Myöskin Rendsburgissa julistivat kirkonkellot maan yleistä surua
Holsteinin kuuluisimman ruhtinaan kuoleman johdosta. Kaikkein
lujimmassa linnan vankitornissa istui täällä Tanskan prinssi Otto
synkässä, holvatussa huoneessa muuriin kiinninaulatun pöydän ääressä,
jolle lankesi ainoastaan muutamia valonsäteitä ristikon läpi muurin
syvennyksessä. Vastapäätä häntä seisoi iäkäs herra, jolla oli
saksalaisen veljeskunnan risti mustalla takillaan ja hartioilla valkea
viitta, jossa oli sama veljeskunnan merkki. Hän oli veljeskunnan
suurmestari, veli Henrik Thurseneläinen, ensimäinen vieras, joka
seitsemään vuoteen oli päässyt prinssin luokse. Takan ääressä
oli polvillaan vanha, harmaapartainen palvelija, joka puhalteli
hiilustaan lämmittääkseen kosteata tornihuonetta. Se oli vanha Arvi
Smålantilainen, joka oli etsinyt herransa ja saanut luvan jakaa hänen
vankeutensa pitääkseen huolta hänen persoonallisesta palvelemisestaan.
Prinssin kasvot olivat kalpeat, mutta lempeät ja tyynet. Pöydällä oli
suljettu evankeliumi mustissa samettikansissa, ja joka oli merkitty
saksalaisen veljeskunnan sinetillä, sekä avattu käsikirjoitus, joka
sisälsi hengellisen ritarikunnan sääntöjä ja muutamia historiallisia
kertomuksia veljeskunnan urotöistä pakanallisissa maissa, ynnä
innostuneita kuvauksia sen ansioista ja ylevistä suunnitelmista.
Prinssi piti käsivarttaan avatulla käsikirjoituksella ja kuunteli
hyväntahtoisen tarkkaavasti suurmestarin puhetta. Tämä oli pitkä herra,
jossa kirkonmiehen hengelliseen arvokkuuteen oli yhtynyt ritarin
kohteliaisuus ja hienon hovimiehen valtioviisas varovaisuus. "Minusta
on hauskaa, korkeasyntyinen herra", sanoi hän kohteliaasti kumartaen,
"huomata teidät niin suosiolliseksi meidän pyhää veljestöämme ja
sen suuria suunnitelmia kohtaan, jotka te nyt tästä minun halvasta
kirjoituksestani tarpeeksi tunnette".
"Istukaa, kunnioitettava isä ja herra", keskeytti hänet prinssi. "Minä
en jaksa itse seisoa. Raittiin ilman puute alkaa riistää minulta
nuoruudenvoimani".
"Sallikaa minun jäädä seisomaan kuten sopii minun ruhtinaallisen
herrani läsnäollessa", vastasi suurmestari kunnioittavasti. "Jumala
suokoon, että minä aikaisemmin olisin päässyt teidän armoanne
tapaamaan. Tiedoillani teidän kristillisestä mielialastanne ja
hurskaasta alistuvaisuudestanne, jota minä teidän ajatustavassanne
kunnioitan, olisin minä ehkä voinut auttaa keisaria ja teidän
sukulaisianne teidän vapautenne saavuttamiseksi. Minun pieni
vaikutukseni olisi kai saattanut hankkia voimakkaan sanan pyhältä
isältä ja se olisi tuskin ollut ilman vaikutusta. Huolimatta
taipumattomuudestaan maallisissa asioissa, oli teidän mahtava
vihollisenne kuitenkin aina yhtä kuuliainen kirkon poika, kuin hän
oli harras taivaallisen armon ja kirkkauden kuningattaren palvelija.
Kuulkaa, nyt soivat kuolinkellot hänen sielulleen, jalosukuinen
herra. Jos te vielä kannatte kaunaa häntä kohtaan, senvuoksi että hän
oli niin kova teille, niin varmasti nämä säveleet muuttavat vihanne
hurskaiksi rukouksiksi hänen sielunsa puolesta. Ainoastaan sellaisessa
anteeksi antavassa mielialassa te voitte täysin tunnustaa meidän
itsensä kieltävän seuramme hengen, joka itse ei vaadi maailman mahtia,
rikkautta ja ihanuutta, vaan, jolla on ainoastaan Jumalan valtakunta ja
harhaanjohdettujen ihmisten autuus päämääränään."
