Sillaikaa kun kuningas piispa Svenin ja ritariensa kanssa kulki koko
Jyllannin läpi Ålborgiin asti ja sieltä aina Själlantiin, missä hän
Roeskildessä vastaanotti kuningastervehdyksen själlantilaisilta
ja muilta Tanskan saarelaisilta, jatkoi Niilo Ebbesen urhean
talonpoikaisjoukkonsa etunenässä omin päin taistelua holsteinilaisia
herroja vastaan Jyllannissa. Uuden hallituksen silmissä hän oli
kapinallinen, koska hän hankki itselleen enemmän kansan suosiota, kuin
yhdelläkään yksityisellä miehellä Tanskassa milloinkaan oli ollut. Sekä
Brattingborgissa että Norrerisissä vallitsi koko kesän ja vielä myöhään
talvellakin sotaisa elämä ja mitä suurin toimeliaisuus. Joka kerran kun
vihatut maansortajat uskalsivat näyttäytyä kiristääkseen väkivallalla
veroja kansalta, tehtiin alituiseen näistä molemmista Ebbesenin
linnoista retkiä muukalaisia sotilasjoukkoja vastaan vielä pantatuissa
kruununlinnoissa. Näitä taisteluja käytiin katkeruudella ja vimmalla,
jotka alituiseen tekivät ne yhä verisemmiksi. Sven Tröstiä terästi
tulinen into, mutta häneltä puuttui enonsa viisaus. Ritari Folgvard
ikävöi kärsimättömästi vaarallisia seikkailuja ja yrityksiä; hän näytti
olevan alituisessa kuumeessa, ja näytti usein hurjan kiivaasti etsivän
kuolemaa. Mutta Ebbesen ratsasti useimmiten hänen rinnallaan ja pelasti
monta kertaa hänen henkensä. Kreivi Henrikiä ei näkynyt ollenkaan. Hän
oli vetäytynyt takaisin Rendsburgiin, mutta varustautui siellä nyt
tarmokkaasti. Ja tällä kertaa kerrottiin hänen uhkaavan ei ainoastaan
Ebbeseniä, vaan itse kuningasta ja koko Tanskaa, ja prinssi Ottoa
vartijoitiin sillä aikaa niin ankarasti kuin olisi hän ollut tuomittu
elinkautisvankeuteen.
Haldissa oli sotilaallinen elämä lakannut kuninkaan kruunauksen
jälkeen. Ritari Bugge ja enimmät hänen ylimysystävistään olivat
astuneet kuninkaan palvelukseen ja pysyttäytyneet hiljaa. Mutta he
olivat tyytymättömiä kaikkiin yrityksiin, ja heidän pidoissaan ja
metsästysretkillään puhuttiin usein ääneen ja rohkeasti kuningasta
ja hänen neuvostoaan vastaan, jotavastoin kiitettiin sitä aikaa,
jolloin valtaistuin oli avoin, ja vapaa, ja uskalias ritari voi
vaaratta toimia ominpäin. Nyt sitävastoin katsottiin viisaimmaksi
pysyttäytyä erillään Ebbesenistä, lainsuojattomasta miehestä, joka
lisäksi häpäisi aateliskilpensä olemalla talonpoikien päällikkönä.
Silloin kun Ebbesen harmaapukuisine talonpoikaisjoukkoineen lähti
sotaretkelle, varustautuivat Haldin ritarit usein suurella komeudella
metsästysretkelle. Suurisuinen ritari Bugge kohautti olkapäitään
talonpoikaissankarille, joksi hän kutsui Ebbeseniä, ja hymyili
ylimielisesti köyhälle puukenkäjoukolle, joka seurasi häntä, laulaen
kansanlaulua Randersin retkestä ja kaljun kreivin kuolemasta.
Talvipakkanen oli lopultakin pakottanut Ebbesenin antamaan miekkansa
levätä, ja hän oli vetäytynyt varustettuun linnaansa, Brattingborgiin.
Talonpoikaisjoukko oli hajaantunut, mutta kokoontuisi taas keväällä
ollen valmiina taisteluun heti kun verilippu nähtäisiin liehuvan
Ebbesenin linnasta.
Sillä aikaa elettiin Brattingborgin muurien sisällä kuin parhaana
sota-aikana. Nostosilta oli aina ylhäällä, ja vartijat seisoivat
yötä päivää muureilla. Joukko tiedustelijaratsumiehiä oli alituiseen
liikkeellä. Musta Sven oli viekas ja toimelias vakoilija, eikä
tapahtunut mitään tärkeää maassa, josta ei heti olisi saatu tietoja
Brattingborgiin.
Yhdellä viimeisistä sotaretkistä olivat Sven Tröst ja ritari
Folgvard tulleet haavoitetuiksi, mutta olivat pian parantuneet jalon
talonrouvan huolellisessa hoidossa. Jouluiltana istuivat molemmat
nuoret ritarit naistuvassa lääkitsijättärensä luona. Folgvard oli
istuutunut takan ääreen harppuineen, ja tuijottaessaan tuleen hän
lauloi osanottavalle emännälleen salaperäisen rakkauslaulunsa, jonka
hän lauloi niin tunteellisesti, ettei yksikään nainen voinut kuunnella
sitä kyyneltymättä. Hänen tummat silmänsä säihkyivät hänen laulaessaan;
mutta ei milloinkaan hänen huultensa yli tullut sanaakaan hänen
laulunsa ja salaisen rakkautensa esineestä.
Sven Tröst luki Folgvardin katseesta sen kärsimyksen, joka häntä
kalvoi, ja syvästi liikutettuna hän puristi ritarin kättä. Hän oli tänä
iltana itse samanlaisessa mielentilassa. Musta Sven oli paria tuntia
aikaisemmin tuonut Brattingborgiin monenlaisia uutisia. Björnsholmin
Stig Antinpoika oli kohonnut niin korkealle kuninkaan suosioon, että
hänet oli nimitetty kuninkaalliseksi maaherraksi Virossa, ja häntä
odotettiin joulun ja uudenvuoden välillä Björnsholmiin, mukanaan
suuri joukko vieraita ylimyksiä. Silloin tuotaisiin sinne myöskin
hänen tyttärensä Saarenluostarista, minne hän oli ollut suljettu
noviisina kolme kuukautta. Kuninkaan ja hänen mahtavan isänsä tahdosta
ei Agneta-neito saisi haudata kauneuttaan ja nuoruuttaan luostariin,
vaan naitettaisiin hänet Podebuschille Rügenistä, jolle hänen kyllä
yleisesti tiedettiin antaneen rukkaset, mutta jonka rakastettavaa
ja miellyttävää olentoa hän ei nyt enää muka voinut vastustaa.
