne vedoten rukoilen
teitä, jalointa kaikista naisista!" näin sanoen hän polvistui
kuningattaren eteen ja painoi hänen kätensä polttaville huulilleen.
"Minä en nouse kadehdittavalta paikaltani jalkojenne juuresta",
jatkoi hän, "ennenkuin vapautatte uskollisen ystäväni, ritari Sven
Tröstin Brattingsborgista, ja hänen onnettoman puolisonsa, joiden
tiedän istuvan, vaikka eroitettuina, linnan vankitorneissa. Elämäni ja
kunniani kautta tahdon vastata siitä, etteivät he ole syypäät mihinkään
rikokseen, jonka tähden heidät olisi oikeudenmukaisesti voitu vangita
tai maanlakien mukaan tuomita."
"Tuollaiseen lailliseen tekoon ei minulla oikeastaan tosin ole
oikeutta", vastasi kuningatar, "mutta tahdon ottaa sen itselleni. Minun
vastuullani hovimestari, antakaa heti avata vangitun ritarin ja hänen
puolisonsa vankila. Tunnin kuluttua heidän on oltava kuninkaallisen
laivan kannella ja ulkona satamasta."
Hovimestari ällistyi. Hän näytti äärimmilleen hämmästyneeltä ja aikoi
sanoa jotakin vastaan; mutta kuningattaren ankaran katseen edessä
kumarsi hän syvään ja poistui silmäiltyään ensin tarkoin tiimalasiin.
Folgvard hypähti ylös, äärettömän iloisena. Hän huomasi tällä hetkellä
olevansa yksin kuningattaren kanssa, vaikka naissalin ovi oli
puoliavoinna ja kuului naisäänien uteliasta kuiskailua. Mutta Folgvard
näki ja kuuli vain kuningatar Helvigin, joka seisoi hänen edessään
hehkuvin poskin, kasvoilla miltei hurja ilon ilme, väristen kuitenkin
melkein tahtomattaan. "Jalo, ylevä sielu!" huudahti Folgvard ja painoi
kuningattaren käden sydämelleen. Tuli leimusi hänen katseestaan ja
vastustamattoman voiman ajamana kohotti hän kätensä uhkarohkeaan ja
uskaliaaseen syleilyyn.
"Oletteko aivan hurja?" kuiskasi kuningatar ja peräytyi askeleen.
-- "Toivoakseni minun korkea puolisoni ei paheksune tätä minun
armahdustani", jatkoi hän ääneen ylevään sävyyn, Folgvardin kumartuessa
hehkuvin poskin. "Kuulemani mukaan eivät ystävänne ole vangitut
kuninkaallisesta käskystä, vaan yksityisten vihamiesten kostonhalusta."
"Minä jään tänne vapautettujen ystävieni viattomuuden pantiksi", sanoi
Folgvard. "Mikä tuomio ja rangaistus laillisesti voitanee heille
langettaa, sen tahdon mielelläni kärsiä heidän puolestaan."
"Hyvä, te jäätte tänne, ritari Folgvard, panttivangiksi ja ystävienne
puolustajaksi", puhkesi kuningatar puhumaan kiihkeästi ja innoissaan.
"Myös minua suojelette. Nimitän teidät ritarikseni ja drotsikseni!"
Hän antoi hovinaisilleen merkin astua sisään. "Teidän tulee minun
kädestäni ottaa vastaan pantti siitä näiden rouvien ja jalosukuisten
naisten läsnäollessa." Näin sanoen hän veti hansikkaan kädestään niin
kiivaasti, että se repeytyi, ja sisäänastuvien naisten ympäröimänä hän
ojensi ritari Folgvardille rikkirevityn hansikkaan.
Kohtelias ritari notkisti heti taitavasti polveaan ja otti tässä
asennossa vastaan kuningattaren kunnioitettavan pantin painaen samalla
hänen kädelleen kunnioittavan suudelman, joka kuitenkin kesti hieman
kauemmin kuin hovitapa salli.
