Saarenluostari, nykyinen Otholmin herraskartano, sijaitsi oikeastaan
Limvuonossa olevalla pienellä saarella jota kutsuttiin Saarenmaaksi,
mutta joka nyt on patolaitoksilla ja suluilla yhdistetty mantereeseen.
Se oli siihen aikaan rikas ja huomattava benediktinolainen
nunnaluostari, ollen kruunun erikoisen suojeluksen alainen. Sitä
johti vanha, ankara abbedissa, jolla oli mahtava priori Andreas Petri
avustajanaan. Priori kävi vain silloin tällöin hurskasten sisarten
luona heidän rippi-isänään. Mutta kun Geertin laittomina aikoina
hillitön sotaväki oli ryöstänyt ja osaksi polttanut luostarin,
vartioi sitä nyt kruunun kustannuksella luostarivartio, joka asui
vuonon rannalla olevissa kalastajataloissa, missä se samalla palveli
kalastajana ja huolehti luostarin rikkaista ankeriaskirstuista.
Jouluaamuna nähtiin Musta Sven Limvuonon juhlapukuisten asukasten
joukossa, jotka monissa veneissä olivat saapuneet Saarenmaahan
kuulemaan priori Andreaan aamusaarnaa luostarikirkossa, jota nunnat,
näkymättöminä seurakunnalle, kuuntelivat lehteriltään, ja jonka he
tekivät juhlalliseksi ihanalla laulullaan. Heti kun messu oli loppunut,
poistui Musta Sven kirkosta ja rupesi puheisiin luostarivahdin kanssa,
jonka jälkeen hän taas purjehti saarelta muun kirkkoväen mukana.
Luostarikirkon päivämessuun kokoontui taas kuten tavallista seudun
ylhäinen vallasväki, ja kun iltamessun kellot soivat, souti Sven Tröst
Saarenmaalle, astuen maihin komeimmassa ritaripuvussaan kahdeksan
miestä mukanaan, sillaikaa kun Musta Sven ja kaksi miestä jäivät
venheeseen. Luostarivartio, joka kahdentoista miehen vahvuisena
seisoi kirkonportailla, teki nöyrästi tietä ylhäiselle herralle ja
hänen seurueelleen. Asehuoneessa asetti Sven Tröst salaa pienen
viheriän pullon suulleen ja tyhjensi sen äkkiä yhteen vetoon. Sven
Tröstin saapuessa kirkkoon kuuluivat nunnien kauniit äänet suletulta
lehteriltä. Kauneimman niistä hän tunsi Agneta neidon ihanaksi
ääneksi, sellaisena kun se vielä kaikui hänen sielussaan ihanilta
jouluajoilta Björnsholmissa, kun Agnetan kirkas lapsenääni lauloi
kappelissa vapahtajan syntymästä, ja Sven itse yhtyi puhtaisiin
lastenääniin ja luuli näkevänsä taivaan avoinna, josta Jumalan enkelit
toivat ilosanoman paimenille. Muisto noista hurskaista, viattomista
lapsuusajanmuistelmista tunkeutui noiden sävelten ohella moittivan
surumielisinä hänen sisimpäänsä ja syy, miksi hän nyt polvistui
kristillisessä kirkossa pyhänä joulujuhlana, tuntui tänä hetkenä niin
jumalattomalta, että häntä puistatti, ja hän luuli olevansa pahojen
henkien riivaama. Hurskasta laulua jatkui, mutta ne olivat nyt kuoleman
ja kadotuksen varoitusääniä hänen ahdistetulle sielulleen. Hän kalpeni
kalpenemistaan. Kirkko alkoi häälyä hänen hämärtyvässä katseessaan,
ja hänestä tuntui kuin alttaritaulu ja sen pyhät kuvat olisivat
liikahtaneet. Hän oli mielestään julkea merivelho, joka aikoi ryöstää
viattoman Agnetan, ja oli muuttunut kristitystä ritarista pedoksi.
Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, hän hypähti ylös ja aikoi syöksyä
ulos kirkosta. Mutta se oli liian myöhäistä. Se unijuoma, jonka hän
petollisen suunnitelmansa toteuttamiseksi oli tyhjentänyt, tullakseen
valekuolleena kannetuksi luostariin, ei vaikuttanut, hänen ollessaan
näin kiihtyneessä mielentilassa, kyllin nukuttavasti, vaan kalvoi häntä
kuin kuolettavin myrkky. "Minä kuolen!" huusi hän ja pyörtyi. "Kutsukaa
priori! Minä tahdon ripittää itseni ja tunnustaa suuren syntini." Mutta
hänen miehensä, jotka tunsivat hänen suunnitelmansa, luulivat hänen
vain teeskentelevän, ja nauroivat salaa nahkaviittoihinsa, tullen
näennäisesti levottoman näköisinä herransa avuksi. Vieraan ritarin
huudahdus ja arveluttava tila herätti suurta huomiota luostarikirkossa.
Laulu lehteriltä taukosi, ja nunnat tirkistivät uteliaina ristikon
läpi. Heidän joukostaan kuului tukahutettu huudahdus, sekä abbedissan
ankara ääni, joka kehoitti heitä poistumaan huoneisiinsa. Priori astui
alas alttarilta kirkonkäytävälle vieraan ritarin luo, joka todellakin
näytti kuolevalta.
"Minä sain palkkani", änkytti Sven Tröst yhä heikommalla äänellä,
liittäen kätensä yhteen rinnalle ja vaipuen polvilleen priorin
syliin. "Se on vanhurskaan Jumalan tuomio -- minun oma julkeuteni
ja jumalattomuuteni ovat syynä kuolemaani. -- Kuulkaa, kuulkaa! --
Enkeli kutsuu minua kuolemaan ja tuomiolle. Minä annan kaiken tavarani
Saarenluostarille -- tänne haluan tulla haudatuksi. Rukoilkaa minun
sieluni puolesta!" Näin katkonaisesti huudahtaen hän vaipui kuin
kuolleena priorin jalkoihin, ja nyt vasta alkoivat hänen miehensä
pitää hänen tilaansa arveluttavana ja epäillä, ettei se ollutkaan
teeskentelyä. He rakastivat kaikki häntä sydämellisesti, ja heidän
osanottava surunsa oli nyt todellinen ja luonnollinen.
Nuoressa kalpeassa ritarissa ei ollut elon merkkiäkään. Hän makasi
äkkiä kuin ruumis pitkällään kirkonlattialla, ja kaikki yritykset
herättää häntä eloon olivat turhat. Priori otti selvän hänen nimestään
ja säädystään, ja kuultuaan hänen olevan varakkaan ja suurten
tiluksien omistajan, otti hän juhlallisesti vieraat sotilaat sekä
kaikki läsnäolevat vainajan viimeisten sanojen todistajiksi, joiden
mukaan hänet haudattaisiin tänne, minne oli kuollutkin, ja hänen
omaisuutensa lankeaisi luostarille. Priorin käskystä kannettiin
ruumispaarit asehuoneesta ja niille asetettiin kuollut ritari keskelle
kirkonkäytävää. Hengellinen herra lupasi pitää huolen lakanoista,
vahakynttilöistä, sielumessusta. Kun ei kukaan enää epäillyt nuoren
kauniin herran todellakin heittäneen henkensä, käski priori kaikkien
poistumaan luostarikirkosta. Sen jälkeen hän antoi sulkea kirkonovet ja
poistui lopuksi itse autiossa kirkosta luostarikäytävän kautta, jonka
hän itse lukitsi jälkeensä.