Uudenvuodeniltana vietettäisiin heidän häänsä Björnsholmissa. Tämä
yleisesti tunnettu huhu oli saattanut Sven Tröstin sellaiseen
mielialaan, että jokainen sana ritari Folgvardin rakkauslaulussa oli
ilmaisu hänen omasta tuskastaan ja epätoivostaan. Mutta samassa laulu
elähytti hänen rohkeuttaan ja hänen sielunsa salaista toivoa siitä,
että ihana Agneta ehkä kuitenkin rakasti lapsuudenystäväänsä, vaikkei
hän sitä koskaan ollut ilmaissut, vielä vähemmin antanut hänelle
minkäänlaista toivoa tai lupausta. "Niin totisesti!" huudahti hän
hypähtäen paikaltaan.
"Ylös päiväänpäin, kuink' oksassaan --"
"Mitenkä se olikaan taas, Folgvard? -- Oi, laula se säe uudelleen!"
Ritari Folgvard nousi ylös ja alkoi taas katse hurjasti loistaen ja
takkatulen valojen leikkiessä hänen kalpeilla poskillaan:
"Ylös päiväänpäin kuink' oksassaan
kesähedelmä kohoaakin,
-- kun Jumala suo, se aikanaan
alas putoo kuin putoaakin."
"Aivan niin!" huudahti Sven Tröst. "Se putoaa, -- sen täytyy pudota --
muuten on koko elämä katalaa, inhottavaa valhetta --"
"Ja haukka kuin ylhäällä istuukin, --"
Eikö ollut niin, uljas Folgvard?
"Pedot kuinka ärjyneekin,"
jatkoi Folgvard katseella, joka melkein peloitti tarkkaavaa
talonemäntää --
"he peljätä saa: pian kahleihin
erämies ne vangitseekin."
"Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, hyvät nuoret herrani", keskeytti
Jutta rouva tuntehikkaan laulajan. "Elkää antako noin hurjien ajatusten
asua sielussanne. Voitte pian laulaa itsenne kuumetautiseksi.
Seisottehan siinä molemmat sennäköisinä, kuin haluaisitte vetää hyvän
Jumalan tähdet alas taivaalta."
"Aivan oikein, jalo rouva, juuri sen tahdonkin", jatkoi Sven Tröst.
"Minä tahdon riistää taivaan kauneimman tähden rinnalleni, välittämättä
koko maailman ylimyksistä ja kuninkaista. Nyt minä ymmärrän teidän
laulunne Folgvard:
"Et nää miten suuri mun voimani on,
sen salaan ma, sisääni suljen:
en yksin ole missään, en turvaton."
"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi Ebbesen tyytyväisesti hymyillen,
astuessaan naistupaan ja taluttaen molempia pieniä poikiaan kädestä.
Tomen ratsasti hänen keihäällään, toinen leikki sokkosta isän suuri
kypärä päässä. "Harjoitatteko te täällä laskiaisnäytelmää iloiseksi
jouluksi, nuoret ystäväni?"
Ritari Folgvard vaikeni hämillään ja istuutui taas takan ääreen,
missä Ebbesenin molemmat reippaat pojat pian istuivat ratsastamassa
hänen polvillaan, mihin he näyttivät olevan tottuneet. Mutta Sven
Tröst tarttui kiihkeästi enonsa käteen. "Ei, rakas enoni, en minä nyt
ajattele laskiaisleikkejä enkä jouluiloja", alkoi hän kiivaasti. "Minä
en kestä tätä hiljaisuutta. Lainaatteko minulle mustan Svenin ja puolen
tusinaa ratsumiehiä muutamiksi päiviksi?"
"Mitä sinä aijot, sisarenpoikani?" kysyi Ebbesen vakavasti. "Et kai
aikone kuokkavieraaksi Björnsholmin hääjuhliin?"
"Niistä häistä ei tule mitään", keskeytti Sven Tröst hänet kiivaasti,
"tai minä en näe uudenvuoden auringon nousevan".
"Mutta on vielä kahdeksan päivää uuteen vuoteen," vastasi Ebbesen
tyynesti, "ja sillä aikaa voi paljon tapahtua. Kuitenkin muista, nuori
ystäväni, ettei niistä häistä riipu maan ja valtakunnan onni, ja tässä
maassa on nyt puute rehellisistä ja uskollisista sydämistä. Istu,
Sven Tröst; onhan nyt iloinen jouluilta", lisäsi hän ystävällisellä
äänellä ja istuutui isännänpaikalle takan ääreen. "Senvuoksi sukulaiset
ja ystävät pysyvät yhdessä ja tyhjentävät joulupikarin rauhassa ja
sovinnossa. Kuka tietää, istummeko enää toista jouluiltaa yhdessä!"
Vakava, puoleksi surunvoittoinen ääni, millä Ebbesen lausui nämä
viimeiset sanat, teki omituisen vaikutuksen tulistuneeseen, nuoreen
ritariin. "Te olette oikeassa, rakas enoni", sanoi hän hiljaa, "olisipa
suuri synti, jos minä häiritsisin joulurauhanne. Jos joku mies
Tanskassa on tänä vuonna ansainnut iloisen jouluillan, niin olette te.
-- Mutta sanokaa minulle, rakkahin enoni", jatkoi hän taas lämpimästi,
"olisitteko te epäröinyt rynnäköllä valtaamasta Björnsholmin tai
murtamasta Saarenluostarin portit, jos teidän lemmittynne olisi istunut
siellä vangittuna ja avuttomana pakoitettuna menemään naimisiin roiston
kanssa?"
"Siihen ei kukaan olisi voinut pakoittaa minun armasta vaimoani,
vaikkei hän olisikaan antanut minulle lupaustaan", vastasi
Ebbesen luoden hellän katseen tyyneen vaimoonsa. "Mutta oletko
tarkkaan punninnut asian, Svea Tröst? Kuka on sanonut sinulle,
että häät vietetään pakosta? Onko sinulla takeita siitä, että
olet Stig Antinpojan tyttärelle enemmän arvoinen kuin tuo kaunis,
vieras hovimies, joka nyt petturin kera kilpailee onnesta ja
kuningassuosiosta?"
"Siitä minulla on varmuus omassa sielussani, eno. Joko ei ole olemassa
totuutta eikä rakkautta, tai täytyy Agnetan salaa rakastaa minua,
niinkuin minäkin olen rakastanut häntä siitä asti, kun hän oli aivan
pieni."
