Helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli koko Tanskan
huomio kiintynyt Valdemarin suunniteltuun kruunaukseen ja siihen
valtioviisaaseen naimiskauppaan, jolla hän oli varmentanut kruunun
itselleen. Jokainen, joka luuli omaavana arvostelukykyä valtiollisissa
asioissa, toivoi maalle ja valtakunnalle koittavan onnellisia aikoja
sellaisen ruhtinaan hallitessa, joka näytti voivan uhrata oman
sydämensä tunteet valtioviisauden ja valtakunnan parhaaksi. Prinssi
Oton ystävät olivat kadottaneet kaiken toivonsa; heidän puolueensa oli
myöskin liian heikko voidakseen olla vaikuttavana. Se Niilo Ebbesenin
urhean teon suuri ihailu, joka kuukausi sitten oli ollut yleinen niin
ylhäisten kuin alhaisten joukossa, laimeni nyt huomattavasti, ja tämän
kansan urhoon huomion täytyi väistyä tärkeämmältä näyttävien asioiden
tieltä. Kansan kesken oli Ebbesenin nimi vielä kuitenkin rakastetumpi
kuin kenenkään muun ruhtinaan. Se ritari, jonka käsi kaatoi kaljun
kreivin, oli talonpojan mielestä maan merkittävin mies, ja niinpian
kun kuultiin ruhtinaiden ja ylhäisten jättäneen hänet yksin, Geertin
poikien uhatessa häntä kostonsodalla, virtasi suurin joukoin
juutilaista talonpoikaisjoukkoa Brattingborgiin uhraamaan verensä ja
henkensä Geertin murhaajan ja Tanskan vapauttajan puolustukseksi. Mutta
ei ainoakaan ylempisäätyisistä yhtynyt häntä puolustamaan. Geertin
murhaa sanottiin urhotyöksi ja uskaliaaksi aikeeksi, josta olisi maalle
hyötyä; mutta nuoren kuninkaan puoluelaisten mielestä oli edullisinta
maalle ja valtakunnalle, että tämä teko ja sen seuraukset katsottaisiin
juutilaisen herrasmiehen ja Holstein-Rendsburgin kreivien väliseksi
yksityiseksi riidaksi. Heidän mielestään tämä oli asia, jonka tuli
kulkea omaa kulkuaan, ja jonka puolesta ei voinut saattaa kruunun eikä
maan parasta vaaranalaiseksi.
Vaikka Lübeckin sopimuksen mukaan olikin tavallaan rauha maassa,
nähtiin kuitenkin usein saksalaisia sotilasjoukkoja kulkevan
edestakaisin Juutilaisten linnojen väliä, jotka osaksi olivat
panttiherrojen käsissä, ja pian olikin taas Ebbesenin nimi kaikkien
huulilla, kun kuultiin huhuiltavan hänen ominpäin taistelussa
voittaneen Geertin pojat.
Juhannuspäivänä 24 päivänä kesäkuuta oli suuri kansanjoukko kokoontunut
Viborgiin ja sen ympäristöön, kaikkialla vallitsi mitä iloisin ja
rauhallisin mieliala. Kuningas Valdemar oli vastaanottanut säätyjen
vahvistuksen Viborgin linnassa. Hän oli ilman vähintäkään vastaväitettä
iloisesti hymyillen sinetillään vahvistanut lupauksensa ja luvannut
säätyjen valtuutetuille kaiken minkä he vaativat. Ritari Bugge Haldista
ynnä huomatuimmat juutilaiset ritarit ja papit olivat läsnä. He olivat
kaikki vastaanottaneet mielisteleviä osoitteita uuden kuninkaan
armollisuudesta sekä olivat ihastuneet hänen nerokkaihin lausuntoihinsa
ja miellyttävään kohteliaisuuteensa. Hän oli samana päivänä julistanut
lempeän armahdusjulistuksensa, ja suuri kruunausjuhla loppui
juhlallisella Te Deumilla Viborgin tuomiokirkossa.
