Helluntaiviikolla vietettiin suuria juhlallisuuksia Als-saarella.
Slesvigin herttua Valdemar vietti nuoren vaimonsa kera kevätkuukaudet
Sönderborgin linnassa; mutta näinä päivinä oli hänen sisarensa Helvig
juhlien kuningatar.
Täällä oli vastaanotettu se tärkeä vieras, johon koko Pohjoismaiden
huomio oli kiinnitetty, ja joka nyt tulisi muuttamaan asioiden kulun
Tanskassa. Prinssi Oton nuorempi veli, prinssi Valdemar, jota nyt jo
yleisesti kutsuttiin Tanskan kuninkaaksi, oli saapunut Sönderborgiin
28:tena päivänä toukokuuta, mukanaan komea, seurue tanskalaisia,
baijerilaisia, schwabilaisia ja brandenburgilaisia ritareita. Samana
päivänä julkaistiin hänen ja prinsessa Helvigin kihlaus, ja kesäkuun 4
päivänä olivat jo heidän häänsä.
Jokainen, joka oli nähnyt Tanskan nuoren kuninkaan, oli täynnä
ihastusta, eikä voinut kyllin ihailla hänen komeaa ulkomuotoaan ja
hänen kohteliasta, ritarillista käytöstään. Prinsessa oli myöskin
hyvin miellyttävä, niin ainakin vakuuttivat linnan toimeliaat
neitoset. Hänen veljensä herttua oli hyvin lempeä ja armollinen.
Jalomielisesti alistuen hän aikoi nyt luopua vaatimuksistaan Tanskaan
-- kertoivat hovimiehet. Tämä oli valtioviisas suunnitelma, jota
hän jo kauan oli valmistellut: hänen sisarensa tullessa korotetuksi
Tanskan kuningattareksi loppuisivat nyt kaikki riitaisuudet molempien
ruhtinashuoneiden välillä kunniakkaimmalla tavalla slesvigiläiselle
ruhtinashuoneelle, joka kuningas Aabelin kautta polveutui Valdemar
Seieristä voiden vaatia sekin osallisuutta kruunun loistosta.
Niiden lukemattomien uteliaiden ihmisten joukossa, jotka tuona kesäkuun
4:tenä päivänä täyttivät Sönderborgin linnan pihan eivätkä puhuneet
mistään muusta kuin linnassa vierailevista suurista herroista, nähtiin
outo, nuori ritari, joka ei yhtynyt muihin, ei vallasväkeen eikä
toisien ritarien seuraan, vaan astui ääneti katsellen juhlallisuuksia,
kasvoilla katkeran synkkämielinen ilme. Ritari oli nuori Sven
Tröst, joka nyt oli saanut takaisin kultaisen miekkansa. Häntä ei
enää kohdeltu vankina, mutta kuitenkin hän näytti alakuloisena
ja välinpitämättömänä katselevan häntä ympäröivää komeutta ja
juhlahälinää. Ritari Stig oli sopivassa tilaisuudessa luvannut esittää
hänet kuninkaalle, sekä, jos suinkin mahdollista, hankkia hänelle
vapautuskirjeen, koska hän ei henkilökohtaisesti ollut ottanut osaa
kreivi Gerhardin murhaan, vaikka tiedettiin hänen olleen mukana enonsa
yöllisellä retkellä Randersiin. Tällaisesta suosionosoituksesta ei Sven
Tröst itse ollut virkkanut sanaakaan entiselle asemestarilleen, joka
nyt oli niin mahtava mies; mutta hän oli vastaanottanut tämän suotuisan
tarjouksen vain saadakseen tilaisuuden puhua kuninkaalle toisesta,
hänen mielestään paljoa tärkeämmästä asiasta. Heidän ratsastaessaan
Rendsorgista Sönderborgiin oli Stig Antinpoika koko matkan torunut
entistä aseenkantajaansa, aivan niinkuin hänen tapansa oli ollut
Björnsholmissa. Hän oli haukkunut häntä hulluksi seikkailijaritariksi,
joka ei kelvannut mihinkään, ja joka ei saanut maailmassa mitään muuta
aikaan kuin keksi typeriä koirankuria. Kuitenkaan hän ei kokonaan
voinut salata ystävällisempiä tunteitaan häntä kohtaan, sillä hän
lupasi huolehtia hänen kohtalostaan, lisäämällä uhkailevasti, ettei se
tulisi paljoakaan huonommaksi siitä, minkä hän kyllä tiesi ansainneensa
Koldingin sillalla. Koko matkan Sven Tröst oli ollut niin syventynyt
omiin ajatuksiinsa, että hän oli hyvin vähän huomannut mitä hänen
ympärillään puhuttiin. Näin hän nytkin asteli kuin synkkämielinen
uneksija, kenenkään hänestä välittämättä, eikä hän myöskään vielä ollut
saanut tilaisuutta lähestyä kuningasta, jota hän alakuloisuudessaan
yhtäpaljon näkyi välttävän kuin etsivän. Stig Antinpoika itse oli
aina kuninkaan läheisyydessä, ja hänellä oli niin paljon tärkeitä
valtiollisia asioita mielessä, että Sönderborgiin saavuttua hän näytti
kokonaan unohtaneen entisen aseenkantajansa, joka ei milloinkaan ollut
tuntenut itseään niin mitättömäksi ja hylätyksi kuin täällä. Hän seisoi
nyt linnanpihalla paikalla, jonka ohi hääsaattue kappelista palatessa
kulkisi. Ihmisjoukon liikehtiessä ja huutaessa: "Kas! Kas! Tuolla he
ovat!" huomasi hän vasta mitä tapahtui.
