Sönderborgin hääjuhlat eivät olleet vielä loppuun vietetyt. Piispa Sven
oli aikaisin vetäytynyt pois maailmallisesta hälinästä lukukammioonsa,
syrjäiseen puutarhahuoneeseen, missä asuttiin vain kesäisin, linnan
ollessa täynnä vieraita. Hänen edessään pöydällä oli lamppu ja joukko
kirjoituksia, mistä huomasi hänen aikovan viettää lopun juhlayöstä
tärkeän ja vakavan työn ääressä. Tämä hänen työnsä keskeytettiin,
kun nuori ritari astui sisään hänen luokseen, katse sekavana, ja
kauneilla, mutta hyvin kalpeilla kasvoilla melkein epätoivoisen
intohimoinen ilme. Se oli ritari Folgvard Lovmandson, drotsi Lovmandin
eli Lainsäätäjän ainoa poika, niinkuin hänen isävainajaansa, drotsi
Pietari Hesseliä, usein kutsuttiin. Nuori ritari oli koko päivän
ollut mitä jännittävimmässä mielentilassa, joka ei ollut jäänyt
ankaralta piispalta huomaamatta. Myöskin hengellinen herra oli kuullut
huhuiltavan ritari Folgvardin luulotellusta rakkaussuhteesta prinsessa
Helvigiin, ja itse puolestaan hän uskoi tulleensa vakuutetuksi siitä,
ettei nuoren ritarin puolesta kohonnut savu, vaan ilmi tuli siitä
palosta. Piispa oli ollut ritari Folgvardin rippi-isä ja opettaja.
Hän oli nuoruudessaan ollut hänen isävainajansa hyvä ystävä ja oli
siitä asti aina pitänyt isällistä huolta pojasta. Ennen poistumistaan
hääsalista hän oli viitannut hajamielisen ritarin luokseen, ja
pyytänyt hänen saapumaan tänne tällä hetkellä. Nyt seisoi kiihoittunut
nuorukainen piispan edessä, mutta sanaakaan sanomatta. Piispa ojensi
hänelle kätensä, ja hän painoi sen kiihkeästi huuliaan vasten.
"Minä en ole nähnyt sinua tuskin ollenkaan täällä näinä päivinä, rakas
poikani!" sanoi piispa. "Sinä olet nyt jo yli vuoden mellastellut
täällä vaarallisilla ja liukkailla holvikäytävillä antamatta
minkäänlaisia kuulumisia itsestäsi. Et kai liene laiminlyönyt lukujasi?
Etkö voisi kertoa minulle harjoituksistasi jalossa _Ethicassa_ tai
_Logicassa_? Sellaiset harjoittelut rauhoittavat ja jalostuttavat
mieltä ja säilyttävät sen tämän katoavaisen maailman eksytyksiltä ja
kiusauksilta."
"Oi, en, minä olen runoillut vain yhden laulun, hurskas isä!" --
vastasi nuorukainen, "mutta sitä ei ymmärrä kukaan muu koko maailmassa
kuin vain minä."
"Silloin, poikani, ei siinä liene tervettä logicaa eikä järkeä."
"Mahdollista, etteivät sitä muut ymmärrä", -- vastasi nuori ritari
kohottaen kaunista päätään. "Mutta sen minä teidän, että siihen minä
olen sulkenut sieluni elämän ja ajatukset, ja kun minä viimeisenä
tuomiopäivänä nousen haudastani tekemään Kaikkitietävälle tiliä
kaikista salatuista synneistäni ja kaikista tuskistani ja toiveistani
tässä ihmeellisessä maailmassa, niin ei minulla ole muuta ääntä kuin
tämä minun lauluni, joka nyt yötä päivää kaikuu sielussani, mutta jota
ei yksikään ihminen maailmassa voi eikä saa ymmärtää."
Piispa pudisti päätään. "Se mikä meissä on puhdasta ja selvää, ei
kammoa valoa eikä ole arvoituksellista lähimmäisillemme!" sanoi
hän miettivästi. -- "Minä pelkään sinun pettävän itseäsi, poikani,
tekemällä itse pimeyden sielussasi epäjumalaksesi. Annappas kuulla,
mitä tarkoitat sillä, että niin suuri viisaus tarvitaan sen
ymmärtämiseen!"
"Eikö jokaisen ihmisen sielu ole hänelle itselleen arvoitus, hurskas
isä. Mitenkä voisi muutamilla sanoilla tyhjentää kuolemattoman sielunsa
äärettömät rikkaudet. Jos minulla olisi soittimeni mukanani, niin
voisin ehkä teille viitata mitä tarkoitan, ihmiskielellä ei siihen ole
riittävästi sanoja. Mutta -- jos tyydytte säveliin, jotka minulla ovat
rinnassani, ja kuuntelette enemmän säveleitä kuin köyhiä sanoja, niin
tahdon mielelläni laskea salarippini teidän sieluunne!"
Piispa nyökäytti myöntävästi, ja nuorukainen alkoi hiljaisella äänellä
ihmeellisen salaperäisen rakkauslaulun, joka vielä kaksisataa vuotta
senjälkeen on ollut kaikkien salaisesti ja onnettomasti rakastaneiden
lempilaulu. Tämän uuden laulun ovat kuudennentoistavuosisadan naiset
kirjoittaneet muistiin. Hänen surumielinen äänensä sai vähitellen yhä
enemmän eloa, ja hämärimmät sanat muuttuivat mitä ihanimmiksi säveliksi
hänen huulillaan, hänen silmiensä väliin täyttyessä kyynelillä,
väliin hehkuen intohimoista voimaa ja epätoivoista rohkeutta, joka
uhmaa tuskaa ja kuolemaa. Hänen sielunsa oli kuin kuoleva kotka, joka
kärventynein siivin kiitää kohti aurinkoa, joka sen polttaa.