Kruunausjuhlallisuuksissa kuului kuitenkin etempänä seisovien
talonpoikien joukosta usein tyytymättömiä ääniä, jotka olivat huutaneet
prinssi Oton nimeä ja vaatineet häntä kuninkaaksi. Mutta suosiohuudot
Valdemarille vaimensivat nämä äänet. Sieltä täältä talonpoikien
joukosta oli myöskin kuultu huudettavan Ebbesenin nimeä, vaikkei
kuitenkaan kukaan selvästi ilmaissut, mitä sillä tarkoitettiin. Kun
nyt kuningas, piispa Svenin ja Stig Antinpojan välissä ja lukuisien
tanskalaisten ja saksalaisten ritarien seuraamana, astui tuomiokirkosta
nousten sen ulkopuolella ratsunsa selkään lähteäkseen heti tervehtimään
kansaansa ympäri maan, tervehtivät lukuisat kansanjoukot häntä meluavin
suosiohuudoin. Kuningas vastasi näihin tervehdyshuutoihin miellyttävän
lempeästi, ja kaikkia näytti hurmaavan nuoren kauniin kuninkaan reipas
olento. Mutta etäällä, kaupunginportin ulkopuolella, missä ei enää
ollut tunkeilevia kansanjoukkoja, seisoi joukko vakavia talonpoikia,
jotka enimmäkseen olivat asestettuja ja kahtavertaa lukuisampia
kuin koko kuninkaan seurue. He ottivat myöskin lakit päästään
kuninkaan ratsastaessa heidän ohitseen; mutta he eivät kajahuttaneet
tervehdyshuutoja. He huusivat kaikki sitävastoin yhdellä äänellä:
"Vapautta prinssi Otolle! Kuninkaallinen suoja Ebbesenille!"
Kuningas säpsähti, mutta tointui silmänräpäyksessä. Hän viittasi
ystävällisesti talonpojille. Muutamat lähinnä seisovista heiluttivat
silloin ilmassa hattujaan ja huusivat: "Eläköön kuningas!" mihin
pian useimmat yhtyivät. Näiden tyytymättömien joukossa, jotka nyt
tyynesti hajaantuivat, nähtiin kaksi ritaria täysissä varustuksissa,
kypäränsilmikko avoinna. Ne olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard
Lagmanson. Kumpikaan heistä ei jäänyt kuninkaalta huomaamatta. Hän loi
heihin terävän katseen ja pakoitti heidät omalla vastustamattomalla
tavallaan hiljaiseen ja kylmään tervehdykseen. He olivat molemmat
ratsain muutamien nuorukaisten seuraamina; mutta tuskin oli kuningas
seurueineen ratsastanut heidän ohitseen, niin olivat nämä uskaliaat
ritarit melkein yksin tiellä ja ratsastivat pois vastakkaiseen suuntaan.
* * * * *
Brattingborgissa sitävastoin vallitsi vakava mieliala. Voitettuaan
useissa taisteluissa nuoret holsteinilaiset kreivit, oli Ebbesen
palannut hyvin varustettuun linnaansa, mihin hän nyt oli ollut kolme
viikkoa suljettuna raivoavan kreivi Henrikin piirittämänä. Piiritetyt
olivat tehneet taajoja hyökkäyksiä, ja monta veristä ottelua oli
taisteltu linnan ulkopuolella. Mutta näissä taisteluissa oli Ebbesen
menettänyt paljon väkeä, ja hänen pieni, uskollinen joukkonsa oli
supistunut niin vähäksi, että hänen täytyi tyytyä vain linnan
puolustamiseen ja katkeroituneen vihollisen alituisten hyökkäysten
torjumiseen. Kreivi Henrik oli kaikissa hyökkäyksissään osoittanut mitä
hurjinta rohkeutta, mutta hänen nuorekas kiivautensa oli tehnyt vain
taistelun hurjemmaksi, voimatta silti sotataidossa ja maltillisuudessa
vetää vertoja tyynelle Ebbesenille. Geertin ylpeä poika kuohui
suuttumuksesta, kärsittyään niin monta huomattavaa tappiota. Hänen
veljensä Klaus oli nyt tullut hänen avukseen, mukanaan pari sataa
miestä sekä useita piirityskoneita, joita Henrik hillittömässä
kiihkossaan tähän asti oli ylenkatsonut. Linnaa piiritettiin nyt
sotataidon sääntöjen mukaan, ja Brattingborgia uhkasi tuhoisa hävitys.
Sillaikaa Sven Tröst ja Folgvard ratsastivat tyytymättöminä Viborgin
kruunausjuhlilta, missä vain uuden kuninkaan paljas näkeminen näytti
saaneen kansan unohtamaan kaiken muun.
