Sven Tröst oli sillaikaa hurjalla innolla seurannut ryöstetyn vaimonsa
jälkiä ja oli ennen iltaa Vordingborgissa. Kun metsästysseurue torvien
soidessa ja iloisesti leikkiä laskien palasi linnaan, seisoi Sven
Tröst mitä suurimman levottomuuden vallassa neitsyttornin edustalla,
ja piiloutui erään pilarin taakse, Agnetan laulaessa surullista laulua
Stig-marskin tyttäristä, joista hän vankilassaan löysi niin monta
muistoa. Ilmaistessaan näin suruaan hän oli kuulevinaan ulkopuolelta
jonkun mainitsevan nimeään. Mutta hän oli aamupäivällä nähnyt ritari
Podebuschin julkeasti luovan katseita hänen ristikkoikkunaansa; hän
ei senvuoksi uskaltautunut enää sinne. Nyt kuului linnanpihalta
metsästystorvia ja hevoskavioiden kapsetta, ja hän piilottautui
vankilansa etäisimpään soppeen. Tuskin oli kotiinpalanneen
metsästysseurueen hälinä tauonnut, niin hän kuuli taas nimeään
mainittavan äänellä, jonka hän luuli tuntevansa; mutta samassa kuului
aseiden helinää tornin ulkopuolelta hiljaisena kevätiltana. Tuskallisen
aavistuksen valtaamana hän juoksi ristikolle, ja näki sotilasjoukon
vievän haavoitettua ritaria, niin kutsuttuun vesitorniin, joka oli
vastapäätä hänen vankilaansa. "Suuri Jumala, se oli hän!" huudahti
Agneta ja vaipui vaikeroiden kovalle vankilanlattialle.
Kun hänen vankilanovensa avattiin ja taasen sulettiin makasi hän
vielä polvillaan, pää muuria vasten ja kädet itkettyneillä silmillä.
Epätoivossaan Agneta ei huomannut, että joku oli saapuvilla, ennenkuin
kynttilän valo pisti hänen silmiinsä, ja hän kuuli naisäänen, puoleksi
käskevällä, puoleksi säälivällä äänellä sanovan: "Nouse ylös, kurja!
Kuka sinä olet?"
Agneta nousi ja poisti kädet kauneilta, itkettyneiltä silmiltä,
pyyhkäisten pitkän, märän tukan otsaltaan. Vielä surussaankin ja
raskaudessaan hän oli niin häikäisevän kaunis seisoessaan vieraan
naisen edessä, joka kuitenkin katseli häntä hunnun takaa, että tämä
hämmästyneenä astui askeleen taapäin huudahtaen: "Haa, miten kaunis!
-- Ja nyt jo uskottomuuden uhri", lisäsi hän hiljemmin ja polkaisi
kovaa lattiaan. "Kuka sinä olet, petetty olento?" jatkoi vieras
ylpeällä ja käskevällä äänellä. "Tunnetko sinä itse huonoutesi ja
alhaisen tilasi häpeällisyyden? Elä salaa mitään -- minä tiedän kaikki.
Tämä salaperäinen vankeus tarkoittaa aivan toista rikosta kuin mitä
tahdotaan olettaa -- täällä ei salata vain sinun, vaan myös erään
korkeamman henkilön häpeää. Puhu kurja! Sinä näet, että minulla on
tarkat tiedot."
"Kuka lienettekin, joka näin minua puhuttelette, niin olette
saanut väärät tiedot", vastasi Agneta, ja tunne hänen loukatusta
kunniastaan ja arvostaan antoi hänelle rohkeutta. "Minä en tiedä mistä
rikoksesta ja häpeästä te puhutte. Minä olen vihitty vaimo. Minut on
väkivaltaisesti ja petoksella eroitettu minun miehestäni ja viety tähän
vankilaan, missä tarkoituksessa, sitä en tiedä. Mutta onneton minä
olen. Täytyykö vielä lisäksi ensimäisen elävän olennon, joka puhuttelee
minua täällä, loukata minua alhaisella epäluulolla."