"Olette yllättänyt meidät kaikki tuntehikkaalla harpunsoitollanne,
ritari Folgvard", sanoi kuningatar kiireesti, antaen hänelle samalla
salaisen viittauksen nousta. "Nyt odotamme saavamme kuulla laulun,
johon olette valmistanut meidät niin viehättävillä sävelillä. --
Laulakaa, laulakaa!" jatkoi hän nopeasti yhä levottomammin. "Minun
täytyy kuulla laulua -- Vordingborgissa pitää nyt olla iloa ja riemua."
"Ainoan laulun, minkä osaan laulaa antaumuksella ja elävyydellä, saatte
kuulla, armollisin kuningatar", vastasi Folgvard ja hypähti ihastuneena
ylös soitin kädessään. "Jokaisella ajatuksella, joka sävelinä voi
tulvia sielustani on vain yksi päämäärä maailmassa." Hän tarttui nyt
kieliin ja lauloi intohimoisen hurmautuneella äänellä:
Yks' kaipuu sieluni säilytä ain'!
Älä pyyteistäs ylväintä hukkaa!
Sun on hedelmät kaikki, jos polje et pois
jalon aatoksen, kunnian kukkaa.
Ja jos korteni kannankin rovioon
mill' itse, mä kerran palan,
mieli uljaan kotkan on aurinkoon,
yli maailman ahtaan alan.
Hän lauloi vielä muutamia säkeitä, joissa oli hämäriä viittauksia
hänen salaiseen rakkauteensa ja mitä palavinta rakastetun ylevän ja
puhtaan sielun ihailua. Mutta hänen laulaessaan kalpeni kuningatar
kalpenemistaan. Kaikkien huomion ollessa kiintyneenä Folgvardin
lauluun ja lumoavaan soittoon, jota kaikki kuuntelivat, kuului äkkiä
toiselta puolen linnanpihaa etäisiä tukahutettuja valitusääniä ja
hätähuutoja, aivankuin lapsen surkeaa voivotusta. Tämä vaikerrus
sekaantui eriskummaisesti ja häiritsevästi suloisiin lemmensäveliin
ja kuningattaren ylevyyden ja sielunpuhtauden ylistelyyn. Oli
kuin olisi hän itse helvetintuskia kokien kuullut kuolevan sielun
soimaavan häntä. Jumalan tuomioistuimen edessä, syntisen rakkauden
kaiuttaessa valhelaulujaan hänen kunniakseen. "Pelastakaa hänet!
hän tukehtuu!" kirkaisi kuningatar äkkiä käheällä äänellä ja kaatui
kouristuskohtaukseen.
Kukaan ei ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi. Kauhistuneena
kiirehdittiin kuningattaren avuksi. Mutta nyt kuului äänekästä
melua ja monia vaikeroivia ääniä linnanpihalta. Juostiin alas
parvekesillalta ja nähtiin vieraan ritarin syöksyvän ulos eräästä
linnan keittiörakennuksen ovesta palvelusväen meluavaan joukkoon,
valkopukuinen naisolento sylissään. Äsken vapautettu Sven Tröst oli
tässä silmänräpäyksessä särkenyt kuningattaren kylpyhuoneen oven ja
kantoi onnettoman Tove neitsyen linnanpihalle. Hän ei enää kuitenkaan
valitellut; hän näytti kuolleelta. Verta virtasi hänen nenästään ja
suustaan, ja koko näky oli mitä surullisin.
