Paluumatkalla Brattingborgiin oli Musta Sven aivan hilpeällä tuulella.
"Näittekö te nyt, minun ihka uusi herra ritarini", sanoi hän Sven
Tröstille, "että minä en ollutkaan mikään tyhmä koira, joka annoin
raastaa itseni Randelsborgiin hirtettäväksi, kun metsä muuttuu
vihreäksi. Vielä se ei ole vihreä, mutta kaljupää kreivi ynnä Ove
Hals makaavat nenä pystyssä. Ja musta kappalainen, hänet minä otin
omalletunnolleni, vaikkei hänellä ollutkaan aseita ja puolustajia.
Minun täytyi teurastaa hänet kuten nautaeläimen; se raukka ei ollut
paremman kuoleman arvoinen. Siitä teosta ei minulle kyllä anneta
ritarilyöntiä. Paljon paremmin me emme kohdelleet kreivi Kaljupäätä,
mutta sanokaa sitä ritarilliseksi tai lahtarilliseksi, niin hän
sai kuitenkin isoäitini ennustaman lopun, eikä sitä vastaan, joka
luetaan kohtalojen kirjassa, koko maailman ritaristolla ole sanaakaan
sanottavaa."
Sven Tröst soimasi hänen hurjuuttaan ja julmuuttaan jolla hän oli
kostanut vihamiehilleen, mutta enemmän itsensä ja isoäitinsä, kuin
isänmaan vapauden ja pelastuksen vuoksi.
"Teidän pitäisi vaieta eikä puhua niin suurisuisesti, nuori herra",
Musta Sven vastasi. "Ettekö te itse iskenyt Hans Wittinghofia otsaan,
ja olitte senvuoksi vähällä unohtaa sillan? Tuskinpa te teitte
sitä Herramme tai isänmaamme takia, vaan kauniin Agnetan tähden
Björnholmasta."
"Minä voin korkeimman Jumalan nimessä vakuuttaa, että minä en tuntenut
häntä ennenkuin hän oli kaatunut", sanoi Sven Tröst innokkaasti. "Mutta
vielä vähemmin minä olisin säästänyt häntä, jos olisin tuntenut hänet.
Silloin olisi kyllä voinut tapahtua, että minä olisin unohtanut sillan
ja teidät kaikki sanoakseni viimeisen sanani Hans Wittinghofille --"
"Hoho, katsokaas vain!" Musta Sven keskeytti hänet nauraen, "siinä
kohdassa kyllä olemme kaikki toistemme kaltaisia. Luuletteko te, että
viisas enonne olisi pannut henkeänsä alttiiksi niin toivottomaan
yritykseen, jollei kalju kreivi olisi tuominnut Stig Antinpojan asiaa
oikeaksi Viborgin käräjillä. Silloin hän päätti kreivin kuoleman, sen
minä näin hänen silmänvalkuaisistaan. Antakaa te sille vain niin kaunis
väri kuin haluatte, niin se oli kuitenkin itse asiassa tarkoitus."
"Ei, kautta elävän Jumalan, ei, sinä teet hänelle vääryyttä", Sven
Tröst huudahti vilkkaasti. "Sinähän olet itse kertonut minulle, että
hän tuli suuttumuksesta kipeäksi ajatellessaan, että luultaisiin
hänellä olevan näin alhaisia vaikutteita."
"Viis alhaisuudesta. Sen synnin tahdon minä syödä särpimen kanssa. Minä
näin kyllä, miten iloiseksi hän tuli, kun minä viime yönä tulin hänen
luokseen Brattingborgiin ja lupasin auttaa häntä varmasti kostamaan
kreiville."
Sven Tröstin vastaväitteet eivät auttaneet. Musta Sven piti kiinni
mielipiteestään eikä tahtonut uskoa kellään ihmisellä olevan enemmän
jalomielisyyttä ja itsensä kieltäytymistä kuin hänellä itsellään.
Ritari Niilo ei itse kuullut näitä eri mielipiteitä Niilo Ebbesenin
urotyön totisista vaikuttimista. Hän ratsasti vaiteliaana ja vakavana
ratsujoukkonsa etunenässä ajatellen mitä vastaisuudessa voisi tehdä
isänmaan pelastamiseksi. Kun he olivat saapuneet Brattingborgiin piti
hän hyvää huolta linnan vartioimisesta ja sulkeutui vaimonsa kanssa
salakammioon.
* * * * *
Illalla pidettiin hauskaa Brattingborgin linnantuvassa. Musta Sven
istui juomapöydän päässä ja johti puhetta. Sven Tröst oli myös läsnä
kuullakseen miten kaikki oli tapahtunut. Siitä, mitä Musta Sven
itse oli nähnyt ja mihin hän oli ollut osallisena Randelsborgin
yllätyksessä, tuli nyt täällä juomapöydän ääressä alku kansanlauluun,
joka sitten muitten silminnäkijäin lisäämänä ja muuttelemana, kaikui
yli maan.