"Onko puheenne totta?" kysyi vieras kiihkeästi ja heitti hunnun
syrjään. "Elkää uskaltako pettää Tanskan kuningatarta!"
Nuori Helvig kuningatar seisoi hänen edessään; mutta Agneta tuskin
tunsi hänet. Loukattu ylpeys ja kalvava mustasukkaisuus, ehkä lisäksi
salaiset kärsimykset, olivat nuoren kuningattaren poskilta riistäneet
sen punan, joka hänen hääpäivänään viime kesänä monen silmissä oli
tehnyt hänet niin kauniiksi. Nyt oli hänen terävissä piirteissään
katkeruuden ja intohimon ilme, joka teki hänet kymmentä vuotta
vanhemman näköiseksi.
"Minun kuningattareni!" huudahti Agneta hämmästyneenä. "Onko se
mahdollista? Tuleeko kuningatar Helvig minun luokseni vankilaan?
Silloin olkoon itse panettelija kiitetty, jonka väärä ilmianto toi
teidät tänne! Te ette anna heidän riistää onnetonta vaimoa mieheltään
-- te hankitte minulle oikeuden ja vapauden -- te puolustatte
jalomielisesti minua ritari Podebuschia vastaan ja myöskin sitä
sydämetöntä miestä vastaan; joka kutsuu itseään minun isäkseni. Te
pyydätte mahtavan puolisonne vapauttamaan minun rakkaan Sven Tröstini.
Oi, kunpa he vain eivät olisi murhanneet häntä! Meidän takaa-ajajamme
ovat hyökänneet hänen päälleen täällä minun vankilani ulkopuolella --
he ovat raastaneet hänet tuohon vastapäätä olevaan torniin. Auttakaa
minua, armollisin kuningatar!" Hän purskahti taas itkuun ja vaipui
kuningattaren jalkoihin.
"Sven Tröst, sanot sinä, Ebbesenin uhkarohkea sisarenpoika? -- Sinäkö
hänen vaimonsa? Siis se kunniallinen noviisi, joka tahtoi kuolla
luostarissa ja karkasi tämän seikkailijaritarin kanssa?"
"Niin, jalo kuningatar, minun tähteni hän meni kuolemaan! Minä olin
noviisi, joka piti naitettaman ilettävälle Podebuschille, mutta
meninkin kihloihin kuolleen lapsuuden ystäväni kanssa ja minä seurasin
häntä iloisena ja onnellisena elämään, jäädäkseni ainiaaksi hänen
luokseen. Jos te nyt ette tahdo pelastaa meitä, on meidän onnemme
mennyttä."
"Oikein, nyt minä tunnen sinut", sanoi kuningatar luoden häneen terävän
katseen. "Näinhän teidät _häissäni_ viime vuonna Sönderborgissa."
Näytti siltä kuin kuningatar olisi saanut piston rintaansa nuo sanat
sanoessaan. "Te ette ollut morsiusneitojen joukossa. Teidät unohdettiin
samoinkuin minut tuon kevytmielisen rügeniläisen vuoksi. Mutta hänen
veljensä, tuo kauneuden kohtelias tuntija, ei ole siitä päivin puhunut
muusta kuin teidän kauneudestanne. Hm, rouva Agneta, teidät toi siis
tänne ritari Podebusch ja teidän oma herra isänne?" jatkoi kuningatar
katseessa epäröivä, epäluuloinen ilme. "Ja te ette ole vielä nähnyt
ketään täällä? Ei ketään? Olenko minä ensimäinen, jonka kanssa te
puhutte tässä vankilassa?"
"Olette varmasti, jalo kuningatar. Minä en ole puhunut sanaakaan
vaiteliaan vanginvartijattareni kanssa, enkä minä ole tavannut ketään
muuta. Oi, armollisin kuningatar! Te katsotte minuun niin terävästi ja
kylmästi. -- Olenko minä vieläkin teidän silmissänne tuo ylenkatsottu
olento, jonka te luulitte löytävänne täältä? Voisitteko te uskoa, että
se ylevä henkilö, jonka te epäilitte minun --"
"Vaietkaa siitä mitä minä voin uskoa ja ajatella? muuten olette
onneton", keskeytti kuningatar hänet uhkaavin katsein. "Nouskaa! --
Ehkä minä kuitenkin erehdyin, rouva Agneta", lisäsi hän vapisevin
äänin. "En minäkään ole onnellinen -- ehkä olen teitä onnettomampi.