Aluksi katseli piispa osanottavan surumielisesti häneen, kun nuori
ritari väräjävin äänin puoleksi kuiskasi, puoleksi lauloi:
"Jätä sieluni korkehin kaipauksesi
Suo unhoon pyyteesi mennä!
Jätä hedelmä, niit'et saa omakses,
Päin pilviä turhaan äl' lennä!
Miks kannat sä puuta roviohon,
joll' itsesi polttaa voisit!
Kun kerran se oikein syttynyt on,
sit'et sammuta, kuten soisit.
Oi poloista! Kurjaa toivoa, oi!
Vähän mieles sai lohtua maistaa!
Vähän aurinko armahti, lämpöä soi,
vähän jaksoi ylitse paistaa!"
Mutta nyt muuttui hänen äänensä varmemmaksi; hänen katseestaan uhkui
hurjan uskalias toivo, ja hän jatkoi vilkkaammin:
"Miks' sanoit sa mahdottomaksi sen,
mitä sentään todeks' voi saada?
Luja mieli mahti on totinen,
sit'ei mahdottomuudet kaada.
Ylös päivään päin miten oksassaan
kesähedelmä kohoaakin,
-- kun Jumala suo, se aikanaan
alas putoo kuin putoaakin.
Ja haukka kuink' ylhäällä lentelee,
pedot alla kuink' ärjyneekin.
He peljätä saa: pian kahleihin
erämies ne vangitseekin
Et nää, miten suuri mun voimani on,
sen salaan mä, sisään suljen;
en yksin ole missään, en turvaton,
kera varman saaton ma kuljen.
Mitä vankilan vaivoista, pakosta sen!
Kevyt kantaa on mieluinen taakka.
Ilolaulu on loppuna itkujen,
yö kestää vain aamuhun saakka!"
"Vaikene, kurja! Nuo ovat hullun mielettömiä ajatuksia!" keskeytti
piispa hänet huolestuneena. "Tuota ilolaulua, jonka uneksit seuraavan
itkuasi, minä kammoan -- sitä iloista päivää, joka häämöittää sinulle
synnin ja eksytyksen yöstä, minä kauhistun, sinun tulevaisuuttasi
ajatellessani."
Mutta nuori ihminen ei kuullut hänen sanojaan; hän jatkoi yhä
innokkaammin ja kovemmalla äänellä:
"Miks' kortta en kantaisi rovioon
mi polttain voi vapaaksi päästää!
Sen aamunkaste parantakoon
tuli auringon mit' ei säästä!
Miks elämän tuskaa mä pelkäisiu,
mi elossa pitävi mua?
Lyhyt vankeus, tuskaton kuolokin
voi eloksi vaihettua!"
"Vaikene, vaikene! Minä tiedän kaikki, onneton!" huudahti nyt piispa ja
tarttui hänen käteensä. -- "Sinun laulusi samoinkuin silmäsi peittävät
vain huonosti sen minkä jokainen näkee sinun sydämessäsi tapahtuvan?
Jos autuutesi on sinulle rakas, nuori ystäväni, niin sammuta se tuli,
joka sinua salaisesti kalvaa! Jos nuori elämäsi on sinulle pyhä, niin
poistu Tanskan hovista. Elä ikänä enää tapaa tuota ylhäistä naista,
tiedät, ketä tarkoitan!"
"Elämäni vuoksi minä en pakene!" vastasi Folgvard kiivaasti, "minä
en ole tehnyt mitään rikosta. -- Niinkuin nyt teille, ilmaiskoon
lauluni ja katseeni koko maailmalle korkeimman iloni ja tuskani: mutta
minun kieleni ei vielä ole maininnut siitä sanaakaan ainoallekaan
ihmissielulle!"
"Eikö hänellekään?" kysyi piispa.
"Ei, elävän Jumalan nimessä, hurskas isä! Miten olisin sen uskaltanut?
Enhän ole milloinkaan ollut hänen kanssaan kahden kesken."
"Hyvä on, rakas poikani!" sanoi piispa rauhoittavasti. "Silloin on
onnettomuus, Jumalan kiitos, pienempi, kuin minä uskoinkaan. Mutta
-- sinun täytyy poistua täältä! Ei vain sinun henkesi -- vaan sinun
sielusi on vaarassa."
"Mitä on elämä minulle ilman häntä!" jatkoi intohimoinen nuorukainen.
-- "Sieluni autuuden vuoksi on minun turha paeta: vain hänen
läheisyydessään, hänen lumoavan katseensa loisteessa, tunnen olevani
autuas."
"Epäjumalan palvelusta, poikani! Kamalaa pakanallista sokaisua! --
Silmienpyyteitä, lihanhalua." -- --
"Elkää tehkö syntiä, hurskas isä!" keskeytti nuori ritari hänet
ylpeän kiivaasti. "Silloin on myöskin syntiä ja jumalatonta, kun te
polvistutte pyhälle neitsyelle ja rukoilette puhdasta autuuden äitiä."