"Mutta eihän hän ollut tuntevinaan sinua silloin kun hän Haldissa
kielsi petollisen isänsä? Siitä minä muuten pidin hänessä, ellei hän
olisi sivuuttanut totuutta ja kääntänyt viittaansa tuulen mukana."
"Jumala yksin tietää, miten sen asian laita oli", huokasi Sven Tröst.
"Mutta hän ei ole milloinkaan valehdellut -- siitä uskallan vaikka
mennä kuolemaan."
"Ole sitten rauhallinen! Sittenhän voit luottaa tyttöön", lisäsi
Ebbesen iloisesti. "Jos vain olet varma asiastasi, niin pääset siitä
pälkähästä yhtä hyvin kuin reipas herra Anfind Ruotsissa."
"Jumala teitä siunatkoon siitä sanasta!" huudahti Sven Tröst
innokkaasti. "Ei pelkää Ebbesenin sisarenpoikakaan; ryhtyä siihen,
mihin ruotsalainen ritari uskalsi, olkoon Agneta vaikka prinsessa, ja
Stig Antinpoika yhtä voimakas kuin oli petollinen kuningas Birger --"
"Mieti kuitenkin sitä asiaa tarkasti, sisarenpoikani", keskeytti
Ebbesen hänet vakavasti. "Minä en pidä aina suurena ja tärkeänä sitä
asiaa, mihin rehellinen ritari ei uskaltaisi päätään; mutta siltä ei
ole suurta ja jaloa kaikki minkä puolesta nuori tunteellinen ritari
haluaa uhrata henkensä. Sinä, Sven Tröst, olet monta kertaa saattanut
kiharaisen pääsi vaaraan, vain saadaksesi sanoa mahtaville rohkean
ja uhmailevan sanan silloin, kun vaiteliaisuus olisi ollut sekä
järkevämpää että hyödyllisempää. Meidän laittomina aikoinamme on
henkemme hiuksen varassa, ja suurin oikeus on usein suurin vääryys.
Mutta niin häälyväinen kuin kielemme oikeuden vaakakupissa nykyään
onkin, tulee kuitenkin vielä aika, jolloin jokainen tekomme, jokainen
sydän ja pää punnitaan oikein. Elkäämme unohtako sitä, poikani, ja
elkäämme heittäkö palloa sydämillä ja päällämme vain oman huvimme ja
onnemme vuoksi, josta ei kukaan iloitse silloin, kun meidän silmämme
ovat suljetut."
Sven Tröst sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta vaikeni ja vaipui syviin
ajatuksiin. Hänen katseensa osui prinssi Oton kullattuiin miekkaan,
joka nyt sai toimetonna lojua uuninloukossa, sillaikaa kun koko Tanska
näytti unohtaneen vangitun kuninkaanpojan. Mutta nyt hypähti ritari
Folgvard ylös paikaltaan takan äärestä, pidellen Ebbesenin poikia
kädestä. "Sitä aikaa, josta te puhutte, isä Ebbesen, en minä odota
nähdä", huudahti hän leimuavin katsein. "Mutta niinkauan kuin Ebbesenin
suku ja nimi elää Tanskassa, ei täältä, jos Jumala ja Pyhä Knuut sen
sallivat, ole milloinkaan puuttuva sitä miekkaa, joka voisi olla
kielenä oikeuden vaakakupissa." Hän päästi irti pienet pojat, jotka
jatkoivat leikkiään välittämättä suuren leikkitoverinsa kiihkeästä
puheesta. "Olkoot päämme täällä vaikka kuinka vaarassa", jatkoi
Folgvard, "sydäntä heidän kuitenkin täytyy seurata, iloitkoot siitä
jälkeentulevaiset tai ei".
"Rakas, kunnon Folgvard", sanoi Ebbesen ja nousi laskien kätensä
intohimoisen ritarin olkapäälle. "Näinä taistelujen ja vaarojen aikana
olette te tullut meidän kaikkien rakkaaksi ystäväksi; mutta teidän
sielussanne palaa tuli, joka teidän täytyy tukehduttaa, muutoin te
menehdytte. Me tiedämme kaikki, mistä te laulatte ja uneksitte, vaikka
itse luulette sen olevan salaisuuden," lisäsi hän hiljempaa. "Mutta
uskokaa minua, se on itsennepettämistä ja myöskin sydämenne pettämistä.
Se unelma voi maksaa päänne ja kerran riistää Tanskalta yhden sen
jaloimmista sydämistä."
"Me tunnemme sen kaikki, rakas Folgvard", kuiskasi osanottava
linnanrouva ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. "Ehkä minä olen
tehnyt teidän kärsimyksenne vaikeammaksi kuunnellessani kaunista
lauluanne; mutta minä ajattelin, että te tarvitsitte avata sydämenne
jollekin, ehkä tuskanne saisi siitä lievennystä. Nyt emme enää koskaan
puhu siitä. Mieluimmin minä otan osaa neuvotteluihin teidän ja Sven
Tröstin kanssa Rendsburgin retkestä, ja toivosta saada paremman
kuninkaan Tanskaan, kun vain unohdatte omat surunne prinssi Oton
vapauttamiseksi."
"Mitä ihmeessä te ajattelette?" huudahti Ebbesen ihmeissään ja
säpsähti. "Sellaisia tuulentupiako te olette rakentaneet täällä
naistuvassa? Ja tässäkö mielettömyydessä sinä olet vahvistanut näitä
ajattelemattomia nuoria miehiä, minun vaimoni?"
"Eihän se olisi mahdottomampi kuin Randersin retki", vastasi
Ebbesenin vaimo, "varsinkin silloin, jos Tanskan vapauttaja
seisoisi sen eturivissä. Mitä meitä nyt auttaa Geertin tappio? Se
sydämetön itsevaltias, jolle sinä raivasit tien valtaistuimelle,
jättää sekä sinut että prinssi Oton surman suuhun. Elä anna meidän
naissuunnitelmiemme tehdä; sinua levottomaksi", jatkoi hän lempeästi
ja tyynesti. "Lähinnä Jumalaa tiedät itse parhaiten mitä on tehtävä.
Olkaamme tänä iltana kaikki iloisia ja reippaita."
Senjälkeen rouva Jutta poistui seurasta valmistamaan juhla-ateriaa.