Eräänä iltana, kun Ebbesen syvään huoaten astui alas piiritetyn
linnansa valleilta ja vakavissa mietteissä astui salakammioonsa,
huomasi hän kaksi avointa kirjettä pöydällään. Toinen oli jäljennös
siitä kirjeestä, jossa piispa Sven oli tarjonnut Tanskan kruunua
prinssi Valdemarille, ja missä Ebbesenin nimi oli ensimäisenä
uskollisten tanskalaisten joukossa. Toinen oli Spandaussa ja Lübeckissä
tehtyjen sopimusten jäljennös, missä kuningas oli sitoutunut olemaan
kaikkien niitten vihollinen, jotka, olivat ottaneet osaa Geertin
murhaan. Tämän viimeisen asiapaperin ynnä intohimoisen uhkakirjeen
oli kreivi Henrik lähettänyt hänelle. "Hm!" mutisi Ebbesen katkerasti
hymyillen ja kääri kokoon nämä huomattavat kirjeet. "Tämä todiste
meidän aikakautemme hengestä on säilytettävä jälkimaailmalle. Tämä
aarre kaivetaan kerran Brattingborgin raunioista." Hän piiloitti
paperin erään suuren pilarin sala-aukkoon. Nyt hän kuuli vaimonsa
laulavan lapsille tavallisella, tyynellä tavallaan, ja hänen
järkkymätön uskonsa oikeuden ja hyvän asian voittoon antoi hänelle
takaisin sen mielenrauhan; jonka hän hetkeksi oli kadottanut. Kun hän
nyt kääntyi, näki hän oven linnan maanalaiseen käytävään olevan auki,
ja hänen edessään hämärässä huoneessa seisoi pitkä naisolento, jonka
likaisen päähineen alta näkyivät hurjasti säkenöivät silmät ja musta,
tuuhea parta.
"Gondulin henget tahtovat pelastaa teidät, herra!" kuului Mustan Svenin
ääni, ja valepukuisen metsästäjän hypähtäessä ilosta lehahtivat hameet
hänelle korviin asti.
"Hm, hullu Volle!" huudahti totinen linnanherra hämmästyneenä ja astui
askeleen taapäin. "Väisty minusta pakanallisine henkinesi! Minä uskon
heihin yhtä vähän kuin ilmaan ja tuuleen -- ja ihmisapuun."
"Silloin te olette minuakin taikauskoisempi", keskeytti Volle hänet.
"Kuka muu voisikaan ihmisiä auttaa kuin elämän voimakkaat henget
lihassa ja veressä sekä mahtava teräs?"
"Jumalan ovat henki ja voima", sanoi Ebbesen, "mutta minä en luota
siihen kansaan, jonka Vanhurskauden henki on hylännyt. Jos Tanskan
kansa, sen piispat ja kuningas, sekä kaikki maailman mahtavat ovat
hylänneet minut lainsuojattomana pahantekijänä, silloin tahdon
jättäytyä Jumalan käsiin ja kuolla. Huomenna minä tahdon miekka kädessä
kaatua linnani viimeiselle kivelle vapaana kristittynä ritarina. Mutta
sinun henkiesi ja paholaistesi pelastuksesta minä en välitä."
"Eikö silloinkaan, ankara herra, jos he tulevat rehellisinä,
tanskalaisina miehinä teidän oman reippaan sisarenpoikanne johdolla?"
"Se on toinen asia, Volle. Elä vain käytä omituista puhetapaasi. Sillä
sinä saat minun epäilemään rehellisintäkin apuasi. Mitä aikomuksia on
minun rehellisellä Sven Tröstilläni?"
"Hän on ritari Folgvardin kanssa koonnut joukon uljaita poikia, jotka
haluavat mennä kuolemaan teidän puolestanne, he ovat täältä puolen
peninkulman päässä metsässä. Jos te keskiyöllä uskallatte tehdä
hyökkäyksen, niin he ryntäävät vihollisen kimppuun selkäpuolelta ja
antavat teille hyvän juutilaisen avustuksen."
"Hyvä! Se on rehellinen asia", huudahti Ebbesen. "Jos voit saada heille
sanan takaisin, niin kiitä heitä siitä. Keskiyön aikana kreivi Henrik
vastaanottaa vieraskäynnin, jota hän vähiten odottaa. Huomenna olisi
Brattingborg muutoin ollut raunioina."
