Kreivi Geertin kuolinkellot olivat vaienneet. Tuli ilta ja aamu, ja
jälleen ilta. Vanha, uskollinen Arvi tuijotti taas hänen herransa
nukkuessa ristikon läpi prinssi Oton vankitornissa. Oli pimeä. Täysikuu
oli paksujen sadepilvien peitossa ja ukko ei täydellisesti saattanut
erottaa kaikkia esineitä. Mutta hän huomasi levottomana äänekästä
hevosten ja sotaväen melua pihalla ja nyt eroitti hän valtavan,
käskevän äänen: "Me emme ota ketään vangiksi. Henki hengestä! Tuhansien
veri vuotakoon suuren kreivi Gerhardin tähden! Hänen murhaajainsa
täytyy astua mestauslavalle!"
Monien sotaisten äänien hurja suostumushuuto keskeytti ankaran
sotapäällikön puheen, ja niiden soihtujen valossa, jotka nyt
sytytettiin, näki Arvi pitkän, mustaan ja loistavaan varustukseen
puetun ritarin nousevan hevosen selkään. Vakava linnanvouti itse
piteli jalustinta. "Vartioi minun kalleimman verikostoni panttia,
linnanvouti!" kaikui taas hänen korviinsa rautapukuisen sotilaan
metallinsointuinen ääni. "Jollei sitä siihen mennessä ole lunastettu,
kun täysi kuu jälleen paistaa tälle tornille, niin sinä tiedät kenenkä
päät sen tulee valaista."
Arvi näki säkenöivässä soihdunvalossa synkän linnanvoudin nyökkäävän
ja viittaavan linnan korkeinta vallitöyrästä kohti, jolle oli
pystytetty korkeaan, mustaan paaluun kiinnitetty pyörä. Ritari nyökkäsi
myöntävästi, ja linnanvouti peräytyi, hänen korskuvan sotaoriinsa
tieltä. Päällikkö ja hänen sotilasjoukkonsa ratsastivat nopeasti
linnanportin kautta ulos, ja jälleen oli pimeää ja hiljaista kuin
haudassa. Mutta nyt ilmestyi täysikuu raskaiden huhtikuunpilvien
lomasta. Arvi katsoi taaksensa onnetonta herraansa, joka vielä nukkui
tyynesti. Kuunvalo lankesi torniin ja valaisi vangin kalpeat kasvot, ja
hän hymyili lempeästi unissaan. Arvi polvistui hänen sänkynsä viereen
kädet ristissä ja huokasi tukahtuneella äänellä: "Armollinen Jumala,
kuukauden päästä --. Ei, sen Kaikkivaltias estäköön! Eihän tämä ole
Pyhänhengensaari. -- Sellaista näkyä en minä tahdo nähdä toista kertaa
--"
"Kiinnittäkää risti minun rinnalleni, arvoisa isä", kuiskasi nyt Otto
hiljaisella äänellä unissaan. "Katsokaa kuinka kauniisti kuu valaa
loistettaan haudoille! Tanskan valtaistuin on kuitenkin vielä pystyssä
-- parempi sukupolvi kukoistaa sen ympärillä -- Menkäämme taisteluun
Jumalan valtakunnan puolesta!"
"Anna hänen hurskaiden uniensa toteutua, Herra minun Jumalani!" rukoili
Arvi. "Anna minun seurata häntä ristin alla sinun istuimesi juureen!"
Senjälkeen nojasi hän harmaan päänsä vuodetta vastaan ja nukahti hiljaa
kivilattialle, herransa jalkojen juureen. Mitä Arvi Smålantilainen
oli nähnyt ja kuullut illalla ristikon läpi prinssin vankitornissa,
säilytti hän synkkänä salaisuutena sielussaan. Aamulla ei hän ollut
aivan varma siitä, oliko hän kuullut oikein, ehkä verinen pää jota ensi
täysikuun täytyisi valaista, olikin vain hänen oman mielikuvituksensa
tuote, joihin synkkien ja veristen muinaismuistojen kanssa usein
sekaantui hänen raskasmielisiä tulevaisuuden näkyjään.
Pian levisi kuitenkin huhu yli Tanskanmaan Holsteinin kreivi Henrikin
kostoretkestä hänen isänsä murhaajia ja kaikkia tanskalaisia vastaan.
Mitään suurta sotajoukkoa eivät nuoret kreivit saattaneet heti haalia
kokoon; siihen luotettiin Tanskassa. Tätä sotaista yritystä pidettiin
ainoastaan kreivi Henrikin synkän mielialan hurjana ja tavattomana
purkauksena. Ja sotaa kreivi Geertin poikia vastaan pidettiin
enemmänkin pienenä henkilökohtaisena kostoretkenä, joita siihen aikaan
niin usein tapahtui yksityisten linnanherrojen ja ritarien välillä,
kuin maalle ja valtakunnalle vaarallisena ja merkittävänä yrityksenä.