On olosuhteita, jolloin ei voi uskoa ketään ihmistä. Teidän
salainen vankeutenne näytti hyvin epäilyttävältä, ja petoksella ja
uskottomuudella on täällä tyyssijansa. Minä en vieläkään tiedä mitä
uskoa. Kuitenkin, teistä en usko mitään pahaa. Mutta minä en tiedä mitä
voin tehdä teidän ja uhkarohkean miehenne hyväksi. Hän on kapinallinen
-- hän on rikkonut kruunua vastaan -- ja", lisäsi hän katkerasti,
"teidän isällänne ja tällä Podebuschilla on täällä enemmän sanomista
kuin Tanskan kuningattarella".
Agneta oli noussut ylös. Hän painoi kuningattaren kylmän käden
huulilleen. "Ettehän te enää epäile minua, jalo kuningatar? Tiedättehän
te itse mitä onnettomuus on -- te ette tahdo sulkea sydäntänne
onnettomilta -- te tahdotte pelastaa minun uskollisen Sven Tröstini ja
minut ahdistajiemme käsistä --"
"Vaietkaa siitä mitä tiedätte. Uskokaa minulle kaikki mikä täällä
tapahtuu, niin minä tahdon katsoa mitä voin tehdä. Joka ilta näihin
aikoihin voitte odottaa minua tänne. -- Mutta siitä elköön kukaan
tietäkö -- olkaa vaiti kuin hauta -- muuten on henkenne vaarassa."
Tämän sanottuaan kuningatar poistui vankilasta. Kamarineitsyt astui
sisään ja otti pois kynttilän. Vankilanovi lukittiin taas, ja
Agneta seisoi yksinään pimeässä. Hän polvistui ja vaipui hartaaseen
rukoukseen. Noustessaan hän tunsi itsensä tyynemmäksi, vaikka
kuningattaren viimeiset sanat vielä kaikuivat kylminä ja vihlovina
hänen korvissaan. Vähäinen toivon kipinä antoi hänelle rohkeutta
ja voimia. Oli jo myöhäinen. Kaikkialla linnassa oli hiljaista.
Hän lähestyi ristikkoikkunaa ja katseli vastapäätä olevaan pimeään
Vesitorniin, minne hän oli nähnyt sotilaiden vievän hänen uskollisen,
rakkaan Sven Tröstinsä. Linnanpihalla oli autiota ja hiljaista; mutta
äkkiä hän oli kuulevinaan matalaäänistä, surumielistä laulua, se
kuului ikäänkuin syvältä maanalaisesta holvista, ei kuitenkaan kovin
etäältä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se oli laulu Axel Thordsenista ja
kauniista Walborgista, jota hän niin usein oli laulanut lapsuutensa
onnellisina aikoina Sven Tröstin kanssa Björnsholmissa. Hän tunsi
äänen; se kuului Vesitornin syvästä kellarista. Hänen vangittu miehensä
koetti tällä rakkaalla lapsuusajan laululla ilmoittaa hänelle elävänsä
ja onnettomuudessaankin ajattelevansa vain häntä. Hän lauloi Axelin
jäähyväissanat Walborgille, silloin kun hän taistelussa kuninkaansa
puolesta oli kuolettavasti haavoittunut:
"Sulo Walpurin Herramme hoivatkoon!
Tuhat hälle hyvää yötä!
Hänet taivaan talossa tapaava oon,
ja meill' autuus siellä on myötä!"
"Oi, Jumala auttakoon minua!" huokaili Agneta käsiään väännellen.
