Uusi onnellinen perhe-elämä kukoisti näinä kylminä talvikuukausina
Brattingborgin jäätyneiden vallihautojen ja lumenpeittämien muurien
takana, rajuilman yhä kasvaessa Ebbesenin ja hänen ystäviensä
pään yläpuolella. Tiedettiin kuninkaan kiivaasti suuttuneen. Hän
oli 22 päivänä helmikuuta Roskildesta antanut julkaista avoimen
kirjeen, missä hän käski ankarasti rangaista kaikkia luostareja ja
hengenmiehiä kohtaan suunnattuja laittomia tekoja. Sen huomattavan
suuren sotajoukon, jonka hän oli koonnut, sanottiin määrätyn
rynnäköllä valloittamaan kaikki ne valtakunnan ritarilinnat, jotka
omavaltaiset puoluepäälliköt pitivät asestettuina, tai joihin
kruunulla vähimmälläkin syyllä oli omistusoikeus. Näiden joukossa
mainittiin mahtava Hald; mutta Ebbesenin molemmat linnat, Brattingborg
ja Norreris, sanottiin olevan ensimäisinä alasrepimislistalla.
Huolestuttavia, joskin vastakkaisia huhuja kuului myöskin kreivi
Geertin poikien varustuksista. Kevät tuli; ei vielä näkynyt vihollisia
Brattingborgin edustalla. Ebbesen varustautui uudelle kesäretkelle
Pohjois-Jyllannin muukalaisia itsevaltiaita vastaan, ja Sven
Tröst luovutti hänelle vapaaehtoisesti koko isänperintönsä köyhän
talonpoikaisväestön varustamiseksi. Eno ei vastustanut näitä hänen
uhrauksiaan, joilla hänen sisarenpoikansa innokkaasti maan parasta
ajatellen, riisti itseltään sen riippumattomuuden ja itsenäisyyden,
joka hänelle nyt tulevana perheen isänä olisi ollut tarpeen enemmän
kuin koskaan. Ihana Agneta istui jo naistuvassa rouva Jutan luona
ommellen lapsenmyssyjä ja ristiäispukua pienelle perilliselle, jolla
hän syksyllä toivoi voivansa ilahduttaa rakasta miestään. Eräänä aamuna
astui Ebbesen iloisen ja tyynen näköisenä nuoren onnellisen parin
luokse linnan siipirakennuksen eristettyyn vieraskertaan, joka oli
heidän pienen taloutensa hallussa.
"Minä onnittelen sinua, rakas sisarenpoikani, sinä olet nyt
Brattingborgin kartanon herra, sen niittyjen, metsien, metsästyksen
ja kalastuksen yksinoikeutettu omistaja", sanoi ritari Ebbesen
ystävällisesti hymyillen, jättäen nuoren ritarin käteen sinetillä
suletun asiakirjan. "Se on sinulle laillisesti annettu Viborgin
käräjillä", jatkoi hän. "Ei se ole mikään lahja, vaan ainoastaan
korvaus siitä mitä sinä olet pannut minun yrityksiini. Kaikki on
lopullisesti päätetty ja järjestyksessä. Minä olen nyt sinun vieraasi
Brattingborgissa siksi kunnes itse voin muuttaa Norreriisiin."
"Jumalani, mitä ajattelette, rakkahin enoni!" huudahti Sven Tröst kovin
hämmästyneenä. "Olettehan te itse uhrannut paljon enemmän. Jos olette
unohtanut itsenne, niin ajatelkaa toki vaimoanne ja poikianne."
"Heillä on vielä Norreriisin linna ja kylliksi omaisuutta, jos vain
kuningas ja hänen neuvostonsa suovat heille rauhan ja maanlain
suojeluksen minun kuolemani jälkeen. Ei heidän kuitenkaan tarvitse
elää väärinanastetusta tavarasta. Sinä olet, sitä ajattelematta,
ostanut ja maksanut tämän linnan, jonka laillinen omistaja sinä nyt
olet. Se oli välttämätöntä sinun vapautesi ja itsenäisyytesi, sekä
vaimosi turvallisuuden vuoksi", lisäsi Ebbesen ystävällisesti, luoden
surumielisen katseen hämmästyneeseen Agnetaan. "Sinä et ollut enää
linnan omistaja, ja minä en voinut, linnanherrana, kauemmin suojella
teitä täällä. Jos kuningas, lain mukaan, vaatisi linnanporttien
avaamista, niin täytyisi minun oman vakaumukseni mukaan totella
empimättä. Meillä ovat eroavat mielipiteet meidän oikeasta suhteestamme
kuninkaaseen ja laillisuuteen; mutta nyt sinä olet oma herrasi, Sven
Tröst. -- Sinä olet itsenäinen ritari. Sinä olet myöskin naimisissa
ja, jos Jumala suo, ennen kun vuosi umpeen kuluu isä. Sinun ajallinen
onnesi tai onnettomuutesi on nyt lähinnä Jumalan tahtoa osaksi
sinun omissa käsissäsi. Jokaisen meistä täytyy voida toimia aivan
itsenäisesti omantuntonsa mukaan."
Eivät mitkään vastaväittelyt auttaneet. Asia oli päätetty; ja Ebbesen
poistui hämmästyneiden vastanaineiden luota, tahtomatta vastaanottaa
kiitosta teostaan. Mutta siitä päivästä alkaen täytyi Sven Tröstin ja
Agneta rouvan ottaa hoitoonsa linnan sekä ulkonaiset että sisäiset
asiat. Ebbesen ja hänen perheensä muuttivat aluksi vieraskerrokseen,
ja heistä oli sydämellisen hauskaa olla nuoren isäntäväen rakkaina ja
kunnioitettuina vieraina.