"Tällä kertaa pidätte vielä sekä te että Brattingborg puolianne, rakas
herra", sanoi Volle ja nyökäytti merkitsevästi. "Jos olen lukenut
oikein isoäitini kirjasta, ei kukaan voi voittaa Geertin surmaajaa
muuta kuin se, joka heiluttaa kaljupään miekkaa -- ja katsokaa, herra,
se on nyt teidän, samoinkuin noitakojeet, joilla hän aina noitui voiton
meidän käsistämme." Näin puheltuaan valepukuinen Sven otti sotamiekan,
jonka hän oli piiloittanut hameisiinsa, sekä Izehoen neitsyt Marian
kuvan, joka oli Holstein-rendsburgilaisten kreivien voitonpalladiumi
[palladiumi: merkki], ne oli kreivi Henrik isänsä hautauspäivänä
ottanut kuolleen rinnalta ja ripustanut omalle rinnalleen.
"Mikä tämä on?" huudahti Ebbesen ihmeissään. "Geertin miekka ja
kuuluisa aarre! Mistä olet saanut tämän saaliin, Volle?"
"Rauta-Henrikin leiristä -- hänen omasta teltastaan, herra, sillaikaa
kun hän itse makasi paria sylen päässä teltastaan ja nukkui. Katsokaa,
herra, nyt ovat nämä asiat teidän vallassanne. Minä toivon, ettette
halveksu niitä, vaan koetatte tarkasti vartijoida niitä, varsinkin
koska nyt tiedätte, että teillä niiden ohella on kallis elämänne omissa
käsissänne. Vain senvuoksi minä näin tämän vaivan, ja olin saada sen
kalliisti maksaa. Olisinpa mielelläni tuonut mukaani myöskin kreivi
Henrikin kiharaisen pään; se oli aivan otettavissani. Mutta silloin hän
nousi unissaan vuoteessaan ja katsoi minuun silmillä, joita minä en
halua nähdä toiste kertaa, sillä ne tuijottivat niin elävästi minuun,
aivankuin kaljupää kreivin, kun hänen päänsä oli meidän jaloissamme ja
tuijotti meihin kuutamossa."
"Hyi, Volle! Sinä olet pyövelisielu ja hävytön ryöstäjä. Luuletko sinä
minun haluavan olla sinun varastettujen tavaroittesi säilyttäjän?"
"Tehkää miten haluatte, herra. On teidän yksityisasianne, jos tahdotte
elää tai kuolla", vastasi Volle kiukkuisesti. "Mutta minä luulin
kuitenkin ansainneeni tästä uhkateosteni ennemmin kiitosta kuin
paljasta haukkumista."
"Sinä olet oikeassa -- tarkoituksesi on ollut hyvä, Volle", vastasi
Ebbesen ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet oman henkesi uhalla
tahtonut pelastaa minut, vaikkakin sinä teit sen typerästä taikauskosta
ja tavalla, jota minä ylönkatson. Mutta sen minä sanon sinulle", lisäsi
hän ankaran vakavasti, "jos sinä olisit salaa murhannut minun rohkean
veriviholliseni hänen nukkuessaan ja kantanut minulle hänen ylpeän
päänsä niinkuin ajattelit, niin, totisen Jumalan nimessä, minä olisin
antanut viedä sinun mustan pääsi vihollisen leiriin ynnä varastetun
tavarasi."
"Hm! Sen minä kyllä aavistin, ankara herra", vastasi Volle. "Sillä
minä pelästyin nähdessäni kreivi Henrikin pään ja jäykät silmät, niin
etten kuoleman uhallakaan olisi ottanut niitä mukaani. Senvuoksi minä
jätinkin sen paikalleen ja hiivin pois, otettuani mukaani mitä anastin,
ennenkuin hän taas tointui ja tuli eläväksi. Sillä niissä silmissä,
jotka hän avasi tuijottaessaan minuun, ei ollut jälkeäkään tämän
maailman elämästä ja järjestä, mutta sitä enemmän kuolleista. Hänen
sotamiehensä minä olin nukuttanut Sulla Sukin voimakkailla sanoilla, ja
minua halutti kovasti tehdä heidät kaikki päättömiksi ennen aamiaista.