Hääsaattue astui parvekesillalle, ja hän näki nyt aivan selvästi
nuoren kuningas Valdemarin. Tämä ei ollut enää sama puolikasvuinen,
naurusuinen herra, joka Prenzlowin metsässä oli uhannut häntä
ratsupiiskalla. Viimevuosina oli prinssi Valdemar kehittynyt kookkaaksi
ja rotevaksi. Kaikki hänen liikkeensä, ja koko hänen vapaa, ryhdikäs
olentonsa osoittivat hänen käyneen kohteliaisuuden ja ritarillisuuden
koulua hienossa, säteilevässä keisarihovissa. Hänen iloisilla
kasvoillaan ja vilkkaasti tähystävässä katseessaan oli nyt samalla
maailmanmiehen varmuus ja etevämmyyden tunne, joka kuitenkin Sven
Tröstin mielestä oli kylmästi laskevaa, melkein julmaa itsekkäisyyttä.
Nuoren ruhtinaan harvinaisen hienoista kasvonpiirteistä välähti
selvästi esiin useita isän piirteistä, vaikkakin paljoa kauniimpina
ja täydellisemmin kehittyneinä muotoina. Kaikkialla ympärillään Sven
Tröst kuuli ylistettävän sulhasen uljasta, viisasta ja majesteetillista
ulkomuotoa; mutta sydämensä sisimmässä hän vihasi tätä ylisteltyä
päivän sankaria ajatellessaan, että tämä voi antaa ylevämielisen
veljensä jäädä istumaan Rendsborgin vankitorniin sillävälin kun hän
itse antoi kutsua itsensä Tanskan kuninkaaksi, astuen nyt täällä
sulhasena hääsaatossa, kaikkien ihailemana onnellisena ruhtinaana. Sven
Tröst seisoi paljastetuin päin riemuitsevan kansanjoukon keskellä;
mutta hän ei voinut alistua kumartumaan eikä yhtyä tervehdyshuutoihin
ruhtinaalle, joka tänä hetkenä näytti hänestä niin vähän veljelliseltä
ja sydämettömältä. Kuningas katsoi terävästi synkkään, nuoreen ritariin
ja näytti tuntevan hänet; hän hymyili kohteliaasti ja pakoitti
uhmailevan katselijan tervehtimään. Mutta Sven Tröst sävähti hehkuvan
punaiseksi suuttumuksesta sekä itseensä, että siihen voimaan, jolla tuo
vihattu nuorukaismajesteetti vastoin hänen tahtoaan vaikutti häneen.
Prinsessa Helvigin oli Sven Tröst vain kerran sivumennen nähnyt
Gottorpin linnanpihalla. Nyt hän kulki aivan Sven Tröstin ohitse ja
osoittautui paljoa kauniimmaksi, kuin mitä hän oli kuvaillut hänen
olevan. Korkea, kimalteleva otsakoriste, ja hänen suora, hiukan
jäykkä ryhtinsä, olivat omiaan antamaan hänelle ulkonaisesti sen,
mitä tavallisesti kuningattarelta vaaditaan. Siihen majesteettiuden
tuntoon, josta hän näytti olevan liiankin itsetietoinen, oli kuitenkin
yhdistynyt huomaavaisuus toisia kohtaan, joka poisti hänen kasvoiltaan
sen tavallisen itsekkäisyyden ja ylpeyden ilmeen. Hän ei oikeastaan
kiinnittänyt katsettaan kauvempaa keneenkään erityiseen katselijaan,
mutta se oli suunnattu sen useampaan, ja hänen vastatessaan kansan
tervehdyksiin, luuli melkein jokainen saaneensa vastatervehdyksen.
Jos häneltä puuttuikin säännöllinen kauneus, niin korvasi sen hänen
häikäisevän komea ulkoasunsa, mutta sitäkin enemmän hänen tyytyväiset
kasvonilmeensä, jotka vilkastuivat varsinkin hänen vaihtaessaan
kohteliaita sanoja kuninkaallisen ylkänsä kanssa. Silloin hän aina
somasti taivuttaen liikutti jalokivisormusten koristamaa kättään,
joiden joukossa kömpelö vanhanaikainen käärmesormus herätti huomiota.
Mutta kun nuori, komea ritari Folgvard Lovmandson näyttäytyi hänen
läheisyydessään, huomattiin hänen ylpeässä katseessaan salatun
levottomuuden ilme; ja muutamat kuiskailivat ritari Folgvardin olleen
hänen salaisen, mutta nyt hylätyn lemmittynsä.