Jyllannissa kerrottiin hautajaisten jälkeen Izehoessa, että kreivi
Juhana oli heti noussut maihin Själlannissa mukanaan kourallinen
hurjia holsteinilaisia. Mutta itse Holsteinissa kerrottiin ylvästellen
suuresta voitosta, jonka katkeroitunut verikostaja olisi saavuttanut
Marienburgin luona, mutta josta kellään ei ollut lähempää tietoa, ja
missä kolmesataa holsteinilaista olisi hakannut maahan yli kaksituhatta
tanskalaista. Ei kukaan tiennyt mitä pitäisi luulla näistä huhuista,
jotka joka päivä kasvoivat ja vaihtuivat. Muutamana päivänä puhuttiin
myös koko Holsteinissa, että kreivi Henrik oli vanginnut itse Niilo
Ebbesenin ja antanut elävänä kiduttaa ja teilata hänet. Mutta nämä
huhut kumottiin pian, ja olivat ainoastaan vallitsevan katkeruuden ja
kostonhimon ilmauksia, jotka tunteet kaikki holsteinilaiset jakoivat
Geertin poikien kanssa. Se oli kuitenkin varmaa, että juutilaisten ja
holsteinilaisten välillä oli tapahtunut verisiä taisteluja ja että
kreivi Henrik jo oli osoittanut sitä kestävyyttä ja järkähtämätöntä
rohkeutta, jotka hankkivat hänelle lisänimen "raudankova". Ensimäisinä
neljänä viikkona kreivi Geertin kuoleman jälkeen ja koko ajan
pääsiäisen ja helluntain välillä, maiden ja metsien vihertäessä ja
kevään levittäessä ihanuuttaan Tanskaan ja Holsteiniin, vallitsi synkkä
ja vihamielinen mieliala molempien kansojen välillä. Väliin puhuttiin
uudesta kauheasta sodasta, jossa keisari ja monet saksalaiset ruhtinaat
tahtoivat auttaa Tanskan prinssiä Valdemaria ja hänen maamiehiään
Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttua Valdemaria vastaan, joka
nyt jälleen alkoi vaatia Tanskan kruunua; väliin kerrottiin taas,
että rauha oli solmittu kreivi Juhana lempeän, Stig Antinpojan ja
piispa Svenin välityksellä ja että Spandaussa oli tehty sopimus, joka
toukokuun kuluessa vahvistettaisiin tärkeässä ruhtinaskokouksessa
Lübeckissä. Vihdoin kuultiin ihmetellen, että sovinto todella
oli solmittu Lübeckissä sotivien herrojen ja ruhtinaiden välillä
sunnuntaina ennen helatorstaita, ja että tämä sopimus oli yhtä
kunniakas Tanskalle, kuin Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttuoita
tyydyttävä.
Kaiken tämän kestäessä istui prinssi Otto vielä vankilana Rendsburgin
linnassa. Täysikuu paistoi jälleen hänen vankitorniinsa, ja vanha
Arvi vapisi nuoren ruhtinaansa hengen puolesta. Mutta kaikki jäi
entiselleen. Ei nähty vihollisia eikä ystäviä. Ankara linnanvouti piti
tornin ja linnan vahvasti vartioituna. Prinssi ja hänen palvelijansa
vastaanottivat ruokavaransa tavalliseen aikaan seinässä olevasta
luukusta, ja pyhäpäivinä he voivat kuulla tornikamariin kuorolaulun
linnankappelista.
Eräänä aamuna prinssi havahtui surullisesti huoaten. Kevätaurinko
paistoi ystävällisesti hänen vankilaansa, ja kappelin kello soi
juhlallisesti. "Eikö tänään ole helatuorstai, Arvi?" kysyi hän. "Minä
uneksin olevani vapaa ja kirkossa, ja pienten kuoripoikien laulu
Kristuksen taivaaseen astumisesta kaikui niin ihanalta. Suotaneeko
minulle vielä sitä iloa, että saisin polvistua kristillisessä kirkossa.
-- Kuuletko, nyt soitetaan aamujumalanpalvelukseen!"
"Varmasti on pyhäpäivä", vastasi Arvi hajamielisesti katsellessaan
ulos ikkunasta. "Mutta kas, nyt tänne tulee vieraita, herra prinssi.
Musta, rautapukuinen herra ratsastaa sisään linnanportista. Taitaapa
olla itse Rauta-Henrik, niinkuin ne häntä kutsuvat. Teidän setänne on
myöskin siellä ja monta ylhäistä herraa. Jumala suokoon heidän tuovan
kilvessään hyviä sanomia."
"Sitä minä en odota. Kuitenkin, tapahtukoon Jumalan kaikkivaltias
tahto!"
Prinssi nousi ja päätti tyynesti pukeutumisensa.
"Reipas Tröst on mukana", jatkoi Arvi. "Mutta hän on miettivän
näköinen. Hänellä ei ole enää teidän kullattua miekkaanne, ja hän
ratsastaa sidottuna kahden ratsumiehen välissä."
"Siis vangittu", sanoi prinssi osanottavasti. "Ehkä taas minun tähteni.
Jos hän on Ebbesenin sukulainen, niin ei hänen matkansa Rendsburgiin
ole hänelle onneksi."
"Jumala ja Pyhä Eerik häntä suojelkoot! Hän oli seitsemän vuotta sitten
itsepäinen houkkio, mutta pohjaltaan hän on puhtainta kultaa --. Hän
tahtoi teille sovittaa sen, minkä rikkoi onnetonta isäänne kohtaan.
Kas, nyt hän nostaa päätään kuin olisi suuri Torkkeli Knuutin poika
lyönyt hänet ritariksi. Oi, armias Jumala", huokasi hän. "Ei koko
maailmasta enää löydy marski Torkkelin ritarimiekan veroista? Ja sen
meidän pyövelimme taittoivat mestauslavalla."
"Ovatko ajatuksesi taas verisessä menneisyydessä, vanha, uskollinen
ystäväni?" sanoi Otto. "Sinä elät vain menneissä ja tulevissa asioissa.
Mitä arvelet tämän päivän tuovan mukanansa meille?"