-- --
"Näitä nuorten sydänten Casuistikoja [Tiede, joka tutkii arkoja
omantunnonasioita] ei voi välttää", jatkoi piispa. "Minä tunnen nuo
mielettömyydet; mutta minä tiedän myöskin neuvot niille. Jos sinun
tunteesi on niin hurskas ja puhdas, kuin sinä uskot, niin osoita se
minulle! Ellet sinä rakasta ainoastaan itseäsi ja omia mielitekojasi
vaan sitä sielua, jota näyt jumaloivan, niin et kai tahtone tehdä omaa
epäjumalaasi onnettomaksi?"
"Armias Jumala! Mitä tarkoitatte, kunnianarvoisa isä?"
"Oletko sinä niin soaistu, ettet näe mihin sellainen intohimo
johtaa? Niin vähänkö sinä tunnet maailman ylhäisiä ja mahtavia?
Luuletko sinä, ettei mustasukkaisuus, epäluuloisuus ja loukattu
ylpeys saa oikeamielisyyden maljakkoa horjahtamaan tasapainostaan
parhaimmassakin kädessä, jonka haltuun kansa ja valtakunta on uskonut
kohtalonsa. Toivoisitko sinä elää päivänä, jolloin kuulisit riidan ja
erimielisyyden vallitsevan tanskalaisessa kuningashuoneessa -- ja sinun
tähtesi? Tahdotko sinä, saadaksesi kylliksesi katsella kaunista kuvaa,
joka kuitenkin täyttää sinun sielusi levottomuudella ja epätoivolla
-- tai, mikä on pahempi, synnillisellä ja jumalattomalla halulla --
tahdotko sinä sellaisen kurjan, itsekkään, sairaloisen mieliteon vuoksi
rikkoa ehkä muuten tyydyttävän perhe-elämän, etkä vain itse uskaltaa
elämää ja kunniaa, vaan ehkä saattaa häpeään ja hengenvaaraan sen
henkilön, jonka puolesta sinä haaveilevalla ilolla voisit kuolla?"
"Suuri Jumala!" huudahti Folgvard valahtaen kuolonkalpeaksi. "Mitenkä
voitte ajatella sellaista mahdolliseksi? Kuinka hän olisi voinut
ylpeässä sokaistuksessaan antautua sellaiselle hirviölle?"
"Elä tuomitse väärin sitä ruhtinasta, jonka haltuun Tanska tahtoo uskoa
onnensa, mutta jonka sinä nyt olet vähällä pettää! -- Jos hän tulisi
kovaksi ja julmaksi vihassaan, niin olisihan se inhimillistä." --
"Te olette oikeassa!" alkoi Folgvard puhua. "Minä olisin Tanskan
kurjin ritari, enkä suuren drotsi Pietarin poika, jos saattaisin hänet
sellaiseen onnettomuuteen. Te olette peloittanut minua, hurskas isä!
Minä lähden täältä heti. Minä tahdon vain kerran vielä nähdä hänen
ihanat silmänsä näiden kirkkaiden hääkynttilöiden valossa -- ja sitten
-- hyvästi tämän maailman elämä ja ilot! -- Hyvää yötä!" Hän aikoi
syöksyä pois, mutta piispa tarttui hellästi hänen käsivarteensa.
"Ota mukaasi hartain siunaukseni, ystäväni Pietari Hesselin poika!"
sanoi piispa Sven iloisesti ja nousi, laskettuaan kätensä Folgvardin
polttavalle päälle. "Nyt minä näen, ettei sinua kalva mikään alhainen,
epäjalo intohimo, vaan onneton erehdys. Ole miehekäs, poikani! Opi
oikein käyttämään sitä elämää, jota nyt ylönkatsot. Käytä se isänmaasi
ja sen Herran palvelukseen, joka sen sinulle antoi! Kristitty ritari ei
vain tunteellisesti uneksi -- hän myös toimii!" --
"Oikein, herra piispa, niin minäkin tahdon", huudahti Folgvard ylpeästi
ja innokkaasti -- "vaikka tämä kuningas, jonka olette tuonut tänne,
tulisikin minun vihollisekseni. Tositoimintaa on nyt vain Ebbesenin
lipun alla, vaikka hän onkin tuomittu mahtavien päätöksestä, teidänkin
--"
"Varo astumasta sille tielle, poikani!" huudahti piispa ja peräytyi
säpsähtäen. -- "Elä anna petollisen loiston itseäsi häikäistä! Elä
myöskään tuomitse sitä, mikä sinulle vielä on hämärää minun ja
kuninkaan menettelyssä Ebbesenin suhteen! Minulla olisi sinulle tehtävä
laillisen kuninkaamme palveluksessa; minä voisin osoittaa sinulle
kunniakkaan tien onneen ja menestykseen". -- --
"Hurskas isä!" keskeytti Folgvard valtioviisaan piispan, katsoen häneen
terävästi ja tarttuen häntä käteen. -- "Te olette näyttänyt minulle
sen kuilun, jonka vieressä seisoin, ja johon minä olin vähällä syöstä
sen sielun, jota rakastan; mutta -- anteeksi epäilykseni! -- ettekö
itse seiso täällä liukuvalla pinnalla. Johdatteko oikeamielisesti tätä
peloittavaa kuningasta?"