"Herramme ja tuomarimme olkoon lempeämpi kuollutta vihollistani
vastaan, kuin Geert oli Tanskaa ja minua kohtaan", sanoi prinssi
huoahtaen ja risti kätensä. "Hänen kauhea loppunsa on järkyttänyt
minua", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "mutta hänen nopea kuolemansa on
osoittanut, että Hän, joka ikuisesti hallitsee kansakuntien kohtaloja,
ei tarvitse ruhtinaiden ja suurten herrojen apua täyttääkseen
vanhurskaat tuomionsa. Näettekö, kunnioitettava isä, tämä Jumalan
tuomio, joka niin selvästi tuli ilmi mahtavan tyrannin kuolemassa,
sillä aikaa kun minä istuin voimattomana hänen vankitornissaan, on
antanut suurinta tukea kauan minussa eläneelle ajatukselle, jota
teidän ilmoituksenne ja hurskas intonne myöskin vahvistavat. Maailma
ei tarvitse minua, sen minä olen nähnyt. Jos Tanskan kansa, kuten
te sanotte, nyt tahtoo antaa kruunun nuoremmalle veljelleni, ja jos
hänellä on voimaa ja kutsumusta kantaa sitä Jumalalle ja maailmalle
kunniaksi -- niin kuulun minä Jumalan nimessä teille."
Prinssin näin puhuessa kohosi Arvi Smålantilainen levottoman näköisenä
takan vierestä, kasvoillaan surullisen pyytävä ilme, ja hän väänteli
suuria käsiään ja pudisteli päätään. Mutta prinssi ei huomannut
häntä. Suurmestari huomasi kuitenkin vanhuksen omituiset liikkeet ja
asettui hänen ja prinssi Oton väliin. "Lausukaa lupaus, jalosukuinen
herra", sanoi hän nopeasti. "Tuossa on evankeliumi. Elkää antako
jumalisen aikeenne raueta. Vahvistakaa se isänmaanne menestyksen ja
sielunrauhanne tähden valalla, joka tosin minuun ja veljeskuntaani
nähden on turha. Miten sanomattoman rakasta meille olisikin kerran
voida syleillä niin jaloa ruhtinasta vapaana veljestön jäsenenä ja
taistelutoverina Jumalan ja totuuden valtakunnan puolesta."
Prinssi kavahti ylös innolla ja kiivaudella, joka todisti vangin
rasittuneita ja kiihtyneitä hermoja. Hän nosti päätään ja kohotti
hurskaan katseensa vankilan kattoon, vanhan Arvin turhaan uudistaessa
varoittavat ja levottomat ilmeensä. "Kaikkitietävä Jumala on minun
todistajani", sanoi Otto käsi rinnallaan, "että se, mitä minä tänä
hetkenä päätän, ei tapahdu minkään ajallisen edun toivossa, ei edes
vapauteni toivossa, vaan Jumalan ja ikuisen autuuden tähden Tanskanmaan
ja rakkaan veljeni onneksi. Minä lupaan ja lausun teille siis, arvoisa
isä ja herra, että minä tahdon, vaatimatta mitään ajallisia tiluksia
ja hallitusalueita, kerran astua teidän pyhään veljeskuntaanne
taistelemaan teidän kanssanne ristin alla Jumalan kunnian puolesta, jos
minä vain saan elää ja taas hengittää Jumalan raitista ilmaa näiden
vankilanmuurien ulkopuolella. Ottakaa vastaan tämä minun vapaaehtoinen
lupaukseni. Minä säilytän sen teidän käsiinne ja sieluunne, sormeni
pyhän evankeliumin päällä. Minä olen teidän ja veljeskunnan palvelija,
koska näen Tanskanmaan onnellisesti vapautetuksi ilman minuakin".