Ritari Folgvard ei ollut voinut viihtyä Brattingsborgin hiljaisessa
kodikkaassa talvielämässä, mihin hän oli luonut niin paljon
runollisuutta harpunsoitollaan ja ihanalla äänellään, Agnetan ja
Jutta-rouvan laulaessa rakkaita, vanhoja kansanlauluja heidän
tuttavallisesti istuessaan takkavalkean ääressä. Nuorikkojen onni
kyllä ilahdutti häntä, mutta enensi samassa sitä tulista intohimoa,
joka salaisesti kalvoi häntä. Hän kierteli ympäri maata Ebbesenin
vakoilijoiden ja Mustan Svenin kera, voidakseen antaa ystävilleen
Brattingborgissa varmat tiedot kaikesta, mikä koski heitä ja isänmaan
tärkeimpiä asioita.
* * * * *
Eräänä iltana huhtikuun loppupuolella istui Sven Tröst kodikkaasti
perheensä piirissä Brattingsborgin parvekesalissa nuoren vaimonsa
vieressä. Nuorella linnanherralla oli ollut rasittava päivä ja Ebbesen
oli väsynyt sotilaittensa harjoittamisesta.
"Pane muistiin sanani, arvoisa herra isäntäni", sanoi Ebbesen
iloisesti. "Kuningas jättää meidät rauhaan tänä kesänä. Hänellä on
muutakin tekemistä kuin ahdistaa niitä, jotka rehellisesti tahtovat
auttaa häntä maan vihollisia vastustamaan. Hänelle täytyy olla
tärkeämpi asia yhdistää valtakunta kuin yhtyä rankaisemaan kahta
itsepäistä ritaria, jotka kuitenkin pohjaltaan tahtovat maan ja
valtakunnan parasta."
"Kyllä hän minun mielestäni pitää hyvinkin huonosti huolta Tanskasta,
eno", vastasi Sven Tröst. "Jos hän nyt on myönyt Ruotsille oikeuden
Skåneen ja heittänyt koko Fyenin saaren Geertin poikien ammottavaan
kitaan, niin kulkeehan hän kurjan isänsä jälkiä mitä surkuteltavimmassa
määrin. Minä en voi käsittää, mitenkä te voitte odottaa mitään suurta
Tanskalle tuollaiselta kauppias- ja kynäsankarikuninkaalta. Ei, kyllä
prinssi Otosta olisi tullut toisenlainen hallitsija."
"Anna sen unelman jäädä, hyvä ystäväni; se voi maksaa sinulle pääsi",
sanoi Ebbesen vakavasti. "Me emme tahdo olla sokeita Atterdagin
valolle, vaikka se polttaisi meitä. Valdemarin toiminnassa vallitsee
järkevyys, joka ihmetyttää minua. Hän uhraa vain silmänräpäykseksi
ja näön vuoksi sen mitä ei vielä voida lunastaa tai ottaa voimalla,
sillaikaa hän kokoaa kruunulle sen, mikä milloinkin on tärkeintä.
Katsokaa vain mitenkä hän sai hengelliset herrat jättämään Köpenhaminan
hänelle! Opettakoot nyt Jumalan avulla Axelhuusista Absalonin ja suuren
Valdemarin henki häntä kokoamaan sekä sydämen että järjen."
"Elkää vain puhuko hänen sydämestään, rakas eno", vastasi Sven
Tröst katkerasti. "Jos hän pitää Köpenhaminan ja Axelhuusin niin
hän tekee vääryyttä ja petosta, eikä sitä milloinkaan voi kutsua
oikeaksi, olkoon se vaikka kuinka viisasta. Senjälkeen kun minä luin
heidän lübeckiläisen kauppakirjansa teistä ja Otosta, ei minulla
ole ollut mitään luottamusta siihen minkä Valdemar ja piispa Sven
ovat sinetillään vahvistaneet. Hovi-ilma lienee vaarallinen ja
valtaistuimenloisto häikäisevä sekä maallisille että hengellisille
herroille."
"Tuomitkoon Jumala heidän sydämensä", sanoi Ebbesen tyynen vakavasti.
"Se minkä nuo valtioviisaat herrat sinetillään vahvistivat, oli
kuitenkin maan parhaaksi; mutta totta on, että se oli kovaa meille ja
prinssi Otolle."
Tämän vakavan keskustelun, jota Agneta rouva ja Ebbesenin vaimo
hiljaisella huolella kuuntelivat, keskeytti nyt vartijan torvi
porttitornista. Sen iloinen sointu ilmaisi talon ystävän saapuneen.
Tulija oli ritari Folgvard. Hän astui kohta senjälkeen parvekesaliin
kiivaudella, joka ilmaisi hänen tuovan joitakin tärkeitä uutisia.
"Prinssi Otto on vapautettu", huudahti hän. "Hän on matkustanut setänsä
luo Kieliin -- Minä olen itse nähnyt hänet."
"Jumalan kiitos! Sepä oli kerrankin hyvä uutinen", sanoi Ebbesen ja
puisti hänen kättään. "Tervetuloa, kunnon Folgvard!"
Sven Tröst tuli niin iloiseksi tästä uutisesta, että hän syleili
Folgvardia ja kaikkia läsnäolevia sekä juoksi ympäri lattiaa kuin
juopunut. "Meidän rakas Ottomme vapaa", huudahti hän. "Ja silti
luopumatta vaatimuksistaan kruunuun. Huomatkaa, ystävät! Nyt hän tulee
hallitukseen, ja me saamme lopultakin kuninkaan, jota kannattaa auttaa
valtaan ja oikeuksiinsa."