Tämä harvinainen tapahtuma oli herättänyt sellaisen hämmennyksen
nuorten osanottavien nunnien mielessä, että ankara abbedissa sai
vaivoin rauhan ja järjestyksen palautetuksi heidän joukossaan. Kaikki
tahtoivat nähdä nuoren ritarin ruumiin ja sytyttää vahakynttilät hänen
ruumispaariensa ympärillä. He olivat hyvin uteliaita tiedustelemaan
kuka hän oli, ja mistä suuresta synnistä ja jumalattomuudesta hän oli
syyttänyt itseään kuolemanhetkenään. Kun priori tuntia myöhemmin astui
refektorioon, mihin kaikki olivat kokoontuneet, kiusasivat hurskaat
nunnat häntä tuhansilla kysymyksillä, joihin hän lopulta totisen
ankarasti kieltäytyi vastaamasta. Sensijaan hän keskusteli abbedissan
kanssa siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että tuo
huomattavan suuri lahja saataisiin luostarin omaksi, sekä miten tässä
harvinaisessa tapauksessa olisi meneteltävä.
Vihityt nunnat istuivat pöydässä yllään mustat nunnakuntapukunsa ja
kunnialliset mustat liinapäähineet päässä, kuunnellen uteliaina priorin
ja abbedissan keskustelua. Heidän joukossaan nähtiin noviisi, yllään
valkoinen maallikkopuku; hän oli harvinaisen kaunis, mutta kuoleman
kalpea, istuen kuin marmorikuva pöydän ääressä, tummansinisissä
silmissä pidätetty kyynelvirta. Se oli Agneta neito Björnsholmista,
josta kahdeksan päivän kuluttua tulisi ritari Podebuschin morsian, ja
joka nyt oli nähnyt ja tuntenut onnettoman lapsuudenystävänsä kuolevana
luostarinkirkossa. Hän ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään
puhuttiin, ennenkuin vihityt nunnat olivat poistuneet refektoriosta,
ja abbedissan ankaran käskevä ääni kaikui terävänä hänen korvissaan:
"Agneta neito, tuokaa ruumislakanat meidän kuolleelle vieraallemme!
Ehkäpä saatte enemmän halua täyttää velvollisuutenne ja totella isänne
tahtoa, kun näette kuoleman silmienne edessä. Minä olen kyllästynyt
teidän oikkuihinne ja itsepäisyyteenne. Ettehän te kuitenkaan Jumalan
vuoksi vihaa pyhää aviosäätyä, vaan ainoastaan senvuoksi, että olette
itsepäinen maailman lapsi. Teille on hyödyllistä ottaa mukaanne
täältä vakava memento mori, kun nyt pian vaihdatte tämän hurskauden
ja viattomuuden olinsijan turhamaiseen maailmaan. Te saatte sytyttää
kynttilät kuolleen ritarin paarien ääressä."
"Kuolemaa en pelkää, hurskas abbedissa", vastasi Agneta ja nousi
nopeasti, kasvoilla tuskaisen ilon ilme, kauan pidätetyn kyynelvirran
huuhtoessa hänen kalpeita poskiaan. "Jos riippuisi minusta, tahtoisin
itse tulla haudatuksi Saarenluostarin hautausmaalle ja yhtä pian kuin
tuo vieras ritari."
"Sitä et tarkoita tosissasi, lapsi", vastasi abbedissa. "Sinun
kyyneleesi eivät petä minua. Minä tunnen kyllä nuorison vaihtelevan
mielen: nuoret tytöt tahtovat kuolla heti, jos he eivät saa sitä
sulhasta, jonka he mieluummin haluaisivat; mutta kuitenkin he
mieluummin koristavat itsensä morsiuskruunulla kuin kuolonseppeleellä
tai mustalla päähineellä. Isäsi kertomusten mukaan sinä olet
lapsuudessasi puoleksi leikkinyt morsianta nuoren, hurjapäisen
aseenkantajan kanssa, jonka nimeä hän ei edes halunnut mainita.
Mutta hän on pyytänyt minun sanomaan sinulle, että tuo yltiöpää,
joka nuo oikut istutti päähäsi, on nyt lainsuojaton, ja voi tulla
kuolemaantuomituksi puoluekiihkoilijana ja kapinanyllyttäjänä. Jos sinä
tottelet kuninkaan ja isäsi tahtoa, vain silloin voi ehkä tuon nuoren
miehen kohtalo tulla lempeämmäksi."