Mutta niinkuin jo sanoin, minua oli alkanut hiukan pelottaa, ja minä
aavistin kyllä etteivät toimeni olleet aivan teidän ritarillisen
keittokirjanne mukaisia, vaikka pohjaltaan se olisi ollut yhtä puhdas
ja rehellinen teko kuin meidän reipas, yöllinen käyntimme Randersissa
--"
"Saatana!" huudahti Ebbesen kiivaasti. "Tahdotko saastuttaa minun
ritarikunniani minun omassa sielussani, senvuoksi että sinä olit
tienneuvoja sinä suurena yönä? -- Mutta kuule, Volle", lisäsi hän
tyynemmin, "sinä et ole mikään paholainen tai noitamestari. Mutta
sinä olet pakanasielu; sinä et tunne elävää Jumalaa, etkä sitä mitä
kristityt ritarit kutsuvat kunniaksi. Palaa heti sitä tietä, jota olet
tullutkin. Kiitä minun uskollisia maanmiehiäni. Keskiyön aikana saavat
viholliset ja ystävät kuulla Ebbesenin rumpujen soivan, ennenkuin
tapaamme."
"Oikein, ankara herra", vastasi Volle kohauttaen veitikkamaisesti
hymyillen olkapäitään. "En minä oikein ymmärrä teidän hyveitänne
ja avujanne, ja se minun täytyy tunnustaa, ettei minunlaisten
yksinkertaisten ihmisten päähän ikinä pälkähtäisi rummuttaa puolestaan,
silloin kun aikoo hämmästyttää vihollista. Mutta se on nyt kerran
teidän tapanne, ja olettehan te osoittanut sen käyvän päinsä.
Hengestänne ja onnestanne te saatte itse vastata. Mutta uskokaa minua,
herra, saalis, jonka minä olen hankkinut teille, voi tuottaa teille
elämän ja kuoleman, aivan niinkuin haluatte. Kaikella kunnialla se
on teidän. Kaatuneen ritaria aseet kuuluvat aina voitonsaajalle.
Heti kun kuulemme teidän kuuluisat rummutuksenne, joihin perustatte
hyveenne ja kunnianne, niin saatte te meidän käyräsauvoistamme ja
kirveeniskuistamme kuulla Gondulin henkien olevan valmiina apuun." Sen
sanottuaan musta Sven juoksi salakäytävään ja katosi.
Ebbesen seisoi kauan ääneti ja mietteissään, kreivi Geertin suuri
miekka ja madonnankuva kädessään. Hän kohotti tuon kuuluisan
sotapäällikön miekan, jota vielä hiljan koko Tanska oli vapissut. "Hm!"
sanoi hän itsekseen. "Mitä tekemistä on valloittajan rautavaltikalla
sen kädessä, joka taistelee vapauden puolesta?" Hän heitti Geertin
miekan pöydälle ja asetti Mariankuvan sen päälle. Sanottuaan pari
sanaa linnanvoudille poistui hän vaimonsa luo lastenkamariin. Jos
joku olisi nähnyt Ebbesenin täällä, pari tuntia ennen uutta, veristä
yötaistelua, joka häntä odotti, niin hän olisi luullut hänen linnaansa
rauhan hiljaiseksi asunnoksi, sillaikaa kun Brattingborgin sotilaat
teroittivat tylsistyneitä miekkojansa, ja linnanherran käskystä tehtiin
mitä vakavimpia valmistuksia vaarallista öistä retkeä varten.
* * * * *
Kreivi Henrikin leirissä Brattingborgin muurien ulkopuolella oli nyt
aivan hiljaista. Kaikki oli valmiina ratkaisevaan rynnäkköön, joka
alettaisiin aamun sarastaessa. Piirityskoneita johtavat uupuneet
sotilaat lepäsivät nyt sikeässä unessa, saadakseen voimia siihen
taisteluun, joka tekisi seuraavan päivän merkkipäiväksi. Kreivi
Henrik oli itse paneutunut maata telttaansa; mutta hänen levoton
mielensä esti hänen saamasta unesta kiinni. Hänen verikostomiekkansa
ja ruhtinassukunsa palladiumin rohkea ryöstö, joka oli tehty viime
yönä, oli koko päivän täyttänyt hänen mielensä suuttumuksella ja
levottomuudella. Hän makasi nyt telttavuoteellaan, avoimin silmin
hiljaisessa kesäyössä, palavasti ikävöiden aamua ja koston hetkeä.