"Amen! Niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa teitä auttakoon!"
lisäsi suurmestari juhlallisella äänellä ja hänen silmänsä loistivat
ilosta, kun hän asetti lujasti kätensä prinssin kädelle raamatun
päälle. "Minä vastaanotan teidän peruuttamattoman lupauksenne
kaikkivoivan Jumalan ja pyhän veljeskuntamme nimessä. Kas niin,
nyt vasta voin minä istua teidän kanssanne kuin tuleva veli ja
palvelustoveri ristin ja minulle uskotun lipun alla", jatkoi hän
tuttavallisella äänellä ja istuutui. "Nyt minä tahdon myöskin selittää
teille sen, jota olette pitänyt melkein ihmetyönä, nimittäin kuinka
minulle oli mahdollista päästä teidän luoksenne tänne, ja kuinka minä
tässä halvassa kirjoituksessani ja todenmukaisessa todistuksessani
pyhästä veljeskunnastamme saatoin antaa teille viittauksen korkeammalta
lähettiläältä, jota te näytitte odottavan. Ilman ajattelua ja tietoa
ovat kaikki mielijohteemme haaveilua, herrani ja veljeni; myöskin
kaikkein pyhin ja korkein ilmestyy meille ainoastaan luonnollisissa
olosuhteissa. Teidän hurskas mielenlaatunne on kauan ollut minulle
tuttu, ja se minkä te nyt niin olette päättänyt, on kauan ollut
keisarin ja teidän sukulaistenne hartain toivo."
"Mitä?" kysyi prinssi hätkähtäen. "Ettekö te olekaan tullut tänne
omasta halustanne, Hengen hurskaan mielijohteen takia, josta te niin
ylevämielisesti puhuitte, vaan keisarin, tai jopa lankoni ja veljeni
maallisena lähettiläänä?"
"Vaikka ei aivan suoraan, niin ainakin epäsuorasti, tuleva herra ja
veljeni ja ystäväni", vastasi suurmestari hieman hämillään ja hän
näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon. "Kaikkein hurskaimmat ja
jumalisimmatkin aikomukset", jatkoi hän ja rykäisi, "ovat määrätyssä
suhteessa maailmaan ja usein riippuvaiset ulkonaisen elämän
tapauksista. Meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuus on myöskin
yhdistää maailmallinen viisaus hurskauteen, eikä unohtaa sitä, mikä
edistää kansojen ja valtakuntien ajallista etua, vaikka meillä
pääasiallisesti onkin niiden ikuinen pelastus ja autuus päämääränämme.
Elkää siis ymmärtäkö minua väärin, jalo herra, kun minä avomielisesti
tunnustan, että maalliset sivutarkoitukset ovat osaksi aiheuttaneet
tämän käyntini. Mutta on kysymyksessä niinhyvin teidän omanne kuin
muiden ajallinen etu. Teidän ylevään ajatustapaanne ovat sukulaisenne
ja ystävänne aina perustaneet rakkaan isänmaanne pelastuksen ja teidän
oman vapautuksenne tästä vankilasta. Sentähden annettiin minulle
tavallaan tehtäväksi vakuuttaa, ystävänne ja vihollisenne teidän
itsensäkieltävästä mielialastanne, mitä tulee arvoituksentapaiseen
vallanperimysoikeuteen, josta teidän luopumisenne on korkeiden
herrojen neuvostossa tullut rauhanneuvottelujen ehdoksi. Ilman niin
valtioviisasta tarkoitusta ei ankara kreivi Gerhard olisi koskaan
suostunut minun jumaliseen aikeeseeni tavata teitä täällä. Mutta
kiihtynyt mieliala, johonka hänen poikansa ovat hänen kuolemansa
johdosta joutuneet, tekee nyt tyhjäksi kaikki edellisten neuvottelujen
hedelmät ja ehkä vielä lisää teidän tilanne tukaluutta, jollen minä voi
väistää vaaraa ilmoittamalla teidän hurskaan lupauksenne."
"Minun vapauteni ehkä elämänikin on syntisten ihmisten vallassa",
huudahti prinssi erittäin kiihtyneenä ja nousi ylös kiivaasti, "sen
minä tiedän; mutta minä en luullut ystäviäni ja vihollisiani niin
julkeiksi, että he tahtoisivat hallita sieluani ja vapaata tahtoani.