"Jumalan avulla, poikani!" vastasi piispa vakavasti, kätensä
yhteenliittäen. "Tämän onnettoman ajan petollisuus tarvitsee neuvoja,
joita ei jokainen hurskas ja rehellinen sydän heti voi hyväksyä; mutta
-- armonvalon ja pyhän hengen avulla meidän nuori viisas kuninkaamme
tulee toimimaan oikein senkin silmien edessä, jolta ei mikään ole
salattu. Cras nobis respondebit pietitia nostra -- koittaa vielä päivä
tämänkin jälkeen, ja se on ilmituova tekojemme oikeamielisyyden." --
"Totta totisesti, herra piispa. Saarnaatteko te minun
nuoruudenihanteitani tälle nuorelle ihmiselle!" kuului nyt kuninkaan
iloinen ääni avonaisesta ovesta, ja sekä piispa että nuori ritari
Folgvard peräytyivät säpsähtäen. "Mitä täällä oikeastaan on tekeillä?"
jatkoi kuningas. "Mistä salaperäisistä asioissa te täällä keskustelette
tämän ujon herran kanssa, joka koko päivän on seurannut osanottavilla
katseilla minua ja morsiantani, silti meitä onnittelematta?"
"Sallikaa minun esittää teille kuuluisan miehen poika, herra kuningas!"
alkoi piispa nopeasti puhua, nyt kuitenkin aivan rauhoittuneena.
"Teidän autuaan setänne ystävä drotsi Pietari Hessel, oli tämän nuoren
miehen isä, ja minä toivon ritari Folgvardin seuraavan jalon isänsä
jälkiä. Toivon että hänestä ajankuluessa tulee teille yhtä uskollinen
mies kuin minun Herrassa autuaasti nukkunut ystäväni oli ennen kuningas
Meenvedille ja Tanskan kuningashuoneelle."
"Vai niin! Senkö drotsi Hesselin poika, joka nuoruudessaan oli
kuningatar Agneksen ritarillinen ihailija?" sanoi kuningas
kaksimielisesti hymyillen "No niin, olihan hän muuten rohkea mies.
Minua ilahduttaa, jos hänen poikansa seuraa hänen kiitettäviä jälkiään."
"Minä olen määrännyt hänelle tehtävän, johon hän tarvitsee teidän
armollisen suostumuksenne", jatkoi piispa luoden alas katseensa. "Minä
arvelen että hän voisi osoittaa intonsa ja kykynsä teidän tulevana
uskollisena palvelijananne, antamalla aatelille ja kansalle viittauksen
teidän itsensäkieltävästä lempeydestänne, jota olette osoittanut
hallitukseen astuessanne -- vaikuttaakseen siten heidän päätökseensä ja
valmistaakseen heitä antamaan teille yksimielisen kuuliaisuuslupauksen
Viborgin käräjillä."
"Vai niin!" keskeytti kuningas hänet säpsähtäen. "Siihen olisi
kuitenkin vanhempi ja kokeneempi valtiomies ollut soveliaampi. Tämä
nuori mies osaa vaieta, ja se voi olla hyvä aikanaan; mutta osaako hän
myöskin puhua sanomatta liikaa, se on ominaisuus, jota minä en voi
kehua vielä tuntevani hänessä. Kuitenkin -- koska jo olette vihkinyt
hänet tähän asiaan, herra piispa, saa hän matkustaa heti. Teillä on
suostumukseni, ritari Folgvard! Mutta katsokaa, ettette väärinkäsitä
tai väärinkäytä sitä!"
Ritari Folgvard katsahti hämmästyneenä sekä kuninkaaseen että piispaan,
joka salaa iski hänelle silmää.
"Minun olisi helpompi suorittaa tämä tehtävä teidän mieliksenne, jos
teidän armonne suvaitsisi itse ilmaista minulle teidän tahtonne!" alkoi
hän nyt puhua, koettaessaan vaivoin salata epätietoisuuttaan siitä,
mistä puhuttiin, sekä äärimmilleen jännittyneen mielentilansa. -- "Se
maailmankokemus ja ymmärrys, jonka luulette minulta puuttuvan, ylhäinen
herra, tekee minulle tämän tehtävän hyvin arveluttavaksi." --
"Sen itse parhaiten tiedätte! Minulla ei nyt ole aikaa sellaiseen!"
keskeytti kuningas hänet terävästi. "Seuratkaa tämän arvoisan herran
määräyksiä! Te saatte hänen kanssaan vastata siitä. -- Jumalan
haltuun!" Sen sanottuaan hän kääntyi ritari Folgvardista, joka
hätäisesti kumartaen, kasvot punottavina syöksyi ulos ovesta.
"Mikä teidän nuorta ystäväänne vaivasi?" -- kysyi kuningas jäätyään
kahden piispan kanssa, "Hän on jo toinen tanskalainen ritari, joka
minulle tänä iltana esitetään. Jos heidän mukaansa teen jälellä
olevista johtopäätöksen, niin taitaa Tanskan nuori ritaristo potea
kuumetta tai aivotulehdusta."
"Ainakin sopii se tällä kertaa ritari Folgvardiin, herra kuningas!"
vastasi piispa. "Hänen nuori verensä on todellakin kuumeisen levotonta,
enkä minä tiedä sille mitään parempaa neuvoa kuin kiireellistä
toimintaa, ja erityisesti sellaisia tehtäviä, jotka vaativat
järkevyyttä ja viisautta. Saatte nähdä ettei valintani ole huono. Tämä
nuori mies ei tule saattamaan luottamustani häpeään."
"Sen tulee aika osoittamaan!" vastasi kuningas epävarmoin katsein. --
"Nyt toisiin asioihin. Minä olen väsynyt tämän päivän teeskentelyyn.
Minua halutti puhua teidän kanssanne pari sanaa kahden kesken. Minä
olen nyt tehnyt sen uhrauksen, jonka valtioviisaus ja Tanskan onni
vaativat. Se oli minun oma suunnitelmani samoin kuin teidän. Minä en
tahdo valittaa. Minä olen nyt sidottu puolisoon, joka ojensi minulle
kätensä vain tullakseen kutsutuksi Tanskan kuningattareksi. Sen minä
tiesin. Ehkä hän kuitenkin kätkee sydämeensä toisen nuorukaisen kuvan.