Itsestään hän kertoi myös, mitä kansanlaulu ei myöskään unohtanut
kertoessaan Ebbesenin keskustelusta Geertin kanssa, joka hädässään
tahtoi säästää henkensä ja antautua vangiksi:
Ja tummapintainen Musta Sven
huus silloin kiivastuin:
puhe pitkä pois, nyt miekat vain
saa puhua purevin suin.
"Te teitte meille kuitenkin parhaan palveluksen, nuori herra ritari",
sanoi Musta Sven lopuksi kääntyen Sven Tröstin puoleen, joka seisoi
hämmästyksen ja kauhun valtaamana, raa'an miehen kertoessa kreivin
kuolemasta ja suoranaisesta mestauksesta sängynlaidalla. "Jollette te
olisi ollut meitä kaikkia viekkaampi, niin ei kukaan meistä istuisi nyt
täällä."
"Minä sepitin eilen pilkkalaulun teistä, nuori herra", sanoi eräs
Niilo Ebbesenin sotamiehistä, "ja sitä kuiskailimme salassa matkalla
Randersiin, kun te ratsastitte meidän perässämme. Sanat, jotka
isäntämme oli lausunut meille, tuntuivat meistä laulamisen arvoisilta,
nähkääs, ja sitten sopi mainiosti, että te samalla saisitte pienen
piikin, koska me kaikki luulimme teitä roistoksi, nuori herra. Jumala
antakoon meille sen synnin anteeksi. Nyt minä kadun sitä."
"Laulakaa pilkkalaulunne minulle", Sven Tröst sanoi. "Minä olen saanut
tänään tarpeeksi kunniaa osakseni, voidakseni hyvin kuulla, mitä te
minusta ajattelitte."
"No, koska te ette suutu, nuori herra ritari, niin johtui se siitä
katsokaas mitä me olimme nähneet ja kuulleet:
"Vast' aamun koitto tietoja
se uusia meille tuo:
kukin, ken on mies ja uskollinen,
hän jääköön herransa luo!
Niin yhtenä miesnä me nousten taas
valan vannoimme vakaina,
paits' siskonpoika Nils-herran,
hän pois halusi paeta."
"Hitto vieköön! Eihän se ollut minun tarkoitukseni, te narrit!" Sven
Tröst huudahti suuttuneena. "Teidän ei koskaan pitäisi laulaa lauluja
urotöistä, eikä varsinkaan silloin kun ne ovat puoleksi suoritettu.
Minun mielestäni siinä letkauksessa ei ollut paljoakaan järkeä."
"Saatoin kyllä uskoa, että te suuttuisitte, rakas herra", sanoi
hyväsydäminen asemies. "Senhän piti olla vain silkkaa totta; mutta
Jumalan kiitos, että siitä tuli valetta. Minä lyön nyt sangen
mielelläni suulleni ja nielasen tyhmät sanani, olkoonpa ne sitten
raakoja tai keitettyjä."
"Antakaa te laulun olla sellaisena, joksi olette sen tehnyt, mutta
kuulkaa mitä minä olen sepittänyt tänään", Musta Sven sanoi. "Se on
paras laulu, jonka minä koskaan olen tehnyt, ja kaikki Tanskan tytöt
tulevat laulamaan sitä jälkeeni. Pitäkää varanne miehet, niin te voitte
oppia sen myös ja täyttäkää ruukut! Eläköön Randersin sillan ritari!"
Pian kaikui linnantuvassa hurraa huudot Sven Tröstille, eikä väsytty
toistamaan mitä Musta Sven lauloi hänen kunniakseen:
Nils-herra Randersin sillan luo
tuli taistelun tuoksinahan.
Hän pienen Sven Tröstin sieltä löys,
eron saaneen palvelijan.
Yli Randersin sillan Nils-herra käy
väki Holsteinin vainoo häntä
Nils-herran kanssa on pieni Sven Tröst,
tien noilta hän pystyyn kääntää.
Hän kiitoksen saakoon, kun uskollinen
niin oli hän enolleen:
repi sillan vainoojan eestä,
sen jokeen heittäen hajalleen.
"Antakaa minun kiittämiseni pysyä kohtuuden rajoissa, hyvä väki",
Sven Tröst sanoi hieman hämillään. "Se minkä minä pelastin tänään oli
ainoastaan muurahaispesä siihen verrattuna, mitä etkä te ja eno Niilo
olette pelastaneet, niin totta kuin paraskin Tanskan ritari ja, hänen
palvelijansa ovat vain pieni osa kansasta ja valtakunnasta -- Haa,
lopuksi välittää jokainen tanskalainen enemmän omasta kuin kaiken
pelastuksesta, ja siinä onkin maan turmio ja onnettomuus", hän lisäsi
kiivaasti, kun puolijuopuneet sotilaat jatkoivat hänen hurraamistaan
ja uudestaan lauloivat laulun sillasta. "Jos te pidätte enempää melua
mitättömästä sillasta, toivoisin minä, että te ette koskaan olisi
elävänä tulleet sen yli. Täällä on muuta ajateltavaa kuin oma ja
ystävienne nahka."
Näin sanoen hän poistui linnantuvasta, jonka jälkeen liioiteltu ilo
hänen urotyönsä johdosta loppui.