"Oletko mieletön?" keskeytti hänet Ebbesen. "Etkö sinä tunne jaloa
prinssi Ottoa? Hän kunnioittaa valtakunnan lakia ja kansan tahtoa sekä
vapaudessa että vankilassa. Se tanskalainen, joka ajattelee toisin, on
maankavaltaja."
Sven Tröst kalpeni nämä sanat kuullessaan, mutta vaikeni. Ikäänkuin
muistuttaakseen itselleen, että rakas, ankara eno nyt oli hänen
vieraansa, istuutui hän isännän paikalleen. Agneta puristi
huolestuneena ja hellästi hänen kättään; eikä sanaakaan kuulunut hänen
huuliltaan, ennenkuin kuohahtava suuttumus oli asettunut.
"Kerro, kerro, rakas Folgvard!" sanoi Ebbesenin vaimo
kiihkeästi, koettaen viisaasti poistaa huomion tästä vaarallisesta
erimielisyydestä, missä hänen ankaralla miehellään oli vastassa
molemmat nuoret ritarit ja hänen oma sydämensä.
"Minä olin viime viikolla Plönissä", sanoi Folgvard, "ja minä näin
siellä kreivi Juhana lempeän tyttären ja Verien kreivin suuren
hääsaattueen. Jos minä en olisi tietänyt teidän istuvan täällä kotona,
Agneta rouva, niin olisinpa luullut erehtyneeni teistä ja toisesta
kaunottaresta." Sven Tröst sävähti taas punaiseksi tämän huomautuksen
kuullessaan, mihin ei Agneta eivätkä muut kiinnittäneet sen enempää
huomiota. "Minä näin Geertin molemmat pojat hääsaattueessa", jatkoi
Folgvard. "He käyttävät vielä syvää surupukua isänsä kuoleman jälkeen.
Kreivi Henrik näytti siltä kuin hän olisi vannoutunut pimeyden
hengille. Mutta hänen katseessaan oli ylevyys, jota minun täytyi
kunnioittaa. Teillä on verivihollinen, isä Ebbesen, jota voisin
kadehtia teiltä. Sillä haukalla on kotkan katse -- kun hän pakenee
teidän voimakasta käsivarttanne, tähystää hän kuin ukkospilveen,
riistääkseen salaman jymisyttäjän kädestä ja sinkauttaakseen sen
vihollistaan kohti. Olkaa varuillanne, rakas, rohkea Ebbesen. Se
miekka, jonka te niin jalomielisesti palautitte isänkostajalle,
ei varmastikaan lepää, ennenkuin se on juonut sen jaloimman veren
minkä Tanska omistaa." Folgvard vaikeni, ja kaikkien katseet olivat
osanottavina kohdistuneet Ebbeseniin. Mutta hän nyökäytti tyynesti
hymyillen: "Te olette hiukan runollinen, rakas Folgvard ystäväni --
teillä on taipumuksia pakanallisiin vertailemisiin ja liioitteluihin.
Kuitenkin, tuokoon kotkanpoika salamansa! Minä olen odottanut häntä
kauan. Minä olen kaatanut vanhan kuningaskotkan, tiedänhän hyvin
mitä minulla on odotettavissa nuorilta. Te olette oikeassa; hän on
verivihollinen, jota kannattaa katsoa silmiin. Mutta antaa nyt linnun
lentää! -- Missä näitte prinssi Oton? Miten hänet vapautettiin?"
"Minä näin hänet Rendsburgin ja Kielin välisellä tiellä, kolme
päivää häitten jälkeen Plönissä", jatkoi Folgvard. "Väitetään hänen
lempeän enonsa toimittaneen hänet vapautetuksi hääjuhliksi, ja ilman
minkäänlaisia ehtoja."
"Miltä hän näytti?" kysyi Sven Tröst hypähtäen paikaltaan. "Ei suinkaan
hän poistunut vankeudestaan lannistetun haukan tavoin, jota on opetettu
alistumaan, vaan niinkuin yksi niistä kuninkaallisista leijonista, jota
Tanska nyt kaipaa sydänkilvessään."
"Ei kumpaiseltakaan, ystävä", vastasi Folgvard. "Hän näytti minun
silmissäni martyyrilta, jota kuletetaan vankilasta roviolle,
leijaillakseen taivaaseen tulisiivillä. Hän näytti katselevan maailman
ihanuutta ja kurjuutta katseella, joka tunki ijäisyyden halki. Hänen
kasvoillaan oli tyyneyden ja kirkkauden ilme, ikäänkuin kaikki maailman
kruunut lentäisivät hänen ohitsensa hevoskavioiden nostattamassa
tomussa, ja ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän maailman suuruuden ja
kurjuuden mittapuun korkeammassa maailmassa kuin tässä, johon aurinko
paistaa kulkiessaan avaruuden halki."
"Katsoppas Sven Tröst", sanoi Ebbesen hymyillen. "Sellaiseksi minäkin
ajattelin hänet, sen mukaan mitä olin kuullut hänen hurskaasta
mielenlaadustaan, vaikken minä voinut sanoa sitä yhtä kaunopuheisesti
kuin Folgvard. Hänen laisensa uneksiva sankari voisi ehkä valloittaa
pyhän haudan pakanoilta, mutta hän ei milloinkaan voisi pystyttää
luhistunutta valtaistuinta meidän tasaisen litteälle maallemme."