"Sen saamme pian nähdä, herra prinssi. Minä kuulen tornin oven tuolla
alhaalla avattavan. Joka kerran kun sen ruosteiset rautasaranat
narisevat, muistan minä sitä sunnuntaiaamua, jolloin meidän
herttuoidemme nälkätornin ovi Nyköpingissä avattiin. Näiden vanhojen
vankitornien ovisaranat olisivat voideltavat --"
Tornin rappusista kuului askeleita, ja vähän aikaa senjälkeen
avattiin prinssin vankilan ovi. Sisään astui hänen isänsä velipuoli,
kreivi Juhana lempeä, seurassaan Stig Antinpoika Björnholmista. Stig
Antinpoika käänsi terävät kasvonsa ovessa viitaten vartijaa sulkemaan
oven heidän jälestään. Mutta se avattiin taas puoleksi. "Minä pyydän
teitä, rakas herra, vanhan rakkautenne kautta", kuiskasi ääni
ulkopuolelta, ja jalka esti oven sulkeutumasta, "sallikaa minun tulla
vain hetkeksi sisään nähdäkseni hänet. Vain senvuoksi minä luotin
teidän jalomielisyyteenne, antamalla henkeni teidän ja vasta leivotun
kuninkaanne käsiin."
"Hurja uskalikko! Sekö oli tarkoituksesi?" mutisi Stig Antinpoika.
"Kiitä sitten pyhimyksiä, jos minä sinut saan elävänä täältä pois.
Kyllä sinä sillä vielä joudut kreivi Henrikin vankitorniin. Tule siis,
houkkio, niin saat kuulla tuomiosi", lisäsi hän uhkaavasti, vaikka
lempeämmällä äänellä. "Mutta vaikene kuin muuri, muuten olet kuoleman
oma."
"Jumala teitä siunatkoon, herra Stig", kuiskasi Sven Tröst, ja
astuttuaan kokonaan ovesta hän asettui hiljaa ja ääneti seisomaan
kynnyksen eteen, ja tervehti sitten sydämellisellä osanotolla prinssiä
ja nyökäytti ystävällisesti Arvi Smålantilaiselle.
Prinssi oli tyynen arvokkaasti puoleksi väistänyt kohteliaan setänsä
syleilyä, tarkaten samalla omituista sananvaihtoa vankilanovella,
josta hän oli odottanut kreivi Henrikin itsensä astuvan sisään. Kun
hän nyt huomasi tulijan vain Sven Tröstiksi, joka tunkeutui sisään
ainoastaan saadakseen olla uteliaana katseliana, levisi hänen kalpeille
kasvoilleen suuttumuksenpuna. Mutta nuoren ritarin osanottava katse ja
arka tervehdys poistivat silmänräpäyksessä kaiken vastenmielisyyden
tunteen. Prinssi Otto vastasi lempeästi hänen tervehdykseensä, mutta
Stig Antinpoikaa hän tervehti vain kylmästi ja muodollisen kohteliaasti.
Tulvivin kohteliaisuussanoin vakuutti lempeä kreivi Juhana "rakkaalle
ruhtinaalliselle veljenpojalleen", osanottoaan hänen surulliseen
tilaansa, selittäen hänen vapauttamisensa jo monta vuotta olleen
hänen ystäviensä ja sukulaistensa sydämellisimpänä toiveena ja
vakavimpana pyrkimyksenä. Lopultakin hän esitti pääasian jättämällä
prinssille yhdellätoista sinetillä varustetun asiakirjan, jonka hän
pyysi hänen lukemaan läpi. "Minä uskoin teille olevan mieluisampaa
vastaanottaa tämä tärkeä asiakirja ystävältä ja sukulaiselta kuin
kreivi Henrikiltä", sanoi hän. "Senvuoksi olen yksin ottanut
osakseni sen mikä muuten kuuluu kreivi Henrikin ja hänen veljensä
velvollisuuksiin. Samaten kuin minä äskettäin onnistuin ritari
Stigin ja piispa Svenin välityksenä saamaan aikaan sovinnon teidän
herra veljenne ja holsteinilaisten kreivien välillä, niin toivon
minä välitykselläni täällä myöskin olevan hyvät ja siunaukselliset
seuraukset. Te näette tässä sen sopimuksen, jolla teidän veljellenne
on luovutettu Tanskan valtaistuin ja jonka kautta kaikki vihollisuudet
sekä Holstein-Rendsburgin että herttuallisen Slesvigsuvun välillä ovat
loppuneet. Niitä ehtoja siinä, jotka koskevat teidän oikeuksianne
Tanskan vanhimpana prinssinä sekä myöskin teidän persoonallista
vapauttanne, toivoakseni te ette epäröi täyttämästä, varsinkin koska
teidän hurskas lupauksenne astua pyhään saksalaiseen veljeskuntaan,
veljeskunnan arvoisan suurmestarin kertomuksen mukaan, jo sisältää
kaiken mitä tässä vaaditaan."
Prinssi otti asiakirjan käteensä, mutta katsomatta siihen. Tieto
sovinnosta ja hänen veljensä onnesta teki syvän vaikka sekavan
vaikutuksen häneen. Kaikkien muiden katseet, paitsi vanhan Arvin,
olivat suunnatut häneen. Ukko oli asettunut uunin vieressä olevaan
nurkkaan, missä hän vain näytti askartelevan taloustoimissaan,
vaikka hän kuitenkin tarkkaavasti kuunteli jokaista sanaa ja aina
väliin hiljaa sopertaen liitti yhteen kätensä. Stig Antinpoika
katseli prinssiä viekkaan tutkivasti. Lempeä kreivi Juhana hymyili
ystävällisesti totuttuun tapaansa. Hän odotti nyt vaieten prinssin
vastausta.