Lapset seurasivat häntä, uteliaina odotellen pieniä joululahjojaan,
joilla heitä yllätettäisiin. Mutta Ebbesen katseli hämmästyneenä hänen
jälkeensä samoinkuin nuoriin ritareihin, jotka puoleksi hämillään
näyttivät välttävän hänen ankaraa katsettaan. "Hm! Ompa minulla nyt
vaikeampi tehtävä kuin milloinkaan ennen", sanoi hän raskasmielisesti
hymyillen ja puisti päätään. "Huomaanpa nuorison ja naissydämen täällä
liittoutuneen keskenään. On ehkä helpompi voittaa pahin vihollisensa
kuin saada hyvät ystävät järkiinsä. Minä pidän prinssi Otosta yhtä
paljon kuin te; mutta hänen ja hänen oikeuksiensa puolesta ei yksikään
tanskalainen mies paljasta miekkaansa pettämättä kruunua ja isänmaata.
Huomatkaa tämä, minun nuoret ystäväni: siitä mielettömyydestä minä
en halua kuulla sanaakaan. Siitä kai ei liene suurtakaan vaaraa
pelättävissä, niinkauan kuin teillä on omat rautanne tulessa. Sinun
sydänsurusi, rakas veljenpoikani, on kyllä autettavissa, niinkauan kun
sinulla on toivoa, ja tyttö on vapaa. Mutta, rakas Folgvard", jatkoi
hän totisena ja puristi tulisen ritarin kättä. "Teille ei ole muuta
neuvoa olemassa kuin jättää nuo hurjat ajatukset, jotka vain johtavat
onnettomuuteen, mutta eivät milloinkaan tässä elämässä tuota rauhaa
eikä iloa kenellekään ihmiselle. Tulkaa nyt, minun rakkaat nuoret
ystäväni, ja juokaamme yhdessä pikari Tanskan onneksi ja menestykseksi.
Nähkäämme ensin maa ja valtakunta pelastettuina ennenkuin alamme
huolehtia itsestämme ja omasta onnestamme tässä lyhyessä elämässä.
Hän, joka tänä siunattuna yönä syntyi matalassa majassa maailmaa
pelastamaan, hän ei ajatellut onnellista eikä pitkää elämää itselleen
tässä katoavaisessa maailmassa."
Senjälkeen Ebbesen astui tyynenä ja lempeänä käsivarret molempien
rakkaiden ystävien olkapäillä parvekesaliin, joka perheenäidin toimesta
jo kimmelsi kynttilöiden valossa. Juhlapöytä oli katettu keskelle
lattiaa, ja lapset juoksentelivat riemusta huutaen takan vieressä
olevan pienen pöydän ääressä, jonka peiton äiti nyt poisti, paljastaen
sinne asettamansa joululahjat.
"Katsokaa, katsokaa!" huudahti vanhempi pojista saadessaan pienen,
kullatun miekan. "Tämän minä otan mukaani ja ratsastan Randersiin
lyömään kuoliaaksi kaljupään kreivin."
"Ja kuulkaa!" huudahti nuorin rummuttaen lapsenrumpua. "Tällä minä
herätän kaikki hänen miehensä, niin että he kuulevat meidän olevan
rehellisiä ritareita, jotka emme pelkää heitä."
"Kuka on teille opettanut tuon leikin?" kysyi Ebbesen taputtaen poikia
poskelle.
Se ilo ja ylpeys, joka loisti isän katseesta, katosi kuitenkin äkkiä,
kun vanhempi pojista laski miekan kädestään ja otti pöydältä pienen
kirveen. -- "Ja tällä me lyömme hänen päänsä poikki", sanoi poika,
"niin että se vierähtää lattialle ja sanoo: pomelum! Silloin Gondulin
henget iloitsevat ja auttavat meidät voittoihin joka päivä: Sen leikin
me olemme oppineet mustalta Vollelta, isä. Niinhän tekin teitte
Randersissa, isä!"
"Leikkikää toista leikkiä, lapset!" sanoi Ebbesen syvästi liikutettuna
ja kalpeni. Poissa oli hänen iloisuutensa ja leikillisyytensä. Kaikki
istuutuivat ääneti ja alakuloisina pöytään. Pian osasi kuitenkin viisas
emäntä hälventää lasten leikkien ja puheiden ikävän vaikutuksen, ja
pian senjälkeen ilmoitti vartijatorvi portilta saapuneen vieraita,
jotka halusivat päästä sisään. Eräs sotilas ilmoitti Riiben piispan
Jakob Spliten saapuneeksi, ja Ebbesen nousi vastaanottamaan
kunnianarvoisaa vierastaan.
"Jumalan rauhaa ja onnellista joulua myöskin Brattingborgiin, ritari
Niilo!" kaikui ovelta mestari Jaakopin voimakas ääni. "Minä en
voinut kulkea linnanne ohitse poikkeamatta teitä tervehtimään. No,
minä iloitsen koko sydämestäni", jatkoi hän ja katseli tyytyväisenä
ympärilleen, "että näen teidän istuvan täällä kaikessa rauhassa mustien
muurienne sisällä, antamatta onnettomuuden lannistaa mieltänne. Siitä
minä pidän. Tu non cede malis, sed contra andentior ito! Siinä oli hyvä
Virgilio oikeassa, niin pakana kuin olikin."
"Vielä olemme, Jumalan kiitos, hyvään juutilaiseen tapaan pitäneet
onnettomuuden aisoissa, herra piispa," sanoi Ebbesen. "Minä olisin
pahoillani, jos te pitäisitte minua onnettomana miehenä, niinkauan kuin
meidän Herramme ja, pyhä Knuut, kuten toivon, sekä rehellinen Tanskan
kansa, eivät vielä ole ottaneet kättään pois minusta."
"Sen sanon minäkin", vastasi piispa. "Lienee kyllä hyvä omata
kuningas ja tämän maailman herrat ystävikseen, mutta turvallisempaa
on luottaa taivaalliseen Herraamme ja pyhään Knuutiin sekä puhtaaseen
omaantuntoomme, jos se johonkin kelpaa. Ei suinkaan kansankaan ääni
aina ole Jumalan ääni -- niinkuin pakanallisesti soaistu maailma
väittää -- mutta jotakin perää siinäkin lienee, ja sitä miestä, jonka
ystävä on rehellinen ja jumalaapelkäävä kansa, ei taivaan Herra hylkää,
vaikkei hän olisikaan tämän maailman jumalien ja vartijoiden suosiossa."
"Istukaa pöytäämme, hurskas herra, ja siunatkaa vaatimaton
iltaruokamme", sanoi Ebbesen iloisesti vieden piispan kunniasijalle
pöydän päähän. "Juuri kun taivaan Isä teidät lähetti tänne, olin
teidänlaisen hurskaan ja rehellisen vieraan tarpeessa ja kaipasin
lohduttavan Jumalan sanaa joulupöytäämme."