Sen mukaan, mitä minä nyt kuulen, herra suurmestari, on teidän
hurskaalla käynnillänne ollut valtioviisas tarkoitus, jonka te tähän
saakka olette epärehellisesti minulta salannut. Se oli siis keisarin ja
minun lankoni, niin jopa rakkaan veljenikin toivo, että te ottaisitte
minusta selvän ja houkuttelisitte minulta sen luopumisen lupauksen,
jolla vapaasta tahdostani tehdyllä uhrauksella minä aioin hämmästyttää
heitä ja jota minä pidin sieluni puhtaimpana ajatuksena, enkä suinkaan
uhkausten pelosta ja vierasten vaikutteiden tai ystävien ja vihollisten
valtioviisauden johdosta tehtynä päätöksenä."
"Teidän tyytymättömyytenne surettaa minua, prinssini", vastasi
suurmestari, joka myöskin oli noussut seisomaan. "Se osoittaa minulle
teidän sielussanne heikkoudenvarjon, josta minä luulin teidät vapaaksi.
Totinen itsensä kieltäytyminen ei vaadi mitään maailmalta, ei edes
itsenäisen olemassaolon kunniaa. Etten minä ennemmin ole maininnut
yhteyttä minun ja teidän ystävienne toivomuksen ja sen välillä mitä
te itse hiljaisessa, jumalisessa mielessänne olette päättänyt ja
jonka te nyt olette pyhällä lupauksella vahvistanut, se ei ole, kuten
te luulette, tapahtunut vilpistä, vaan juuri nöyryydestä teidän
kristillistä ja siveellistä vapauttanne kohtaan ja kunnioituksesta
meidän pyhään asiaamme, joka on kaikkien maallisten tarkoitusperien
yläpuolella. Jumalan kirkon ja pyhän veljeskuntamme asioiden tähden
täytyy jokaisen maallisen tarkoituksen väistyä; siis nyt vasta, kun
minä olen vastaanottanut teidän hurskaan, peruuttamattoman lupauksenne,
voin minä kertoa sen yhtäpitäväisyyden viisaan valtiotaidon ja
teidän ystävienne ja sukulaistenne suunnitelmien kanssa, jotta te
itse julkisen asiakirjan avulla voisitte tehdä päätöksenne hedelmää
kantavaksi."
"Te olette kuullut minun lupaukseni", vastasi prinssi kylmästi.
"Käyttäkää sitä sillä lailla, kuin luulette voivanne vastata siitä
Jumalalle ja omalletunnollenne; mutta elkää odottako minulta
askeltakaan teidän suunnitelmienne hyväksi. Minä en lupaudu ihmisille
enkä paholaisille. Siitä heikkoudesta, jonka te luulette keksineenne
minun sielussani, olen minä ylpeä. Minä olisin totisesti kurja vanki,
jos minä voisin tuntea itseni henkisesti sidotuksi, tuntematta
surkuttelua ja halveksumista niitä keinoja kohtaan, joilla minut on
tahdottu kietoa. Sanokaa minulle kuitenkin, ennenkuin te jätätte
minut", lisäsi hän katkeran surumielisesti, "eikö teillä ole minulle
yhtään ystävällistä sanaa niiltä ystäviltä ja sukulaisilta, jotka
antoivat teille tehtäväksi vaikuttaa minun mieleeni ja vapaaseen
tahtooni? Minä en ole nyt seitsemään pitkään vuoteen kuullut sanaakaan
veljeltäsi ja langoltani. Että minun rakas sisareni, markkreivitär, on
kuollut suruun isäni ja minun onnettomuuden johdosta, on ainoa tieto,
joka minulle on annettu."
"Minulla on rakkaimmat terveiset teidän langoltanne markkreiviltä
ynnä teidän korkeasti ruhtinaalliselta herra veljeltänne", vastasi
suurmestari kohteliaasti kumartaen. "Kaikki, mitä voidaan tehdä
vapautenne puolesta, on oleva heille erittäin tärkeätä, ja minä voisin
antaa teille parhaita toiveita siinä suhteessa, jos te ette ainoastaan
sallisi minun ilmoittaa sekä vihollisillenne, että ystävillenne,
mitä te niin hurskaasti olette päättänyt ja luvannut, vaan myöskin
saattaisitte antaa siitä epäluuloiselle ja varovaiselle maailmalle
näkyväisen todistuksen. Teidän tarvitsee ainoastaan allekirjoittaa ja
sinetillä varustaa nämä sanat." Näin sanoen otti hän esiin kirjoitetun
pergamenttilehden.
