Ei mikään ollut näinä päivinä tavallisempaa Slesvigissä ja Holsteinissa
kuin pakenevat "Grunzhovit" tai keveästi asestetut westfalilaiset
ja reiniläiset palkkasoturit, jotka olivat olleet kreivi Geertin
palveluksessa, ja jotka nyt suurempina tai pienempinä joukkoina
vaelsivat näiden seutujen kautta ja todensivat huhut kreivin kuolemasta
ja hänen sotajoukkojensa hajaannuksesta. Eräässä majatalossa Eiderin
Holsteinin puoleisella rannalla, jossa tiet Rendsburgista, Izehoesta
ja Segebergistä yhtyivät, istui kuudentoista miehen joukko sellaisia
palkkasotureita juomapöydän ääressä tuvassa, joka samalla kertaa
oli kyökkinä, tallina ja asuinhuoneena. Heidän hevosensa söivät
apetta samassa suuressa tuvassa yhdessä kotieläinten kanssa, ja savu
löysi tiensä ulos avonaisesta parresta ja katosta. Lieden loimu ja
öljylamppu pöydällä valaisivat suurta ihmisten ja eläinten seuraa.
Monet kirkkaat kupariastiat todistivat omistajan rikkautta, ja
nautaeläinten edessä taipuivat heinäparret rehujen painosta. Paksu
kapakanisäntä kaatoi ahkerasti vieraille ja kuunteli osaanottavasti
ja uteliaasti keskustelua. He olivat irroittaneet keihäänpituiset
miekkansa ja asettaneet sotanuijansa juomapöydälle oluthaarikkojen
väliin ja ojensivat itsensä penkeille, veltosti lepäillen suurten
nyyttiensä päällä, jotka sisälsivät Juutilaisista herraskartanoista
ja osaksi kirkoista ja luostareista varastettua tavaraa. Eräs heistä
oli ottanut esiin kullatun alttarikalkin, josta hän röyhkeästi ja
ylimielisen voitonylpeästi joi oluttaan ja samalla kovaäänisesti johti
puhetta. Se oli westfalilainen veteraani, jolla oli äärettömän pitkä
parta, joka pitkinä palmikkoina riippui hänen rintahaarniskalleen; hän
näytti siltä, kuin saattaisi hän olla koko joukon isä, ja hänen hurjat
kulkurinkasvonsa olivat niin täynnä arpia ja raamuja ettei niihin
enempää olisi sopinut.
"Nyt me olemme peloittaneet senkin kansan", murisi westfalilainen
käheällä äänellä ja asetti tyhjennetyn alttarikalkin pöydälle niin että
helisi. "Ne ovat kuitenkin halpaa kerjäläisjoukkoa nämä tanskalaiset ja
ahneita he ovat kuin sudet. Minä en koskaan enää anna värvätä itseäni
näitä verikoiria vastaan. Jos minä en toisinaan olisi kuunnellut messua
ja ottanut palkkaamme Jumalan lahjana hurskailta papeilta, olisimme
me Herra paratkoon, tulleet maasta veijareina ja heittiöinä. Lihavan
saaliin, jonka kreivi lupasi meille rantamaasta, saatamme me helposti
laskea."
"Jollemme olisi ottaneet omin lupimme palveluksesta eroa, niin
olisi täällä ehkä ollut lisää kalastettavaa," huomautti eräs pitkä
kierosilmäinen mies, jonka asetakin poimuista pisti esiin hopearisti.
"Sanotaanhan, että nuoret kreivit heti tahtovat värvätä uuden
sotajoukon tanskalaisia vastaan."
"Viis niistä kukonpojista", veteraani mutisi. "Mistäpä he saisivat
palkan? Jollei vanha sotakukko kerran voinut haalia kokoon meidän
palkkaamme tanskalaisilta lantakasoilta, vaan sai mennä hautaan meidän
velallisenamme, mitä voisivat pojat saada aikaan. Narri se on, joka
tästä lähtien aikoo palvella sanoista ja tyhjistä lupauksista. Ei,
palkka ensin, toverit -- taskussa tai kaulassa -- ja sitten tapellaan
sen puolesta kuin kunnon miehet, kas siinä on meininkiä. Mitä muuten
saisi elämästään, kun herrainpalveluksessa pääsee helvettiin?
Isomahtiset herrat lupaavat aina kultaa ja vihreitä metsiä, kun he
tarvitsevat meitä. Mutta ennenkuin he maksavat sotanuijat, joilla
täytyy voittaa maita ja valtakuntia heille, voi heidän mahtinsa ja
suuruutensa aivan äkkiä olla lopussa, ja mitä muuta jää meille vapaille
sotamiehille silloin kuin naarmuja ja pitkä nenä? Suuri kreivi oli
helvetillinen mies, se on totta, eikä ollut koskaan hyvä nyhtää hiuksia
hänen päästään, mutta kuinka korkealla hän päätään kantoikin, se oli
kuitenkin liika löyhällä Randersissa."