Vahtituli paloi teltan ulkopuolella, ja kaksi vartiosotilasta kuiskaili
huolestuneesti kirotusta noituudesta, joka viime yönä oli noitunut
uneen heidän toverinsa ja vienyt heidät onnettomuuteen.
"Se oli paholainen itse", kuiskasi toinen. "Ilman saatanan apua
eivät tanskalaiset ikinä olisi voineet saada valtaansa meidän suurta
kreiviämme."
"Siitä ei ole epäilystäkään", vastasi hänen toverinsa. "Tietäähän
jokainen Ebbesenin lupautuneen paholaiselle. Onhan moni nähnyt hänet
ilmielävänä hänen vieressään. Niinkauvan kuin tuota sopimusta kestää,
emme saa hänestä selvää. Meillä ei ole muuta odotettavaa kuin verisiä
otsia joka kerralla."
"Mutta, jos sopimus loppuisi huomenna", huomautti ensimäinen. "Ja,
koska hän nyt kerran on satimessa, niin eipä hän taida päästä siitä
edes paholaisen voimalla."
"Saatpas nähdä, niin lyhyemmälle korrelle tässä vielä jäädään",
kuiskasi toinen. "Kaakottakoot meidän nuoret kreivimme miten uljaasti
tahansa, niin saavat he kuitenkin syödä monta mitallista suolaa,
ennenkuin he tulevat yhtä viisaiksi ja voimakkaiksi kuin heidän isänsä
oli. Ja nyt on meidän pyhän neitsyen kuvamme Izehoesta paholaisen
hallussa, ja ilman sitä ei meidän vanha Geertimme saanut ainoatakaan
voittoa tanskalaisista. Olisipa hänellä vain ollut kuva mukanaan tuona
kirottuna huhtikuun yönä Randersissa, niin ei tuo juutilainen saatana
olisi saanut ainoatakaan hiusta kärvennetyksi hänen päästään."
"No niin, mitäpä siitä, ei ainakaan hänen päässään olisi ollut paljon
kärventämistä", sanoi ensimäinen sotilas puoleksi ivaten. "Mutta
elkäämme puhuko liian ääneen, toveri. Jos Rauta-Henrik kuulee meidän
puheemme, voi hän pian antaa meidänkin päämme tirkistellä tähtiin
noiden viimeöisten unikekojen kanssa."
Kreivi Henrik oli kuullut muutaman sanan vartijoiden keskustelusta
teltan ulkopuolella ja oli hypähtänyt katkeroituneena ylös vuoteeltaan.
Hän näytti olevan aikeessa antaa ajattelemattoman käskyn, mutta tyyntyi
ja antoi polttavan päänsä vaipua takaisin telttavuoteelle. "Hm, raudan,
jota ei kukaan taivuta, täytyy olla kylmän", mutisi hän keskiyön aikaan
hän vaipui uneen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt sulkea terävät silmänsä,
kun jo etäinen rummunpärinä ja vartijain huudot herättivät hänet:
"Vihollinen, herra kreivi, vihollinen! -- Randersin rummut!"
Kreivi Henrik hypähti täysissä varustuksissa vuoteeltaan ja kiirehti
ulos päällikönteltastaan. Katkeroituneena hän komensi sotilaansa
aseisiin, rummunpärinän ja etuvartijoiden huutojen alati kasvaessa.
Ennenkuin tiedettiin, missä vihollinen oli, ja ennenkuin kreivi Henrik
ja hänen veljensä olivat ehtineet koota uniset sotilaansa, nähtiin
järvenrannalla olevat piirityskoneet ilmitulessa, ja niitä vartioiva
miehistö, pakeni pelon lamauttamana leiriin. Kreivi Henrik heittäytyi
sotaratsunsa selkään ja oli juuri jakanut tärkeitä käskyjä leirin
puolustamiseksi, kun samassa pakeneva etuvartija hänen suureksi
hämmästyksekseen toi hänelle hänen isänsä pitkän miekan sekä kuuluisan
madonnankuvan.
"Ritari Ebbeseniltä, herra kreivi!" sanoi vapiseva sotilas. "Minä
jouduin ensimäisenä hänen käsiinsä järven rannalla. Mutta hän päästi
minut vapaaksi ja käski minun viemään nämä teille. Hän käski minun
sanomaan teille ottavansa tänään teräshansikalla teidän valveilla
ollessanne sen, minkä hänen palvelijansa otti varastamalla teiltä
teidän nukkuessanne. Mutta paetkaa, herra, paetkaa! Täällä on
paholaisella sormensa pelissä. Täällä on vihollisia sekä edessä että
takana ja jokapuolella! -- Kuulkaa, kuulkaa!"