Sven Tröst oli jättänyt kuuman linnantuvan oudossa mielentilassa ja
tähtikirkkaana yönä mennyt parvekkeelle. Oli ilta "Judica" sunnuntain
jälkeen, 1 päivä maaliskuuta, joka kreivi Geertin kuolinpäivänä on
tullut niin huomattavaksi Tanskan aikakauskirjoissa. Ei yksikään
Brattingborgin sotamiehistä ollut koko päivänä ajatellut Avea tai
messua, eivätkä kreivin surmaajat olleet vielä pesseet verta aseistaan
ja vaatteistaan. Niilo Ebbesenin hämmästyttävä teko ja mahtavan kreivi
Geerhardin kuolema olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoren ritarin
mieleen; mutta hän oli saanut sellaisen käsityksen tyrannintaposta,
joka kesken hänen ylpeää iloaan saattoi hänet murheelliseksi. Kuinka
tärkeä tämä teko olikaan Tanskan vapaudelle ja onnelle, ei se nyt
kuitenkaan tuntunut hänestä, Mustan Svenin raa'an ja kostonhimoisen
kertomuksen jälkeen, niin jalolta eikä niin ritarilliselta kuin hänen
vanhan enonsa ylevämielisyyden ihailu vaati. Mahtavan Geertin kuoleman
kuva, kuten alhaisen rikoksellisen mestaus, oli hänelle vastenmielinen.
Se viha, jota hän ennen oli kantanut Tanskan sortajaa kohtaan,
näytti melkein kadonneen ja jättäneen muiston kaatuneen vihollisen
kuuluisuudesta sankarina ja sotaherrana. "Nyt on siis maailmassa yksi
huomattava mies vähemmän", sanoi hän itsekseen. "Mutta onko Tanska
silti pelastettu?" Hän kohotti katseensa tuikkivia tähtiä kohti. "Miksi
minä en ymmärrä, mitä tuonne ylös on kirjoitettu Jumalan sormella?"
jatkoi hän. "Mitä on lopuksi tapahtuva? Kuinka käy suuren Geertin
tappajalle. Hm, minun onneni pieni vihollinen on myöskin kaatunut",
jatkoi hän melkein tyytymättömästi ja katkerasti. "Tyrannin kätyri ei
nyt koskaan voi viettää häitään Agnetan kanssa. -- Mutta -- eihän hän
tunne enää Sven Tröstiä, vaikka minä olenkin Randersin sillan ritari
ja olen jokseenkin ansiotta saanut palkinnon viime yön sankarilta."
Ritarinimi oli kunnia, jota Sven Tröst oli monena vuonna tavoitellut.
Nyt, kun tämä onni oli saavutettu, tuntui se hänestä lapselliselta
ja vähän ansaitulta. Liioiteltu suosionhuuto linnantuvassa kaikui
hänen korvissaan melkein herjaukselta, koska hänellä oli pienin osa
yöllisessä sankariretkessä.
Nyt kuuli hän linnanherran salakamarista parvekesaliin johtavan oven
avautuvan. Hän meni senvuoksi saliin, missä tapasi ritari Niilon, joka
kynttilä kädessään aikoi mennä makuukamariinsa.
"Aijotteko te nukkua tänä yönä, rakas eno?" Sven Tröst kysyi katsoen
ihmetellen Ebbesenin tyyntä ja toivorikasta ilmettä, jossa kuitenkin
huomasi jälkeä voimakkaasta, mutta nyt jo lakanneesta kiihtymyksestä.
"Miksi ei, sisarenpoika?" vastasi ritari Niilo pysähtyen. "Minä aion
nyt nukkua tyynesti ensi kertaa kuuteen vuoteen. Tästä päivästä alkaen
koittaa uusi päivä Tanskalle. Mutta sitä varten tarvitaan yhtä paljon
lepoa kuin toimintaa." Hän asetti kynttilän pöydälle ja istuutui
suureen nojatuoliin. "Onko sinulla vielä epäilyksiä tekoni johdosta
Sven Tröst?" hän lisäsi. "Minä luulin kuitenkin, että sinä olisit
saanut paremmat ajatukset minusta ja retkestäni kuullessasi rummun ja
hälyytyskellon äänen Randersissa."
"Eno Niilo, te olette antanut minulle ritarilyönnin tänään", Sven
Tröst sanoi tarttuen hänen käteensä. "Lahjoittakaa minulle nyt myös se
kunnioitus ja luottamus, jonka te tähän asti olette minulta evännyt.
Sanokaa minulle vain yksi asia, ja minä tahdon olla teidän ritarinne ja
uskollinen seuralaisenne kuolinhetkeeni saakka. Tuhositteko te ylpeän
kreivi Geertin vain Tanskanmaan vapauden puolesta?"
"Sitä tahdon toivoa poikaseni", Ebbesen vastasi ja pyyhkäisi
kädellään korkeata otsaansa. "Jos minä olisin epäillyt sitä viime
yönä, niin eläisi vielä suurin tyranni maailmassa. Mutta kuka tuntee
sielunsa salaisimmat ajatukset? Kuka voi nähdä jokaisen hiukkasen
ajatussyvyyksien kuilun pohjalta? Kuka uskaltaa sanoa parhaasta
teostaan, että se oli puhdas Jumalan silmissä?"