"Se ei ole koskaan voinut tapahtua oikealla tavalla, toverit",
huomautti eräs reiniläinen palkkasoturi, joka oli koristanut
aselakkinsa turbaanin tapaiseksi punaisella alttariliinasta reväistyllä
samettipalasella. "Koska on ennen kuultu, että niin suuri ja
mahtava sotaherra on tapettu keskellä leiriään, niin monen tuhannen
sotamiehen keskellä, ja sen teki yksi ainoa ritari apunaan kourallinen
uskalikkoja. Siinä oli noituutta mukana, sen puolesta uskallan minä
vaikka kaulani. -- Muistatteko te sitä mustaa pitkää miestä, joka
ennusti meille kaikille kuolemaa ja onnettomuutta. Paalumetsässä? Hän,
jonka kreivi tahtoi hirtättää, kun metsä muuttuisi vihreäksi. Sanotaan
hänen noituneen vihollisen sekä sisään että ulos Randersista. Mutta
sinä kai sen parhaiten tietänet Joachim Westfalilainen. Sinullahan oli
yövartiovuoro kreivin makuuhuoneen edessä."
"Aivan oikein, toveri, siitähän minun täytyy olla selvillä," veteraani
vastasi pöyhistellen. "Noituutta siellä oli aivan varmasti. Mutta mitäs
minä välitän yhdestä noitaparvesta! Sen mustan noitamestarin tuhosin
minä itse ja vielä kaupanpäälle puoli tusinaa heittiöitä samalla
kertaa. Vaikka hän auttoikin vihollisen sisään pirunvehkeillään ei hän
ole, musta itse minut periköön, auttanut itseään eikä ketään muutakaan
ulos, sillä minä halkaisin hänen otsansa kolmeen palaseen ja työnsin
miekkani hänen ruumiinsa läpi jo samassa hetkessä."
"Sepä oli hitonmoinen lyönti, Joachim Westfalilainen", huomautti
reiniläinen. "Sinä otat aina suun hyvästi täyteen. Mutta minne joutui
se reipas uskalikko, joka jäi viimeiseksi ja repi sillan aivan nenämme
edestä?"
"Minnekö hän joutui?" mutisi Westfalilainen. "Niin sitä saat sinä kysyä
Randersin lohilta. Sillä minä viskasin heittokeihääni hänen vatsansa
läpi, niin että se meni kokonaan selästä puhki, samassa hetkessä kun
hän aikoi juosta tiehensä -- ja viimeisen lankun mukana hän syöksyi
hurjana mereen."
"Sepä oli helkkaria, toveri!" huudahti reiniläinen. "Saatoitko sinä
nähdä keihään tunkeutuvan hänen selästään ulos, vaikka oli yö? Sinä
sait sen kuitenkin takaisin, minä näen. -- Mutta putosiko hän mereen?
Minä luulin vain, että silta johti ainoastaan pienen joen yli."
"Piru vieköön! Tanskalaisillahan ei ole mitään jokia, kuten muilla
kristityillä kansoilla, mutta vuoria ja järviä on heillä kyllä, niillä
koirilla. Mutta sinähän et tiedä paljoakaan siitä; sinähän et tullut
pitkälle rajan yli."
Heidän näin puhuessaan oli pari uutta vierasta tullut tupaan
hevosineen. He olivat puetut kuten holsteinilaiset ratsumiehet; ne
olivat Sven Tröst ja Musta Sven. He huomasivat sitten vasta, mitä
seuraa täällä oli, kun he jo olivat tuvassa, eivätkä enää voineet
peräytyä ilmaisematta itseään. He istuutuivat vaieten toisen pöydän
viereen oluthaarikan ääreen, antautumatta keskusteluun palkkasoturien
kanssa.
"Minnekähän meidän kreivimme aikovat viedä meidän herramme ruumiin?"
kysyi nyt kapakoitsija. "Ettekö te ole nähnyt kulkuetta matkalla, hyvä
väki?"
"Me kuljimme sen ohi Flensburgin ja Slesvigin välillä" vastasi
reiniläinen. "Ne aikovat varmasti Izehoeen. Mutta nyt kai he eivät pidä
kiirettä, kun ovat saaneet hänet onnellisesti Pohjois-Jyllannista."
"Sanotteko sitä onnelliseksi", mutisi kapakan isäntä luoden heihin
synkän katseen. "Te tiedätte vähän, miltä tuntuu kadottaa sellainen
herra. Mutta sen saa tanskalainen maksaa, jos minä tunnen suuren
kreivimme pojat oikein. Nyt ei tanskalainen prinssi koskaan pääse
elävänä Rendsburgista."
Sven Tröst huokaisi tahtomattaan ja nousi puoleksi penkiltään. Mutta
Musta Sven nipisti häntä käsivarteen, jonka jälkeen hän vaieten
istuutui jälleen paikalleen. "Kaksi noista miehistä oli mukana
murhaamassa vanhaa herraani Segebergissä", Volle kuiskasi. "Antakaa
vain minun huolehtia olostamme täällä."
"Ai, ai, pari uutta sotatoveria!" sanoi suurisuinen westfalilainen,
joka nyt vasta huomasi vieraat. "Jos minä näen oikein, niin olivat ne
myöskin aprillinarrina Randersissa. Hei miehet! Ettekö te nähneet,
kuinka minä halkaisin sen mustan paholaisen otsan ja pistin kuoliaaksi
sen kirotun koiran, hänet, joka repi sillan."