"Se, joka voi suurimman, voinee kai myöskin pienemmän", vastasi
Sven Tröst. "Elkäämme kuitenkaan enää milloinkaan väitelkö siitä,
rakas eno", jatkoi hän sydämellisesti. "Sellainen kuuluu tavallaan
uskonasioihin, ja niissä seurannee kai lopullisesti kukin omaa päätään
tai sydäntään. Teidän päänne uskoo Valdemariin, mutta minun sydämeni
Ottoon. Sietäkäämme näissä asioissa toistemme mahdollisia erhetyksiä,
mutta kaikessa muussa olkaamme yksimielisiä kuin isä ja poika."
"Usko Jumalan nimessä mitä tahdot, mutta jätä se vain uskomiseen,
rehellinen, kunnon ystäväni", vastasi Ebbesen puistaen hänen kättään
"Sinun tarkoituksesi on uskollinen ja rehellinen, mutta sinä olet
vaarallisella sivutiellä."
Ei puhuttu enää sen enempää näistä asioista. Kun Folgvard oli kertonut
mitä tiesi, otti hän harppunsa, ja vietettiin vielä kerran ilta yhdessä
Brattingsborgissa tuttavallisesti ja ystävällisesti seurustellen.
Kuitenkin sekaantui hiljainen alakuloisuus seurusteluiloon; sillä
seuraavana aamuna, niin kuin jo aikaisemmin oli päätetty ja siihen
valmistettu, muuttaisi Ebbesen vanhaan sukulinnaansa Norreriisiin
Aarhuusin läheisyyteen.
Aikaisin aamulla oli suuri matkajoukkue liikkeessä, jotensakin
suuren sotilasjoukon saattamana. Sven Tröst ja hänen nuori vaimonsa
seurasivat mukana. Heidän oli vaikea erota rakkaista ystävistä, ja he
aikoivat viivähtää pari kaunista toukokuun päivää Ebbesenin vanhassa
metsälinnassa. Folgvard otti vartijoidakseen sillaikaa Brattingsborgia.
Kesätaistelujen suunnitelmien mukaan johtaisi Ebbesen itse
Norreriisista vapautustaistelua Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin
ympärillä, sillaikaa kun Sven Tröst ja hänen nuoret ystävänsä
Brattingsborgista ahdistelisivat vihollista Viborgin seuduilla, ollen
vakoojiensa kautta alituisessa yhteydessä talonpoikaisjoukkojen ja
sotapäällikkönsä kanssa Norreriisissä.
Ebbesen omisti kaksi tämän nimistä kartanoa. Toinen oli linnoittamaton
Halejärven rannalla Viborgin seuduilla, puolen peninkulman päässä
Brattingsborgista eli Kleitrupin talosta, josta hän oli tehnyt tunnetun
retkensä Randersiin. Mutta hänen vanha, linnoitettu sukulinnansa
Norreriis, joka Ebbesen-nimen yhteydessä on tullut kuolemattomaksi,
oli Aarhuusin ja Randersin välillä, ja on vielä näihin päiviin
asti säilynyt kansan muistossa, vaikka tuskin enää on jälellä
mitään linnanvallituksista ja siitä mäestä, millä linna oli. Vanhaa
kunnioitettavaa tammea, joka siellä on seisonut viisisataa vuotta,
pitää kiitollinen kansa vieläkin kunniassa, sillä se on aina rakastanut
tätä kansallissankaria, niinkuin schweiziläiset Telliänsä, nähden
hänessä Tanskan unohtumattoman vapauttajan itsevaltiaan ikeestä.
Ebbesenin sukulinnassa ei oltu nähty tätä kansan ystävää Geertin
kukistamisesta asti, eikä siitä asti kun hänen nimensä oli tullut
Tanskan kuuluisimmaksi. Hänen matkansa Norreriisiin olikin senvuoksi
riemukulkua, ja hänet vastaanotettiin synnyinseudullaan sillä
innostuksella ja lämmöllä, joka vakuutti hänelle, että hänen
kiitollisen kansansa rakkaus oli hänelle turvallisempi puolustaja kuin
parhaiten varustettu linna. Norreriis oli vain pieni herraskartano
eikä läheskään niin lujasti linnoitettu kuin Brattingsborg. Suurin osa
kartanon rakennuksista oli linnoitusten ulkopuolella. Muurit eivät
olleet korkeat, linnanhauta jotenkin kapea, ja muurit rappeutuneet,
mutta vanha torni oli mahtava. Niinkuin Brattingsborgilla ja Haldilla,
ei tällä linnalla ollut sisäjärven luonnollista suojaa, vaan ympäröivät
sitä pohjoisesta ja lännestä hedelmälliset maat sekä ihana pyökkimetsä,
joka ulottui puolikaaressa etelää ja itää kohti. Linna sijaitsi
ihanalla paikalla, ja Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin teiden
yhtyessä siellä vallitsi vilkas liikenne sen ympäristöllä. Vallien
kaakkoisella kulmalla kasvoi se ihmeellinen tammi, jonka Ebbesenin isä,
ritari Ebbe Galt oli sinne istuttanut poikansa syntymisen päivänä,
ja joka vielä meidän päivinämme seisoo terveenä ja vihreänä vanhan
linnanmäen jätteillä. Tämä puu oli kasvanut korkeaksi ja tuuheaksi ja
oli nyt niinkuin herransakin lähes neljänkymmenenvuotias. Sen alla
oli Ebbesen lapsena leikkinyt sotilasta; sen varjossa hän oli istunut
monta onnellista kesäiltaa nuoren vaimonsa kanssa heidän avioliittonsa
ensimäisinä viitenä vuotena, ennenkuin vielä Geertiä vastaan suunnattu
suuri sotaretkensä oli uurtanut vaot hänen korkeaan otsaansa. Kun
hän nyt vaimonsa rinnalla, nuorempi poikansa edessään satulassa,
ratsasti linnanpihalle, vanhemman ratsastaessa edellä omalla pienellä
hevosellaan, osui Ebbesenin katse ensiksi tammeen. Sen lehdet eivät
vielä olleet puhjenneet, mutta hänen ystävänsä ja talonväkensä olivat
juhlallisesti koristaneet sen tuoreilla pyökkipuunseppeleillä. Pieni
linnanpiha kaikui riemuhuudoista, sinne olivat kokoontuneet Ebbesenin
lukuisat ystävät, jotka kuultuaan huhut hänen saapumisestaan seudulle,
olivat rientänet Norreriisiin häntä vastaanottamaan.