Muista ruhtinaallisista henkilöistä herätti Sven Tröstin erikoista
huomiota kaunis, vilkas herttuatar Regitza ja hänen puolisonsa,
naisellinen, mutta siro Sleswigin herttua Valdemar, jonka koko
olennossa ja käytöksessä ilmeni itsenäisen varmuuden puute, huolimatta
siitä ettei hänellä enää ollut vieressään peloittavaa enoansa, eikä
pelättävissä ankaran Geertin holhousta.
Sven Tröst tunsi katkeraa pettymystä nähdessään Aarhuusin
kunnianarvoisen piispa Svenin hääsaattueen hengellisten herrojen
joukossa. Kaikki tanskalaiset olivat aina ylistäneet hänen hurskauttaan
ja oikeamielisyyttään, itse Niilo Ebbesen kunnioitti häntä eniten
kaikista maansa papeista, vaikka hän olikin sinetillä vahvistanut sen
sopimuksen, joka pidätti prinssi Oton vankeudessa ja julisti Ebbesenin
lainsuojattomaksi, jättämällä hänet alttiiksi vihamiestensä kostolle.
Nyt, kun piispa astui Sven Tröstin ohi, ja hänen hurskaasti kohotettu
katseensa osui ritarin levottomiin kasvoihin, näytti piispa lukevan
nuoren miehen kasvoista hänen ajatuksensa. Hän tunsi Niilo Ebbesenin
sisarenpojan ja laski vasemman kätensä rinnalleen syvään huoaten,
oikealla hän viittasi siunauksenmerkin, joka kuitenkin enemmän näytti
merkitsevältä varoitukselta.
Sven Tröst säpsähti ja käänsi katseensa piispasta ritareihin ja
kuninkaan tärkeimpiin miehiin. Kuningas Kristofferin entinen marski ja
drotsi, vanha, rehellinen Pietari Vendelbo, nyökkäsi ystävällisesti
hänelle. Marskin arvokkaan juhlailmeen alla hän oli lukevinaan salattua
huolestuneisuutta. Rehentelevä Stig Antinpoika asteli sitävastoin
riemuitsevan näköisenä ylhäisimpien maallisten herrojen joukossa,
jotka melkein kaikki olivat muukalaisia. Katsellessaan isänmaallisella
suuttumuksella näitä herroja, kuuli hän mainittavan huomattavana ja
tärkeänä miehenä uuden marskin, ritari Fredrik Loken, sekä tähän
asti tuntemattomat ritarit, herra Reimer Skarpenbergin ja Jens
Plessen. Mutta kukaan ei näyttänyt yhtä suuressa määrin nauttivan
nuoren kuninkaan suosiota ja luottamusta kuin eräs ritari Henning
Podebusch Rügenistä, nuori, kaunis mutta kevytmielisen näköinen
herra, jonka arvailtiin tulevan drotsiksi. Hän oli kuninkaan tuttava
keisarinhovista, josta oli saapunut hänen häihinsä, seuratakseen häitä
Tanskaan, mukanaan koko perheensä, johon muuten kuuluikin vain hänen
äitinsä ja sisarensa, pieni, soma Tove-neito. Tämä vieras neito oli
ihanin kuningattaren morsiusneidoista, ja iloinen sulhanen loi häneen
useinkin hyvin rakastuneen katseen.
"Jumala meitä varjelkoon uudesta hoviväestä!" mutisi Sven Tröst
kääntäen hääjoukolle selkänsä, viitsimättä enää katsella ylellistä
komeutta, jota kuuli kansan ympärillään kantelevan. Sensijaan,
että olisi yhtynyt nuorempien ritarien joukkoon, mihin hänellä oli
vapaa pääsy niinhyvin kirkolliseen vihkimisjuhlaan kuin kaikkiin
muihin päivän juhlallisuuksiin, hän haki ratsunsa ja nelisti ulos
linnanportista, hengittääkseen vapaasti puistossa ja saadakseen
ajatuksilleen toisen suunnan.
Oli jo ilta hänen sieltä palatessaan. Vanha linna oli komeasti
valaistu, ja hän kuuli korkeista saleista tanssinsäveleitä ja
juhlahumua. Hän astui yläkerran suureen ritarisaliin tanssia katsomaan.
Nuori kuningas tanssi morsiamensa kera, ja kaikkien katseet olivat
kiintyneet ruhtinaallisen morsiusparin hillityn siroihin liikkeisiin,
mutta melkein vieläkin enemmän toiseen pariin, joka samaan aikaan
liikkui kiilloitetulla lattialla ja usein vaihtoi katseita morsiusparin
kanssa tanssiessaan sen ympäri; tämä pari oli rügeniläinen ritari
Podebusch ja hänen sisarensa, pieni, soma morsiusneito Tove. Kun
nämä molemmat kauniit rügeniläiset sisarukset ikäänkuin taikapiiriin
kiehtoivat kuninkaan ja usein vetivät hänen huomionsa morsiamesta,
seisoi ritari Folgvard Lovmandson nojautuneena seinäpilariin ja katseli
nuorta, nyt jo laiminlyötyä kuningatarta polttavin katsein.