Sitä minä en tiennyt. Mutta, olkoon menneeksi! Ehkäpä minulla olisi
omasta sydämestänikin yhtä ja toista ripitettävää. -- Kuitenkin, se on
kaikki tyhjää narripeliä. Te, hengen miehet, ette kuitenkaan ymmärrä
sydänsuruja. Kaikki sujuu nyt vielä hyvin, kuten sanoin. Minun veljeni
itsepäisyys painaa kuitenkin mieltäni. Se huoli on tehnyt minulle
näiden päivien onnennaamarin hiukan tukalaksi kantaa. Te tiedätte,
että minun aikomukseni oli vapauttaa heti hänet kreivin vankeudesta,
ilman minkäänlaisia ehtoja. Mutta nyt minä huomaan hänellä olevan
puoluelaisia, ja ne ovat uskaliaita, vaarallisia haaveilijoita."
Kuningas kertoi nyt piispalle keskustelunsa Sven Tröstin kanssa, ja
miten hän oli nähnyt tarpeenvaatimaksi käskeä vangitsemaan uhmailevan
ritarin, ettei tämä pääsisi levittämään vihamielistä mielialaansa
kansaan ja yllyttämään Oton liittolaisia vastustamaan hänen kuninkaaksi
julistamistaan Viborgissa.
"Tämä surettaa minua!" vastasi piispa miettivästi. "Tämänlainen
ankaruus lienee kuitenkin välttämätön joksikin aikaa. Teidän
herra veljenne vapautus on näissä olosuhteissa jätettävä siksi,
kunnes kuninkaaksi julistaminen on ohitse, ja teidän tärkeä
valtaistuimellenousunne vahvistettu. Nyt meidän on kaikkien uhrattava
valtakunnan ja maan hyväksi se, minkä välttämättömyys vaatii -- ja
herra kuningas! Teidän uhrinne ei ole vähin; kuitenkin -- Jumalan
avulla se on koituva sekä teidän että Tanskan onneksi!"
"Sen aika myöskin opettaa!" keskeytti kuningas hänen puheensa. --
"Kaikessa tapauksessa, teidän ei ainakaan koskaan tarvitse kuulla minun
valittavan. -- Te kehoitatte siis minua siihen?" jatkoi hän. "Te ette
pidä minua sydämettömänä veljenä, kun nyt annan Oton jäädä sinne, missä
hän on, kunnes minä vaaratta maalle ja valtakunnalle voin vapauttaa
hänet ja antaa luopumisen riippua hänestä itsestään?"
"Herra kuningas, minun käsittääkseni se on surullinen välttämättömyys!"
vastasi piispa tuskallisesti huoaten. -- "Te ette toimi täällä
omassa asiassanne, ettekä voi sydämessänne seurata omaa haluanne ja
veljentunnettanne. Nyt on kysymyksessä valtaistuimen turvallisuus ja
Tanskan onni sekä nykyisille että tuleville sukupolville, tahrattakoon
täällä yksityisen parhaat ja kauneimmat toiveet isänmaan ja yhteisen
hyväksi."
"Hyvä! Olkoon niin. Nyt ei siitä enempiä epäilyksiä!" sanoi kuningas
kiivaasti. "Oletteko laatinut armahduskirjeen?"
"Tässä se on, armollisin kuningas! Se on kunniaksi sekä teidän
sydämellenne että viisaudellenne. Sillä te voitatte heti koko
kansan sydämen. Minä olen teidän suostumuksellanne itse ulottanut
teidän ylevämielisen anteeksiantonne niihin, jotka nyt pelkäävät
entisten laittomuuden aikojen ja teidän onnetonta isäänne vastaan
tekemiensä rikkomusten seurauksia. Tässä kohden te olette viisaampi ja
varovaisempi kuin teidän autuas setävainajanne, muuten niin ylistetty
kuningas Meenved, ja -- totisesti! Ihanampi on anteeksi antaa kuin
rangaista ja kostaa!"
"Hyvä on!" vastasi kuningas päätään nyökäyttäen -- "minkä voin
kynänvedolla voittaa, siihen en tarvitse verenvuodatusta." Hän luki
nopeasti sen asiakirjan, jonka piispa ojensi hänelle. "Hyvä on!
Armahdusjulistus ulottuu kaikille -- paitsi Ebbesenille ja hänen
ystävilleen. He ovat ja pysyvät minun vihollisinani. Sen olette itse
sinetillä vahvistanut. Elleivät Geertin pojat häntä surmaa, on häntä
ahdistettava. Mutta -- sillä ei ole kiirettä!"
"On kuitenkin surullista, herra kuningas!" alkoi piispa taas
huolestuneen näköisenä puhua, "ja se painaa raskaasti mieltäni, että
meidän onnettomana aikanamme suurimmistakin yrityksistä puuttuu
se puhtaus ja selvyys, joka voi poistaa jumalaapelkäävän sielusta
kaikki epäilykset ja vahvistaa kansojen onnen korkeimman totuuden ja
vanhurskauden sinetillä. Minä voin Jumalan edessä kutsua synnittömäksi
yhtävähän Ebbesenin tärkeää tekoa kuin sitä valtioviisasta suunnitelmaa
Tanskan pelastukseksi, johon minun itseni on teidän kanssanne täytynyt
suostua ja se vahvistaa. Meidän syntisen aikamme kirous on siinä että
se heittää varjonsa kaikkeen, niin ettei yksikään sielu, joka tahtoo
ottaa osaa aikansa tapahtumiin, voi pysyä puhtaana sen tartunnasta."