"Hän laulaa kuin kuoleva. Armias Jumala, elä eroita meitä! Anna minun
kuolla hänen kanssaan." Laulu Vesitornissa vaikeni. "Oi, nyt hän jo
ehkä kuolee", huudahti hän vaikeroiden, "enkä minä saa olla hänen
luonaan sanomassa hänelle miten suuresti häntä rakastan! Kuitenkin, jos
hänen äänensä kuuluu minulle, niin täytynee minunkin lauluni kuulua
sinne. Onhan minun lauluni ennenkin herättänyt hänet eloon." Hän
lauloi nyt ääneen ja surumielisesti, kyynelten puoleksi tukahuttamalla
äänellä, ne kauniit sanat, jotka Walborg laulussa lausuu, ja jotka
niin usein olivat saaneet tuon nuoren parin itkemään heidän viattomina
lapsuudenpäivinään Björnsholmissa:
-- -- Tuhat vuottakin täällä jos elää saan,
En unhoita teitä koskaan.
Yläluhdissa istun ja lakkia vain
mä kullalla kirjailen.
Kuin tuntur-kyyhky mä murhettain
iät päivät tuudittelen.
Ei vihreäll' oksalla levätä suo
se koskaan hennon jalan;
ei vettä se koskaan selvänä juo,
jaloin sekoittaa se sen salaa.
Hän vaikeni ja jäi kuuntelemaan, "Hän elää -- hän elää vielä!" sanoi
hän iloisesti. "Hän ei voi kuolla, jos hän kuulee Agnetan äänen."
Sven Tröst lauloi nyt todellakin pimeästä kellarista voimakkaammalla
äänellä, ja surun sekä ilon sekaisella tunteella siitä, että oli
kuitenkin keksinyt keinon millä vaihtaa ajatuksia, vaikka he
olivat eroitetut. Hän lauloi viimeisen tunnetun säkeistön samasta
rakkauslaulusta, jonka niin moni rakastava hänen aikansa jälkeen on
toistanut:
"Hänt, armahda, Herra, ken eroittaa
kaks' sydäntä rakastavaa,
kenen vuoks' ei onneaan he saa,
sinä, Herra, silmänsä avaa."
Hän oli tuskin laulanut säkeistön loppuun, kun Agneta jo syöksyi
pelästyneenä pois ristikkoikkunasta kuullessaan läheltä oudon miesäänen
laulavan:
"Miks' yksin nyt lintunen valittaa?
Jos muutun mä kärpäseksi
läpi avaimenreiästä lennän ja saan
polon kyyhkyisen iloiseksi."
"Ihanin Agneta! Minun toivottu morsiameni! Eikö teillä ole korvaa
nöyrälle ihailijallenne'?" kuului Podebuschin ääni kiihkeänä
vankilanoven avaimenreijästä. "Minä en voi päästä teitä lähemmäksi
voidakseni vakuuttaa teille tulista rakkauttani; mutta teidän
uskottomuutenne ja pieni kevytmielinen seikkailunne ovat vuodattaneet
öljyä minun puhtaaseen sulhotuleeni. Nyt minä tiedän, että te ette
ole kylmä kivineitsyt. Tuo helläsydäminen noviisi, joka osasi
juosta luostarista kuolleen ritarin kanssa, voinee kyllä armahtaa
minunkinlaistani elämänhaluista rakastajaa. Ja sen minä vakuutan
teille, että minun elämäni on paljon varmempi ja jää pitemmäksi kuin
tuon syntisparan, joka teidät vietteli."
"Minä inhoon teitä, minä ylenkatson teitä, herra Podebusch", vastasi
Agneta rohkeudella ja varmuudella, joka muuten oli vierasta hänen
luonteelleen. "Jos vielä joskus uskaltaisitte tulla minua askeltakaan
lähemmäksi, niin olen minä oman elämäni herra ja ehkä teidänkin."
Vaikka vankilan ovi eroitti hänet tuosta vihatusta rakastajasta, oli
hän kuitenkin vaistomaisesti asestanut itsensä sillä todellisuudessa
heikolla neulalla, joka piteli koossa hänen letitetyt kiharansa.