Kaiken tämän humun ja ilon valitessa huomasi Sven Tröst monien
vierasten joukossa hyvin vastenmieliset kasvot, jotka näyttivät hänestä
tutuilta, vaikkei hän voinut muistaa missä ne oli nähnyt sitä ennen.
Henkilö katosi suureen ihmisjoukkoon, jota virtaili linnanpihalta
sisään ja ulos. Myöhemmin illalla hän muisti miehen Juhana Ellemoseksi,
samaksi laalantilaiseksi petturiksi, joka oli ollut viemässä kuningas
Kristofferia Saxköpingistä ja sitten niin petollisesti auttanut
Henneke Brydeä nummella. Hän tiesi tämän pahantekijän olevan liitossa
Stig Antinpojan kanssa. Kuninkaan armahduskirjeen nojalla oli tämä
kuuluisa Ellemose nyt suojattu kaikilta ahdistamiltaan, ja väitettiinpä
ritari Stigin sekä uuden hallituksen käyttävän häntä nyt urkkijanaan.
Tuskin oli tämä hänelle selvinnyt, kun hän äkillistä tuskaa tuntien
kaipasi rakasta nuorta vaimoaan, jonka hän oli jättänyt vihreälle
nurmikolle linnan edustalle, missä hän Ebbesenin lasten kera ilokseen
katseli talonpoikien tanssia sekä seudun nuorten miesten ja neitosten
kulkuetta, jotka juhlallisesti laulaen ja viheriät toukokuunlehvät
käsissä ratsastivat "Kevään kuningatarta", yhdistäen tämän maalaisen
kansanjuhlan Ebbesenin kotiintulon ilojuhlaan. Sven Tröst juoksi kuin
raivostunut tanssivien keskellä, mutta ei löytänyt mistään Agneetaa.
Viimeinkin hän löysi Ebbesenin pojat aivan Rissmetsän laidasta, ja he
kertoivat hänelle, mitään onnettomuutta aavistamatta, herttaisen Agneta
rouvan nyt myöskin ratsastavan "kevään kuningattarena". Hän oli ollut
seppeleillä koristettu ja istunut kauniisti kirjaillun hevosen selässä
komean herran rinnalla, suuren, kevätkuningatar joukkueen saattamana,
ja he olivat ratsastaneet hänen kanssaan metsään. Lapset taputtelivat
iloisesti käsiään muistellessaan kaikkea näkemäänsä ihanuutta; mutta
Sven Tröst joutui epätoivon valtaan. Hän kiirehti takaisin linnaan ja
heittäytyi ratsunsa selkään, jonka jälkeen hänet nähtiin ratsastavan
kuin mielettömän metsään, eikä kukaan voinut ymmärtää mitä se merkitsi.
Illalla juhlapöydässä kaivattiin Agnetaa ja Sven Tröstiä, ja heitä
etsittiin turhaan kaikkialta.
Nuori rouva uskoi todellakin täyttävänsä hyvien talonpoikien toiveen
kun hän heidän ja Ebbesenin ystävien kera otti osaa ilojuhlaan astuen
keväänkuningattarena mukavaksi laadittuun satulaan ja antaessaan
juhlakulussa viedä itsensä linnan pihalta, tietämättä mihin. Vasta
huomattuaan olevansa syvällä metsässä, ja kevätjuhlalaulujen
vaiettua hänen ympärillään, ja kun hämärän tullen ratsastettiin yhä
joutuummin pitkin epätasaisia, melkein raivaamattomia teitä, katsoi
hän levottomana ympärillään olevia outoja ihmisiä kysyi eikö jo
käännyttäisi linnaan. Komea herra, joka oli nostanut hänet satulaan,
vakuutti heidän nyt pian olevan siellä Oli vain ratsastettu sivuteitä
ihanasta kesästä nauttien; kansanjuhlan tapoihin kuului kaunotarten
kiusotteleminen, ja sai senvuoksi tyytyä siihen, mikä tämmöisessä
tapauksessa kuului tapoihin.
Viimeinkin he pääsivät ulos metsästä ja olivat nyt maantiellä.
"Kiirehtikäämme, hyvä väki, ettei kaivattaisi liian kauan meidän
kaunista kevätkuningatartamme", sanoi vieras herra, ja joutuun mentiin
eteenpäin tasaista maantietä, jonka Agneta uskoi johtavan Norreriisiin.
He olivat näin ratsastaneet jo yli tunnin, eikä vielä näkynyt linnaa.