"Muuttakaa aika, hurskas herra piispa!" sanoi kuningas kärsimättömän
reippaasti. "Muuttakaa maa taivaaksi, jos voitte! Tehkää sitten meidät
pyhimyksiksi, jotka aikojen kirjassa seisovat pyhimyskehän ympäröimänä,
palmunoksat kädessä niinkuin pyhät marttyyrit kuvaraamatussanne! Jos
tahdotte edelleen seurata minua mutkikkaalla tielläni, hurskas herra,
niin elkää milloinkaan kiusatko minua epäilyksillänne siitä, mikä
kerran on tapahtunut tai päätetty! Esittäkää niin paljon kuin vain
haluatte vastaväitteitä sitä vastaan, mitä minä en vielä ole päättänyt!
Mutta ei sanaakaan sitä vastaan, joka jo on päätetty, -- kuinka muutoin
voin saada nämä sekavat asiat selvitetyiksi?"
"Suokaa minun kuitenkin lausua eräs toivomus, herra kuningas!" jatkoi
piispa. "Se koskee teidän omaa onneanne, eikä se minun tietääkseni ole
mitenkään esteenä teidän entisille päätöksillenne -- --"
"Mitä se on? Puhukaa suoraan, herra piispa, mutta lyhyesti, sillä minua
kaivataan. Ritari Podebusch odottaa minua ulkona katselemaan ihanaa
jumalatar-kulkuetta."
"Oi! Varokaa petollisia jumalia ja jumalattaria, armollinen herra!"
huudahti piispa kiihkeästi, "varsinkin näitä Rügenin sisaruksia! Minä
aijoin juuri pyytää teidän lähettämään heidät pois eikä viedä heitä
Tanskaan mukananne." --
"Minkävuoksi, Herra piispa?" kysyi Valdemar punastuen. "Mitä teillä on
näitä kauniita, hauskoja ihmisiä vastaan?"
"Yksinkertaisen kansan ajatukset noituudesta ja loihtimisesta lienevät
vain taikauskoa ja pakanuuden jätteitä" -- jatkoi piispa, "mutta jos
uskoisin ihmisillä olevan tällaisen yliluonnollisen ja helvetillisen
noituusvoiman, niin luulisinpa silloin tämän rügeniläisen herran ja
hänen lumoavan sisarensa omaavan sen. Uskokaa minua, herra kuningas. He
laskevat ansoja teidän nuorelle sydämellenne; he eivät tuo onnea eikä
siunausta mukanaan Tanskalle."
"Jättäkää se minun yksityisasiakseni, hyvä piispani", keskeytti
piispa Valdemar hänet nopeasti ja nauroi. "Jos joskus tuntisin
noiden pelkäämienne noitatemppujen vaivaavan sieluani, niin ehkä
silloin käännyn teidän puoleenne rippituolissa. Mutta minä en jaksa
selvitellä tätä sekavata vyyhtiä enkä koota levottomia tanskalaisia
päitä yhden hatun alle, ellei minulla ole hauskaa seuraa, ja ainakin
jotakin kaunista katseltavaa." Tämän jälkeen kuningas poistui
nopeasti yksinäisestä huvihuoneesta, ja piispa kuuli, miten hänet
linnanpuistossa vastaanotettiin juhlalaululla, josta erottautui
kuuluvasti harvinaisen kaunis, hopeansointuinen ja tenhoava naisääni,
vaikuttaen omituisen lumoavasti sieluun ja mieleen.
Myöskin piispaan nämä sävelet vaikuttivat voimakkaasti. Hän kuunteli
kauan levottomalla mielenkiinnolla ja jännitetyn tarkkaavasti tätä
lumoavaa sirenilaulua, joka vähitellen häipyi edetessään, sulautuen
lopulta yksinäisen satakielen rakkauslauluun hiljaisessa kesäyössä,
yöhuuhkajan linnantornista samaan aikaan huutaessa soinnuttomalla ja
surullisella äänellään.
Oli myöhä. Tulet sammutettiin linnanpuistossa, ja vähitellen vaikenivat
soitonsävelet, ja taukosi hälinä linnasta. Piispa Sven jäi istumaan
syviin ajatuksiin lamppunsa, ääreen, eikä hänellä näyttänyt olevan
halua työhön eikä lepoon. Hän liitti usein kätensä yhteen ja rukoili
ikäänkuin epäillen ja taistellen itsensä kanssa, ja syvä huokaus
tunkeutui hänen huolestuneesta sydämestään mainitessaan vuoroon
kuninkaan, Ebbesenin ja prinssi Oton nimeä. Myöskin Sven Tröstistä,
jonka hän luuli istuvan vankina linnassa, ja ritari Folgvardin
onnettomuudesta hän oli hyvin levoton. Päivä alkoi jo valeta,
kun hän sammutti lamppunsa ja läksi makuuhuoneeseensa, joka oli
ulommaisen linnanhaudan ja maantien puolella. Hän aukaisi ikkunan
voidakseen hengittää raikasta aamuilmaa, ennenkuin pani maata.
Ritari Folgvard ratsasti nyt hitaasti pois Sönderborgista, mutta
ei silmäillyt huvihuoneenikkunaan, missä piispa seisoi vilkuttaen
hänelle jäähyväistervehdystä. Nuoren ritarin kasvot olivat käännetyt
päivänsarastusta kohti, ja hän lauloi nyt hiljaa:
"Tules' kirkkahin päivä, sen päälle suo
jo se sytä, ken syttyä halaa!