"Aivan varmasti", vastasi Musta Sven murteellisella saksan kielellä ja
ääntäen kauheasti. "Se on varma ja tosiasia kaikilla tavoin; sen voimme
minä ja toverini todistaa. Mutta kuulitteko te mitä musta mestarinoita
lupasi teille asetettuaan päänsä jälleen yhteen kuten nuuskarasian?
Hän tahtoi lentää teidän jälkeenne kaikkien Gondulin henkien kanssa ja
tukkia kaikkien lörpöttelijöiden ja suurpelkurien suun."
Palkkasoturit hämmästyivät ja muutamat tekivät ristinmerkin.
"Mistä sinä olet toveri?" kysyi westfalilainen tarttuen sotanuijaansa.
"Niin arvaappas, isä pieni", vastasi Musta Sven kääntäen nurin
silmänsä. "Että minä olen ollut mukana Randersissa, saatatte kai
kuulla, koska minä olen niin hyvin teidän urotöidenne perillä. Se
asemies, jonka te pistitte kuoliaaksi sillan luona, osasi myöskin
noitua. Hän ratsasti maihin lohen selässä, mutta hän veti ensin teidän
heittokeihäänne selästään, koska hän oli syönyt aamiaista samana aamuna
ja tahtoi kaivaa hampaitaan."
"Nythän sinä ilmiannat meidät hurjilla puheillasi, Volle", kuiskasi
Sven Tröst.
Palkkasoturit katselivat ihmetellen toisiaan ja rohkeata
pilkkakirvestä, jonka tummat kasvot olivat puoleksi kypärän peitossa.
Sillävälin kun kuusitoista sotilasta juomapöydän ääressä alkoi
levottomasti jutella, asettui holsteinilainen kapakoitsija heidän ja
kahden uuden vieraan välille katsellen heitä tarkasti. Musta Sven
vilkutti hänelle salaa silmäänsä ja nyökäytti tuttavallisesti päätään.
"Ne ovat aivan oikein samoja, maanmies", kuiskasi hän hyvällä alasaksan
murteella. "Jos te annatte miesten päästä elävänä täältä niin te olette
huono holsteinilainen. He olivat kaikki kuusitoista mukana salaliitossa
kreiviä vastaan Randersissa."
Paksu holsteinilainen nyökkäsi ja antoi kahdelle valekansalaiselle
merkitsevän viittauksen. Hetken kuluttua olivat he kaikki kolme ulkona
tuvasta ja nyt alkoi kiivas sanasota ratsumiesten kesken juomapöydän
ääressä. Muutamat arvelivat, että vieras oli juutilainen eikä kukaan
muu kuin musta noita itse; mutta muutamat vannoivat, että sen täytyi
olla itse saatanan ilmielävänä, joka nyt tuli ottamaan heidät, koska
he olivat ryöstäneet kirkkoja ja pettäneet suuren kreivin hänen
vihollisilleen. Jaakko Westfalilainen ei pitänyt tästä puheesta;
hän pisti äkkiä kalkin taskuunsa ja otti hyvän vahvistusryypyn
tinakannusta. Mies, jolla oli hopearisti ja hän, jolla oli alttarivaate
hatussa, näyttivät aivan pelokkailta ja nousivat levottomina ylös.
"Jos te luulette, että täällä on piru merrassa, toverit, niin
lähtekäämme täältä heti matkaan", sanoi westfalilainen jotenkin
hiljaisesti. "Paksuun isäntään ei voi luottaa. Nämä holsteinilaiset
katsovat kierosti meihin, kun me emme ole paremmin osanneet vartijoida
heidän epäjumalaansa. Jos täällä jotakin tapahtuu, täytyy meidän
rehellisesti pysyä yhdessä. Se oli kyllä totta, mitä minä sanoin teille
siitä mustasta. Jos minä näin oikein, niin oli se juuri hän, joka istui
täällä. Jollen minä ole halkaissut ennen hänen otsaansa, niin voi se
tapahtua vieläkin. Mutta meidän pitää varoa sitä miestä. -- Kaikki
miehet ratsuille!"
Ratsumiehet hoipertelivat juomapöydän äärestä ja etsivät hevosiaan.
Jokainen oli tarttunut nyyttiinsä ja aseisiinsa, ja he lähestyivät nyt
lukittua tuvanovea. Mutta kaikki katselivat levottomina toisiinsa,
eikä kellään ollut halua ensimäiseksi viedä ulos hevostaan.
Vihdoinkin astui westfalilainen esiin ja potkaisi ensimäiseksi oven
auki; hän tahtoi itse vetäytyä takaisin, mutta kärsimättömät toverit
työnsivät hänet ovesta ulos. Tiellä ulkopuolella oli pilkkosen
pimeää; kuului tukahdutettu huuto, eikä kukaan uskaltanut seurata
hänen jälestään. Mutta nyt syöksyi kapakanisäntä ja Musta Sven, ynnä
joukko holsteinilaisia talonpoikaisrenkejä, kirveillä ja miekoilla
varustettuina sisään, ja tuvassa syntyi hirveä murhaaminen.