"Minä kiitän teitä, herra setäni, teidän minulle vakuuttamastanne
osanotosta, mutta jota minulla näinä seitsemänä vuotena ei ole
ollut onni tuntea", sanoi prinssi hiljaisella äänellä, mutta hänen
huultensa väreilyssä ilmeni kuitenkin katkeruuden tunne. "Minä
kiitän teitä myöskin siitä säälivästä hyväntahtoisuudesta, jota
olette osoittanut minulle, vapauttaessanne minut mieltäjärkyttävästä
neuvottelusta minun julkisten ja julmien vihollisieni kanssa. Tuo
tieto jonka toitte minulle veljeni korottamisesta on tehnyt tämän
päivän minulle ilopäiväksi, myöskin maailmallisessa merkityksessä,
vaikkakaan se ei ole suonut minulle vapautta, jonka minä uskoin olevan
ehdottoman seurauksen hänen onnestaan. Pyydän teidän antamaan lukea
minulle sovintoasiakirjat. Tähän asti on suurimpana ilonani ollut
lukea lohdutuksen sanoja; mutta himmeä vankilanvalo on himmentänyt
muutenkin heikon näköni. Minun käsitykseni mukaan", jatkoi hän, "ei
tämä asiakirja kuitenkaan voine sisältää mitään, joka vaatisi minun
vahvistustani, koska se jo ilman minua on laadittu ja sinetillä
varustettu".
Kreivi Juhana vastaanotti kohteliaasti asiakirjan ja ojensi sen Stig
Antinpojalle, joka tästä joutui hyvin hämilleen. "Minä luen huonosti,
jalosukuinen hera kreivi", sanoi hän vältellen. "Niin, suoraan sanoen
tuskin ollenkaan. Mutta tuossa seisoo minun entinen aseenkantajani,
nuori ritari Tröst; hänen minä olen antanut sellaistakin opetella Ei
hänellä ole täällä muuta tekemistä. Sallitteko te hänen lukea sen?
Juuri senvuoksi annoin hänen tulla sisään."
Kreivi Juhanan myöntyvästä ilmeestä ja Stig Antinpojan viittauksesta
astui Sven Tröst esiin ja vastaanotti asiakirjan. Hän loi kuitenkin
ensin prinssiin kunnioittavan kysyvän katseen, ja hänen viittauksestaan
alkoi hän yhä enemmän ihmetellen ja värähtelevin äänin lukea:
"Ensiksikin", seisoi siinä, "täytyy prinssi Oton, herra Valdemarin
veljen, päästä vankeudesta vapaaksi, kun tämä sovintokirjelmä
on vahvistettu, ja jätetty Lübeckiin markkreiville tai kuningas
Valdemarille. Kuitenkin on kreivi Henrikin ja hänen veljensä Klaun,
tai kreivi Juhanan, sitä ennen saatava häneltä vakuus siitä, että hän
luopuu kaikista vaatimuksista Tanskaan. Siinä valtakunnassa ei ole enää
muita hallitseva Jumalan armosta kuin kuningas Valdemar."
Tässä Sven Tröst keskeytti prinssin viittauksesta. Veri oli väistynyt
prinssi Oton poskilta; hän piteli kiinni pöydästä ja horjahti.
"Ymmärsinkö oikein nämät sanat", sanoi hän tuskallisen katkerasti,
tuntien asemansa ja ihmisarvonsa syvästi loukatun. "Siis ei se, vapaus,
mikä minulle täällä luvataan, ole paljoakaan parempi kuin uusi ja
vieläkin masentavampi vankeus. Onko vapautta, että minut annetaan
kuin mikäkin elukka tai tavara toisten ihmisten valtaan? Ja tämä
minun personani uusi hirmuvaltias on minun oma lankoni tai minun oma
veljeni? Suuri Jumala! Ovatko minun viholliseni minut myöneet. Minä en
olekaan vapautettu, vaan minun oma sukuni on minut ostanut. Oletteko te
mielettömiä vai minäkö olen hullu? Antakaa minun itse katsoa mitä siinä
seisoo!"
Sven Tröst jätti prinssille asiakirjan. Otto tuijotti äsken luettuihin
sanoihin; mutta hänen silmissään musteni, eikä hän voinut eroittaa
yhtään sanaa.
"Te erehdytte suuresti, jalo veljenpoikani", vastasi kreivi Juhana
nopeasti. "Kuinka te voitte noin väärinymmärtää nämä sanat ja uskoa
teidän ylevän lankonne ja veljenne käyttäytyvän niin alhaisesti ja
arvottomasti? Teidän luovuttamisenne heille tuossa asiakirjassa on
ehkä vain vähemmän sopiva, huonosti valittu ilmaisumuoto osoittamaan
teidän vapautustanne vihollisen kädestä, teidän ystävienne suojelemana
ja saattamana. Mitä hyödyttäisi antaa teidän vaihtaa yhtä vankeutta
toiseen?"
"Jumala suokoon minulle anteeksi jos tuomitsin teidät väärin!"
vastasi prinssi, joka nyt itse kuitenkin oli lukenut nuo sanat. "Minä
uhraisin mielelläni jälellä olevan hukkaankulutetun nuoruuteni, jos
tietäisin tänä hetkenä erehtyneeni. Mutta onhan tarkoitus selvä --
minä olen heidän mielestään vaarallinen kilpailija valtaistuimesta --
kohtelevathan he jo tässä minua kuin heidän omaa vankiaan, häärätessään
mitä minun pitää luvata heille ennenkuin tämä epäilyttävä vapaus
minulle suodaan."