Tuota onnetonta ympäröivien myötätuntoisten ihmisten joukossa oli
myöskin Agneta, joka tätä surkeutta nähdessään oli unohtanut oman
onnensa. Hän makasi itkien, pitäen kädestä Sven Tröstiä, onnettoman
tytön vieressä, joka oli asetettu kaivon äärelle, missä mitä kiireimmin
valeltiin häntä kylmällä vedellä. Kaikki luulivat häntä kuolleeksi ja
kuiskailtiin kauhulla ja katkeruudella julmasta kuningattaresta, jonka
väitettiin tarkoituksella sulkeneen Tove neitsyen kylpyhuoneeseen ja
itse antaneen lisätä kuumuutta.
Agneta ensimäiseksi luuli huomaavansa jonkun elonmerkin kauniissa
pahoinpidellyssä tytössä, ja nyt tuli sinne myös ritari Folgvard
lääkäritaitoisen linnanpapin kanssa. Tove neitsyt, jota oli miltei
mahdoton tuntea, kannettiin linnaan, jotta saataisiin koettaa
kaikki lääkäritaidon keinot hänen pelastuksekseen. Kauemmaksi kuin
parvekesaliin ritari Tröst ja Agneta eivät voineet häntä seurata.
Vanha hovimestari, joka oli ollut tämän surkean kohtauksen ainoa
välinpitämätön katselija, kumarsi jäykästi ja nöyrästi ritari Tröstille
ja hänen rouvalleen ja pyysi heitä kuningattaren nimessä jättämään
linnan ja astumaan laivaan, joka veisi heidät, minne he käskisivät.
Mutta tunti oli melkein loppuun kulunut, vakuutti hän, ja hänen
virkavelvollisuutensa oli nähdä heidät laivalla määrätyn tunnin
kuluessa.
Sven Tröst ja Agneta vilkaisivat vielä kerran säälivästi rikoksen
onnettomaan uhriin, rikoksen, josta he kuitenkaan eivät varmuudella
vielä uskaltaneet syyttää korkeata henkilöä, jota siitä syytettiin.
Käsi kädessä jättivät nuo jälleen yhdistetyt puolisot Vordingborgin
linnan, jäykän, säntillisen hovimestarin saattamina, joka katseli
Tove neitsyen onnettomuutta kuten asiaa, joka ei ensinkään koskenut
häntä, vaan ainoastaan linnanvoutia, koska se oli tapahtunut linnan
sivurakennuksissa.
Noustuaan laivaan satamassa näkivät Sven Tröst ja hänen puolisonsa
jälleen Folgvardin, joka oli kiiruhtanut heidän jälessään sanoakseen
heille hyvästi.
"Kiitos, uskollinen ystävä", sanoi Sven Tröst ja pudisti hänen kättään.
"Teitähän meidän on kiittäminen vapaudestamme. Huolehtikaa tuosta
onnettomasta ja tulkaa pian jälestä. Paetkaa!" kuiskasi hän hänen
korvaansa. "Taivaan tähden paetkaa kuningatarta ja tätä kauhistuttavaa
hovia!"
Folgvard seisoi kuin kivettyneenä hirvittävästä ajatuksesta, jota
hän kuitenkaan ystävänsä puheesta ja yleisestä huhusta huolimatta
ei saattanut käsittää todeksi. "Jumala siunatkoon teitä, rakkaat
ystävät; hyvästi!" hän sanoi liikutuksesta väräjävin äänin "Tervehtikää
Ebbeseniä -- auttakaa häntä viimeiseen saakka, älkääkä hyljätkö prinssi
Oton asiaa! Minä jään tänne. Tämä on onnettomuuden linna -- mutta
uskokaa minua, tiedän sen -- uskallan elämäni siitä -- hän -- hän on
syytön."
Agneta puristi sydämellisen osanottavasti sokaistun ritarin kättä ja
astui laivaan. Sven Tröst kietoi kätensä rakkaan Agnetansa vyötärölle,
ja alus purjehti pois vieden heidät mukanaan lempeänä kevätiltana,
jolloin iltakellot kaikuivat maalaiskirkoista, ja Vordingborgin kylässä
soitettiin rauhallisesti iltarukoukseen.