"Sen te saatte, isä Ebbesen", vastasi piispa ja otti tonsuurikalotin
sankaripäästään. Kädet yhteenliitettyinä hän luki nyt latinalaisen
pöytärukouksen, jonka hän kuitenkin lopetti tanskalaisella
siunauksella. Sitten hän otti puurolusikan suureen käteensä ja piti
vahvasti puoliansa.
"Voitteko uskoa, herra piispa, että meidän maassamme on vielä
pakanoita", sanoi Ebbesen, sittenkun hänen miehekäs ystävänsä oli
tyhjentänyt puoli vadillista puuroa ja tarttui nyt edessään olevaan
isoon hopeaiseen olutpikariin. "Minulla on itselläni pakana täällä
talossa miesteni joukossa. Hän luulottelee olevansa noita, ja nyt
minä huomaan hänen puhuvan minun pojilleni noitakeinoistaan ja
pakanallisista hengistään."
"Tuo ei Luojan nimessä ole leikin asia, ystävä rakas", huudahti piispa
innokkaasti ja laski nopeasti pikarin kädestään. "Anna se mies minun
käsiini. Minä käännän hänet yhdessä kädenkäänteessä, niin että hänen
kylkiluunsa natajavat."
"Mitä, hurskas herra?" kysyi Ebbesen säpsähtäen. "Ette suinkaan te
sentään ai jo käyttää kouraantuntuvia keinoja?"
"Ne ovat joskus kaikkein voimakkaimmat, isä," vastasi piispa puiden
suurta nyrkkiään. "Oikea paatunut pakana ei anna milloinkaan muuta
kuin sellaisen rehellisen Jumalanmiehen kääntää itseään, joka on häntä
ylivoimaisempi sekä henkisesti että ruumiillisesti. Siellä, missä
sanan tulee olla voimana, täytyy käden olla valmiina sitä auttamaan.
Jumalanpelko on painolla päntättävä koviin ja heikkouskoisiin
sieluihin. Sellainen on nyt kerta kaikkiaan minun tapani, isä, ja
senkautta minä olen vetänyt monta eksynyttä sielua leveältä tieltä ja
ajanut heidät sille kapealle taivaanportille johtavalle."
"Sen kait te ymmärtänette parhaiten, herra piispa", sanoi Ebbesen
ystävällisesti hymyillen. "Luulenpa ettei mustaan Sveniin pystyisikään
minkään muunlainen käännyttäminen. Minä lähetän hänet teidän luoksenne.
-- Sallikaa minun nyt kysyä, hurskas herra, tuletteko te Själlannista
ja meidän nuoren kuninkaamme luota? Uhkaako hän todenteolla minun
henkeäni? Sanooko hän vielä, että huomenna on taas päivä, ja antaa ajan
mennä menoaan?"
"Minä olen käynyt hänen luonaan toivottamassa hänelle siunauksellista
hallitusta, ja katsomassa mitä me Jumalan avulla voimme hänestä
odottaa. Te ette tietysti voi odottaa muuta, kuin mitä hän on luvannut
ja vahvistanut sekä Jumalan että maan ja valtakunnan edessä. Muuten
saatte olla varuillanne, isä! Jos hän kerran saapuu Brattingsborgiin,
niin hän ei totisesti jätä täällä kiveä kiven päälle. Voitte muuten
olla varma siitä, että hänen päätöksensä ovat yhtä hurskaita ja
kristillisiä kuin järkeviä, niinkauan kuin minun hurskas ja viisas
virkaveljeni piispa Sven istuu hänen neuvostossaan."
"Kerran on minunkin mielestäni sädekehä ympäröinyt piispa Sveniä",
vastasi Ebbesen hiljaa. "Hän tuomitsi minun tekoni ja uhkasi minua
pyhällä pannansäteellä; mutta hän, seisoi puhtaana kuin pyhimys
sieluni silmissä, vaikka minä en voinut seurata hänen hurskasta
tietään. Mutta kun hän sinetillään vahvisti Lübeckin sopimuskirjan,
jonka johdosta prinssi Otto vielä on vankilassa, silloin haihtui minun
unelmani vaivaisen ihmisen pyhyydestä. Tiedättekö te, että se rauha
ja turvallisuus, joka kiellettiin Ebbeseniltä, joutui piispa Svenin
osaksi, vaikka hän olikin sekä Geertin että hänen poikiensa vihollinen,
ja että tämä oli yksi sopimuksen pääkohtia? Katsokaa, sitä minä
kutsun oman nahkansa suojelemiseksi ja lähimäisensä tuomitsemiseksi.
Taistelittehan tekin yhtä uljaasti Haderslevissä, ja olitte kreivin
vihollinen samoin kuin Sven; mutta teidän rauhaanne ei kukaan
ajatellut. Minä en enää ikinä voi ihailla sellaista rauhanvälittäjää,
vaikka hän istuisi pyhän Pietarin istuimella tai seisoisi pyhien
patriarkkojen joukossa Jumalan valtaistuimen edessä."
"Minä en usko teidän laskettelevan valheita, ritari Niilo, mutta
minä toivoisin niin olevan, ellei se olisi syntiä", sanoi mestari
Jaakko sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Minä en tunne sopimuskirjan
kaikkia kohtia; mutta piispa Svenin täytyy vastata siitä, minkä hän on
sinetillään vahvistanut. Oikeastaan tahdon minä puolustaa häntä hänen
puolestaan", jatkoi hän innokkaammin.
"Elkää milloinkaan vaivatko itseänne sillä, rehellinen herra",
keskeytti hänet Ebbesen. "Te ette kuitenkaan milloinkaan voi saada
minua ihailemaan häntä. Olkoon hän miten hurskas, viisas ja rohkea
Jumalan mies hyvänsä, niin hovi-ilmaa hän ei kuitenkaan siedä. Oman
onnensa ja maallisen asemansa vuoksi hän sinetillään vahvistaa kaiken,
mitä suuret ja mahtavat pyytävät."
"Jumalan nimessä! Siinä te tuomitsette hänet väärin", huusi voimakas
mestari Jaakko ja löi pöytään niin, että kannut ja pikarit hypähtivät.
"Piispa Svenin ajatukset ovat puhtaat, hänen puheensa totuuden
sanoja, ja hänen tekonsa rehellisiä; minä uskon niihin yhtä varmasti
kuin pyhiin uskonkappaleihin, ja jos te tai joku muu toivotte vielä
lisätodisteita siitä, niin minä olen mies antamaan siitä todisteen joko
jalan tai ratsain, keihäällä ja miekalla tai sotanuijalla -- minusta on
yhdentekevä miten."