Kreivi Henrik oli ripustanut kultakäädyn kaulaansa ja miekan vyölleen
sanaakaan sanomatta, hänen silmäillessään kotkankatseellaan pimeää
leiriä, minne vihollisen rummut ja torvet kuuluivat jokapuolelta
aseiden helistessä ja eläköön huutojen kaikuessa. Nyt hänen
kostoasäihkyvät silmänsä osuivat sotilaaseen, joka oli tuonut hänelle
kalliit aarteet, ja joka nyt uhkaavasta vaarasta huolimatta näytti
odottavan palkintoa. "Se, joka ensimäisenä pakenee ja antautuu vangiksi
minun leirissäni, on kuoleman oma!" huusi nyt raudankova Henrik, ja
hän paljasti huotrasta isänsä taistelumiekan. "Sinä pelkuri, oletko
pelästyksessäsi unohtanut tämän minun käskyni?" Näin sanoen hän
halkaisi pelästyneen pakolaisen otsan ja ratsasti eteenpäin hänen
ruumiinsa yli. "Asettukaa kaareen, miehet!" käski hän ankarasti ja
korotti malminkirkkaan äänensä. "Se joka minun luvattani väistää
askeleenkaan, kuolkoon heti paikalla."
"Kaaririntamaan!" kaikui päälliköltä päällikölle. Mutta ennenkuin
komennettu rintama oli ehditty muodostella, murtautui vihollinen
sisään molemmilta puolin pelästyneiden sotilasjoukkojen kimppuun, ja
heidän ympärillään oli leiri tulessa. Kreivi Henrik itse ja hänen
veljensä olivat muutamassa silmänräpäyksessä niin omien sotilaidensa
saartamina, etteivät he pillastuneine ratsuineen päässeet eteen eikä
taaksepäin. He koettivat turhaan huutaen ja uhaten saada meluavia
joukkoja järjestymään, jotka tunkeutuivat epäjärjestyneinä toisiaan
vasten, estäen toisiaan puolustautumasta. Pikainen peräytyminen
oli ainoa pelastus. Mutta he olivat jo ehtineet kärsiä suuren
tappion, ennenkuin kreivi Klaus sai taivutetuksi hurjistuneen
veljensä pelastamaan itsensä ja sotajoukkonsa antamalla hänelle
niin tuskallisen käskyn: "Takaisin!" Viimeinkin kuultiin nämä sanat
kreivi Henrikin vaahtoavilta huulilta; mutta palaaminen oli nyt
melkein mahdoton. Ebbesen tunkeutui järvenpuolelta päättäväisesti ja
voimakkaasti suljetussa taistelurintamassa, sillaikaa kun Sven Tröst
ja ritari Folgvard juutilaisine talonpoikaisjoukkoineen piirittivät
palavan leirin, levittäen kauhua ja kuolemaa taapäintungettuihin
sotilasjoukkoihin. Oli melkein aamu, kun viimeinkin nuorten kreivien ja
heidän aatelisten seuralaistensa onnistui pelastautua lyöttäytymällä
heikoimman talonpoikaisjoukon läpi, ja nyt seurasi heidän joukkonsa
jäännös herrojansa.
Auringon noustessa Brattingborgjärven takaa, kohtasivat Ebbesen ja
Sven Tröst voitettujen leiripaikalla ja syleilivät iloisina toisiansa.
Ei näkynyt enää ainoaakaan elävää vihollista, ja Brattingborg oli
pelastettu. Myöskin ritari Folgvard ojensi Ebbesenille kätensä,
ja toivottaessaan onnea loisti hänen kalpeilta, synkkämielisiltä
kasvoiltaan hiljainen ilo. Mutta Musta Sven juoksi iloisesti palavien
telttojen välissä ryöstäen rikkaitten holsteinilaisten ritarien
ruumiita ja lauloi hurjaa kiitoslaulua Gondulin hengille.
"Sammuttakaa tuli! Huolehtikaa haavoitetuista!" käski Ebbesen. "Saalis
otetaan talteen ja jaetaan. Puolet on sotaväen, puolet maan herran."