"Tule Volle!" huusi Sven Tröst tanskaksi ja talutti hevosensa ulos
tuvasta. "Tässä asiassa minä en tahdo tahrata miekkaani. Sinä olet
hurja verenhimoinen saatana."
"Antakaa te minun ja Gondulin henkien pitää huolta tästä asiasta, nuori
herra", vastasi musta Sven ja jatkoi kauhistuneiden palkkasotureiden
päiden halkomista, jotka hänessä luulivat näkevänsä todellisen
paholaisen. Takan tuli ja heikko öljylamppu valaisivat kamalaa, veristä
meteliä. Kapakan isäntä ja hänen väkensä iskivät hurjasti epätoivoisia
sotamiehiä, jotka puolijuopuneessa tilassaan ja taikauskoisessa
pelästyksessään puolustivat itseään koko lailla kehnosti. Ratsumies,
jolla oli alttarivaate ja kypärä, makasi jo pää ruhjottuna lattialla
useimpien haavoittuneiden ja kuolleiden joukossa, ja irtipäässeet
hevoset juoksivat ruumiiden yli. Nautaeläimet pelästyivät ja riuhtoivat
itsensä irti; talon sisäosista kuului naisten ja lasten huutoa. Pitkä
ratsumies, jolla oli ryöstetty hopearisti, oli hädässään turvautunut
tähän pyhänjäännökseen ja ryöminyt juomapöydän alle, missä hän makasi
polvillaan risti painettuna huuliaan vastaan, ja hänen kiero katseensa
harhaili hurjana joka suunnalle. Mutta Musta Sven veti hänet hiuksista
esiin ja suorastaan mestasi hänet kyökinkynnyksellä hurjasti nauraen.
Sillävälin kun isäntä ja hänen väkensä ajoi takaa heitä ulkopuolella,
kiiruhti Musta Sven hevosensa luo ja talutti sen ulos. Kun hän meni
uunin ohi, tarttui hän kekäleeseen ja heitti sen heinäparvelle. "Lietso
nyt isoäiti! Lietsokaa Gondulin lentävät henget!" mutisi hän ja
ratsasti tuvasta Sven Tröstin jälkeen, jonka hän pian saavutti pimeällä
tiellä, jonne vielä pitkän aikaa kuului huutoja ja murhameteliä
kapakasta.
"Kas niin! Tällä kertaa auttoivat voimakkaat vanhat" sanoi Musta Sven
iloisesti ja pyyhki veren miekastaan tyytyväisesti nyökättyään katsoen
jälkeensä taloon, joka jo oli täydessä liekissä. "Niin pitää käydä
heille kaikille."
"Volle, sinä olet raivoava villipeto," huudahti Sven Tröst ankarasti
kiivastuneena. "Mitä sinä tarkoitit tällä hyödyttömällä verilöylyillä?
Ja -- mitä minä näen -- talo liekkien vallassa! -- Onko sekin sinun
työtäsi murhapolttaja?"
"No entä sitten, rakas herra? Sehän on aivan paikallaan. Mitä
parempaa tarkoitusta on sillä teurastamisella ja polttamisella,
jota suuret kutsuvat sodaksi ja taisteluksi. Missä minä vain tapaan
viholliseni, lyön minä heidät kuoliaaksi siinä paikassa, jos voin,
ja teen heille täydestä sydämestäni niin paljon pahaa kuin saatan.
Sehän on luonnollista; viattomat eläimetkin tekevät samalla lailla. Ja
se tuntuu minusta paljon jalommalta ja paremmalta kuin tappaa rahan
edestä ihmisiä taiteen sääntöjen mukaan tai palkata vieraita roistoja
voittamaan kruunuja ja herrasoikeuksia ja sitten kiusata kansaa
kuolemaan saakka veroilla ja maksuilla. Jos on väärin tappaa tusina
heittiöitä kapakassa, niin on varmasti vielä enemmän väärin tappaa
tuhansia kunnon miehiä taistelukentällä ja polttaa kyliä tyhjän vuoksi.
Mutta sitä sanotaan suureksi ja ruhtinaalliseksi, ja ei yksikään
kristitty ritari häpeä ottaa osaa siihen. Ei ollut aivan hyödytöntä,
että minä hankin valoa kapakkaan", hän jatkoi. "Sillä jollen minä
olisi antanut heille muuta ajattelemista, olisimme molemmat tulleet
hirtetyksi ja kuka silloin olisi huolehtinut junkkarista Rendsburgissa.
Vanhan laskun sain minä myös maksetuksi samalla kertaa."
"Onko tämä Rendsburgin tie?" kysyi Sven Tröst nopeasti, "Näytä minulle
tie ja jätä minut sitten. Me kaksi emme sovi enempää yhteen."