"Ei koskaan!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti. "Minä en vaadi
mitään salattavan, en edes heikkouttanikaan, josta te minua moititte.
Päätöstäni minä en kadu; se tuli minun sieluni sisimmästä ja on
seitsemänä vuonna ollut minun paras ajatukseni. Te ette ole sitä
herättänyt, ainoastaan pukenut sen sanoihin ja muotoon itseni ja
Jumalan edessä. Se, mikä minua suututtaa, on sen saastan ajatteleminen,
joka tahraa kaiken inhimillisen, niin että minun parhaimman ja
puhtaimman aikeeni piti tulla maailmaan teidän valtioviisautenne
likaisten salakäytävien kautta. Se ajatus on minulle tuskallinen, että
oma lihallinen veljeni, jolle minä vapaaehtoisesti olisin uhrannut
jokaisen maallisen mahdin ja arvon ajatuksen, on tehnyt tämän uhrin,
veljesrakkautensa ja mahdollisen vapautumiseni ehdoksi, samalla itse
tahtoen nousta valtaistuimelle, johon minulla olisi suurempi oikeus."
"Nuo sanat, jotka te nyt lausutte, eivät ole koskaan tulleet minun
huuliltani, ylhäinen herra", vastasi suurmestari hämillään. "Niin
ei myöskään lueta asiakirjassa, joka on minun mukanani. Te olette
tehnyt väärän johtopäätöksen minun sanoistani. Niinpaljon kuin minä
tunnen teidän korkeasti ruhtinaallisen veljenne ajatustapaa, tuntee
hän hellintä veljesrakkautta teitä kohtaan, vaikka hän onkin liian
valtioviisas ollakseen näkemättä, että teidän muodollisen luopumisenne
täytyy olla niinhyvin teidän oman vapautenne kuin hänen turvallisen
valtaistuimelle nousunsa ehto."
"Hyvä!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti katseessaan ylpeän päättävä
ilme. "Te olette kuullut minun sanani ja ehdonalaisen lupaukseni. Mutta
ennemmin haluan minä kuolla tähän vankilaan, kuin koskaan antaisin
ainoatakaan kirjoitettua sanaa siitä, mitä minä näiden muurien sisällä
olen luvannut Jumalalle ja itselleni. Antakaa heidän murhata minut
tänne, jos tahtovat ja uskaltavat. Tanskan prinssi Otto ei koskaan
alennu neuvottelemaan itsekkäiden ystävien tahi vihollisten kanssa
omasta vapaudestaan, elämästään tai kunniastaan. Sanokaa se heille,
jotka ovat lähettäneet teidät!"
Näin sanoen käänsi hän suurmestarille selkänsä ja soitti kelloa.
Vankilan ovi avattiin ulkoapäin ja vartija astui sisään. Saksalaisen
ritarikunnan suurmestari piilotti nopeasti esilleotetun asiakirjan ynnä
raamatun valkean viittansa alle ja jätti vangitun prinssin kumartaen
äänettömästi ja kunnioittavasti, jonka jälkeen vankilan ovi jälleen
sulettiin hänen jälkeensä.
"Arvi, vanha Arvi!" huudahti prinssi syvästi järkytettynä ja heittäytyi
vanhan palvelijan syliin. "Nyt sinä olet ainoaa ihmissielu maailmassa,
johon minä voin luottaa. Tästä hetkestä lähtien täytyy sinun olla minun
viimeinen ystäväni ja veljeni, näiden vankilanmuurien ulkopuolella ei
minulla ole ketään -- ei ketään. Se mies, joka nyt lähti minun luotani,
vastaanotti ainoastaan minun kieltäytymiseni kruunusta ja kaikesta
maallisesta onnesta; mutta jollei minulla olisi sinua silmieni edessä,
olisi hän vienyt mukanaan minun uskoni kaikkeen rehellisyyteen ja
rakkauteen maailmassa."
"Ah, jalo nuori herra!" huokasi vanhus suudellen hänen kättään.
"Miksi en minä uskaltanut puhua kovaa ja varoittaa teitä? Miksi te
ette huomannut minun sieluntuskaani ja sydämeni nöyrää pyyntöä, kun
te annoitte houkutella itseltänne tuon surkuteltavan lupauksen?