"Kuninkaanko?" huudahti Sven Tröst. "Mitä ajattelette, eno? Onhan hän
sovussa meidän vihollistemme kanssa, mutta uhkaa teitä perikadolla!"
"Siitä huolimatta hän on kuitenkin meidän hallitsijamme", vastasi
Ebbesen. "Vain kruunun ja Tanskan nimessä olen tarttunut miekkaan."
Heti kun tärkeimmät tehtävät oli suoritettu, ja joukko ratsumiehiä
oli lähetetty pakenevan vihollisen jälkeen, ratsasti Ebbesen miehestä
mieheen talonpoikaisjoukkojen! rintamalla, ja ojensi kaikille
sotamiehille kätensä kiitokseksi heidän uljuudestaan ja rakkaudestaan.
Minne hän vain tuli, heilutettiin hattuja ja myssyjä ilmassa
kovaäänisesti eläköötä huutaen.
"Kuule, isä Ebbesen", huusi reipas talonpoikaisrenki, joka ratsasti
esiin ikäänkuin koko joukon puheenjohtajana, "me kulemme nyt koko
kesän teidän mukananne, minne te vain tahdotte meidät viedä. Niinkauan
kuin on yksikään vihollinen maassa, emme me tottele ketään muuta kuin
teitä, vaikka meidät kaikki hirtettäisiinkin senvuoksi. Sen me olemme
kaikki luvanneet ja vannoneet yhtenä miehenä pyhän Knuutin ja kaikkien
pyhimysten kautta."
Tätä puhetta seurasi vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon äänekäs ja
yksimielinen suostumushuuto.
"Kiitos, lapset, kiitos maan ja kruunun nimessä!" vastasi Ebbesen.
"Minä vien teidät rehellisesti Tanskaan vihollisia vastaan, niinkauvan
kuin Jumala suo minulle siihen voimia ja terveyttä, minkä kiitoksen
sitten siitä saanemmekin."
Nyt pidettiin runsaskätisesti huolta sotilasten ravitsemisesta,
ja Brattingborgin linnaan päästettiin niin monta, kuin sinne vain
mahtui. Muut leiriytyivät niihin vihollisten telttoihin, jotka olivat
pelastuneet, ja koko päivän kaikui ilmassa laulua ja ilohuutoja.
Sven Tröstiltä ja ritari Folgvardilta sai Ebbesen nyt
kuulla kaiken mitä he tiesivät uudesta kuninkaasta ja hänen
luonteenominaisuuksistaan. Sven Tröstin kertomus oli vähiten
toivorikas, ja Ebbesen tuli aivan alakuloiseksi. "Uljaat, rehelliset
ystäväni", sanoi hän kuitenkin tyynesti. "Jumalan ja pyhän Knuutin
nimessä tahdomme me kuitenkin tehdä minkä voimme maan vapauttamiseksi
ja Tanskan valtaistuimen turvaamiseksi, välittämättä siitä mitä
ruhtinaat ja ylhäiset herrat voisivat kutsua oikeaksi tai vääräksi.
Minä en ole milloinkaan ymmärtänyt hienoa valtioviisautta; mutta minä
tiedän olevan rehellistä uhrata henkensä ja verensä isänmaan puolesta,
ja siitä minä puolustaudun Jumalan ja Tanskan kansan edessä nyt ja
ijankaikkisesti. Ne, jotka kantavat aseita maan vihollisia vastaan,
ovat varmasti sen poikia, nauttikoot sitten lainsuojaa ja hallitsijansa
suosiota tai ei."
Tämä päivä oli Brattingborgin linnassa rauhan päivä, ja siellä
vietettiin voitonjuhla, jossa Ebbesen oli niin iloinen ja tyytyväinen,
ettei kukaan ollut nähnyt häntä sellaisena sitten Geertin kukistumisen.
Hänen lempeä, hiljainen vaimonsa täytti hänelle ja hänen ystävilleen
juhlapikarin, ja vapautetun Brattingborgin ympäriltä kaikuivat
juutilaisten talonpoikien riemu- ja eläköönhuudot Ebbesenille heidän
ja Tanskan parhaana ystävänä ja isänä. Sven Tröst unohti sinä päivänä
raskaan sydänsurunsa, ja ilon kipinä kimmelsi myöskin ritari Folgvardin
tummissa, tulisissa silmissä. Tämä oli Brattingborgin ihanimpia ja
onnellisimpia päiviä.