Kuin lumen sa sulata toivo tuo.
mi syliisi aina palaa.
Mutt' ihmisistä ei kukaan, ei
voi vangita sydäntäsi:
paits' ehkä yksi -- ken tahtosi vei,
muill' on kovin voimaton käsi."
"Jumala meitä varjelkoon rakastuneiden logicasta!" huokasi piispa ja
puisti päätään. "Taivaan isä suojelkoon hänen järkeään ja vapahtakoon
hänen erehtyneen sielunsa!" Näin sydämestään huoaten piispa sulki
ikkunan ja meni levolle, ritari Folgvardin ratsastaessa uneksien tietä
edelleen lempilauluaan laulellen.
Ennenkuin hän vielä oli lopettanut tämän laulunsa, joka kylliksi
osoitti häntä kalvavan tuskan, saavutti hänet kaksi nuorta ritaria,
jotka samoinkuin hänkin tulivat Sönderborgista ja matkustivat
Jyllantiin. Toinen oli Stig Antinpojan poika, huikentelevainen
ritari Offe Stiginpoika, josta isä olisi toivonut hienoa, viisasta
valtiomiestä, vaikka se ei oikein tahtonut hänelle onnistua. Sekä tämä
iloinen herra, että hänen eroittamaton ystävänsä ja juomatoverinsa
Pietari Antinpoika kuuluivat niihin itsevaltaisiin ylimyksiin, jotka
tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana olivat lyöttäytyneet
Niilo Buggen seuraan Haldissa, sillä he olivat erityisesti mieltyneet
siellä vallitsevaan vapaaseen elintapaan, missä miekka oli lakina ja
oma tahto valtakunnan oikeuden sijassa. Stig Antinpojan vaatimuksesta
olivat kuitenkin nämä molemmat vapaudenritarit saapuneet tarjoamaan
nuorelle kuninkaalle palvelustaan. Ollessaan häävieraina Sönderborgissa
oli heille osoitettu ovelaa huomiota, ja olivat he niin ihastuneet
prinssi Valdemarin reippaaseen, iloiseen olentoon, että he nyt
hänen innokkaimpina puoluelaisinaan lähtivät valmistamaan hänen
kuninkaaksihuudattamistaan, sekä levittämään hänen kiitostaan
levottomien ystäviensä keskeen. He luulivat jo olevansa vihittyjä
uuden hallituksen suunnitelmiin erään heille uskotun tehtävän kautta,
ja heillä oli tärkeitä terveisiä sekä puolinaisia lupauksia ritari
Buggelle Haldissa ynnä monelle muulle tunnetulle ritarille Jyllannissa
sekä mahtavalta Stig Antinpojalta, että osaksi kuninkaalta itseltään.
Vielä osaksi hääviinien humalassa ja heihin osoitetun kunnian
huumaamina, pyörittelivät he hevosiaan vallattoman iloisesti, ja
rakastuneen Folgvardin uneksiessa salaisesta rakkaudestaan, lauloi
Offe Stiginpoika iloisesti ja vallattomasti hänen takanaan tunnettua
ivalaulua ritarillisuudesta ja romantisesta sankarihengestä:
"Ramund se asteli, teikaroi,
Läks' räätälin parhaan luokse.
'Tee puku, räätäli hieno, mulle,
Ja hieno, kaunis, jos sopii sulle?'
'Miks en?' tuo vastasi räätäli vain
Ja mieli nyt hyvä oli Ramundin näin."
Hänen matkatoverinsa nauroi täyttä kurkkua ja yhtyi lauluun. Nyt
huusivat molemmat elostelijat raa'alla äänellä:
"Kolmekymmentä housuihin kyynärää.
Viisitoista housujenvyöhön!
Lujaks' ikuiseks' tee vaatteus tää,
Jos pystynet ompelutyöhön".
"Kovin ahdan on mulle puvuksi tuo", sanoi Ramund.
"En liikkumaan mahdu", näin jutteli nuori Ramund.
Meren suolaisen äärtä nyt astuvi Ramund.
"Tuhannet neitsyet minua syleilkööt!" huudahti ritari Stiginpoika,
ja laulu vaikeni. "Eikö ratsastakin tuolla meidän rakkaudesta sokea
ritarimme Folgvard? Hei, Folger pelimanni!" jatkoi hän leikkiä
laskien ja löi häntä olkapäälle. "Lehahdatteko te sokean satakielen
lailla häätalosta ja laulatte Miserereä, sillaikaa kun kaikkien
isänmaanystävien aivoissa messutaan Gloriaa?"
"Taidatte nähdä auringon kaksinkertaisena taivaalla, minun herrani",
vastasi Folgvard luodessaan katseen molempien humalaisten herrojen
punoittaviin kasvoihin ja himmeisiin katseisiin.
"Entä sitten, Folgvard? Kolminkertaisena, jos tahdotte?" vastasi
Stiginpoika hattuaan heilautellen. "Nyt ei ole aikaa huokailla kuulle
petollisten neitosten vuoksi. Nyt on nuori kuningas Atterdagilainen
taas tuonut valoisan päivän ja kesän vihreyden Tanskaan."
"Suokoon Jumala hänen tuoneen myöskin ilon ja rakkauden tullessaan",
huokasi Folgvard, "ennenkaikkea tanskalaisen rehellisyyden ja
uskollisuuden".