Lopultakin Agneta huomasi heidän olevan meren rannalla, ja pian he
ratsastivat pienemmän merikaupungin läpi. Hän oli Aarhuusissa, ja hänen
tuskansa kohosi ylimmilleen. Hän huusi äkkiä kovaa apua ja aikoi hypätä
hevosen selästä, mutta samassa silmänräpäyksessä hän tunsi kahden
voimakkaan käsivarren tarttuvan kiinni häneen, ja sidottiin huivi hänen
suulleen. Melkein tajuttomana vietiin hänet edelleen, ja toinnuttuaan
hän huomasi olevansa laivan kannella, jossa yöllä täysin purjein kiiti
aaltoja. Hän koetti liittää kätensä yhteen pelastusta rukoillakseen,
mutta ne olivat sidotut, ja onneton vaipui vaikeroiden laivankannelle,
luoden epätoivoisen katseen ylös kirkkaalle tähtitaivaalle. Laiva
ohjattiin Samsön alitse, ison Beltin kautta ja saapui seuraavana iltana
Vordingborgin satamaan. Täällä sulettiin vangittu rouva kaikessa
hiljaisuudessa niinkutsuttuun Neitsyttorniin, missä Stig marskin
tyttäret olivat istuneet vangittuina kuningas Eerik Meenvedin aikoina.
* * * * *
Vordingborgin linnassa oli näinä kevätpäivinä hyvin vilkasta. Kuningas
Valdemar oli äskettäin vastaanottanut tämän linnan, joka oli ollut
pantattu hänen sedälleen, ja hän oli valinnut sen oleskelupaikakseen.
Hän lunasti nyt vähitellen sekä rahalla ja lupauksilla, että
uhkauksilla monta pantattua linnaa ja lääniä, kooten sen ohella
ympärilleen sotajoukon saksalaisista palkkasotureista, voidakseen
myöskin miekalla antaa painoa neuvotteluilleen. Aarhuusin piispa
Sven sekä Stig Antinpoika olivat hänen tärkeimpiä neuvonantajiaan,
samoinkuin marski, ritari Loken, ja rügeniläinen ritari Podebusch,
josta oli tullut Vordingborgin lähellä olevan pienen Gurren päällikkö,
missä hän oleskeli äitinsä ja kauniin sisarensa kera.
Samana iltana, jona Agneta rouva vietiin neitsyttorniin, oli uusi
joukko-osasto saksalaisia palkkasotureita saapunut kaupunkiin, ja
porvarit näkivät suuttumuksella ja mielipahalla näiden kuninkaan
sotamiesten saavan palkkansa maksuksi kirkollisia kalleuksia, jotka
kuningas suuressa rahapulassaan oli antanut tuoda maan kirkoista.
Nyt nähtiin näiden vieraiden palkkasoturien, niinkuin ennen Geertin
ryövärijoukkojen, raa'asti ja hurjasti elostellen juovan olutta
pyhistä ehtoollispikareista ja häväisten niitä laulamalla häpeällisiä
ja jumalattomia lauluja. Tämä häväistys oli synnyttänyt melkein
kapinallisen mellakan kaupungissa, ja piispa Sven astui kiihtyneenä
siitä kuninkaan luo hänen salakammioonsa, sillaikaa kun Stig Antinpoika
ja ritari Podebusch keskustelivat salaa parvekesalissa.
"Pyhä into on vallannut tuon hurskaan jumalanmiehen", vakuutti Stig
Antinpoika olkapäitään kohautellen. "Hän kiivastuu ja menee yli
rajojen, saattepa nähdä; mutta siitä ei ole vahinkoa. Emme me tarvitse
tuota pyhää miestä neuvostoomme. Nyt ei ole aikaa saivarrella pikku
asioissa. Aikoipa hän panna vastalauseensa myöskin minun isänoikeuksien
käyttööni; mutta minä en anna itseäni käskeä. Nyt hän on täällä,
Podebusch!"
"Kuka? Kaunis karkuriko? Onko se mahdollista?"
"Hän istuu neitsyttornissa, Ellemose piti sanansa. Mutta kuten arvasin,
ei siitä ollut teille paljoakaan apua. Hän on viettänyt häitä neljä
kuukautta sitten, ja -- suoraan puhuen, jos teidän tulinen rakkautenne
ei siitäkään kylmene, niin saamme odottaa vielä. Te olette auttanut
minut valtakunnan hoitajaksi, ja minä tahdon mielelläni pitää
lupaukseni. Onko avioliitto purettavissa, sitä en kuitenkaan tiedä.
Kaikessa tapauksessa, ennen vuoden loppua hän on leski. Minun on sääli
miestä, senkin paholaista; mutta hän on tehnyt meille aika kepposet.
Hän joutuu pian satimeen. Hänen uhmaileva päänsä on vaarassa."
"Tyttärenne minä tahdon omakseni, maksakoon mitä hyvänsä, ja
millä keinoin tahansa," kuiskasi Podebusch kiihkeästi. "Hänen
laistaan kaunotarta ei ole koko maailmassa. Mutta te lupaatte
niin epämääräisesti. Sanokaa minulle kuitenkin yksi asia, herra
valtakunnanhoitaja! Te olette antanut minun ymmärtää, että voisi
olla epäilyksen alaista onko teillä laillista oikeutta isänä täyttää
lupaustanne. Kenellä siihen olisi suurempi oikeus kuin teillä?"
"Sen minä uskon teille, kun aika on käsissä -- mutta hiljaa!"
Salainen keskustelu tuli nyt keskeytetyksi, kun piispa Sven hehkuvin
poskin astui kuninkaan salakammiosta ja astui etusalin läpi mitä
kiivaimman mielenliikutuksen vallassa. "Minä pudistan tomun jaloistani
tällä häväistyllä kynnyksellä", huudahti piispa, kääntyen ovella
molempien kuninkaan maallisten neuvonantajien puoleen, jotka painoivat
päänsä yhteen ja hymyilivät.
"Minä jätän jumalanpilkkaajien ja jumalattomien neuvoston", jatkoi
piispa, "ennenkuin koston hetki on käsissä, ja meidän häväistyt
Herranhuoneemme luhistuvat syntisten päiden yli. Ne ovat teidän
neuvojanne ja ehdoituksianne, herra valtakunnanhoitaja, ja teidän,
vieras herrani. Muistakaa minun sanani: te saatte korjata minkä
kylvitte. Ne jotka häpäisevät pyhyyden -- ja jotka myivät sieluja",
kuiskasi hän Podebuschille, "ne saavat ostaa kirouksen".