"Jumala siunatkoon teitä, jalo eno", huudahti Sven Tröst kiihkeästi ja
painoi hänen kätensä huulilleen. "Minä olen kunnioittava teitä niin
kauan kuin minä elän, enkä koskaan ole kysyvä teidän ajatuksianne.
Sillä nyt minä tiedän, että ne ovat niin puhtaat kuin kukaan enkeli
voi vaatia syntiseltä ihmiseltä. Mutta sanokaa minulle myöskin nyt,
mihin te nyt tästä hetkestä lähtien aijotte ryhtyä isänmaan ja itsenne
pelastamiseksi."
"Ensin vihollinen pois maasta ja lainmukainen kuningas Tanskan
valtaistuimelle!" sanoi Niilo Ebbesen avomielisesti ja nousi ylös.
"Sitten voimme me ehkä ajatella rauhaa maan vapauttajille ja ystäville
hädässä. Nyt täytyy kaikkien rohkeiden miesten pysyä yhdessä, ja koko
kansan auttaa meitä innolla ja rohkeudella. Huhu kreivin kuolemasta
on lentävä edellämme kuin kauhistuksen viesti, ja kuolleen tyrannin
sotajoukko on hajoava kuin mehiläisparvi ilman kuningatarta."
"Hyvä, rakas eno. Mutta kuka johtaa sitten kansaa ja valtakuntaa? Onko
joku ajatellut kuningasvaalia?"
"Minä tahdon uskoa sinulle jotakin, joka vielä on salaisuus. Piispa
Sven on matkustanut Brandenburgiin mukanaan valitsemiskirje junkkari
Valdemarille. Maan huomattavimmat miehet ovat allekirjoittaneet sen;
minun nimeni on ensimäisenä sen alla. Mutta ritari Buggella ja hänen
ystävillään on muita aikomuksia."
"Ja Otto -- jalo prinssi Otto -- täytyykö hänen sitten istua
unohdettuna ja syrjäytettynä vankilassaan", huudahti Sven Tröst
tuskallisen innokkaasti. "Kuinka te saatoitte auttaa sellaista vaalia,
eno?"
"Se on surettanut minua yhtä syvästi kuin sinuakin, mutta se on
ehdottomasti -- ainoa mahdollisuus. Prinssi Oton vankeus on tehnyt
hänen vaalinsa mahdottomaksi, ja vaikka me voisimmekin vapauttaa
hänet asevoimalla, niin hän on jo kadottanut kansan luottamuksen.
Veljellä on enimmät äänet puolellaan; hänessä on meidän toivomme. Oton
täytyy luopua vaatimuksistaan ja koko maan tavoin odottaa vapauttaan
veljeltään. Se ei ole syrjäyttämistä. Kansan tahto on tässä laki.
Tanska on toistaiseksi vielä vapaa vaalivaltakunta."
Sven Tröst seisoi syvästi murheellisena nämä sanat kuullessaan, ja
hän katseli haikeasti prinssi Oton kultaista miekkaa, jota hän piti
kädessään. "Siis oli sekin ainoastaan kaunis pettävä uni, niinkuin
kaikki muukin kaunis ja ihana", hän sanoi syvästi huoahtaen. "Minä
näin hänet suuren Absalonin haudalla sinä iltana, kun hänen isänsä
haudattiin Soröhön. Minä olin kuitenkin sinä hetkenä täysin vakuutettu
siitä, että hän oli kerran tuova uudelleen onnen ja siunauksen
Tanskaan."
"Kuusi vuotta sitten hän oli minun ja koko Tanskanmaan toivo", Ebbesen
vastasi surullisena, "mutta Tapnummen verilöyly on sammuttanut sen
toivon. Hän tuo onnettomuutta mukanaan ja valtiomieshän hän ei ole:
mutta sitä pitäisi veljen olla. Hänen valtioviisaudestaan koituu kai
minun onnettomuuteni", Ebbesen lisäsi ottaen kynttilän pöydältä.
"Mutta -- me emme nyt tahdo ajatella muuta kuin Tanskan onnea. Jumalan
nimessä, antaa Valdemarin neuvotella piispan ja ruhtinaiden kanssa,
kuten hän tahtoo ja on pakoitettu. Minä olen raivannut hänelle tien
valtaistuimelle, vaikka se kulkisikin Brattingborgin raunioiden yli, ja
mikä on vieläkin pahempi: minun täytyy toivottaa hänelle onnea matkalle
vanhan Tanskan takia."
Ritari Niilo puristi sisarenpoikansa kättä ja meni varmoin tyynin
askelin makuuhuoneeseensa.
Sven Tröst katsoi kauan enonsa jälkeen ja kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. "Hän ja Otto", sanoi hän, "kaksi ylevintä sielua, jotka
minä olen tuntenut tanskalaisten miesten joukossa -- täytyykö heidän
molempien kärsiä kylmän valtioviisauden takia. -- Ja hän, tuo
ylimielinen nuori herra, joka uhkasi minua metsästyspiiskalla -- hän
meidän kuninkaamme -- hänkö on se suuri valtiomies, jota on lähetetty
hakemaan. Jumala auttakoon meitä, he ovat sokeita! Mitä tekee Tanska
päällä ilman sydäntä. Ei hänellä ole edes rohkeutta, sen puolesta minä
uskallan vaikka henkeni."