"Rist'varjele, mitä tarkoitatte?" alkoi herra Stiginpoika taas puhua
veitikkamaisen näköisenä. "Voiko kukaan tuoda mukanaan enemmän iloa ja
ritarillista rakkautta kuin reipas, iloinen sulhanen, joka on oppinut
taidon keisarillisessa hovissa? Pysyykö hän uskollisena sulhasena,
ei muuten kuulu teihin eikä meihin. Mutta sen uskollisuuden, jonka
hän on luvannut meille, maan aatelisille herroille, sen opettaa
Tanskan ritaristo hänen pitämään, samoinkuin hänen vakuutuksensa ja
kädenlyöntinsä."
"Silloin on meidän ensiksi paras oppia pitämään kiinni ankeriasta
pyrstöstä", mutisi Folgvard. "Varokaa taittamasta itsellenne
laskiaisvitsaa! Kyllä me ritarit olemme ensimäisiä, joita hän kurittaa.
Kuitenkin, siitä emme puhu ennenkuin näiden päivien humala on kokonaan
jäähtynyt teidän polttavilta otsiltanne."
"Hoh, mitä kerettiläisjuttuja nuo ovat, Folgvard!" huudahti pyöreä,
punakka Pietari Antinpoika. "Eikö edes meidän valtioviisas piispamme
ole voinut kääntää teitä? Onko tuo huokaustenne käsittämätön
kauneusloiste tehnyt teidät umpisokeaksi? Antakaa sen Fenixlinnun
lentää, ja vangitkaa itsellenne toinen. Niin minä olen tehnyt monta
kertaa, eikä siitä ole minulle ollut haittaa. Pitäkää nyt vaari
päästänne ja sydämestänne, ja auttakaa meitä pitämään iloa uudelle
Salomon kuninkaallemme!"
"Totta totisesti, te vasta tuuliviirejä olette", sanoi Folgvard.
"Kuukausi siteen tahdoitte te murtaa auki prinssi Oton vankilanovet ja
viedä hänet Viborgin käräjille kuninkaaksi huudettavaksi. Mutta nyt te
puhallatte torveen hänen ovelan veljensä hyväksi. Se herra ymmärtää
onkia kruunuja ihmissydämillä."
"Muuta mielesi, harhaan johdettu nuori mies!" vastasi herra Stiginpoika
naurettavalla saarnaäänellä. "Me olemme kaikki olleet syntisiä
ja väärillä teillä. Mutta nyt minä ja minun hyvä ystäväni olemme
muuttuneet järkeviksi miehiksi, jotka kykenemme valtiollisiin toimiin,
ja vielä kerran voimme istua kuningas Valdemarin viisaassa neuvostossa
niinkuin piispa Sven ja minun hyvin mahtava herra isäni. Tulkaa tekin
järkiinne, ritari Folgvard. Ei kannata potkia tutkainta vastaan,
eivätkä happamet kasvot tee maailmaa hiuksenvertaakaan paremmiksi.
Iloinen kuningas saa nyt tulta ja eloa meihin kaikkiin. Jos se
Herran enkeli, jonka vuoksi te huokailette, istuu herrojen linnassa
tai luostarissa, niin sanokaa minulle suoraan, ja me autamme teitä
vapauttamaan hänet uljaiden ritarien lailla. Ehkäpä meidän iloinen
kuninkaamme itsekin sanoo amenensa mokomaan hauskaan juoneen."
Ritari Folgvard sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta pyylevä Pietari
Antinpoika purskahti äänekkääseen nauruun. "Ei, toveri, siihen ei
kuningas Valdemar ikinä anna suostumustaan, sen varmuudeksi saatte
pyytää noiden tuhannen neitosenne syleilemään teidät kuoliaaksi. Missä
teidän silmänne ovat olleet, Offe Stiginpoika? Ettekö te kauniilta
morsiusneidoilta ole nähnyt sitä minkä jokainen raitis mies puolella
silmällä voi nähdä ritari Folgvardista? Minä en ikinä kehoittaisi
rakastunutta ystävääni astumaan jalallaan siihen herraslinnaan, missä
hänen sydämensä valittu kuningatar tulee vallitsemaan; ellei hän tahdo
saattaa päätänsä vaaraan, -- Vakavasti puhuen, ystäväni Folgvard",
lisäsi hän, "katsokaa, ettette tule liian lähelle sitä aurinkoa, josta
jo olette liiankin ääneen ja hellästi laulanut! Se polttaa, Jumala
paratkoon, teidät poroksi. Meidän nuorella herrallamme on haukansilmät
eikä hän välitä muista kruunuista kuin näkyvistä."
"Hohoh!" huudahti Stiginpoika silmät suurina.
"Sen auringon läheisyydestä, josta minua varoitatte, poistun minä
nyt", vastasi Folgvard säihkyvin katsein. "Samoin haukasta, joka
pian hakkaa teiltä sokeat silmät päästänne. Tehkää, jos voitte,
Valdemarin kruunausmatka riemukuluksi. Mutta minä menen nyt auttamaan
maan uskollisia ystäviä voittamaan omin päin sen voiton, jota ennen
ei Tanskassa huudeta 'victoria' huutoja." Tämän sanottuaan ritari
Folgvard kannusti ratsuaan ja ratsasti nelistäen heidän näkyvistään.
Molemmat iloiset veljekset nauroivat, mutta säälittelivät typerää
kuningatarrakastajaa, joka ei paremmin osannut salata pettyneitä
toiveitaan tai etsiä oikeaa tietä kunniaan ja onneen, jonka he nyt itse
varmasti luulivat löytäneensä.