"Kuolema ja kirous! Hyveet ovat vielä lujassa tässä maassa. Mutta
siihen kyllä keinot keksitään", mutisi neitsyt Toven veli ja juoksi
ilkeästi nauraen alas tornin rappusia.
* * * * *
Seuraavana iltana vallitsi äänekäs ilo Vordingborgin linnassa.
Eteläisen Själlannin talonpojat ratsastivat nyt myöskin "Kevät-juhlaa",
ja iloinen kuningas oli antanut avata linnanportit juhlapukuisille
talonpoikaisjoukoille, jotka lippuineen kulkivat läpi kaupungin
laulellen vanhoja kansanomaisia kevätlauluja, sekä tanssivat
viulunsoiton mukaan talojen pihoilla. Kuningas itse ritareilleen otti
osaa tähän kansanjuhlaan. Myöskin kuningatar ja hänen hovinaisensa
ottivat osaa juhlaan. Lopuksi tanssittiin sekä parvekehuoneissa että
linnanpihalla. Viimeksi mainitulla paikalla oli hyvinkin vapaata
ja vilkasta hyörinää etenkin senjälkeen kun oli jaettu virvokkeita
vieraille, ja kuningas itse nuorine ritareineen oli palannut
juomapöydästä. Sekä Agneta että Sven Tröst voivat vankilastaan
nähdä tanssijat linnanpihalla, mutta ulkoneva torninpilari esti
heitä näkemästä toisiaan. Kuningatar oli hyvin komeasti puettu
kullalla kirjailtuun silkkiin, ja hänet nähtiin tanssivan kuninkaan
kanssa linnanpihalla loimuavien soihtujen valossa. Huolimatta hänen
jäykkyydestään liekehti synkkä tuli hänen katseestaan, ja hänen
liikkeissään oli hurjuutta, joka teki hänet peloittavan raivottaren
näköiseksi; lisäksi olivat hänen lettinsä auenneet, niin että pitkä,
musta tukka liehui hajallaan hänen laihojen, hehkuvien poskiensa
ympärillä.
Niinpian kuin kuningatar oli poistunut tanssista, juoksi herra
Podebusch esiin vieressään pieni, hyvin kaunis ja melkein yhtä
komeasti puettu neitonen, joka oli koristettu seppeleillä ja valittu
kevätkuningattareksi tai, niinkuin talonpoikaisrengit täällä nimittivät
"vappukuningattareksi". Hän riistäytyi irti saattajastaan, niiasi
syvään kuninkaalle ja heilautti seppeltään, jonka jälkeen kaikki
talonpoikaistytöt heittivät seppeleensä kuninkaan päälle ja valitsivat
hänet vappukuninkaaksi. Hän tervehti iloisesti tyttöjä ja kiitti tästä
kunniasta. Senjälkeen hän ojensi kätensä kauniille vappukuningattarelle
ja alkoi hänen kanssaan vilkkaan tanssin seppelöityjen lehmusten
alla. Kuningatar seisoi parvekesillalla; hän katsahti olkainsa yli
ja kalpeni. Juhlan pieni, kaunis kuningatar, joka hänen jälkeensä
oli tullut kuninkaan tanssitoveriksi, oli Podebuschin sisar, neitsyt
Tove Gurresta, ja hän vastaanotti niinkuin jo kuiskailtiin, kuninkaan
luokseen hänen metsästysretkillään. Hänet oli vappukuningattarena
koristeltu kirjavilla nauhoilla ja silkkihuiveilla, joiden hän
tulisesti tanssiessaan antoi huolimattomasti leijailla ympärillään,
kunnes ne putosivat linnanpihalle muodostaen silkkipeitteen hänen
kepeäin jalkainsa alle. Hänen kierrellessään kevytmielisissä, mutta
kauniissa kaarroksissa, ikäänkuin taikapiirissä nuoren, kohteliaan
kuninkaan ympärillä, koskettivat hänen varpaankärkensä tuskin maata.