Sven Tröst seurasi katkerasti hymyillen tanssivien parien
kasvojenilmeitä ja liikkeitä. Samassa hän tunsi käden laskeutuvan
olkapäälleen. "Olkaa puolentunnin kuluttua puutarhaparvekkeella!" kuuli
hän korvassaan Stig Antinpojan äänen. "Ehkä hetki on teille suotuisa.
Mutta mikä, pahus vie, teitä vaivaa?" lisäsi hän hämmästyneenä.
"Seisottehan kuin unissanne. Teettekö korkean herrasväkemme
naurettavaksi? Vaikka olisittekin saaneet jonkin päähänpiston, hyvä
herra ritarini, niin elkää toki käyttäytykö niin hullusti, että teidät
suljetaan telkien taakse!" Tämän sanottuaan Stig Antinpoika kääntyi
hänestä sanoakseen kohteliaisuuden kuninkaan suosikille, ritari
Podebuschille, joka nyt astui tanssivien joukosta sisarensa kanssa.
Molemmat hovimiehet puhelivat salaa keskenään ja Sven Tröst luuli
kuulevansa heidän keskustellessaan mainitsevan Agnetan nimeä. Hänestä
tuntui kuin pyörisi koko maailma hänen ympärillään, ja joukko
aavistuksia välähti hänen sieluunsa, joita hän ei voinut selittää
itselleen. Hän tunkeili lukemattomien häävieraiden joukossa ja katseli
nyt vasta tarkkaavasti nuoria neitosia. Mutta hän ei huomannut
ainoatakaan tuttua tai ketään, joka olisi huomannut häntä monien
ylhäisten ja komeammin puettujen ritarien joukosta.
Puoli tuntia myöhemmin hän seisoi puistonparvekkeella hattu kädessään,
antaen kesäillan viileyden jäähdyttää polttavaa päätänsä. Siellä täällä
linnanpuistossa paloi vihertävien lehtipuiden lomissa tulisoihtuja, ja
leveillä käytävillä käyskenteli komeita ritareita. Aivan ritarisalin
vastapäätä, keskimäisen puistokäytävän päästä, klmaltelivat lehtien
lomitse Valdemarin ja prinsessa Helvigin nimikirjaimet, kruunut
yläpuolella, taitehikkaan lyhtyseppelen ympäröimänä. Siellä liikuskeli
myöskin useita hienopukuisia naisia. Silmänräpäykseksi Sven Tröst
unohti melkein kaiken muun ja hän näytti heissä kaikissa näkevän
kauniin Agneta-neidon; mutta hän karkoitti nämä unelmat mielestään
katkerasti nauraen. Ritarisalista kaikuivat tanssin- ja laulunsävelet.
Heikosti valaistussa puistosalissa, jonka parvekkeella hän seisoi,
oli komea juomapöytä katettu ruhtinaallisille herroille. Sven Tröst
seisoi kauan aikaa täällä odotellen; mutta ei kuulunut ketään. Hän
koetti koota ajatuksiaan ja valmistautua tärkeään keskusteluun, jota
hän odotti kuninkaan kanssa. "Jos hänellä on vähänkään sydäntä,
niin hän kuuntelee minua!" sanoi hän itsekseen. "Kunpa voisin ilman
katkeruutta sanoa hänelle totuuden! Ehkä hänet on vain johdettu
harhaan. -- Mistä minä saan maailmanviisauden ja järkevyyden? --
Teeskennellä minä en voi. Hänen liukas, petollinen olentonsa saattaa
minut raivoamaan. Leikin ja soiton ohella tehdään täällä salakauppoja
toisten sydämillä ja sieluilla. Ei keneenkään heistä voi luottaa --
ja Agneta -- Agnetasta oli myöskin puhe." Allapäin ollen levottomassa
jännityksessään, hän ei koko päivänä ollut muistanut ravintoa, ja häntä
vaivasi polttava jano. Synkässä kiihoittuneessa mielentilassaan hän
astui puistosaliin ja heittäytyi juomapöydän ääressä olevaan tuoliin.
Hän täytti ja tyhjensi edessään olevan pikarin. Asettaessaan sen
välinpitämättömästi takaisin pöydälle, näki hän siinä mitalin, jota
hän katseli tarkkaavasti. Hän huomasi siinä saman vaakunamerkin, jonka
hän oli nähnyt yhdessä sen sopimuskirjeen sineteistä, jonka hän oli
lukenut prinssi Otolle vankilassa; se riippui siellä prinssi Valdemarin
nimen alla. Yhdelle puolen oli kuvattu kolme leijonaa eli leopardia
ja kahdella torvella koristettu kypärä; mutta toisella puolen, jossa
olisi pitänyt olla valtakunnan vaakuna, ei ollutkaan mitään. "Haa,
aivan oikein!" mutisi Sven Tröst. "Sydämet puuttuvat --. Valtakunta ei
ole vielä hänen." Senjälkeen hän työnsi pikarin kiivaasti luotansa,
niinkuin se olisi polttanut häntä, ja nousi ylös. Samassa hän kuuli
iloista naurua ja näki nuoren kuningas Valdemarin seisovan keskellä
salia Stig Antinpojan kanssa.