"Ei hänen kohtalonsa ole maallisten kuninkaiden käsissä", sanoi Agneta
varmasti. "Eikä minun tahtoani yksikään ihminen taivuta. Jos tahdotaan
käyttää väkivaltaa, saa minut laahata kuolleena morsiustuoliin. Minä
en ikinä mene naimisiin. Minä tahdon mieluummin kuolla luostarissa,
mieluummin täällä, jos se sallitaan. Olkaa niin ankara kuin
haluatte, hurskas rouva -- Sallikaa minun tehdä kaikki mahdolliset
katumusharjoitukset -- Sallikaa minun paastota ja kulkea paljasjaloin
pakkasessa ja lumessa -- Suokaa minun valvoa ruumiiden ääressä. --
Mutta elkää karkoittako minua näiden pyhien muurien sisältä! Koko
äidinperintöni minä annan luostarille -- suokaa minulle vain hauta
täällä!"
"Ihmeellinen itsepäisyys, isä priori, hyvin omituinen hurskaus!" sanoi
abbedissa hiljaa hengelliselle neuvonantajalleen vieden hänet syrjään.
"Noin varmasti hän ei vielä tähän asti ole ilmaissut haluaan jäädä
tänne. Luostarin paras vaatii meidän nyt tukemaan hänen hurskasta
pyyntöään ja riistämään hänen sielunsa maailman turhuudesta, minne
maailman mahtavat tahtovat hänet vetää. Haluaisitteko te puhua tämän
hurskaan nunnan puolesta kuninkaalle ja hänen sukulaisilleen sekä
selittää heille, että he tappavat ihmisen tai riistävät taivaalta
sielun, jos he asettuvat hänen hurskasta toivomustaan vastaan?"
"Se on minun velvollisuuteni sekä sorrettua viattomuutta että teitä
kohtaan, rouva abbedissa, ynnä tätä pyhää laitosta kohtaan", kuiskasi
priori viekkaasti hymyillen. "Minä matkustan heti toimittamaan
kaksinkertaista asiaa Saarenluostarin hyväksi. Pitäkää sillaikaa
huoli vieraan ritarin hautaamisesta sopimuksen mukaan. Tiedämme hänen
olevan rohkean ritari Ebbesenin sukulaisen, ja kruunu voisi pian
ottaa haltuunsa hänen tiluksensa. Nyt minä toivon voivani pelastaa ne
jumalallisiin tarkoituksiin ja meidän hoidettaviksemme. Rauha olkoon
teille!"
Senjälkeen priori poistui refektoriosta, ja abbedissa kääntyi nyt
ystävällisen osanottavasti onnettoman Agnetan puoleen, joka seisoi
syventyneenä rajattomaan suruunsa ja katseli uunin yläpuolella olevaa
pyhän Benedikton kuvaa, koko maailman mustetessa hänen silmissään.
"Ole turvassa, hurskas lapseni", sanoi abbedissa taputtaen häntä
poskelle kuivalla kädellään. "Minä huomaan meidän pyhän sisaruskuntamme
suojeluspyhän ihmeellisesti vetäneen sinun mielesi ja sydämesi
puoleensa. Hänen esirukouksillaan taivaallisilta voimilta ja arvoisan
priorin välityksellä tämän maailman herroilta, toivon minä että me
onnistumme pitämään sinut täällä luonamme ja pelastamaan sinut siitä
maallisesta ja lihallisesta liitosta, joka on sinun jumaliselle
mielellesi niin vihattava. Sinua ei kohdella ankarasti. Minä vapautan
sinut myöskin tämänöisestä ruumiin vartioimisesta. Kun oikein
ajattelen, ei se edes ole soveliasta meidän pyhän sisaruskuntamme
tulevalle jäsenelle. Kuolleella, nuorella ritarillakin voi olla
jonkinlainen petollinen kauneus, joka voi olla vaarallinen nuorelle,
kokemattomalle sydämelle. Minä annan luostarivartion valvoa ruumiin
luona."