Kun hän lopuksi veitikkamaisesti ja tuttavallisesti hymyillen jätti
kuninkaallisen tanssitoverinsa, astui kuningatar parvekesillalta
hehkuvin poskin häntä vastaan.
"Kuulkaapas, hieno neiti Tove", sanoi kuningatar leikillisellä äänellä,
koettaen salata suuttumustaan, "ei teidän sentään pitäisi heittää
silkkiä jalkoihinne. Vain kuningattaret hovissa astuvat silkillä."
"Mutta olenhan minäkin tänä iltana kuningatar, teidän armonne",
vastasi neiti Tove ja kohotti ylpeästi päätään, jäljitellen rohkeasti
kuningattaren ylpeää ja jotenkin jäykkää ryhtiä. "Minuakin haluttaa
tuntea sen kunnian ihanuutta, ja kuka tietää mikä minusta vielä voi
tulla?"
"Kuninkaan rakastajatar voi sinusta tulla, hävytön, mutta ei koskaan
kunniallista kuningatarta", kuiskasi kuningatar ylpeän ja kiihkeän
suuttumuksen valtaamana ja kääntyi ylenkatseellisesti pienestä,
kevytmielisestä neidosta, joka taas nauraen ja ilakoiden kiirehti
tanssiin missä hän näytti lumoavan kaikki herrat kiehtovilla
liikkeillään.
Sitten seisoi kuningas hänen kanssaan parvekesillan alla, ja he
kuiskuttelivat tuttavallisesti keskenään. "Minä toivoisin hänen istuvan
Blockvuorella muiden noitien parissa", kuiskasi kuningas, "silloin
saisit kantaa hänen kruununsa kunnialla, pikku Tove".
"Vaiti, herra kuningas, se on vaarallista leikinlaskua", kuiskasi
ihana Tove. "Te ette tiedä kuka voi seisoa meidän yläpuolellamme
parvekesillalla kuuntelemassa."
"Kuunnelkoon kuka hyvänsä", vastasi kuningas ylpeästi. "Niin minä
kuitenkin uskon käyvän sillä sinä olet kuolleenakin kauniimpi kuin tuo
jäykkä, hapan kuningatar kaikessa kultakomeilussaan."
He kuulivat äkkiä liikettä parvekkeelta päänsä päältä; mutta he
eivät nähneet että hovineidot veivät sieltä pois melkein pyörtyneen
kuningattaren.
"Katso tässä, pikku Tove", jatkoi kuningas sitoen kultakäädyn kauniin
vappukuningattaren kaulaan. "Kuningatar ei ole milloinkaan kantanut
kauniimpaa koristetta. Mutta nyt minä olen taas kietonut sinut
kahleillani, sinä hurmanhengetär. Nyt sinä et pääse vankeudestasi
ennenkuin ostat itsesi vapaaksi."
"Jos ei vain lunnasraha ole liian suuri", kuiskasi pieni viehkeä
lumoojatar veitikkamaisesti hymyillen, "niin lienee minulla varaa
siihen. Mutta toisen kerran, täällä se on aivan mahdotonta." Hän käänsi
nopeasti kauniin päänsä katsoakseen oliko ketään lähellä; sitten hän
antoi ryöstää suudelman ja tahtoi irtautua hänen syleilystään.
"Ei, viivy vielä hetken, veitikka!" sanoi kuningas pitäen kiinni
hänestä. "Sano minulle nyt kun olemme kahdenkesken: mikä noituus oli
siinä lahjassa, jonka sinä annoit minulle viimeksi? Siitä asti kuin
kannan tuota kiharaa sydämelläni, en saa sinua ajatuksistani, en yöllä
enkä päivällä. Minä olen vähällä unohtaa sekä kansan että valtakunnan
sen mielettömyyden vuoksi."