"Mikä suuri onnettomuus on nyt sitten täällä tapahtunut, herra piispa?"
keskeytti Stig Antinpoika kiivaan hengenmiehen, Podebuschin katsellessa
ulos ikkunasta ja koettaessa peittää salaista levottomuutta.
"Eikö Herran ehtoollinen ole yhtä pyhä, jos se jaetaan tina- tai
hopea-astioista? Voisiko kirkon rikkauksia käyttää pyhempään
tarkoitukseen kuin kansan ja valtakunnan pelastamiseen perikadosta sekä
majesteetin valtaistuimen vahvistamiseen?"
"Saattepa nähdä mikä on moisen jumalattomuuden seurauksena", sanoi
piispa. "Saatte nähdä, minkä voiton saavutatte näillä muukalaisilla
jumalanpilkkaajilla, joiden veren te ostatte kirotulla kirkonryöstöllä.
Te saatte nähdä, mihin se elämä johtaa, jolla te saastutatte tämän
kuningashuoneen. Kuoleman ja kirouksen, ruton ja hävityksen täytyy
tuollaisen hallituksen saattaa maalleen ja valtakunnalleen. Siitä
myrkynsiemenestä, joka täällä nyt kylvetään, kasvaa myrkyllisiä
hedelmiä. Minä pesen käteni. Minä en tahdo olla siinä osallisena."
"Teidän, herra piispa, on jo liian myöhäistä pestä kätenne puhtaiksi,"
sanoi Stig Antinpoika ärsyttävästi. "Itse te olette opettanut meille
sen hyvin järkevän säännön, jota me olemme seuranneet. Meidän hyvä
kristillinen, tarkoitusperämme antakoon meille anteeksi sen mistä meitä
voidaan moittia tärkeiden keinojen valinnassa. Se, joka tahtoo toimia
voimakkaasti ja pontevasti, ei voine kokonaan pelastua tämän aikakauden
huonoudesta ja tartunnasta. Sen olette jo useammin kuin yhden kerran
sanonut ja sitä valitellut. Se on teidän -- samoin kun se oli Ebbesenin
ja koko kansan -- lohdutus hädässä: vika on aikakauden eikä meidän. Jos
se hallitus, jonka te itse olette perustanut ja vahvistanut, johtaa
maan surkuteltavaan perikatoon, niin ei onnettomuus teitäkään sivuuta,
jos se on oikeudenmukainen."
"Stig Antinpoika, te sanotte totuuden", alkoi piispa taas puhua,
kunnianarvoisilla kasvoillaan syvän tuskan ilme. "Minä en uskalla
kohottaa päätäni vanhurskaan tuomioistuinta kohti ja sanoa: Elä anna
kätesi koskettaa minua; minulla ei ole osaa hävityksessä. Nyt minä näen
selvästi mihin tuo onneton ajatus johtaa, jolla suurinkin teko meidän
joukossamme on saastuttanut kansan. Minä olen tuominnut sen Ebbesenin
teossa, silloin kun taitoin sauvani hänen päänsä ylitse, mutta se on
hädän hetkenä saastuttanut minutkin. Ei edes korkein, pyhin avustus
voi muuttaa pahaa hyväksi eikä saastaista pyhäksi. Minä kiroon nyt
tuon ajatuksen, minä karkoitan sen omasta sielustani; se oli perkeleen
ajatus, joka ei milloinkaan voi synnyttää muuta kuin onnettomuutta,
eikä kantaa muuta kuin kirouksen hedelmiä."
Tämän sanottuaan piispa poistui huoneesta. Molemmat hovimiehet
katsoivat toisiinsa ja kohottivat säälivästi olkapäitään. Mutta
Podebusch näytti kuitenkin olevan alakuloinen ja levoton. Nyt avautui
kuninkaan salakammion ovi, ja hallitsija astui sisään. "Olette kai
tekin osaltanne saaneet kuulla saarnan", sanoi hän hiukan moittivalla
äänellä, "mutta sen te olettekin rehellisesti ansainneet. Mitä hyötyä
olikaan teidän raha-asiasuunnitelmistanne? Ei edes niin paljoa, että
minä kuukaudeksi voisin sulkea näiden ahmarien suut."
"Armollisin herra", sanoi Stig Antinpoika syvään kumartaen. "Teidän
mielestänne se oli kuitenkin hyvä suupala, jonka tuli oli sitä
runsaampi, mitä enemmän pyhyyttä ja siunausta oli niiden mukana."
"Kaikkea voi käyttää, sen ymmärrän", vastasi kuningas, "mutta
järkevästi. Miksi ette antaneet sulattaa tai halaista kappaleiksi näitä
pikareita ja astioita? Tiedättehän te, että maailmaa on petettävä.
Minä voin pyhän Knuutin pyhällä kaulaimilla pudotella päärynöitä,
kun vain sen viisaasti piiloitan keppiini; mutta jos avoimesti astun
saappaallani palaselle hänen paitaansa, niin voi tyhmä joukko kivittää
minut Nyt kuitenkin voi tapahtua, että kaupungissa syntyy kapina teidän
varomattomuutenne vuoksi. Menkää Stig Antinpoika ja lunastakaa heti tuo
pyhä romu. Sanokaa, että se annetaan kirkoille kullattuna takaisin --
että koko asia oli mitä ikävin erehdys. Antakaa sitten heti sulattaa ne
-- niin on se vaara ohi."