"Kas, kas, minun kohtelias herra ritarini!" sanoi kuningas vähän
murtaen saksaksi ja hymyili. "Elkää hämmästykö! Jääkää istumaan
minä pyydän! Te olette erinomaisen näköinen istuessanne minun
sulhaspaikallani. No, no!" lisäsi hän, nähdessään nuoren ritarin
sävähtäneen hehkuvan punaiseksi -- "ei ole mitään onnettomuutta
tapahtunut. Te ette tahdo olla viimeisenä tänä iltana juomassa teidän
kuninkaanne maljaa. Te tahdotte kai heti näyttää minulle hyvällä
leveällä tanskalla, että rehellisesti tahdotte minulle hyvää, ettekä
häpeä tyhjentää pikaria kanssani".
"Se ei ollut minun tarkoitukseni, teidän armonne!" vastasi Sven Tröst
vakavana, Stig Antinpojan rykiessä ja koettaessa löytää älykästä
puolustusta suosikkinsa sopimattomalle käytökselle; mutta hän ei
keksinyt mitään. "Armollinen herrani, se ei suinkaan ollut tämän nuoren
miehen tarkoitus!" sai hän soperrellen sanotuksi. Kuningas nauroi yhä
äänekkäämmin.
"Eikö hänen tarkoituksensa ollut suoda minulle hyvää?" kysyi hän
ivallisesti.
"Minulla on vakava rukous teille, ylhäinen herra!" alkoi nyt Sven Tröst
täydellisesti tointuneena, koettaen hillitä itseään, ettei ilmaisisi
sitä katkeruutta, joka taas kuohahti hänen mielessään nähdessään
kuninkaan ivallisen ilmeen. "Tämä päivä, on teille ilonpävä; sellaisen
sen tulisi olla jokaiselle tanskalaiselle, joka teissä odottaa
rakastetun, laillisen kuninkaansa. Minä en rukoile omasta puolestani:
tämä on Tanskan ensimäinen vaatimus sydämeltänne ja tanskalaiselta
mieleltänne: -- Vapaus teidän veljellenne! Oikeutta Ebbesenille,
Herra"! -- -- --
Kuningas katsoi hämmästyneenä rohkeaan ritariin, ja Stig Antinpoika
iski levottomana silmää Sven Tröstille; mutta hän jatkoi uhkamielisesti
yhä innokkaammin: "Jumala suokoon anteeksi niille, joiden neuvoja te
olette seurannut, sulkiessanne sinetillänne Lübeckin sopimuksen, herra
prinssi! Jos te minun kanssani olisitte nähnyt teidän hurskaan veljenne
vankilassa ja Niilo Ebbesenin kasvot yönä Geertin murhan jälkeen --
niin te ette koskaan haluaisi kantaa Tanskan kruunua ennenkuin ne kaksi
miestä, jotka kohottivat miekan Tanskan vapauden puolesta, seisovat
vapaina ja kunniapaikalla teidän sivullanne".
"Taidatte ihmetellä minun kärsivällisyyttäni, ritari Stig!" sanoi
nyt Valdemar kääntyen välinpitämättömästi seuralaisensa puoleen.
"Minua ilahduttaa kuitenkin kuulla miten pitkälle meidän juutilaiset
ritarimme ovat kehittyneet mielenkiintoisessa puhetaidossa. He voivat
saattaa minut tukalaan asemaan ikävillä Danehoven valtiopäivillä,
ellen saa heitä opetetuksi ajattelemaan ennenkuin puhuvat. Ettekö
usko minun hyvinkin hyvästi tietävän kaikki ne kauniit asiat, jotka
teillä on minulle sanottavana tästä ikävästä jutusta, ritari Toivo
ja Lohdutus -- tai mikä teidän nimenne olikaan", -- jatkoi hän ja
kääntyi taas Sven Tröstiin. -- "Jos minun veljeni ja tämä Ebbesen
ovat viisaita, niin he tekevät niinkuin minä ja tyytyvät hurskaina
kristittyinä välttämättömyyden pakkoon. Kyllä aika neuvot keksii. Ei
voi yhtaikaa kuunnella messua ja ampua jäniksiä. Nyt ei sanaakaan
enää siitä asiasta! Teidän tarkoituksenne on ollut hyvä, ja minä
suon teille anteeksi sopimattoman sekaantumisenne minun asioihini.
Minä uskoin teidän pyytävän jotain suosionosoitusta itsellenne
viisaasti käyttämällä hyväksenne teidän kuninkaanne hyvää tuulta hänen
hääpäivänään, sensijaan että nyt pilasitte sen".
"Ei, herra prinssi!" -- vastasi Sven Tröst, voimatta enää kauemmin
salata suuttumustaan. "Me luotamme totuuteen ja oikeuteen, emmekä
jonkun herran hyvään tuuleen. Jos teidän sydämenne on suljettu teidän
ylevämieliselle veljellenne ja Tanskan suurimmalle ritarille, niin
on minulla yhtä vähän odotettavaa Valdemar Kristofferinpojalta kuin
Tanskan kansallakaan; mutta vielä te ette ole minun ettekä Tanskan
kuningas".