"Suokaa anteeksi, jos olen loukannut teitä, hurskas, kunnon vieraani",
vastasi Ebbesen lempeästi ja tyynesti. "Minä uskon ennemmin teidän
sanaanne kuin vaatisin vielä tarjoamanne lisätodisteen, vaikka
se onkin käsitettävä maallikolle ja ritarille. -- Nyt vasta minä
ymmärrän mitenkä te käännytätte paatuneita pakanoita", lisäsi hän
ystävällisesti hymyillen ja tarttui piispan voimakkaaseen käteen. "Sitä
lujaa järkkymätöntä uskoa, jota tämä teidän voimakas kätenne on niin
valmis meihin juurruttamaan, ja jonka puolesta te itse olette valmis
minä hetkenä hyvänsä uhraamaan henkenne ja verenne, ei voi epäillä
olematta paatunut pakana, olkoon sitten kysymys jumalallisista tai
maallisista asioista. Tästä lähtien minä en enää tuomitse niin kovasti
ja rakkaudettomasti teidän valtioviisasta virkatoverianne -- sen lupaan
teille. Jos minä en aina voi yhdistää valtiomiestä ihmiseen ja uutteraa
jumalanmiestä piispa Sveniin, niin minä eroitan ne. Oletteko siihen
tyytyväinen?"
"Enempää minä en pyydä, isä", vastasi mestari Jaakko sydämellisesti ja
puisti hänen kättään. "Sillä tapaa, minun hyvä ystäväni, Sven kuitenkin
aina pysyy rehellisenä Jumalan miehenä, sehän oli tarkoituksenne --
_quod erat demonstrandmum_." Sen sanottuaan hän tyhjensi olutpikarin
ja oli taas tyyni ja ystävällinen. "Mitä kuninkaaseen tulee, uljas
ritari Niilo", alkoi hän taas puhua, "niin tahdonpa vain senverran
sanoa teille, että hän on viisas herra, joka ajattelee kansan ja maan
parasta, vaikka hän kutsuukin teitä puoluejohtajaksi, jonka vihollisena
hänen täytyy olla valansa ja velvollisuutensa pakosta".
"Sen kaiken minä ymmärrän", sanoi Ebbesen tyynesti. "Jumala suokoon
hänelle anteeksi tuon valansa ja velvollisuutensa. Mutta mitä
tehdään jalon prinssi Oton hyväksi ja valtakunnan turvallisuuden
puolustamiseksi?"
"Kaikenlaista, isä, mutta ei kovinkaan paljon, ja kaikki hitaasti.
Nervus rerum, etupäässä on puute tuosta kirotusta mammonasta.
Panttiherrojen kanssa neuvoteltaessa täytyy, vähitellen koettaa haalia
kokoon sotajoukko sanojen ponneksi. Se on välttämätöntä."
"Minkä minä olen kuullut aijotaan taas puolustaa maata vierailla
palkkasotureilla, sensijaan että varustettaisiin; maan omat miehet
aseilla ja luotettaisiin heihin. -- Onko se teidän mielestänne viisasta
ja kiitettävää?"
"Siihen ovat syypäät teidän linnaritarinne, teidän herrat
kanssaveljenne. -- Kuningas uskoo teihin vain puoleksi, ja te tiedätte
itse --. Mutta siinä en kuitenkaan tahdo olla tuomarina. Kaikkea ei voi
korjata yhdellä kertaa, eikä Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä.
Meidän nuoren kuninkaamme viisas tunnuslause ei kuulosta hyvälle
itsevaltiaiden herrojen ja kärsimättömän nuorison korvissa. He kutsuvat
häntä leikillä Atterdagiksi, mutta siitä nimestä voi vielä Jumalan
avulla tulla hänen kunnianimensä, kun meidän yömme on kulunut, ja päivä
sekä oikea Valdemar-aika taas koittaa Tanskalle."
"Mutta, rakas herra piispa", yhtyi nyt Sven Tröst puhumaan, "te ette
ole sanonut mitä on tehty prinssi Oton hyväksi. Kuninkaan petollisuutta
veljeään kohtaan ette te yhtävähän kuin piispa Sven voi puolustaa,
vaikka hän itse olikin neuvostossa tämän asian ollessa esillä!"
"Mitä minä en tiedä tai mistä en uskalla lausua tuomiotani, nuori
herrani", vastasi mestari Jaakko suuttuneen näköisenä, "siitä ei teidän
pitäisi uskaltaa puhua niin rohkeasti." "Ihmisten sydämet ovat Jumalan
kädessä; hän voi tehdä ne niin koviksi kuin kivi ja niin pehmeiksi
kuin vaha, aina tahtonsa mukaan ja sen mukaan, mikä on hyödyllistä
maalle ja valtakunnalle. Niin kohtelias voisitte kuitenkin olla, että
jättäisitte kyselemättä sen, mitä ei kukaan tiedä, muuta kuin se,
joka koettelee sydämet ja munaskut. Minä tunnen teidät kyllä, meidän
urhea kuumaverinen siltaritarimme", lisäsi hän lempeämmin ja katseli
häntä tarkkaavasti, "ja minä tiedän teidän ansainneen ritarilyönnin
siitä voimakkaasta kädestä, joka sen teille antoi. Mutta minä tahdon
vain sanoa teille ystävällisenä ja tarpeellisena viittauksena:
myöskin teidät tuntee kuningas. Hän tietää teidän seisoneen niiden
kapinallisten talonpoikien etunenässä, jotka tahtoivat estää hänen
kuninkaaksi julistamistaan Viborgin käräjillä."
"Se oli rehellinen asia eikä mikään kapina, herra piispa", vastusti
Sven Tröst avomielisesti. "Olivathan kaikkien äänet vapaita käräjillä,
ja se, joka joutui tappiolle ja ratsasti ääneti pois kruunauksesta
nostamatta sormeaankaan uutta herraa vastaan, voi mielellään katsoa
häntä tiukasti silmiin sekä vaatia häneltä oikeutta, tarvitsematta
siltä pelätä tulevansa tunnetuksi."
"Oikein ja rehellisesti, poikani!" sanoi mestari Jaakko päätään
nyökäyttäen. "Siinä minä myönnän teidän olevan oikeassa, sanokoot
kuningas ja hyvä piispa Sven mitä hyvänsä. Mutta, nuori ystäväni, te
vaaditte oikeutta paljastettu miekka kädessä, ja se oli paha asia. Sen
minä vain sanon teille, että teidän nimenne on yhtä ylhäällä mustalla
taululla kuin liian rohkean enonnekin, joka istuu tuossa; ja mitä
teidän ajalliseen onneenne tulee, niin näyttää se synkältä teille
kuin drotsi Hesselin pojalle, joka varmasti oli retkellä mukananne.