"Kunpa meillä vain olisi puhdasta rahaa millä lunastaa ne!" mutisi Stig
Antinpoika miettivästi olkapäitään kohauttaen. "Niinkuin käskette,
armollisin herra; se on yksinkertaisin asia maailmassa", sanoi hän
nopeasti, kun kuningas veitikkamaisesti hymyillen mainitsi yhden
niistä kruunun tiluksista, jota Stig Antinpoika vielä laittomasti piti
hallussaan Geertin ajoista asti. "Sana teidän suustanne on kylliksi
herra kuningas. Jos minun neuvoni kelpaavat, täytyy niiden kuitenkin
aina kulkea teidän päänne kautta." Senjälkeen hän kumarsi ja poistui.
"Terävä mies, Podebusch", sanoi kuningas katsoen hymyillen hänen
jälkeensä. "Kun hän vain saa kuulla oikean sanan, niin ei mikään
ole hänelle mahdotonta. No, rakas Podebusch, onko meidän ankara
rippi-isämme karkoittanut sinun hyvän tuulesi? Hänen pyhä vihansa
sattui oikeaan aikaan. Minä olen kyllästynyt hänen ainaiseen
epäröimiseensä ja neuvoihinsa. Kyllä me tulemme toimeen ilman häntä.
Antaa hänen saarnata Aarhuusin hurskaille sieluille näiden syntisten
aikojen surkeudesta. Kyllä me voimme huolehtia sieluistamme ilman
häntä. Miten voi teidän ihana sisarenne? Me näemme hänet niin harvoin.
Pelkääkö hän saattavansa kuningattaren mustasukkaiseksi?"
"Teidän juutilainen profeettanne on saattanut minut levottomaksi,
armollisin herra", vastasi muukalainen ritari. "Hän on sanonut minulle
rippituolissa sanoja, jotka ovat saaneet hiukset nousemaan päässäni,
vaikka minä en ole uskonut hänelle sanaakaan siitä mitä te tiedätte.
Jos hän on viisas ja ennustustaitoinen mies, niin näyttää tulevaisuus
synkältä. Silloin minä toivoisin, etten milloinkaan olisi tullut teidän
kanssanne Tanskaan, ja että te ette milloinkaan olisi nähnyt minun
sisarparkaani."
"Miten narrimaista on puheenne viisaista miehistä ja profeetoista",
keskeytti kuningas hänet nauraen. "Te Rügenin asukkaat olette kaikki
taikauskoa täynnä. Kuka meidän typeränä aikanamme uskoo viisaisiin
miehiin, kun jokaista vapaampaa ajatusta pidetään kerettiläisenä ja
jumalattomana? Ei, minun rakas ystäväni", jatkoi Valdemar vakavana,
"osoita minulle edes yksi oppinut mies, joka ei olisi pähkähullu.
Osoita minulle joku nykyajan profeetoista, joka omin päin voi tunkeutua
ajatusten kuilun syvyyksiin ja sukeltautua sieltä taas elävänä kuin
Joonas valaskalan vatsasta, syvyyden aarteet sielussaan, -- silloin
minä tahdon kuulla mitä hän sanoo ja ehkä uskoa hänen sanoihinsa.
Mutta nämät pyhät intoilijat, kaiken tuhat vuotta sitten sanotun
ja ajatellun märehtijät, jyriskööt ja mellastelkoot miten paljon
haluavat kirkkoisineen ja vanhoine hapatuksineen -- minä annan
sen hanhenkaakatuksena kulkea yhdestä korvasta sisään ja toisesta
ulos. Tietysti -- minä liitän yhteen käteni ja vaikenen kuin kirkon
tottelevainen poika, kunnes narri on poistunut. Nyt olkaamme iloisia,
Podebusch! Huomenna menemme metsästysretkelle, ja silloin minä käyn
luonanne Gurressa. Heti kun sotaväki on koolla, lähdemme koettamaan
onneamme miekka kädessä."
Senjälkeen kuningas poistui huoneesta tavallisesti niin iloisen
seuratoverinsa luota, joka kuitenkin tänä iltana oli harvinaisen
hiljainen ja vakava.
Seuraavana aamuna kuningas ratsasti iloisesti metsästämään
Vordingborgin kaupungin läpi, mukanaan ritari Podebusch, Stig
Antinpoika ja hänen lukuisat, iloiset ritarinsa. Kaikki levottomuus
ja tyytymättömyys kaupungista oli kadonnut. Piispa Sven oli kyllä
kiihtyneenä ja vihaisena poistunut hovista palatakseen Aarhuusiin,
eikä hänen lausuntonsa kuninkaan maallisista neuvonantajista olleet
juuri lievimpiä. Mutta Stig Antinpojan kautta olivat asukkaat taas
saaneet mitä parhaat ajatukset heidän nuoren kuninkaansa hurskaudesta,
ja samalla hän oli vahvistanut sotarahastoa kaupungin rikkaimmilta
miehiltä hankitulla lainalla, joilla kirkonaarteet lunastettiin
häpäisevistä sotilaskäsistä ja säilytettiin varovaisempaan käyttöön.
Hän hymyili riemuitsevasti tälle petolliselle keksinnölle. Kuningas
nyökäytti hänelle nauraen. Ritari Podebusch heitti hellän katseen:
neitsyttorniin, missä hän luuli nähneensä vilahdukselta kauniin
Agneta rouvan ristikkojen takana, ja illalla hän vastaani otti
metsästysseurueen pienellä Gurrella, missä hänen sisarensa elävöitti
vapaan, kevytmielisen seurustelun iloisella mielellään ja hurmaavilla
lauluillaan.