"Myönnän kyllä tuon kuulostavan loukkaavalta, jalo veljenpoikani",
jatkoi lempeä kreivi. "Mutta se on vain muotoasia, joka katsottiin
välttämättömäksi. Teidän herra veljenne pelkäsi itsekin näiden
ehtojen loukkaavan teitä sekä saattavan teidät epäilemään hänen
veljellistä luottamushan ja rakkauttaan; mutta hänen voimassaan ei
ollut toimia toisin. Minä olen, kuten näette, itse sinetillä sulkenut
sopimuskirjelmän, ja jos minulle olisi ollut mahdollista --"
"Lue nyt edelleen", kehoitti prinssi taas tyyntyneenä ja ojensi
asiakirjan Sven Tröstille.
"Edelleen", luki Sven Tröst, "antakoon Slesvigin herttua Valdemar
Tanskan prinssi Valdemarille sisarensa, prinsessa Helvigin, puolisoksi,
ja myötäjäiset olkoot kaksikymmentäneljätuhatta markkaa sulaa hopeaa --"
"Täällä ei siis kaupitella vain minua ja minun oikeuttani ruhtinaana ja
ihmisenä", huudahti prinssi Otto katkerasti, "vaan myöskin turvattoman
naisen onnea ja pyhää sakramenttia".
"Tämän sopimuksen kautta yhdistyy molempien ruhtinaallisten henkilöiden
vapaa kiintymys valtioiden ja valtakunnan onneen", vakuutti kreivi
Juhana. "Mikä aiheuttaa teidän, minun muuten niin jalosti ja oikein
ajattelevan sukulaiseni, katsomaan tätä askelta joukkojen tavallisella,
epäluuloisella katseella, joka näkee vain itsekkäitä ja pikkumaisia
tarkoituksia meidän säätyistemme henkilöiden jokaisessa liitossa."
"Te olette oikeassa, herra setä! Tämä on heidän molempien asia", sanoi
prinssi. "Niin valtioviisaan rakkauden en usko suovan paljoakaan onnea!
Suokoon Jumala että minä tässäkin olen erehtynyt. Kuulkaamme edelleen!"
Sittenkun Sven Tröst oli lukenut, että myötäjäiset osaksi olivat
käytettävät Jyllannin ja Fyenin lunastamiseksi vieraiden panttiherrojen
käsistä, ja mitenkä Valdemar sekä Holsteinin kreivit sitoutuivat
molemminpuolin auttamaan sotaväellään, tuli hän erääseen kohtaan
sopimuksessa, joka teki sellaisen vaikutuksen häneen itseensäkin, että
hän valahti kalmankalpeaksi lukiessaan: Myöskään ei prinssi Valdemar
saa puolustaa niitä, jotka murhasivat kreivi Geertin, vaan tulee hänen
olla heidän vihollisensa ja kaikkien niiden, jotka tahtovat heitä
puolustaa --
Sven Tröst päästi nyt asiakirjan kädestään: "Niilo eno hyljätty ja
petetty!" huudahti hän. "Vanhurskas Jumala! Siinäkö suurten herrojen
kiitollisuus! Senkö palkan saa mies, joka pelasti Tanskan vapauden ja
kruunun!"
"Vaiti, houkkio!" kuiskasi ritari Stig hänen korvaansa ja tarttui
kovasti hänen käsivarteensa. "Jos kreivi Henrik saa kuulla kuka sinä
olet, niin sinut hirtetään huomenna sen mustalaisvarkaan kanssa." Hän
kumartui nostamaan asiakirjan. "Suokaa minunkin sanoa vielä pari sanaa,
herra prinssi", sanoi hän kovaa ja mahtavasti. "Sallikaa minun mainita
teille niiden miesten nimet, jotka ovat sineteillään vahvistaneet
tämän sopimuksen, niin ehkä te pidätätte vääränä epäsuosiollisen
tuomionne siitä mitä ette hyväksy. Paitsi teidän jalosukuista herra
veljeänne, meidän laillisesti valittua kuningastamme, ja teidän
lankoanne Brandenburgin markkreivi Ludvigia, sekä teidän arvoisaa
herra setäänne, joka on täällä läsnä, sekä Saksin herttua Albertia ja
Schwarzburgin kreivi Güntheriä, on Aarhuusin hurskas ja kunnioitettu
piispa Sven pannut sen alle sinettinsä, eikä varmaankaan koko Tanskassa
ole ainoatakaan ritaria tai pappia, joka epäilisi sen hurskautta ja
oikeutta, minkä alle tämä rehellinen Jumalan mies on voinut panna
nimensä ja sinettinsä."
"Vaikka yksi pyhistä pääenkeleistä olisi sinetillä varustanut tämän
sopimuksen," huudahti prinssi varmalla ja lujalla äänellä, "niin
tahdon minä Jumalan kasvojen edessä todistaa sen vääräksi, ja minä
häpeän sitä veljeni ja Tanskan puolesta. Mitä viimeiseen pykälään
tuleen, niin on se kurja ja häpeällinen petos tanskalaista henkeä,
uskollisuutta ja isänmaallisuutta vastaan. Minä en kirjoita sen alle.