"Hoh, hoh, -- minun kohtelias herra ritarini. Sekö oli teidän
tarkoituksenne?" sanoi Valdemar ja astui säpsähtäen askeleen taapäin.
"Te olette oikeassa!" jatkoi hän iloisella äänellä, "puuttuu vielä
hiukan juhlimista. Te olette nähnyt että minun vaakunamerkissäni on
tyhjä paikka. Mutta vielä koittaa päivä tämänkin jälkeen".
"Niin varmasti! Suuri päivä, herra junkkari!" sanoi Sven Tröst
painokkaasti viitaten tähtitaivaalle. "Se on tänä iltana myöskin
veljenne lohdutus Rendsborgin linnantornissa ja Niilo Ebbesenin
Brattingborgin muurien takana".
"Kuolema ja kirous!" huudahti Valdemar suuttuneena ja polki jalkaa --.
"Tämäkö on se katuva ritari, josta te tahdoitte mennä takuuseen, ritari
Stig? Hän näyttää ennemmin tulleen solvaisemaan minua hääpäivänäni kuin
rukoilemasi suojaa ja armoa typerien tekojensa vuoksi". --
"Hän taitaa olla päästään vialla, teidän armonne!" -- änkytti Stig
Antinpoika hämillään ja uhkasi salaa Sven Tröstiä -- "totta totisesti,
poika on tainnut juoda itsensä humalaan teidän kuninkaallisesta
pikaristanne". --
"Hahaa!" nauroi Valdemar. "Te haluaisitte pelastaa hänen kunniansa. No
hyvä, olkoon menneeksi." Sen sanottuaan hän kääntyi välinpitämättömänä
ja aikoi poistua.
"Oletteko te ollut niin kauan keisarin talossa, herra prinssi", alkoi
Sven Tröst taas puhua, "että olette unohtanut tanskalaisten miesten
uskaltavan puhua vapaasti ja rohkeasti olematta siltä juovuspäissä tai
hulluja? Minä pyydän yhtävähän teidän suojelustanne kuin milloinkaan
aijon kerjätä teidän armoanne."
"Olkaa varuillanne! Tuo sana voi tulla teille kalliiksi!" sanoi
Valdemar ja kääntyi nopeasti häntä kohti. "Te olette kapinallinen ja
Ebbesenin kätyri. Minä muistan teidät Prenzlovista. Nyt on se aika
käsissä, jota minä odotin. Nyt on laittomuuksien ja omavaltaisuuksien
aika Tanskassa pian lopussa."
"Tarkoitatte rehellisyyttä ja oikeutta, herra prinssi!" vastasi
katkeroitunut ritari uhmaillen. "Niin paljon on vielä tanskalaisessa
ritaristossa jälellä uskollisuutta ja rohkeutta että me uskallamme
katsoa vääryydentekijää silmiin ja pelotta lausua julki hänen
vääryytensä."
"Hävytön! Kuka sinut löi ritariksi!" kysyi Valdemar kiivastuneena, käsi
miekan kahvalla.
"Se mies, joka pelasti Tanskan silloin kun te tanssitte keisarin
hovissa, mutta jonka te olette hyljännyt ja pettänyt", vastasi Sven
Tröst katkerasti. "Tahdotteko tietää, kuka antoi minulle tämän miekan?"
lisäsi hän lyöden reippaasti kätensä miekan kahvaan --. "Se ruhtinas,
joka oli lähinnä ja arvokkain valtaistuimelle nousemaan, -- hän, joka
miehekkäästi kohotti käsivartensa Tanskan vihollista vastaan, silloin
kun te petollisessa keisarihovissa opettelitte pelaamaan schakkia ja
leikkimään sekä sydämillä että uskollisuuslupauksilla."
"Nyt minä näen, herra Stig, että ollaan aivan oikeassa, kun väitetään
hillittömyyden ja yltiöpäisyyden menneen yli rajojen Tanskassa!" sanoi
Valdemar ja kääntyi rohkeasta ritarista katseessa uhkaava, melkein
peloittava ilme. "Jos minun veljelläni on tällaisia liittolaisia,
niin ei hänen hurskauteensa ole paljoakaan luottamista. -- Jos kreivi
Gerhardin murhaaja löi teidät ritariksi", lisäsi hän kääntyen taas
Sven Tröstiin -- "niin pysykää vain hänen luonaan ja jakakaa hänen
kohtalonsa! Tästä hetkestä te olette lainsuojaton minun hallittavallani
alueella! Te arvelette kai kaikkien maailman ruhtinasten pelkäävän
juutilaista ritaristoa sukulaisenne tyhmänrohkan teon vuoksi. Mutta
antaa ajan kulua, vielä eivät ole kaikki päivät loppuun kuluneet!"