Hän antoi suuttumuksensa purkautua ja puheli niin kovalla äänellä
itsekseen, että kaikui salissa: "Haa, pyyhkikäämme kaikki leijonat ja
sydämet Tanskan vaakunasta ja asettakaamme sijaan pieniä käärmeenpäitä.
Silloin voi siitä tulla sen pakanavaakunan kaltainen, joka sai sielut
ja sydämet kivettymään. Mutta elämää se ei koskaan saata antaa -- ei
koskaan!"
Kun Sven Tröst innoissaan huusi nämä sanat, seisoi Musta Sven hänen
edessään pimeässä parvekesalissa. Hän ei ollut vielä pessyt likaisia
kasvojaan, eikä kammannut suunnatonta partaansa, ja hänen vaatteensa
olivat vielä veressä viime yön jälkeen.
"Ai, ai, nuori herra ritari", huudahti hurja mies iloisesti naurahtaen.
"Hutiloitteko te minun ja autuaan isoäitini ammattia tahtomalla
esiintyä ennustajana? Antakaa sen olla. Sen asian minä ymmärrän
paremmin. Niin totta kuin minä ennustin kaljun kreivin ja hänen
kätyriensä varman kuoleman, niin totta minä voin luvata teille, että
me saamme paremmat ajat maahan, kuinka teille ja enollenne käyneekin.
Niin paljon minä voin lukea niistä tähdistä, jotka ovat korkeimmillaan
näinä öinä, että aika on koittanut jonkun suuren alkamiseen, sillä
nyt Gondulin ensimäisen henki [aurinko] vaeltaa Vaa'an ja Härän
välillä. Niin paljo minä tiedän, että emme ole tänä vuorokautena turhia
temmeltäneet, vaikka nyt onkin kaikkien narrien päivä."
"Minä en paljoa maksa sinun ennustuksistasi, hullu Volle", sanoi Sven
Tröst, joka oli melkein peräytynyt kauhean olennon edessä. "On helppo
ennustaa niiden ihmisten kuolemaa, joita itse auttaa tappamaan. Mutta
minkä näköinen sinä olet, mene pois ja pese veri itsestäsi eläkä näytä
itseäsi, sinä olet kuin peto. Nythän sinä olet kostanut täydellisesti
vanhan herrasi ja isoäitisi. Kuinka kauan sinä aiot käydä tässä
jätkänä? Sinähän näytät aivan ilmi elävältä saatanalta."
"Jos te pelkäätte verta ja muuta likaa, joka on tarttunut meihin tässä
maailmassa, nuori herra ritari, niin kelpaatte te hitto vie yhtä vähän
tulevaan aikaan kuin siihen, missä me nyt elämme. Niin puhtaaksi ja
nuolluksi kuin te tahdotte jokaisen ritarin ja palvelijan, ja lisäksi
sielua ja ruumista myöten, niin hienoksi ei onneksi kukaan saa itseään
näinä rauhattomina aikoina. Jos minä voin teitä sillä huvittaa,
voitte te nähdä minut pestynä huomenna, vaikka minä kuitenkin jään
Mustaksi Sveniksi kuolemaani saakka. Tiedättekö te muuten uutisia
Haldista? Vangittu neito, te tiedätte kyllä, meidän pikku Agnetamme
Björnholmasta, on lentänyt pois villihanhien kanssa eilen."
"Mitä! Paennutko -- Jumalani, minne?" Sven Tröst huudahti kiivaasti.
"Niin minne, sen hän on unohtanut meille ilmoittaa. Mutta minä nuuskin
kyllä hänet selville", jatkoi Volle hurjasti hymyillen. "Kun te nyt jo
kaksi kertaa olette pelastanut minun henkeni, on se aivan kohtuullista,
että minä tilaisuuden sattuessa autan teidät iloiseen elämään jälleen
-- ja millä minä saatan suututtaa Stig Antinpoikaa, sen minä teen
oikein mielelläni."
"Säästä palvelusintosi Volle", keskeytti nuori ritari hänet kääntyen
häneen selin. "Anna hänen lentää minne hän haluaa, eläkä koskaan
uskalla astua velhon kasvoinesi hänen silmiensä eteen."
"No no, eipä hän niiden näkemisestä kuole, kun minä vien hänet sen
ritarin syliin, jonka luona koko hänen mielensä on."
"Mitä, oletko sinä hullu, Volle? -- Kuka ritari?"
"Niin, hän kuuluu olevan mieltynyt johonkin, joka tuli hulluksi
rakkaudesta häneen. Ehkäpä lintu onkin lentänyt Haldista, antaakseen
vastaleivotun Randersin sillan ritarin vangita itsensä, ja tämähän on
velkaa hänelle sulhasen sensijaan, jonka otti häneltä kuluneena yönä."