Mitä te epäilyttävällä ja epäjalolla tavalla vaaditte minulta, sen
minä olen jo kauan tätä ennen päättänyt ja luvannut kaikkitietävän
Jumalan edessä Tanskan ja harhaanjohdetun veljeni onneksi. Mutta se on
vapaaehtoisesti annettu lupaus ja vapaa omantunnon asia -- minä en anna
pakoittaa itseäni mihinkään. Minä tahdon uskoa veljeni tarkoituksen
olleen paremman kuin miltä näyttää, ehkä hän myöskin vasten tahtoaan
on myöntynyt sydämettömien neuvonantajiensa valtioviisauteen. Mutta
minun päätökseni on tehty: vain vapaana miehenä tahdon päättää mitä
tahdon uhrata. Jos ei viimeistä kamalaa pykälää sovintokirjassa
poisteta -- jos ei rehellistä Niilo Ebbeseniä julisteta vapaaksi ja
turvatuksi Tanskan alamaiseksi sen kruunun suojeluksen alaisena,
jonka hän rohkealla teollaan maalleen säilytti -- en myöskään minä
luovu oikeudestani sanoa sanottavaani siitä, mikä on laillista ja
oikeudenmukaista Tanskassa -- vaikken enää milloinkaan saisikaan nähdä
päivänvaloa ja jättää näitä vankilanmuureja."
Näin sanoen hän kumarsi hämmästyneelle kreivi Juhanalle ja Stig
Antinpojalle eikä tahtonut enää kuulla sanaakaan enempää.
Kreivi Juhana alkoi pari kertaa selitellä prinssille asian tärkeyttä,
ja mitenkä hän, olematta miksikään hyödyksi Niilo Ebbenpojalle ja hänen
puoluelaisilleen, tekisi itsensä onnettomaksi, ja mitenkä sellainen
tehoton uhka saattaisi hänelle koitua elinkautisvankeudeksi. Mutta
prinssi keskeytti hänet joka kerta totisen kieltävällä viittauksella,
sekä varmassa katseessaan että kasvojen ilmeessä tyyni ylevyys, joka
melkein hämmensi hänet.
"No niin, rakas ystäväni ja sukulaiseni", sanoi lopultakin lempeä
kreivi Juhana, yhä hymyillen tavallista hymyään. "Jos te siis
tahdotte joutua oman hienostuneen kunniantuntonne ja harvinaisen
jalomielisyyshaaveilunne marttyyriksi, jotka eivät sovellu tämän
maailman vaatimuksiin eikä siihen viisauteen, jota meidän aikamme
meiltä kaikilta vaatii, -- niin jätän minä teidät sillä toivomuksella,
että te ette liian tuskallisesti tarvitsisi tuntea sen vapauden ja
onnen kaipausta, jonka te itse olette luotanne työntänyt. Kunpa ne
ylevät unelmat, joissa te näytätte elävän, voisivat korvata teille
sen maailman ilon, jonka ylenkatsominen näyttää teille tuottavan
tyydytyksen".
"Miettikää tarkasti, herra prinssi", sanoi Stig Antinpoika. "Minä en
kehoittaisi teitä eikä ketään muutakaan Niilo Ebbenpojan ystävistä
viipymään tuntiakaan kauvempaa kreivi Henrikin vallassa. Hän on
vannonut kuoleman ja kadotuksen jokaiselle, joka puolustaa hänen isänsä
murhaajia. Huomenna hän antaa hirttää yhden Ebbenpojan kätyreistä --
ehkä kaksikin". Hän loi katseensa Sven Tröstiin.
"Pelastakaa tämä nuori mies, jos voitte, herra setä", pyysi prinssi
kääntyen kreivi Juhanaan, ja luoden osanottavan katseen Sven Tröstiin.
"Teidän ei tarvitse huolehtia vaikka henkeni olisi kysymyksessä.
Kertokaa veljelleni mitä olen sanonut. Tanskan ja hänen oman autuutensa
vuoksi, pyytäkää ettei hän pettäisi isänmaansa ylevämielistä
vapauttajaa. Minä toistan viimeisen kerran epäämättömän päätökseni:
minä en allekirjoita muodollista luopumista oikeudestani Tanskan
valtakuntaan enkä siihen valtikkaan, jonka minun nuorempi veljeni
on minulta anastanut, ennenkuin se suojelevana ojentautuu Tanskan
parhaimman ritarin yli. -- Jumalan haltuun."
Stig Antinpoika aukaisi vankilanoven ja huusi vartijaa, jonka jälkeen
hän ja kreivi Juhana kylmästi tervehtivät prinssiä ja poistuivat
tornihuoneesta.
Sven Tröst oli seisonut kauan kuin kuvapatsas ja katsellut sitä
hiljaista ylevyyttä ja itsensäkieltämystä, joka ilmeni Oton kirkkaassa
katseessa. Ihailun ja palavan rakkauden valtaamana hän polvistui hänen
jalkoihinsa ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Kiitos! Kiitos! Vaikka
se olisikin hyödytöntä, jalo ylevämielinen herra!" huudahti hän.
"Te pelastatte kuitenkin vankeudessanne Tanskan ja kuningashuoneen
kunnian. Vaikka uskollinen Niilo Ebbenpoika nyt tulisikin onnettomaksi,
samoinkuin te itse ja Tanskan suurimmat ja parhaimmat miehet, niin ei
kuitenkaan kukaan voi sanoa uskollisuuden ja kiitollisuuden kuolleen
tanskalaisista sydämistä."