"Ei, ei, rouva abbedissa!" huudahti Agneta kiihkeästi "Minä tahdon
nähdä kuolleen, -- minä tahdon sytyttää kynttilät hänen paariensa
ympärillä, minä tahdon valvoa hänen ruumiinsa ääressä. Kuoleman, vain
kuoleman haluan nähdä silmieni edessä", lisäsi hän miettivästi. "Jos
minä jään teidän luoksenne, ette te saa kieltää minulta tätä minun
ainoaa toivoani."
"Se enentää vain synkkämielisyyttäsi, rakas lapseni, ja voi olla
terveydellesi vahingollista. Yö ei ole ihmisen ystävä, enkä minä
todenteolla antaisi suurimman syntisenkään kylmänä jouluyönä valvoa
ruumiin ääressä autiossa kirkossa. Minä tahdoin tällä uhkauksella
vain taivuttaa sinut tottelemaan maallisia esimiehiäsi. Mutta nyt
kun sinä niin hartaasti olen heittäytynyt pyhän Benedikton ja meidän
vapahtajamme syliin, ei sinulla enää ole lihallisia esimiehiä tässä
maailmassa. Sinun tottelemattomuutesi kuningasta ja sinun isääsi
vastaan on hurskas sekä hyvin kiitettävä kuuliaisuus tulevaiselle
taivaalliselle sulhasellesi, jonka vuoksi minä en voi siitä määrätä
sinulle minkäänlaista rangaistusta tai katumusharjoitusta."
"Mutta minä pyydän tätä valvomisyötä armonosoituksena, jalo rouva
abbedissa -- armeliaisuutena onnetonta kohtaan, jolla ei maailmassa ole
mitään muuta toivoa kuin hauta eikä rakkaampaa kuvaa, mihin silmänsä
kiinnittää, kuin kuollut."
"No niin, minä suostun sinun itsepäiseen pyyntöösi", sanoi abbedissa
myöntyen. "Saat nähdä, etten minä voi kieltää sinulta mitään toivetta,
en edes mahdottomintakaan, kun sinä vain pysyt uskollisena hurskaassa
päätöksessäsi ja jäät sisareksi meidän hiljaiseen lohdunmajaamme. Mene
Jumalan nimeen -- levitä vahalakana ruumiin yli -- ja sytytä kynttilät
vieraan ruumispaarien ympärille, mutta tule sitten takaisin ja mene
levolle! Anna vain kuoleman näkemisen ja kaiken maallisen voiman
katoavaisuuden vahvistaa sinun jumalallista päätöstäsi." Senjälkeen
abbedissa otti häntä kädestä, ja he poistuivat molemmat refektoriosta.
Se myrkynkaltainen juoma, joka oli saattanut Sven Tröstin tähän
tilaan, missä hän nyt oli, ei ollut mikään tavallinen unijuoma, vaan
hyvin vaarallinen, kaikkia elinvoimia jäytävä uuvutusaine, joka
kiihkeän mielenliikutuksen yhteydessä helposti voi tuottaa kuoleman.
Tavallisissa olosuhteissa sen vaikutus oli kuitenkin yhtä lyhyt kuin
voimakas. Tunti senjälkeen, kun priori oli jättänyt ritari Tröstin
kuolleena suljettuun kirkkoon, alkoi veri valekuolleen sydämessä taas
sykkiä. Hänen silmänsä aukenivat, ja hän tuijotti autioon kirkkoon,
jonka kuu heikosti valaisi, mutta hän ei vielä voinut liikahtaa
paareilla. Hän oli jäykkä ja kankea kylmästä, ja vain vähitellen hän
tuli hämärään tietoisuuteen siitä, missä oli, ja mitä oli tapahtunut.