Kuitenkin Luojalla lykyn avaimet, ylähällä onnen ohjat, mutta
uskollisen ja rehellisen sydämen ohjaa kunnon mies itse."
"Ritari Folgvard, drotsi Pietari Hesselin poika, istuu tuossa aivan
teidän edessänne, arvoisa herra", sanoi Ebbesen nopeasti. "Missä
maineesta minä ja minun ystäväni lienemmekään hovissa, tahdon minä
kuitenkin esittää hänet teille ei ainoastaan yhtenä minun parhaista
ystävistäni, vaan yhtenä maan uskaliaimmista puolustajista tänä
laittomuudenaikana."
"Sallikaa minun siis kiittää teitä kansan ja maan puolesta, herra
Folgvard", sanoi mestari Jaakko ystävällisesti ja ojensi hiljaiselle
ritarille kätensä pöydän ylitse. "Se hovisuosio, jota vaille olette
jäänyt, on sellaista, jota ilman hyvinkin tulee toimeen, ja joka täällä
Brattingborgissa onkin melkein ylellisyystavaraa. Etten minä anna
suurempaa arvoa sellaiselle loistolle, kuin mikä sopii kristilliselle
piispalle ja rehelliselle tanskalaiselle, sen luulen nyt osoittavani
teille, kun vietän joulua ritari Niilon luona Brattingborgissa.
Pidättekö minut vieraananne pari päivää, isä?" jatkoi hän kääntyen
Ebbesenin puoleen. "Minulla on paljon puhumista teidän kanssanne.
Nykyisissä oloissanne tarvitsette tekin kuulla rauhallista Jumalan
sanaa ja kunnollisen joulumessun, ettehän siltä tarvitse saada
viimeistä voitelua, jota ilman toivon teidän vielä jonkun aikaa saavan
olla."
"Siitä minä ja vaimoni olemme teille sydämestämme kiitollisia, hurskas
herra", sanoi Ebbesen iloisesti ja puisti hänen kättään. "Kun te
astuitte minun kynnykseni yli, tuntui minusta jouluilo täydellisesti
saapuneen tänne."
Huolehtiva perheenäiti, joka sillävälin oli täyttänyt juhlapikarin
viinillä, kääntyi nyt ystävällisesti piispan puoleen ja antoi
keskustelulle lempeän ja miellyttävän käänteen. Ei puhuttu enää
vakavista valtiollisista asioista, ja kohta vietettiin Brattingborgissa
jouluiltaa mitä suurimmassa rauhassa ja ilman vähintäkään huolta
tulevaisuudesta, vaikka miekka riippuikin uhkaavana, kuin hiuskarvasta,
linnanherran ja hänen ystäviensä pään yläpuolella. Lapset leikkivät
iloiten uusilla leikkikaluillaan vanhempien nauraessa ja laskiessa
leikkiä pöydän ympärillä. Myöskin Sven Tröst oli tullut iloiseksi
piispan ystävällisestä puhuttelusta; hän loi katseen hiekkakelloon,
ja hänen uskaliaasta katseestaan kuvastui päättäväisyyden ja lujan
toivon ilme, jota pari pikarillista viiniä vielä elähytti. Juotiin
innostuksella isänmaan tulevaisuuden ja onnen malja, jonka jälkeen
piispa nousi huudahtaen: "Eläköön meidän nuori kuningas Valdemarimme!
Jumala suokoon hänelle suurien Valdemarien onnen ja voiton!"
Ebbesenin ystävät katsahtivat ihmetellen toisiinsa, jääden
istumaan; mutta Ebbesen itse nousi ylös ja kohotti pikarinsa:
"Valdemar Kristofferin poika on kutsunut minua ja minun ystäviäni
vihollisikseen", sanoi hän vakuuttavasti, ja hänen vakavat kasvonsa
kirkastuivat. "Kuitenkin, niin varmasti kuin tämä käsi on ojentanut
hänelle sen valtikan, jolla hän uhkaa minua, tunnustan minä hänet maan
lailliseksi kuninkaaksi. Jos hän kutsuu minut tuomioistuimensa eteen,
niin minä saavun sinne, vaikka henkeni olisi kysymyksessä. Eläköön
Tanskan kuningas!"
"Kelpo mies!" mutisi piispa itsekseen. "Eläköön myöskin hänen
kuningattarensa!" jatkoi hän ääneen, ja hänen äänensä vapisi
liikutuksesta, jonka hän koetti salata. "Tulkoon jalosta kuningatar
Helvigistä meille ja Tanskalle sovittava Dagmar!" Nämä sanat kuultuaan
ritari Folgvard nousi paikaltaan hehkuvin poskin ja kohotettuaan
pikarinsa hän tyhjensi sen pohjaan asti, jonka jälkeen hän taas
leimuavin katsein istuutui paikalleen.
Kun oli noustu pöydästä, puisti piispa lämmöllä Ebbesenin kättä ja
myhähteli iloisesti liikutettuna. Sven Tröst vei nyt enonsa syrjään.
"Lupaatteko minulle Vollen ja kymmenen miestä?" kuiskasi hän. "Minun
korkein onneni on kysymyksessä. -- Ei suinkaan teillä ole mitään sitä
vastaan, että tuon teille jouluvieraan lisää?"
"Niin monta kuin haluat", vastasi Ebbesen. "Mene Jumalan nimeen, ja
ota mukaasi ketä haluat! Mutta mitä aikonetkin, niin elä menetä liikaa
verta -- ja vielä vähemmin sielunrauhaasi ja kunniaasi!"
"Jos uhraan jonkun elämän, niin uhrannen kai omani, ja se on rehellinen
teko." Tämän sanottuaan Sven Tröst poistui ovesta, eikä häntä nähty
enää sinä iltana muualla kuin keittiössä, missä hän palvelijattarien
ihmeeksi keitteli mustan Svenin kanssa. He sanoivat keittävänsä
lääkkeitä sairaalle. Musta Sven mutisi salaperäisesti täyttäessään
pienen pullon yrteistä keitetyllä mehulla. Mutta samassa kuului
linnantuvasta piispan voimakas ääni, ja Sven Tröst kiirehti talliin
satuloimaan hevostaan.