Stig Antinpoika kutsui ulkopuolelta ankaralla äänellä Sven Tröstiä,
ja tämä kiirehti sieltä, saatuaan ensin ystävällisen kädenpuristuksen
prinssi Otolta ja ystävällisen päännyökäyksen vanhalta Arvilta, joka
seisoi hiljaa uuninnurkassa, mutta kasvot säteillen ylpeyttä ja iloa
rakkaan herransa vankilateosta, vaikka huolet sen seurauksista olivat
väistäneet jokaisen veripisaran hänen kurttuisilta poskiltaan.
* * * * *
"Nyt hänellä on tilaisuus päästä marttyyriksi ja saada aikaa uneksimaan
neljän seinän sisällä", sanoi kreivi Juhana säälivällä äänellä, kun
hän jälestäpäin seisoi Stig Antinpojan kanssa Rendsburgin linnan
parvekesalissa, jonne he odottivat kreivi Henrikkiä.
"Se on ikävä uutinen hänen veljelleen", sanoi Stig Antinpoika
miettiväisenä. "Sillä hän tahtoo vastenmielisesti näyttäytyä niin
ankaralta kuin välttämättömyys ja maan rauha vaativat."
"Te olette kuitenkin taidolla heittänyt arpanappulanne ja päässyt
helpolla asiasta, ritari Stig", huomautti kreivi Juhana, ja katseli
ovelaa, valtiomiestä viekkaasti hymyillen. "Te olitte suuren kreivi
Gerhardin ystävä ja olette pian uuden kuningas Valdemarin oikea käsi."
"Se on raukka, joka ei ui pinnalla ja pelasta mitä voi tässä
haaksirikossa!" kuiskasi ritari Stig itserakkaan näköisenä. "Mutta
tekin sen taidon ymmärrätte, herra kreivi. Te olette säilyttänyt vanhan
panttikirjeen, mihin olette ripustanut Femernin varmana sinettinä. Se
ei korvaa kuitenkaan teidän ansiotanne kruunuista ja valtakunnasta",
lisäsi hän mielistellen. "Niiden, jotka katsovat karsaasti meidän
välittäjätointamme, pitäisi ajatella, että oikeastaan juuri te olette
pelastanut Tanskan, eikä Ebbesen tai Bugge yhtä vähän kuin kukaan muu
noista moukista."
"Minä olen parhaan mukaan tukenut valtaistuinta", huomautti lempeä
kreivi. "Minun toivoakseni ei minun veljenpojillani yhtä vähän kuin
minun velipuolellani pitäisi olla minkäänlaista todellista syytä
moittia minua. Minä olisin onnellinen jos Otto vielä voitaisiin
pelastaa. Hänen haaveellisuutensa tuottaa hänelle kyllä ihailijoita.
Ehkä kuitenkin olisi viisainta, jos Niilo Ebbenpoika voitaisiin
pelastaa. Viisas hallitus ei milloinkaan ylenkatso kansan suosikkeja ja
typeriä ennakkoluuloja."
"Herra kreivi, olkoon lempeydelläkin määränsä. Jos ei Rauta-Henrik saa
tätä otusta väsyksiin asti ajettavakseen, niin millä luulette meidän
muuten saavan hänet kesytetyksi?" kuiskasi Stig Antinpoika ja katseli
ovelle. "Puolustakoon Niilo Ebbenpoika omin päin, mitä hän omin päin
uhkarohkeasti alkoi. Se ruhtinas, joka haluaa istua turvallisesti
valtaistuimella, ei ala juhlaa julistamalla ruhtinasmurhaajalle rauhaa."
"Sama oli myöskin piispa Svenin mielipide, vaikka hän sydämestään sääli
tuota uhkarohkeaa. Te ette taida sitä kovinkaan surra. Teillä on vanhaa
kaunaa tuota raakaa Bruutusta kohtaan."
"Sitä en tahdo kieltää. Mutta ei senvuoksi, vaan koska se minun täyden
vakaumukseni mukaan on maalle hyödyllisintä, niin äänestän minä hänen
häviötään --"
"Kas tuolla", huudahti kreivi Juhana katsoen alas linnanpihalle,
"tuolla kulkee Ebbesenin sisarenpoika kreivi Henrikin ohi eikä edes
tervehdi häntä. Oletteko miettinyt mitä uskallatte suojellessanne
täällä tuota ihmistä? Huomasitteko miten terävän katseen kreivi loi
sekä teihin että häneen, join hän tunsi hänen mustan seuralaisensa ja
antoi vangita hänet yhtenä murhaajista?"
"Jos hänet hirtetään, on se hänen asiansa; sen hän on jo kauan
ansainnut, senkin heittiö", murisi Stig Antinpoika, luoden nopean
katseen ikkunasta pihalle. "Mitä sillä narrilla on täällä tekemistä?
Katsokaamme kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa."
He poistuivat molemmat nopeasti parvekesalista.
Keskellä linnanpihaa seisoi synkkä kreivi Henrik käsi isänsä miekalla
ja kuuluisa madonnankuva riippuen mustalla rintahaarniskalla. Hän
jakoi käskyjä linnanvoudille ja hänen väelleen. Hänen sotaratsunsa
odotti satuloituna linnanportilla, ja joukko rautapukuisia ratsumiehiä
odotteli vaieten ja vakavina tallin edessä. Sven Tröst astui kuin
uneksien pihan poikki, hän näytti aivan vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
Mutta kreivi Henrikin katse osui häneen ankaran epäluuloisena. Nyt
astui kreivi Juhana hänen luokseen ja koetti vetää kreivin huomion
puoleensa puhumalla hänelle vangitusta prinssistä. Hän kuvasi prinssin
kieltäytymisen vapautus-ehtojen täyttämisestä mitä kauniimmassa
valossa, jonkinlaisena haaveellisena mielijohteena, joka pian
voitettaisiin. Kreivi Henrik kuunteli häntä mitään vastaamatta, hänen
katseensa oli yhä kiintynyt Sven Tröstiin.