Tämän sanottuaan kuningas poistui nopeasti puistosalista Stig
Antinpojan kanssa. Sven Tröst jäi yksin seisomaan, käsi miekan
kahvalla ja mitä kamalimmassa jännityksessä. "Lainsuojaton, missä
hän hallitsee!" toisti hän --, "siis myöskin täällä? -- Haa, mitä
muuta odotinkaan? Totuuden sai hän kuitenkin kuulla. -- Mutta nyt
pois täältä! -- Jos Tanskassa on jälellä kipinäkään uskollisuutta
ja rehellisyyttä, niin ei ainakaan tätä prinssiä juhlita Viborgin
käräjillä!" Hän astui nopein askelin puistosalista, poistuakseen
silmänräpäyksessä Sönderborgista; mutta muissa saleissa oli niin suuri
häävieraiden tungos, että hänen täytyi pysäyttää kiirehtämisensä.
Päästäkseen ulos täytyi hänen kulkea ritarisalin läpi, missä nuori
kuningas jo seisoi iloisesti puhellen morsiamensa, kanssa, naisten
ja muutamien vieraiden ritarien ympäröimänä. Sven Tröst aikoi
astua heidän ohitseen; mutta kuningas oli nähnyt hänet ja astui
omituisesti hymyillen hänen tielleen. "Suokaa minun esittää teidät
tulevalle kuningattarellenne, uljas, rohkea ritari Tröst!" sanoi hän
ivallisesti hymyillen ja vei hänet prinsessan luo. "Tässä näette oikein
valionuorukaisen meidän nuoresta juutilaisesta ritaristamme, jalo
prinsessa!" jatkoi hän kaksimielisen pilkallisesti, "Tämä nuori mies
on jo ehtinyt antaa minulle hämmästyttävän näytteen siitä suuruudesta
ja jalosta avomielisyydestä, joka on niin ominainen meidän tuleville
alamaisillemme. Hän on ensiluokkainen vapauden ja jalomielisyyden
ritari".
Sven Tröst näytti hetken aikaa olevan hämillään eikä prinsessa
tiennyt, mitenkä hän ymmärtäisi tämän esittelyn. Hän vastasi ritarin
äänettömään tervehdykseen tavallisella hymyllään, jonka kukin voi
selittää mielensä mukaan. Mutta nyt oli Sven Tröst tointunut; hän
osoittautui äkkiä yhtä vapaaksi ja kohtelijaaksi kuin iloinen
kuningas ja hienot hovimiehet, peittäessään sydämensä katkeruuden sen
onnellisuuden ivallisella ylistämisellä, jonka onnellisena todistajana
hän täällä sai olla, ja joka nyt kuningas Valdemarin ja kuningatar
Helvigin häistä levittäisi yli koko Tanskan "uskollista veljesrakkautta
ja suurimpien isänmaallisten tekojen oikeamielistä ja rehellistä
tunnustusta." Tuntui siltä kuin koston henki olisi asettanut hänen
kielelleen nuo sanat, jotka sisälsivät mitä räikeimmän vastakohdan
siihen, mitä hän näki tässä hääjuhlassa, ja minkä hän tiesi kuninkaan
itsensä tuntevan kalliisti ostetussa onnessaan. Hänen ei ollut vaikea
säilyttää jonkinlaista huolettomuutta äänessään ja kohteliaisuutta
ylistävässä ivassa, joka petti sivulliset. Naiset ja hienot hoviherrat
näyttivät vastaanottavan kaiken tavanmukaisena hyvänä hovitapana; mutta
prinsessa punastui, ja jokainen pisto Sven Tröstin kohteliaisuuksissa
sattui tuntuvasti nuoreen kuninkaaseen, vaikka hän koettikin hymyillä
välinpitämättömästi. Hän keskeytti äkkiä sopimattoman keskustelun
teeskennellyn leikillisesti, ja ojensi morsiamellensa käsivartensa,
viedäkseen hänet tanssiin. Naisten ja hovimiesten ihaileva joukko
seurasi kuninkaallista morsiusparia; mutta Sven Tröst jatkoi,
näennäisesti tyynenä, kulkuaan ritarisalin läpi.
"Riivatun houkkio!" kuiskasi Stig Antinpoika ohikulkiessaan hänen
korvaansa. "Korjaa nyt oma kylvösi! -- Minä en enää voi pelastaa sinua."
Sven Tröst ei välittänyt siitä. Hän oli huomannut onnittelupuheensa
uskalletun ivan saaneen kuninkaan kalpenemaan, ja hän tunsi salaisen
ilon siitä, että ehkä hän sillä oli saanut Nemesiksen heräämään hänen
sielussaan. Nyt hän taas näki Valdemarin mitä iloisimman näköisenä
tanssittavan ylpeää prinsessaa, vaikka sulhasen huomio usein kuitenkin
näytti kiintyneen somaan rügeniläiseen morsiusneitoon, ja ritari
Folgvard Lovmandsonin polttava katse taas salaa seurasi morsianta.
Sven Tröst poistui ritarisalista hymyillen katkerasti. Hän ei tiennyt
itse minnepäin kulkisi, ja Stig Antinpojan varoitus kaikui nyt vasta
selvästi hänen sielussaan nähdessään joukon asestettuja sotilaita
edessään, ja häneltä kysyttiin korskealla äänellä minne hän aikoi.