"Mene tiehesi, Volle", vastasi Sven Tröst syvään huoahtaen. "Siltoja
minä osaan repiä ja iskeä roistoja otsaan; mutta sitä lintua, josta
sinä puhut, minä en koskaan pyydystä. Pikku Agneeta Björnholmasta
oli uni; hänen sielussaan ei ole enää muistoa minusta, ja minulla on
jäljellä vain kuva hänestä ilman elämää ja rakkautta."
"Ah, tyhjää, rakkaudessa on aina vähän valetta, sen te hyvin tiedätte,
ja hän pitää teistä pikemminkin liian paljon kuin liian vähän",
mutisi Musta Sven. Mutta nuori ritari käänsi hänelle selkänsä ja meni
toivonsäde levottomassa katseessaan makuuhuoneeseensa ritariparvelle.
* * * * *
Seuraavana aamuna Sven Tröst seurasi enoansa Haldiin mukanaan suurin
osa linnan miehistöä. Hän oli hajamielinen ja vastasi kaikkiin
kysymyksiin väärin. Musta Sven oli nyt pessyt ja siistinyt itsensä; hän
seurasi joukkoa leikkiä laskien ja iloisesti laulaen.
"Mitä sinä mietit rakas uskollinen sisarenpoikani?" kysyi Niilo Ebbesen
ystävällisellä äänellä laskien kätensä nuoren ritarin olkapäälle.
"Tanskanmaan kohtaloako vai minun ja prinssi Oton tulevaisuuttako sinä
niin syvämietteisesti mietit?"
Sven Tröst punastui, mutta Musta Sven hymyili salassa ja kohautti
olkapäitään.
"Jumala suojelkoon Tanskaa ja teitä myös, rakkahin eno!" huudahti
hämillään oleva haaveksija ja riuhtautui irti mielikuvista, jotka
näyttivät pitävän häntä vallassaan. "Mutta vaikka minä en tänä hetkenä
ajatellut isänmaan enkä teidän ja jalon prinssi Oton palvelemista,
luulen minä ettei minulla ole parempaa asiaa maailmassa, jonka puolesta
minä uhraisin elämäni ja ajatukseni. Senmukaan, mitä minä olen kuullut,
olette te jo antanut jalat saksalaisten alle."
Minne vain tultiin, siellä kulki huhu vihollisen peräytymisestä. Tieto
kreivin kuolemasta oli hajoittanut koko hänen suuren, saksalaisista
palkkajoukoista muodostetun, sotajoukkonsa. Haldissa vallitsi ilo
ja riemu. Ritari Bugge ja hänen kolmesataa ratsumiestä odottivat
linnanpihalla puettuna panssariin ja haarniskaan heti lähteäkseen
ajamaan takaa pakenevaa vihollista. Niilo Ebbesen yhdisti nyt joukkonsa
herra Buggen väkeen, ja tämä ynnä Haldin ritarit vastaanottivat hänet
monilla kunnianosoituksilla.
"Nyt ei voi kukaan sanoa teidän istuneen toimettomana, sillä aikaa kun
me muut tappelimme, jalo ystävä ja naapuri!" huusi isoääninen ritari
Bugge pudistaen hänen kättään. "Siitä yhdestä urotyöstä minä tahtoisin
antaa kaikki voittoni ja puolet niistä, mitä minä vielä aion voittaa.
Jos te tahdotte johtaa minun sotamiehiäni, niin minä astun syrjään. Te
olette osoittanut olevanne maan viekkain ja samalla rohkein ritari."
"Kiitos teidän edullisista ajatuksistanne minusta, ritari Bugge,
vaikka minä mieluummin tahtoisin olla rehellinen kuin viekas",
vastasi Ebbesen. "Olkaa te päällikkö, se sopii parhaiten, koska te
itse kustannatte melkein kaiken väen. Suokaa minulle ainoastaan sana
neuvotellessanne tämän retken johdosta. Minun mielestäni pitäisi meidän
soittaa hälyytyskelloja koko maassa täältä Riibeen saakka, että kansa
pääsisi jaloilleen, ja jokainen juutilainen, jolla on terve käsivarsi,
voisi auttaa meitä ajamaan saksalaista portille."
"Kuten tahdotte! Tällä kertaa täytyy Ebbesenin käskeä", vastasi
herra Bugge. "Vaikka minä luotankin enemmän meihin ritareihin ja
asekuntoiseen väkeemme kuin kaikkeen siihen roskaväkeen, jonka te
annatte soittaa kokoon kirkonkelloilla." Ritari Buggen käskystä
ratsasti heti joukko asemiehiä edeltäpäin käskemään kansaa Viborgin
ja Slesvigin välillä maata puolustamaan. Ritari Bugge ja Niilo
Ebbesen lähtivät itse samana hetkenä Haldista yhä kasvavan sotajoukon
etunenässä. Kylästä kylään soivat kellot heidän edellään, ja kansa
virtasi suurella riemulla yhtyäkseen pieneen valikoituun ratsujoukkoon,
jonka etupäässä he näkivät maan vapauttajan. "Katsokaa, tuolla hän
ratsastaa miehineen! Hän se tappoi kaljupää-kreivin", kuului suusta
suuhun. Ebbesenin nimi tunnuksenaan seurasivat talonpojat joukkoa
suurissa laumoissa, ratsastaen ja jalkaisin, varustettuina kirveillä
ja viikatteilla. Ritari Bugge vaikeni, mutta rypisti otsaansa
tälle puuhalle ja katsoi halveksivasti epäsäännöllistä ja huonosti
varustettua kansanjoukkoa.