* * * * *
Kun maatapanon aikaan kaikki oli hiljaista Brattingborgissa, ratsasti
Sven Tröst Mustan Svenin ja kymmenen ratsumiehen seurassa, ilman
hälinää ja kaikkien huomaamatta ulos linnanportista. He ratsastivat
Bleitrupin kautta Sundstrupiin, missä he keskiyön aikaan antoivat
kulettaa itsensä yhden Limvuonon pohjukan yli, jonka jälkeen he
jatkoivat matkaansa. Vastoin tavallisuutta oli Musta Sven hiljainen ja
nyrpeä. Sven Tröst oli puhutellut häntä pari kertaa saamatta tuskin
vastausta. Lopuksi hän suuttui ja kysyi kiivaasti: "Mikä sinua vaivaa,
Volle? Oletko tullut mykäksi Brattingborgissa? Vai etkö haluakaan
auttaa minua onneen, nyt kun eniten sinua tarvitsen?"
"Oi, rakas nuori herrani", vastasi Volle, huoaten puoleksi suuttuneena,
puoleksi allapäin. "Jos väkevä mestari Jaakko olisi mukiloinut ja
kääntänyt teitä niinkuin minua illallisen jälkeen, niin olisittepa
tainnut tekin jäädä tuppisuuksi joksikin aikaa. Sen minä aina sanon,
että kyllä se piispa osaa kansalle puhua. Oli niissä sanoissa sekä
nokkaa että kynsiä ja hän pudisteli minua niin kovasti sekä sanoillaan
että nyrkeillään, etten minä ikinä taida sitä unhoittaa."
"Vai niin!" sanoi Sven Tröst, ja hänen täytyi vakavasta mielialastaan
huolimatta hymyillä. "Se oli kyllä sinulle tarpeen, Volle! Mutta sinä
lasket taas leikkiä? Ottiko hän todellakin sankarivoimansa avuksi?"
"Hyvä herra, ei minulla enää ole halua leikinlaskuun", mutisi Musta
Sven ja nykäisi suuttuneena suitsia. "Ei se ollut narripeliä, uskokaa
kun sanon. -- Naurakaa vain, mutta saisittepa itse maistaa, miltä
tuntuu tulla noin vain käännetyksi."
"Jos olet tullut käännetyksi, niin tuskinpa juuri parempaan päin.
Enpä havaitse sinussa vielä suurtakaan hurskautta, mutta toivoisinpa
sinun kuitenkin olevan oikeassa. Ei kukaan muu kuin mestari Jaakko voi
sinusta puristaa pois pakanuutta ja Gondulin henkiä."
"Synti olisi sanoa, ettei hän tehnyt parastaan", mutisi Volle. "Minä
seisoin hänen edessään mykkänä ja jäykkänä kuin muuri, enkä aikonut
välittää hiuksenvertaa hänen kristillisyydestään, mutta kun hän otti
nyrkkinsä avuksi, olin minä vähällä livistää tapani mukaan. Mutta enpä
ole ennen tuntenut moista miestä -- yhdellä kertaa hän taivutti minut
maahan, niin että hän oli vähällä musertaa kaikki minun luuni, ja
sitten hän puisteli minua pyhässä innossaan niin, että kaikki jäseneni
tutisivat. Tuo kamala piispa vannotti minut matamaan ristin juurelle,
muuten hän puristaisi sielun ulos minun ruumisparastani ja lähettäisi
minut suoraapäätä helvettiin -- ja niin minun täytyi kirota Gondulin
henget ja kaikki pakanallisuus sana sanalta, niinkuin väkevä mestari
Jaakko sen vaati."
"Mutta milloinka tämä kaikki ehti tapahtua, Volle? Ethän sinä ollut
piispan luona linnantuvassa pitempää aikaa, kuin minkä minä tarvitsin
hevoseni satuloimiseen."
"Enempää aikaa ei hän tarvinnutkaan minun käännyttämiseeni ja
kastamiseeni", murisi Volle. "Nopeaan se kävi, ja oli kai hurskaaksi
opetukseksi kaikille linnan rengeille. Mutta hätätyö on hätikön työ",
lisäsi hän puoliääneen. "Tahdon ensin itse nähdä, miten hyvin se
tehtiin, ennenkuin uskon."
"Mutta eikö sinua todellakaan tätä ennen ole kastettu kristityksi,
Volle?" kysyi Sven Tröst. "Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle
niin uskovasi."
"Sillä kertaa, herra, valehtelin kuin pakana. Koska nyt olen tullut
kristityksi, tahdon sanoa teille totuuden Minun suvustani ei ole
ketään kannettu kastettavaksi, emmekä me ole koskaan uskoneet muihin
jumaliin eikä pyhimyksiin kuin Gondulin suuriin henkiin, jotka minä
nyt häpeällisesti olen kironnut ja tehnyt vihollisikseni. Nyt minä
tahdon nähdä, mitä teidän rouvanne ja pyhimyksenne voivat, ja onko
tuollaisella hienolla neidolla piispan kehumaa voimaa. Jos ei hän nyt
auta minua kunnialla maailman läpi, niin saanen auttaa itseäni, ja
se on kyllä laulun loppu. Taitaapa tuo pyhä neitsyt itse paremminkin
olla miesavun tarpeessa, vielä nyt rupeaisi, minun laistani roistoa
suojaansa ottamaan. Siihen minä olen myöskin liian musta, enkä minä
milloinkaan ole ollut naissuvun suosiossa."
"Kyllä minä yhä selvemmin huomaan, Volle, ettei piispa sinua ole
kääntänyt, vaikka hän kuinka olisi ruumistasi mukiloinut", sanoi Sven
Tröst. "Mutta osottaudu nyt teossa hyväksi kristityksi ja urki, miltä
luostarissa näyttää, huomispäivä ratkaisee minun kohtaloni."
"Varmasti teillä on hurskas tehtävä mielessänne, nuori herrani",
mutisi Volle olkapäitään kohauttaen. "Jos väkevä Jaakko mestari
saa teidät käsiinsä, niin kyllä hän sen teille opettaa. Kuitenkin
itsepähän siitäkin vastannette. Isoäitini yrteistä minä kyllä vastaan.
Tuossa ne saatte." Sitten hän mutisi jotakin itsekseen ja ojensi Sven
Tröstille pienen, viheriän pullon. "Jos minä en vain olisi sitonut
Gondulin henkiä niin olisi kyllä kaikki onnistunut. Rukoilkaa nyt
te pyhää neitsyttä avuksemme. Minä olen vielä hiukan outo hänen
palveluksessaan." Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan ja ratsasti
edeltä.