"Antakaa, taivaan, nimessä se minulle takaisin!" sanoi Tove
veitikkamaisesti. "Olisipa suuri synti, jos minun lahjani saisi aikaan
niin suuren onnettomuuden, ja pikku Tove tekisi kuningas Valdemarin
huonoksi maanisäksi --"
"Se on totta", sanoi kuningas äkkiä vakavana. "Tämä hulluus menee liian
pitkälle. Nyt on muuta ajateltavaa. Tässä lapsi, ota se takaisin. Se on
kuitenkin väärin Helvigiä kohtaan; se oli leikkiä, mitä äsken sanoin
sinulle. Me emme saa tavata toisiamme niin usein kuin ennen --"
"Se oli oikein, se oli järkevästi, ankara herra", kuiskasi Tove
lumoavasti hymyillen. "Mitäpä tekisivätkään neidon hiukset miehekkäällä
sydämellänne? Näyttäkää nyt minulle, että huomenna ratsastatte
kauniisti Gurren ohitse. Nyt ette enää koskaan tapaa kotona muita kuin
vanhan äitini".
"Pikku velho veitikka", huudahti kuningas ja tahtoi jälleen syleillä
häntä. Mutta nyt kiisi neito pois kuin vapautettu lintu hänen käsistään
ja heittäytyi veljensä kanssa tanssivien joukkoon. Lukuisista
katselijoista, jotka laulaen ja leikkiä laskien tarkastelivat tanssia
linnanpihalla tahi kokoontuivat juomapöydän ympärille suurten lehmusten
alle, ei kukaan kuitenkaan näyttänyt huomanneen kuninkaan salaista
keskustelua kauniin vappukuningattaren kanssa. Mutta kuningattaren
uskotuin kamarineitsyt oli pysähtynyt parvekekatokseen, ja ennenkuin
kuningas jälleen näyttäytyi, oli hän kiiruhtanut pahoinvoivan
hallitsijattarensa luo.
Henkilö, joka parhaiten oli saattanut nähdä tuon aivan liian hellän
kohtauksen parvekkeen alla, oli Agneta. Hän seisoi samana hetkenä
vankilansa ristikkoikkunan ääressä, aivan vastapäätä parvekkeen alaista
puolihämärää paikkaa; mutta hän ajatteli vangittua Sven Tröstiään
ja pani vain vähän huomiota siihen, mitä linnanpihalla tapahtui.
Hän katseli surullisena tanssia ja toivoi vain juhlan linnassa
pian loppuvan, voidakseen jälleen hiljaisena kesäyönä viattomissa
kansanlauluissa kuiskailla salaisia rakkauden sanoja vangitun ritarinsa
kanssa. Mutta tuskin oli melu tauonnut linnanpihalla, ennenkuin häntä
toiveissaan häirittiin. Hänen vankilansa ovi aukeni, ja kuningatar
Helvig tuli hänen luokseen.
Kuningatar ei ollut yksin tällä kertaa. Hänen uskotuin kamarineitsyensä
oli hänen mukanaan, tämä pani kynttilän pöydälle ja asettui oven
pieleen. Kuningatar heitti heti hunnun silmiltään. Hän oli kalpea ja
näytti olevan kiihkeässä mielentilassa.
"Teidän on täytynyt nähdä, Agneta rouva, mitä hän on vain kuullut",
sanoi kuningatar neitsyttä osoittaen. "Olkaa suora minua kohtaan ja
tunnustakaa kaikki, niin minä olen miettivä teidän pelastustanne ja
onneanne. Mutta jos salaatte minulta sen, mitä teidän välttämättä
pitäisi voida todistaa, ette koskaan pääse näiden muurien sisältä."
"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, armollinen kuningatar", vastasi
Agneta kauhistuen. "Minä olen nähnyt talonpoikien tanssivan ja pitävän
vappujuhlaa täällä linnanpihalla. Näin myös, että siellä väliin oli
ylhäisiä herroja ja naisia; mutta en tuntenut ainoatakaan, paitsi tuota
vihattua herra Podebuschia, ja hänen tähtensä en oikein uskaltanut
katsoa ympärillenikään."
"Ettekö nähnyt hänen kaunista sisartaan?" kuningatar kysyi läpitunkevin
katsein.
"Kyllä, se on totta, hänethän juuri oli puettu vappukuningattareksi!