Matkalla Riibeen yhtyi heihin huomattava ja hyvinvarustettu ratsujoukko
paksu hengellinen herra etupäässään, maisteri Jaakko Split, vahva
Jaakko mestari, joksi kansa häntä yleisesti kutsui. Hän istui korkean
sotaorhin selässä, rintahaarniska mustan pappiskaapun päällä, ja
sotaherran arvokkuus suurilla, lihavilla kasvoillaan. Vaikka hän oli
korkeaa aatelissukua, ei hänessä ollut vähääkään sen ajan yläluokan
ylpeyttä, vaan käyttäytyi hän koruttomasti ja suorasti kuin talonpoika.
Häntä kunnioitettiin suuresti kuten piispa Sveniä oppinsa vuoksi, jonka
hän maisterinarvonsa kanssa oli hankkinut ulkomaan yliopistoissa.
Piispana suojeli hän voimalla ja mahtavuudella alaisiaan hengellisiä
maallisten mahtavien vierailuja ja sortoa vastaan. Hän oli ollut
Holsteinin kreivejä vastaan tehdyn liiton päämies, johon liittoon
piispa Sven oli myös ottanut osaa kuningas Kristofferin aikana.
Muutaman tuhannen miehen etupäässä hän oli etenkin Haderslevin
taistelussa niittänyt paljon kunniaa. Kun ritari Bugge ja Niilo Ebbesen
näkivät tämän miehen huomattavan ratsujoukon tulevan heidän avukseen,
tervehtivät he häntä nöyrästi ja ystävällisesti. Piispan sivulla
ratsasti neljä vahvaa sotilasta, jotka tarkkasivat jokaista hänen
viittaustaan; ne olivat hänen ystäviään ja sukulaisiaan, jotka aina
seurasivat häntä asemiehinä, ja joista eräs pituudesta ja voimassa oli
hyvin hänen näköisensä, ja se olikin hänen voimakas veljensä Hans Split.
"Kiitos ja kunnia Randersin urotyöstä, rohkea ritari Niilo
Brattingborgilainen", sanoi piispa ja ojensi Niilo Ebbesenille kätensä.
"Te olette antanut kelpo tuomiopäivälyönnin Tanskanmaan ja Meidän
Herramme nimessä, vaikka minä en uskallakaan sanoa, että se oli aivan
sen _Ethican_ mukainen, jota me kuuntelimme korkeakoulussa. Mutta
se teko puolustaa itseänsä. Minkä kiitoksen te saanettekin siitä
maan suurilta ja mahtavilta, niin ajattelen minä kuitenkin, että me
hankimme teille anteeksi annon P. Knuutilta ja Meidän Herraltamme, joka
parhaiten tunsi hätämme ja teidän ajatuksenne."
"Se on myöskin minun toivoni, herra piispa", vastasi Ebbesen, "vaikka
teidän hurskas virkaveljenne, piispa Sven ankarasti tuomitsi minun
aikomustani ja uhkasi minua kovasti, jos minä toteuttaisin sen."
"Siinä hän on käyttäytynyt hurskaana ja innokkaana Jumalan miehenä",
vastasi piispa. "Niin minäkin olisin tehnyt, jos minä olisin ollut
hänen sijassaan. Mutta nyt kun työ on tehty, on se toinen asia.
Nyt minä sanon: Jumalalle siitä kiitos, minkä hän antoi tapahtua
meidän pelastukseksemme. Ja nyt tahdon minä auttaa teitä vapaasti
ja julkisesti keskellä valoisaa päivää sen puolesta, minkä te oman
henkenne uhalla alotitte pilvisenä yönä. Kiitos myöskin teille ritari
Bugge", jatkoi hän kääntyen Haldin ylpeän linnanherran puoleen, joka
näytti odottaneen, että piispa olisi tervehtinyt ja puhutellut häntä
ensimäiseksi. "Te olette ensimäiseksi haastanut tyrannin sotaan
ja alkanut avonaisen taistelun. Jos se on tapahtunut hurskaassa
ja jumalisessa tarkoituksessa, kansan ja kruunun nimessä, eikä
vapaasyntyisen säätymme omapäisyydestä, kuten minä tahdon toivoa,
niin ansaitsette te todella kaikkien uskollisten tanskalaisten
kiitoksen. -- Täällä on jokseenkin puhdasta kaikkialla", jatkoi hän
odottamatta ritarin vastausta. "Minä olen myöskin parhaani mukaan
auttanut vihollista ovelle ja lähettänyt yhden ja toisen päätä pahkaa
kiirastuleen. Mutta se on rehellinen asia, jota hyvästi saattaa
puolustaa tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana. Jos te aiotte
kuten minä, niin lähdemme kaikki Veileen ja Koldingiin ja osoitamme
viholliselle talvitien, missä hänet vain tapaamme."