Sellainen veljeskunnanritari ei saa edes mennä naimisiin ja lisätä
ihmissukua. Sanokaa nyt minulle vaan yksi asia herra", jatkoi hän ja
rypisti leveätä otsaansa, "aiotteko te pitää tämän lupauksen kun kerran
pääsette vapaaksi? Ettekö tahdo antaa pyhän isän vapauttaa itseänne
siitä ja tehdä sitä tehottomaksi?"
"Kuinka sinä saatat kysyä niin, Arvi?" kysyi prinssi ja otti askeleen
taapäin. "Luuletko sinä, että maan päällä ei ole yhtä ainoata
ruhtinasta, joka pysyisi uskossaan ja lupauksessaan ja pitäisi sitä
valaa, pyhänä, jonka hän vannoi sydämessään".
"Suokaa anteeksi minun epäilykseni, herra prinssi", huudahti Arvi
ankarasti liikutettuna ja syleili hänen polviaan. "Minä olen monta
kertaa nähnyt suuret hädässä ja onnettomuudessa; mutta, lukuunottamatta
teitä ja pientä kuningastani Maunu Birgerinpoikaa, en minä ole ketään
heistä nähnyt niin hurskaana ja suurena onnettomuudessaan. Hän rukoili
vihollistensa puolesta, kun heidän piti hakata hänen kaunis päänsä
Pyhänhengen saarella."
"Minä en uskalla luvata, että sinä saat nähdä minut niin hurskaana,
Arvi," vastasi prinssi. "Sillä minulle on usein ollut vaikeata
tukahduttaa mielessäni katkeruus vihollisiani kohtaan, ja tänään olen
minä ollut vähällä vihata ja halveksia ystäviäni."
"Kuuteen vuoteen en minä ole kuullut teidän lausuvan, kovaa ja
kohtuutonta sanaa vihollisistanne, ja nyt olette te kadottanut uskonne
ystävienne ja sukulaistenne uskollisuuteen ja rakkauteen ja kuitenkin
--"
"Kuitenkaan en minä tahdo rikkoa valaani", keskeytti prinssi hänet
hymyillen. "Pidätkö sinä sitä niin suurena ja ihailtavana? -- Ehkä minä
teen kuitenkin veljelleni vääryyttä", jatkoi hän tyynemmin. "Minähän en
lukenut sitä onnettomuutta tuovaa asiakirjaa. Hän tietää kyllä, miten
suuresti minä olen rakastanut häntä ja Tanskaa. Saattoiko veli Valdemar
pelätä, että minä tultuani vapaaksi koskaan voisin herättää sisällisen
sodan, ja taistella oman äitini pojan kanssa verisestä kruunusta."
"Sellainen ei ole uutta meidän aikanamme, herra prinssi", sanoi
vanha Arvi syvästi huoahtaen. "Ruhtinasten veljesrakkaus on monta
kertaa julmuutta, sen minä olen nähnyt. Mutta mitä veljenne teistä
mahtaneekaan ajatella, niin uskokaa te vain hyvää hänestä niin kauan
kuin te voitte, jalo herra. Hänhän on itsekin vielä maanpakolainen
ja avuton. Hänen vikansa ei varmastikaan saata olla, että te olette
istunut täällä niin kauan, ja nyt kai täytyy hänen noudattaa mahtavien
neuvoa, jotka tahtovat auttaa häntä valtaistuimelle. Katsokaa, nyt
ratsastavat vieraat täältä", jatkoi hän katsellen vankilanristikon
läpi. "Tuolla on kaksi ylhäistä herraa saksalaisen suurmestarin
seurana. Jos minä näen oikein, niin on toinen teidän setänne, lempeä
kreivi Juhana."
"Hänen lempeytensä on siis myöskin mukana neuvostossa pohtimassa
minun kohtaloani", sanoi prinssi syvään huoahtaen. "Minun isäni
kertoi hänestä aivan eriskummallisia juttuja kuolinvuoteellaan."
Prinssi heittäytyi syvissä mietteissä sängylleen; mutta Arvi jäi
seisomaan ristikon ääreen ikkunan syvennyksessä ja katseli kauan mitä
linnanpihalla tapahtui.