"Ulos -- vapauteen!" huudahti hän ja näki nyt vasta seisovansa
sisemmällä linnanpihalla raudoitetun oven edessä, joka johti linnan
vankilarakennuksiin.
Vartija katseli epäluuloisesti outoa ritaria ja huomautti hänelle,
että hän vielä oli vapaudessa, mutta matkalla vankitorniin. Sven Tröst
kääntyi nopeasti ja eteni pimeälle takapihalle, etsien senkautta pääsyä
suurelle linnanpihalle ja talleihin, välttäen joutumasta vihaamaansa
linnaan. Hän löysi lopultakin uloskäytävän ja seisoi nyt uloimmalla
linnanpihalla naisparvekkeen edustalla. Pysähdyttyään sinne hetkeksi
miettimään kuuli hän ihanan naisäänen laulavan:
"Niin synkän tahdon nyt asunnon,
ett tulikin siellä on valoton."
Se oli laulu kuningas Valdemar Suuresta ja hänen onnettomasta
sisarestaan, joka kuoli tanssiessaan ankaran veljensä kanssa. Tuo
laulu oli saanut hänet usein itkemään pikku Agnetan kanssa lapsuutensa
aikoina Björnsholmissa ja nyt hänestä tuntui kuin Agnetan suloinen
ääni olisi laulanut. "Agnete huudahti!" hän. "Agneta neito, oletteko
siellä?" Ikkuna narahti hänen päänsä yläpuolella naisparvekkeella, ja
hän näki linnanpihan soihtujen valossa saman lumoavan olennon, jonka
hän viimeksi oli nähnyt Haldissa, mutta joka silloin ei tahtonut tuntea
häntä eikä antanut kutsua itseään Stig Antinpojan tyttäreksi.
"Pakene! Pakene! Sven Tröst!" kuiskasi hänelle rakas tuttu ääni. -- "Te
olette suuressa vaarassa."
"Agneta neito!" toisti hän. "Tekö täällä? Ja te tunnette minut ja
tahdotte pelastaa minut näiden irvistävien susien joukosta?"
"Paetkaa! Joutukaa!" jatkoi ystävällinen ääni hätääntyneenä. -- "Teidät
heitetään torniin. -- Minä olen kuullut isän antavan ankaran käskyn
portinvahdille."
"Teidän isänne? Tahdotteko kuitenkin olla hänen tyttärensä? -- nyt, kun
hän taas on itsevaltiaan kätyri --"
"Minulla ei ole isää eikä ainoaakaan ystävää maailmassa". -- lausui
taas lempeä neitonen ikkunasta -- "mutta elkää välittäkö minusta! --
Taivaan nimessä! Paetkaa!" --
"Minä en liikahda paikaltani, maksakoon sitten vaikka henkeni,
ennenkuin sanotte minulle rakastatteko minua vielä niinkuin meidän
lapsuudessamme -- tai olenko minä mielettömästi uneksinut teistä kaiken
ikäni."
"Oi, elkää milloinkaan ajatelko minua, herra ritari!" kaikui nyt neidon
ääni hiukan vieraammin, mutta ikäänkuin värähdellen. -- "Minun täytyy
mennä naimisiin ritari Podebuschin kanssa tai mennä luostariin."
"Kuninkaan suosikin, mokoman Eugenin parittajan vaimoksi!" huudahti
Sven Tröst kauhistuneena --. "Tahdotteko itse?"
"En ikinä! Senvuoksi minut on teljetty tänne. -- Minä tahdon kuolla
luostarissa!"
"Sanokaa edes minulle -- rakastatteko minua, ihana, siunattu Agneta! --
ja niin totta kuin elän ei teistä tule herra Podebuschin vaimoa, ettekä
kuole luostarissa!"
"Paetkaa, paetkaa! -- Joku tulee!" kuiskasi hän väräjävin äänin. Ikkuna
suljettiin nopeasti, ja kauniit kasvot olivat kadonneet. Sven Tröst jäi
seisomaan ja tuijottamaan suljettuun ikkunaan. Hän luuli kuulevansa sen
takaa Stig Antinpojan äänen. Mutta nyt kuului sotilasjoukon astuntaa
ja aseiden helinää läheltä. Hän huokasi syvään ja poistui epävarmalta
paikalta. Hän hiipi pitkin linnanmuurin pimeintä varjoa tallia kohti.
Täältä hän löysi hevosensa ja vei sen ulos takaovesta, jonka hän sulki
jälkeensä. Hevonen oli vielä satuloitu hänen edellisen ratsastuksensa
jälkeen. Ensi kerran hän näin oli jättänyt hevosensa hoitamatta. Hän
hypähti heti satulaan ja ratsasti ulos avoinna olevasta takaportista.
Tuskin hän oli ehtinyt sataa askelta linnasta, niin hän huomasi
ratsujoukon, joka kiirehti yleisestä linnanportista, näyttäen ajavan
jotakin takaa. Hän käytti hyväkseen ennätystään ja katosi kuin nuoli
yön pimeyteen.