"Mitä maailman nurkkaa kohti me ratsastamme, sen minä saatan sitten
vasta sanoa kun tähdet tulevat esiin", vastasi Volle katsoen
ympärilleen. "Te ette saa olla vihanen minulle, rakas herra", lisäsi
hän pyytävällä, ystävällisellä äänellä. "Jos te ajatte minut luotanne,
niin ratsastan minä takaisin palopaikalle ja annan heidän seivästää
minut, tai heittää minut liekkeihin. Minä olen nyt kerran kiintynyt
teihin Björnholmin ajoilta ja niiltä ajoilta saakka kun me jaoimme
vaikeudet Segebergissä. Te olette kaksi kertaa pelastanut minun henkeni
kuten kunnon mies, ja minä olen päättänyt uskollisesti palvella teitä
kuolinpäivääni saakka, vaikka te joka päivä tahtoisittekin potkaista
pois minut kuin syyhyisen koiran."
"Sinä olet kummallinen, Volle", vastasi Sven Tröst. "Sinä vihaat ja
rakastat yhtä kummallisesti. Mikä on hyvää tai pahaa sen sinä tuomitset
omalla tavallasi, ja monta kertaa tuntuu kuin menisi paholainen
sinuun. Sano minulle totisesti: onko sinut kastettu kristillisesti,
Björnholmissa oli monta, joka epäili sitä?"
"Kuka voisi muistaa sitä niin tarkalleen, nuori herra. Joka tapauksessa
ei se ole tarttunut minuun, koska minä olen tullut niin mustaksi.
Lapsuudestani en minä tiedä muuta, kuin mitä isoäitini on kertonut,
ennen kun hänet poltettiin, ja mitä muistan koiranrengin ajoiltani
Segebergissä. Mutta elkää antako sen huolestuttaa itseänne. Minä tahdon
tyytyä siihen lapsenälyyn. Sille ainoalle papille, joka on kysynyt
minun uskoani, olen minä halvan kykyni mukaan antanut vastaukseni, ja
se oli -- kreivin kappalainen. Enpä paljoakaan piittaa siitä, mitä te
kutsutte kirkoksi ja papistoksi; sen minä tahdon mielelläni myöntää
teille; sillä te ette kuitenkaan tahdo ilmiantaa minua kristillisessä
rakkaudessa, taikka miksi kutsui kappalainen huolenpitoa sielustani, ja
antaa polttaa minut sentakia."
"Mutta eikö sinulla siis suorastaan ole minkäänlaista uskoa tai jotakin
mihinkä sinä sielusi ja autuutesi puolesta turvautuisit?" kysyi Sven
Tröst osanottavalla äänellä.
"Varmasti minulla on", sanoi Volle. "Minä uskon maahan ja tähtiin,
tuleen, veteen ja teräkseen -- lisäksi vielä kultaan ja hopeaan sekä
Gondulin suuriin henkiin, jotka ohjaavat ilmaa, tulta ja merta. Minä
uskon myöskin siihen mitä minun isoäitini on opettanut Sulla Sukin
mahtavista sanoista; niissä on suurempi voima kuin kaikessa mitä teidän
pappinne ja piispanne saarnaavat. Sen lisäksi uskon minä itseeni
ja kunnon nyrkkeihini", lisäsi hän, "ja siihen mikä eniten johtuu
mieleeni, kun minä ajattelen isoäitini silmiä taikka katselen vanhoja
tähtiä. Mutta antakaa kaiken taas olla hyvin, rakas herra. Hyveistäni
ei teidän koskaan tarvitse huolehtia. Ystävilleni minä teen mitä hyvää
vaan voin ja vihollisilleni mitä pahaa vaan voin; se on rehellistä
ja luonnollista ja samoin teette te toisetkin kun tosi tulee eteen.
Minä otan ravintoni, mistä sen löydän, kuten taivaan linnut. Mihinkä
minä tunnen halua ja kaipausta, sitä ei kukaan voi kuvitella minulle
synniksi ja vääryydeksi; minä en koskaan voi paremmin kuin silloin
kun minä täydestä sydämestäni olen saanut käyttää vapauttani, vaikka
minua sentähden hyväiltäisiin tai tahdottaisiin hirttää. Mitä sieluuni
ja autuuteeni tulee saatatte te olla tyyni, miten sitten lieneekin
sen pesemisen laita, josta te kysyitte. Onhan maailmassa elänyt ja
kuollut monta tuhatta ihmistä ennenkuin vihkivettä ja kastemaljakkoa
oli olemassakaan; ja pahemmin kuin heille ei kai Mustalle Svenillekään
voi käydä, olkoon hän sitten pesty tai ei. Minä olen tappanut monta
roistoa, jotka oli kastettu ja jotka kantoivat pyhimyksenkuvia ja
ristiä rinnallaan, ja minä olen sitä mieltä, että minä tulen yhtä
autuaaksi kuin kreivin kappalainen, kalju kreivi itse, ja useimmat
suuret ruhtinaat ja ritarit meidän aikanamme. Minä olen sitäpaitsi
tyytyväinen ja tottunut halpaan osaani, nuori herra. Minä en pyydä
niin paljon autuutta kuin te hieno ja ylhäinen väki. Jos minulla vain
on raitista ilmaa ja vapauteni ynnä palanen kuivaa leipää taskussani,
en minä paljoakaan välitä kaikista elämän kruunuista, joita te niin
tavoittelette. Minä pyydän yhtä vähän laulaa kilpaa enkeleidenne kanssa
kuin teidän jälkeläisenne palvelevat minua keitettyjen ja paistettujen
pyhimystenne joukossa."