"Minun kuninkaani nimessä", huusi nyt Stig Antinpoika kovalla ja
ankaralla äänellä miehilleen, viitaten Sven Tröstiin. "Sitokaa minun
karannut aseenkantajani tuolla! Vartioikaa häntä tarkasti! Hän oli
osallinen salaliitossa kuningas Kristofferia vastaan. Senvuoksi
joutukoon hän meidän kuninkaamme tuomittavaksi. Nyt kai aikonee hän
etsiä täältä suojaa."
Ritari Stigin miehet täyttivät herransa käskyn, ja Sven Tröst katseli
ihmetellen Stig Antinpoikaa, mutta huomasi hänen tarkoituksensa ja
antoi tyynesti sitoa itsensä.
"Anteeksi ankaruus, jota olen pakoitettu käyttämään teidän linnassanne
minun kuninkaani vihollista kohtaan, herra kreivi", sanoi Stig
Antinpoika kääntyen kohteliaasti kreivi Henrikin puoleen. "Samaa
takaa-ajo-oikeutta, jonka Lübeckin liitto on suonut teille teidän
isänne kataliin murhaajiin nähden, olisi minun kuninkaani sallittava
käyttää niitä kohtaan, jotka ovat pettäneet ja ahdistaneet hänen
onnetonta isäänsä."
"Hm! Ettekö itse olleet yksi heistä?" mutisi kreivi Henrik säpsähtäen.
"Eiköhän teidän aseenkantajanne silloin toiminut teidän käskystänne.
-- Mutta olettehan te valtiomies, herra marski. Tietänette kai mitä
teette. Teidän tuomio-oikeutenne ei kuulu minuun. Ei ainoakaan petturi
löydä turvaa minun luonani." Kreivi Henrikin epäluulo Sven Tröstiä
kohtaan näytti häipyneen, eikä hän sen enempää välittänyt hänestä,
"Hirttäkää se musta koira tuonne ikkunan alle, ennenkuin huomisaamun
messuun soitetaan!" ärjäsi hän linnanvoudille, noustessaan ratsunsa
selkään. "Ei hän tarvitse pappia eikä sakramenttia."
Kreivi Juhana ja Stig Antinpoika nousivat nyt ratsujensa selkään
jättäen Rendsburgin seurueineen, jonka joukossa myöskin Sven Tröst
oli. Heti kaupungin ulkopuolella erosi kreivi Henrik ja hänen synkkä
sotilasjoukkonsa vaieten ja salaperäisesti heistä, eikä kukaan tiennyt
minne he menivät. "Hänellä on varmasti uusi kostontuuma mielessä",
kuiskasi kreivi Juhana. "Ja me saamme nähdä, että hän rikkoo liiton
niin pian kun se on hänelle eduksi."
"Niin kauan kuin Niilo Ebbenpoika on kostamatta, hänellä tuskin on
tärkeämpiä asioita mielessä," vastasi ritari Stig. "Meidän pitää
itse voida pitää hänet aisoissa ennenkuin hän on lopettanut sen
verikoirametsästyksen, mihin annoimme hänelle apua." Stig Antinpojan
viittauksesta irroitettiin Sven Tröst kahleistaan, ja hän seurasi
molempia Slesvigiin, Gottorpin linnaan.
Seuraavana aamuna, ennenkuin vielä soitettiin messuun Rendsburgissa,
kuuli vanha Arvi Smålantilainen, prinssin vielä nukkuessa, omituista
liikettä vankilan rautaristikon takaa. Hän kuuli myöskin ankaran
linnanvoudin äänen: "Hinatkaa ylemmäs, senkin elukka, olkoon vaikka
itse paholainen!" senjälkeen kuului melua ja miesten raakaa naurun
rähmää. Arvi arveli hirttämisen olevan tekeillä eikä halunnut katsoa
ulos ikkunasta. Kamalaa naurua jatkui yhä linnanvoudin uudistaessa
käskyänsä. "Elkää puhelko, miehet! Meidän armollista herraamme on
toteltava täsmällisesti, ja hän on oikeassa; musta peto ei ole papin
eikä ehtoollisen tarpeessa."
"Se puree!" huusivat jotkut. -- "Joutukaa!" huusivat toiset.
"Paholainen se on -- noitaukko. Sen me kyllä tiedämme -- se on hänen
vanhoja keinojaan --. Vetäkää!"
Arvid oli nyt kuulevinaan kamalan äänen, niin kuin hirtetty ihminen
korisisi ja potkisi torninseinään. Lopultakin hän katsoi ulos ja näki
ikkunan alla riippuvan suuren koiran. Se oli kreivi Gerhardin vanha
koira, joka oli löydetty Mustan Svenin kaularaudasta koiravankilasta
viekkaan uskalikon asemasta, jota ei löydetty mistään koko linnasta.
Sensijaan oli kreivi Henrikin paras hevonen kadonnut, eikä kukaan ollut
lähtenyt uskaliasta karkuria takaa-ajamaan. Karkeasti sadatellen ja
taikauskoisen pelon valtaamana pani linnanvouti täytäntöön ankaran
linnanherran hirttämiskäskyn.