Vielä hän makasi liikkumattomana ruumispaareilla ja tuijotti pimeään
luostarikirkkoon. Entisyys ja nykyisyys häämöitti epäselvinä utukuvina
hänen sielunsa silmissä. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kuollut,
mutta niinkuin hänen sielunsa olisi ollut vielä sidottu kuolleeseen
ruumiiseen eikä voinut jättää sitä, ennenkuin hän saisi tietää, oliko
ihana Agneta rakastanut häntä tässä maailmassa ja yhdistettäisiinkö
heidät henkien maailmassa. Hänen maatessaan tässä puolinaisessa
tajuttomuuden tilassa, häälyen elämän ja kuoleman välissä, kuuli hän
ääneen nyyhkyttämistä ja tunsi kuuman kyynelvirran kostuttavan kylmiä
kasvojaan. "Minun tähteni sinä olet kuollut, ijäisesti rakastettu!"
kaikui Agnetan valittava ääni hänen korvassaan. "Sinä rakkahin
ystäväni, tulit minua vapauttamaan! Etkä kuitenkaan, tietänyt miten
suuresti sinua rakastin. -- Oi, julmasti kielsin sinun viimeiseen
pyyntöösi vastaamasta -- sitä ainoaa sanaa, joka olisi voinut antaa
sinulle lohdullisen toivon meidän erotessamme! Nyt vasta minä uskallan
sen sanoa, mutta nyt sinä et sitä kuule, rakas Sven Tröst! Ei ole
koko maailmassa minulla ketään sinua rakkaampaa -- sinun minä olen
enkä kenenkään muun tässä maailmassa -- sinä olit minun ajatukseni ja
unelmani siitä asti, kuin minä olin pieni. Oi, rakkahin, kallis Sven
Tröst! Nyt tahdon kihlautua sinulle ruumispaarillasi. Salli minun
sieluni lentää sinun kanssasi autuaitten paratiisiin."
Huokausten ja kyynelten keskeyttäessä hänen kiihkeitä
lemmenpurkauksiaan hän tarttui ritarin kylmään käteen ja asetti
sormuksen hänen sormeensa. Silloin tunsi Sven Tröst autuaimman tunteen
virtaavan jähmettyneisiin jäseniinsä. Hän oli kuullut jokaisen
sanan. Veri palasi hänen poskilleen ja sielu hänen jäykistyneeseen
katseeseensa. Hän nousi puoleksi istumaan paareille ja levitti
käsivartensa hämmästynyttä tyttöä kohti, joka silmänräpäykseksi väistyi
kauhistuneena taapäin. Ruumislakana putosi hänen käsistään, ja hän oli
vähällä mennä tainnoksiin. Kuun ja vahakynttilöiden kaksinkertaisessa
valossa, jotka hän oli sytyttänyt hänen ruumispaariensa ympärille,
näytti hänestä siltä, kuin kuollut olisi kohonnut kirkastuneessa
loistossa hänen edessään, mutta kuitenkin sen henkimaailman
käsittämättömän kauhun ympäröimänä, joka, ilmestyin vaikka rakkaimman
olennon muodossa, vaikuttaa valtavasti heikkoon ihmisluontoon.
"Elä pelkää, Agneta, minä elän!" huudahti Sven Tröst ja nousi kokonaan.
"Sinun rakkautesi on antanut minulle takaisin elämäni, ja nyt sinä olet
minun morsiameni Jumalan kasvojen edessä. Oi, tämän autuaan hetken
vuoksi voisin kuolla vielä tuhannen kertaa! Nyt minä tiedän, mitä aina
toivoin -- Agneta rakastaa minua -- totuus ja rakkaus ovat olemassa --.
Vain senvuoksi minä tulin tänne -- vain senvuoksi tahdoin läpikäydä
kuolonkamppailun tässä kirkossa."
"Sinä elät! Suuri Jumala, onko se mahdollista?" huudahti Agneta
hurmaantuneena ja heittäytyi hänen syliinsä. Pian hän tiesi kaikki,
ja onnelliset rakastuneet unohtivat hetkeksi kaiken muun paitsi
molemminpuolisen rakkautensa ja onnensa.