"Mikä hurja pakanuus asuukaan sinun sielussasi, Volle parka", huudahti
Sven Tröst sydämellisesti huolestuneena. "Ei kai ole minun vallassani
pelastaa ja valistaa sinun raakaa eksynyttä sieluasi, mutta me emme
aluksi eroa. Henget, joita sinä aina huudat, ovat varmasti jotakin
paholaisjoukkoa", jatkoi hän. "Niitä et sinä koskaan saa rukoilla minun
avukseni, vaikka sillä voisit pelastaa henkenikin -- se sinun täytyy
luvata minulle."
"Se on vaikea lupaus, herra. Teidän täytyy ensin antaa minulle aikaa
ajattelemiseen. Olisi aivan sama asia, jos minä pyytäisin teiltä,
että te ette koskaan rukoilisi kaikkein pyhintä neitsyttä ja hänen
perhettään tai lankoaan, johonka minä kyllä tiedän teidän olevan
jokseenkin innokkaan."
"Vaikene pakana! Elä herjaa uskottomalla puheellasi sitä, mistä sinulla
ei ole aavistustakaan."
"Siinä nyt näette rakas herra, kuinka kohtuuton te olette. Minä
en saa edes puhua kohteliaasti jumalista tai hengistä, joita te
rukoilette, ja te luulette saavanne kutsua minun näkymättömiä ystäviäni
paholaisjoukoksi. Ei, pitäkäämme molemmat uskomme rauhassa, nuori
herra, niin kerran kyllä näyttäytyy, kummalla on paremmat auttajat
täällä maailmassa."
Sven Tröst katsoi melkein pelokkaasti mustaa seuralaistaan, joka tänä
hetkenä oli huomannut muutamia tuikkivia tähtiä ja taas mutisi Sulla
Sukin salaperäisiä manauksia, väliin katsoen tähtiä, väliin tien
varrella kasvavia pensaita. "Anna hänen maata ilman lepoa haudassa, vie
hänet pahojen henkien kynsiin!" mutisi hän ja sylkäisi. --
"Täältä tulee ruumissaattue huomenna, herra", huusi hän äänekkäästi ja
voitonriemuisen iloisesti. "Sitä komeutta kannattaa katsella. Me olemme
Izehoen tiellä."
"Vai niin! mutta se ei vie Rendsburgiin", vastasi Sven Tröst.
"Kreivien vankitorniin me kyllä löydämme ajoissa tien, herra, mutta
myöhään ehkä pääsemme pois sieltä. Koska meidän kuitenkin täytyy
vaeltaa vihollisen maassa ja saattaa kaulamme vaaranalaiseksi
vakoilijaseikkailuissa, niin tarkatkaamme sitten kuinka nuoret sudet
ulvovat ja kuinka vanha nyt vaikenee ikuisiksi ajoiksi."
"Hm, sinä saatat olla oikeassa!" vastasi Sven Tröst. "Sen kulkueen
tahdon minä nähdä; siitä tulee kyllä iloisempi surusaatto Tanskalle,
kuin se, jonka minä näin Soröössä." Nyt ratsastettiin reipasta ravia.
Musta Sven lauloi sotilaslaulua alasaksan murteella, samassa jotenkin
hyvin matkien sotamiehiä, joilta hän oli riistänyt heidän aseensa,
vaatteensa ja elämänsä.
* * * * *
Kun seuraavana päivänä soitettiin jumalanpalvelukseen Izehoessa, ei
kellonsoitto koskaan tahtonut näyttävän loppua, ja se levisi kirkosta
kirkkoon yli koko Holsteinin. Ne olivat ruumiskellot, jotka soivat
mahtavalle kreivi Gerhardille. Sven Tröst ja Musta Sven olivat jo
odottaneet muutamia tuntia tienristeyksessä kaupungin ulkopuolella
lukuisan kansanjoukon keskessä, joka odotti nähdä jotakin, josta kukaan
ei iloinnut täällä, lukuunottamatta kahta valepukuista tanskalaista.
Sven Tröst oli kuitenkin vakava, ja melkein surullisessa mielentilassa.
Osanotto, jonka hän näki kaikkien kasvoilla ja ylistys, jonka hän kuuli
holsteinilaisten lausuvan kaatuneesta herrastaan, vähensivät hänen
iloaan tanskalaisena, siitä mitä hän henkensä uhalla tahtoi nähdä.
Mustan Svenin, raa'an kerskuvilla kasvonpiirteillä oli sitävastoin
jo saavutetusta kostosta jotenkin huomattava. Hän painoi varovasti
holsteinilaisen kypäriinsä syvälle otsalleen ja mustaihoisille
kasvoilleen, jotta hän ei joutuisi ilmi lukemattomien vihollisten
joukossa, jotka usein puhkesivat hurjiin uhkauksiin ja kirouksiin
kaikkia tanskalaisia kohtaan.