Ah, niin minäkin olin koristettu pari päivää sitten. En saattanut
nähdä tuota viatonta leikkiä kauhistumatta. Minusta tuntui, kuin
kätkettäisiin tässä maassa jokaiseen leikkiin ja iloon petosta ja
uskottomuutta. Pieni seppelöity tanssijatar kauniine muukalaisille
kasvoineen tuntui minusta myöskin uhrilta, joka oli koristettu vain
kurjuuteen saatettavaksi."
"Siinä olette oikeassa, Agneta rouva", kuningatar sanoi kylmästi
ja katkerasti. "Mutta viaton uhrilammas hän ei ole. Hän on viekas
noita-akka. Hän kuolee noitana. Sanokaa suoraan: mitä pirullisia
vehkeitä näitte hänellä olevan parvekkeen alla?"
"Minä näin hänen tanssivan linnantorilla iloisena ja viattomana,
armollinen kuningatar. Mutta muuta en ole huomannut."
"Te valehtelette, te petätte minua!" huudahti kuningatar kiihkeästi.
"Kaikki te olette samanlaisia. Te olette kaikki liittoutuneet
minun rauhaani ja kunniaani vastaan. Mutta odottakaa -- minä olen
opettava näille ylhäisille rouville ja neideille, mitä maksaa Tanskan
kuningattaren kiusaaminen. Tietäkää, että kuningas Abelin veri kiehuu
minun suonissani -- Helvig kuningatar ei pelkää naisten valituksia".
Hänen kasvoilleen tuli tällöin uhkaava ja tiikerimäinen ilme, ja hän
jätti Agnetan luoden häneen jäätävän katseen.
Kuningatar neitsyeineen oli kadonnut, kynttilä viety pois, vankilan ovi
suljettu. Agnetasta tuntui siltä, kuin olisi hän vilkaissut sieluun,
joka tunsi olevansa sukua pimeyden hengille ja ylpeänä iloitsi tästä
kauheasta perinnöstä. Vangittu, onneton ritarin rouva tuli tietoihinsa
ja rauhoittui vasta sitten, kun linnanpihalla taas oli hiljaista, ja
hän jälleen oli kuullut rakkaan Sven Tröstinsä laulun tämän vankilasta.
Hän vastasi siihen kuten edellisenäkin yönä, ja nuo kaksi rakastavaista
osasivat sopivasti valikoimalla yleisesti tunnettuja kansanlauluja
monin tavoin lempeästi vakuuttaa toisilleen rakkauttaan ja ainoata
ylläpitävää toivoaan jälleenyhtymisestä. Sven Tröst ymmärsi myös
ilmoittaa huolestuneelle vaimolleen, ettei hän ollut vaarallisesti
haavoitettu; ja ettei tuleva äiti heittäytyisi epätoivoon, vaan
tyynesti ja toivehikkaasti katsoi tulevaisuuteen, sitä osoitti Agneta
puolestaan lauluissa, mitkä nyt joka yö kaikuivat Neitsyttornin ja
Vesitornin välillä, ja mitkä kuuli vain vahtitornin vartija, joka usein
vahtitornillaan yhtyi noihin hänelle niin tuttuihin sankarilauluihin.
Samalla kun uskottomuus ja mustasukkaisuus, turhamaisuus ja ylpeys,
kunnianhimo ja itsekkäisyys hallitsivat niin monia sydämiä tuossa
suuressa meluavassa kuninkaanlinnassa, ei hiljaiselta rakkaudelta
ja uskollisuudeltakaan puuttunut ilmaisumuotoa, vaan se sai lohtua
ja toivoa lauluista, jotka vuosisatojen aikana ovat osoittaneet,
ettei tanskalaisen sydän koskaan kokonaan kadota toivoa, ei edes
vaikeimpinakaan aikoina. Huomattava on myöskin, että suuri osa
kauneimpia kansanlaulujamme on juuri näiltä ajoilta, jolloin puute
vielä oli niin suuri ja toiveet kansan ja valtakunnan yhdistämisestä
niin epävarmat.