Hautakynttilöiden valossa seisoivat molemmat rakastuneet käsitysten
ja kuiskailivat tuttavallisesti elämästään ja onnestaan. Nyt
tunnusti myöskin Sven Tröst pelastetun syntisen avomielisyydellä,
mikä häntä pyhän iltamessun aikana oli painanut suurena syntinä ja
jumalattomuutena. Hänen suunnitelmanaan ei ollut ainoastaan saada
varmuus Agnetan rakkaudesta, saatuaan nähdä minkä vaikutuksen hänen
luuloteltu kuolemansa tekisi häneen, vaan kaikessa tapauksessa,
joskin väkivaltaisesti viedä hänet pois luostarista ja pelastaa hänet
joutumasta vihatun kilpakosijan omaksi. Sven Tröst ei nyt tarvinnut
käyttää kovinkaan suurta puhuttelutaitoa, saadakseen Agnetan suostumaan
hänen suunnitelmiinsa, jonka toteuttamisessa hän oli vähällä menettää
henkensä. Agneta oli jo mielestänsä hänen kihlattunsa ja oli varmasti
päättänyt jakaa hänen kohtalonsa. Sven Tröst kuuli nyt vasta Agnetalta
todellakin olevansa lainsuojattomaksi julistettu, ja kuninkaan uhkaavan
häntä kuolemalla. Mutta tämä vaaran uhka yhdisti heitä vieläkin
sydämellisemmin. Hän sammutti ruumispaarien ympäriltä vahakynttilät ja
tunsi itsensä täydellisesti toipuneeksi. Hän kietoi vaippansa rakkaan
morsiamensa ympäri, joka neuvoi hänelle oven, mistä voivat paeta,
minkä hän innossaan oli unohtanut ajatella. Sakariston ovesta molemmat
rakastavaiset astuivat kirkkomaalle, ja vartion huomaamatta he pääsivät
Limvuonon autiolle rannalle, missä musta Sven, varmana unijuomansa
vaarattomuudesta, odotti heitä veneiden luona Ebbesenin sotilaiden kera.
Ennenkuin luostarissa huomattiin, mitä oli tapahtunut, istuivat Sven
Tröst ja Agneta hevosten selässä toisella puolen Limvuonoa, ja ennen
toisen joulupäivän aamua olivat onnelliset rakastuneet turvassa
Brattingborgissa.
Ebbesen vastaanotti heidät isällisellä lempeydellä, ja hänen vaimonsa
sulki kauniin Agnetan hellästi syliinsä. Mutta voimakas mestari Jaakko
piti ankaran nuhdesaarnan rohkealle nuorelle ritarille. "Jumalan
nimessä, tämä ei pääty hyvästi", sanoi hän lopuksi ähkien. "Se on
hurjinta uhkarohkeutta. Mutta jos te olette toiminut oman päänne
mukaan, nuori ystäväni, niin saatte myöskin pitää hyvänänne seuraukset.
Tarkemmin ajateltuna", jatkoi hän lempeämmin, "olivat asiamme jo sillä
kannalla, ettette olisi voinut niitä pahemmiksikaan tehdä. Nyt, kun
onnettomuus on tapahtunut, en minä tiedä muuta keinoa, isä Ebbesen,
kuin liittää näiden molempien eksyneiden nuorten kädet yhteen, ja
pyytää heille taivaallisen isän suojelusta siellä, missä ihmiset
eivät voi auttaa. Jakakoot he nyt sen onnettomuuden, jonka Jumala on
säätänyt. Kun näen, miten rakkaita he ovat toisilleen, niin uskonpa
heille koettavan hyviäkin päiviä tässä maailmassa: minä tahdon omalla
edesvastuullani lukea heille kirkon siunauksen ja julistaa heidät
aviopariksi."
Sven Tröst painoi rohkean ja rehellisen piispan käden huulilleen,
ja kun mestari Jaakko illalla matkusti Brattingborgista, saattoivat
Sven Tröst ja hänen vihitty vaimonsa hänet mitä sydämellisimmästi
hyvästellen nostosillalle. Linnanväki tanssi linnantuvassa, ja
riemullinen hääilo kaikui Brattingborgin mustien muurien sisäpuolelta.
Sillaikaa luostarin abbedissa lähetti pikaviestin kuninkaalle ja
voimakkaalle Stig Antinpojalle kuolleen ritarin katoamisesta ritari
Podebuschin morsiamen kera, sekä siitä uhkarohkeasta teosta, joka oli
tehty Saarenluostarissa, huolimatta kruunun mahtavasta suojeluksesta.