Paksun tomupilven läpi Rensburgiin johtavalla tiellä kimalteli nyt
auringonpaisteessa eteenpäin kulkeva peitsimetsä, ja pian nähtiin
huomattava sotilasjoukko, joka Geertin pojat etunenässään vei
kaatuneen kreivin ruumista Izehoeen. Nuorten kreivien kasvoilla
saattoi huomata syvimmän surun ja hirvittävimmän suuttumuksen. Kreivi
Klaus näytti eniten liikutetulta ja kyyneleet nousivat lakkaamatta
hänen silmiinsä. Ylpeä kreivi Henrik oli kyllä kalpea, mutta hänen
synkillä, voimakkailla nuorukaiskasvoillaan oli jääkylmä tyyneys.
Hänen terävissä haukansilmissään ei näkynyt kyyneleitä, mutta joka
kerta, kun hän katsoi taakseen kirstua, jossa hänen isänsä ruumis
lepäsi ja jota kuljetettiin suuressa avonaisessa kuormavaunussa
hänen suuren henkivartionsa ympäröimänä, leimahti hänen silmissään
synkän kauhistuttava koston salama, ja hänen kalpeutensa vaihtui
hehkuvaksi punaksi. Ennenkuin kulkue saapui Izehoen kaupunginportin
luo, kohtasi sen suuri surujoukko Segebergin tiellä. Vanhojen
holsteinilaisten ritarien joukossa, jotka ikänsä vuoksi eivät olleet
ottaneet osaa sotaretkeen, nähtiin kaksi pitkää mustapukuista naista
hevosten selässä. Toinen oli iäkäs nainen, jolla oli soikeat kasvot
ja levottomasti harhaileva katse, joista suru ja katkera suuttumus
näyttivät pilkistävän esiin alituisten, melkein suonenvedontapaisten
silmänvilkutusten ohella ja samalla hän nosti ylpeästi päätään,
noudattaen muuten surevan kuningattaren majesteettia ja arvokkuutta.
Tämä oli kuolleen kreivi Geertin puoliso, Sofia, syntyään Verlen
ruhtinatar ja murhatun Tanskan kuninkaan Eerikin tyttären tytär, jota
hänen luultiin erittäin suuressa määrässä muistuttavan olentonsa ja
kasvojenpiirteidensä puolesta. Toinen surevista naisista oli kreivi
Geertin sisar, ylpeä Elisabet rouva Segebergistä, jota vielä usein
kutsuttiin kuningattareksi, mutta jonka rohkeus ja ylpeys näyttivät
melkein lamaantuneilta siitä kovasta, odottamattomasta iskusta, jonka
veljen kuolema oli hänelle antanut. Ruumissaattue ja sotajoukko
pysähtyivät kreivien noustessa hevosten selästä vastaanottamaan äitiään
ja tätiään voimakkaalla surun ja katkeran tuskan purkauksella, joka
nyt pusersi esiin kyyneleet raudankovan kreivi Henrikinkin silmiin.
Suudeltuaan äitinsä ja tätinsä kättä, vei hän vaieten heidän hevosensa
kuormavaunun luo, jolle hän itse nousi. Hän antoi aukaista ruumisarkun
kannen.
"Onko teillä voimaa ja rohkeutta, korkeasti ruhtinaallinen äitini --
onko teillä vielä tavalliset sielunvoimanne, korkea tätini?" huusi
hän lujalla ja voimakkaalla äänellä, "niin katsokaa tänne, kuinka
tanskalainen salamurhaaja on runnellut teidän puolisonne ja veljenne,
minun kuuluisan herra isäni, pohjolan suurimman sotasankarin ja
voitonherran. Katsokaa tänne, mitä maailmalla on jäljellä suuresta
Holsteinin kreivi Gerhardista. Mutta elävän Jumalan ja mahtavan
taivaan kuningattaren kautta, joka on itse kuvansa avulla tuonut
hänelle voittoja ja kuolematonta kunniaa!" tässä otti hän kuuluisan
Maariankuvan Izehoesta suurine kultaketjuineen ruumiskirstusta ja
ripusti sen juhlallisesti kaulaansa -- "niin totta kuin tämä meidän
sukumme kalleus, meidän ikuisen suuruutemme ja voittojemme pantti, on
nyt tullut minun isänperinnökseni -- ei mahtavan henki ole hävinnyt,
se elää hänen veressään ja jälkeläisessään. Kuulkaa minua, jalot
sukulaiset ja ystävät", jatkoi hän vielä voimakkaammalla äänellä,
"kuulkaa minua rehelliset holsteinilaiset, te urhoolliset ritarit
ja vapaasukuiset miehet, mitä minä Holsteinin kreivi Henrik tässä
lupaan Jumalan ja koko maailman nähden. Minun sielussani ei saa olla
muuta kuin koston oikeutettu ajatus, siksi kunnes minä olen työntänyt
suuren isäni miekan hänen murhaajansa rintaan ja Tanskan kansalle
ovat tuhannet murskatut päät kostaneet sen veren, joka tässä huutaa
taivasta." Näin sanoen hän otti isänsä suuren lyömämiekan kirstun
kannelta ja asetti omansa sijalle. "Minä lupaan sinulle isäni henki,
verisen uhrin, joka on suitsuava taivaaseen asti", huudahti hän jälleen
kauhealla äänellä, "niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa minua
auttakoon. Tämän päälle tahdon minä ottaa pyhän sakramentin." Hän
oli asettanut vasemman kätensä kuolleen isänsä rinnalle ja oikealla
käänsi hän isänsä miekan kärjen taivasta kohti ja samalla suuteli hän
ristinmuotoista kahvaa polvistuen kuormavaunuille kirstun ääreen. Nyt
syntyi muutamiksi silmänräpäyksiksi kuolemanhiljaisuus tuhatlukuisassa
ihmisjoukossa, joka seisoi hänen ympärillään, jonka jälkeen hän vaieten
nousi ylös. Hänen viittauksestaan sulettiin ruumisarkku, ja hän nousi
uudelleen ratsunsa selkään. Surevat naiset peittivät kasvonsa pitkiin
suruharsoihin ja itkivät. Kreivitär Sofia oli vähällä pyörtyä, ja häntä
täytyi tukea jonkun aikaa; hän ei kuitenkaan ollut nähnyt ruumista,
mutta Elisabet rouva oli sitävastoin kauan ja tarkkaan katsonut
veljensä veristä ruumista, joka makasi kirstussa kuin pahantekijä,
jolta on katkaistu kaula. Surusaatto kulki nyt hiljaa ja juhlallisesti
eteenpäin, ja lukuisa joukko luostari veljiä ja kuorolaulajia
virittivät latinalaisen ruumisvirren. He olivat Holsteinin kaikkien
pappien kanssa tulleet ruumista vastaan Izehoeen ja asettuivat nyt
vahakynttilät käsissään ja Pyhän neitsyen kirkkolippu välissään
surusaattueen etupäähän.
Suuri joukko rahvasta seurasi myöskin saattuetta, suruaan ja
kaipaustaan ilmaisten. Mutta Sven Tröst jäi yksinään seuralaisensa
kanssa tienristeykseen.
Hän istui vakavissa mietteissä hiljaisena hevosensa selässä, niin kauan
kuin virren säveleet ja kellonsoitto kuuluivat kansan hälinään ja
valituksiin sekaantuneina.
"Pois", huudahti hän kääntäen hevosensa. "Ei ollut jaloa katsella
heidän valitustaan. Minä melkein iloitsin siitä, mutta se oli alhaista
iloa."
"Katso, nyt joutuu se konna kuitenkin hautaan kuin suuri mies", sanoi
Musta Sven pistäen salaa kielensä ulos ruumissaatolle. "Kokonainen
kansa suree sitä petoa, aivan kuin hän olisi ollut heidän epäjumalansa.
Jos minulla tänään olisi valta, niinkuin minulla on tahto", jatkoi
hän hurjan näköisenä, "niin varastaisin minä sen kaljun koiran hänen
ruumiskirstustaan ja heittäisin hänet rakkariluolaan", jatkoi hän
mutisemistaan kostonhimoisen näköisenä.
"Hyi Volle! Joko sinua taas pahat ajatuksesi riivaavat!" keskeytti
hänet Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Anna meidän
urhoollisen vihollisemme rauhassa astua alas hautaansa; hän ei tee enää
pahaa maailmassa. Laupias Jumala olkoon hänelle ja kaikille syntisille
armollinen tuomari!"
"Gondulin henget raadelkoot hänen sielunsa!" mutisi Musta Sven,
kuitenkin niin hiljaa, että Sven Tröst ei kuullut sitä. "Te
olette oikeassa, nuori herra", jatkoi hän ääneensä. "Eipä hänen
hautajaisissaan ollut mitään erityisen hauskaa. Olkootpa suuret herrat
ja ruhtinaat kuinka suuria roistoja tahansa, tulevat he kuitenkin
kunnialla ja komeudella haudatuiksi. Sellaisia hautajaisia ei teidän
rehellinen enonne saa koskaan eläessään -- tai kuoltuaan, pitikin minun
sanoa -- ja hän on kuitenkin miehekkäästi pelastanut sen kansan ja
valtakunnan, jonka tämä ihmissusi tahtoi nielaista."
"Ilman komeuttakin voivat kuolleet olla. Jumala antakoon heille sitä,
joka on parempaa! Kun minä kerran jaan sielutiluksia kuolleiden rauhan
parannukseksi ja rukoilemiseksi", jatkoi Sven Tröst vakavasti ja
katsahti vielä kerran taakseen suurta surusaattoa, "niin tahdon minä
myöskin ajatella sinun sieluasi, Volle; mutta ensiksi kuitenkin meidän
suurta Niilo Ebbeseniämme ja myöskin kuollutta kreivi Geertiä. Niitä
kahta nimeä ei kuitenkaan koskaan unohdeta, niinkauan kuin Tanska ja
Holsteini ovat olemassa", näin sanoen kannusti hän ratsuaan ja ratsasti
eteenpäin tietämättä itsekään minne, kuolinkellojen yhä valtavammin
soidessa, ja hän ajatteli levottomuudella raudankovaa kreivi Henrikiä
ja kohotettua verikostajan miekkaa ruumisvaunussa.