Suostuttiin piispan ehdotukseen ja ajettiin vihollista takaa hänen
osoittamaansa suuntaan.
Joukko Holsteinilaisia ratsumiehiä oli varustautunut kirkkomaalle
päivämatkan päähän Koldingista, jottei heitä yöllä yllätettäisi,
sillävälin kun he lepäsivät aukimurretussa kirkossa. Aamun sarastaessa
huomattiin tämä varustus ja rynnättiin sitä vastaan. Ihmeekseen nähtiin
muutamien tanskalaisten sotamiesten jättävän varustuksen ja tulevan
juutilaisten maanmiestensä puolelle antautuakseen armoille. Mutta
katkeruus näitä luopioita kohtaan oli melkein suurempi kuin vihollista
itseänsä vastaan. "Maanmiehet pettureita", huudahtivat Niilo Ebbesen ja
ritari Bugge hätkähtäen. Buggen määräyksestä luopiot heti sidottiin, ja
hän uhkasi ääneensä antaa hirttää heidät, niinpian kuin varustus oli
valloitettu.
"Jos te tahdotte hirttää maanmiehenne, niin käykää ensiksi käsiksi
isäntäämme. Hän on sitonut meidät valalla", sanoi eräs luopioista, ja
Sven Tröst luuli tuntevansa hänet erääksi Stig Antinpojan ampujaksi
Björnholmasta. Hän kertoi heti enolleen tämän huomion, ja Niilo Ebbesen
kalpeni. Aamun sarastus valaisi kiivasta taistelua, joka Ebbesenin
innon vuoksi tuli ratkaisevaksi. Pieni holsteinilainen joukko puolusti
itseään epätoivoisesti, mutta koko kirkkomaa oli saarrettu, ja pian
seisoivat Ebbesen ritari Buggen ja sotaisen piispan kanssa ynnä
Sven Tröst ja pari sataa sotamiestä kirkonmuurin edustalla. Aseet
putosivat voitetuilta käsistä, ja juutilaiset odottivat tavanmukaista
ankaraa käskyä: "Hakatkaa maahan ne!" Mutta nyt astui pitkä mies
esiin kirkon asehuoneesta, ja hänet tunnettiin Stig Antinpojaksi
Björnholmasta. "Odottakaa maanmiehet!" huusi hän kovalla äänellä. "Jos
te tahdotte menetellä rehellisesti Tanskaa kohtaan, niin te annatte
minun ja väkeni poistua täältä vapaana. Minä en ole kantanut aseita
isänmaatani vastaan, vaan minä olen ainoastaan odottanut taistelun
päätöstä, joka tapauksessa ollakseni hyödyksi sekä juutilaisille,
että holsteinilaisille. Jos suuri kreivi Geert olisi voittanut,
olisi minun sanani lieventänyt kansan kohtaloa. Nyt on minun toivoni
olla rauhanvälittäjänä kaatuneen kreivin poikien ja syrjäytetyn
kuningassukumme välillä. -- Minä näen vihamieheni Niilo Ebbesenin
teidän joukossanne", jatkoi hän. "Jos isänmaa on hänelle rakkaampi kuin
oma kostonsa, on hän ensimäiseksi selittävä minut syyttömäksi."
"Ei, Stig Antinpoika", vastasi Ebbesen hillityn suuttuneesti,
"syyttömäksi minä en tahdo teitä sanoa. Te olette ja pysytte tyrannin
ystävänä, johon kukaan ei saata luottaa. Mutta jos minun sanani mitään
tässä merkitsevät, niin saatte te mennä täältä ja puolustaa itseänne
Tanskan kansan ja hallituksen edessä, kun aika on tullut. Täyttäkää
tämä pyyntöni, ritari Bugge. Jos Stig Antinpoika olisi minun ystäväni
tai veljeni, sensijaan, että hän on minun vihamieheni, häpeäisin minä
rukoilla hänen henkensä puolesta."
"Ritari Antinpoika, tämän miehen pyynnöstä voitte te vapaasti lähteä
täältä", huusi Bugge päällikön ylpeällä mahtiponnella. "Tällä retkellä
minä annan Ebbesenin määrätä, koska hän tappoi teidän herra tyranninne.
Mutta varokaa itseänne, kun me taas kohtaamme, herra Stig. Vaikka te
saisitte ketuntempuillanne kaikki maailman ruhtinaat ystäviksenne, minä
jään kuitenkin kuolemaani saakka teidän vihamieheksenne, niin totta
kuin minä vihaan kaikkia tyranneja ja heidän kätyreitään."
Sanaakaan vastaamatta nousi Stig Antinpoika hevosen selkään ja ratsasti
ylpeän ja viekkaan näköisenä sotilaidensa etupäässä valloitetusta
varustuksesta. Päällikön määräyksestä antoivat juutilaiset hänelle
tilaa; mutta kaikki mutisivat kovaa ritarin sääliväisyydestä petturia
kohtaan, joka oli hänen omaa säätyänsä, ja moni toisti vanhan
sananlaskun: "Suuret roistot saavat mennä, mutta pienet hirtetään."
Armoa, jota oli osoitettu Stig Antinpojalle, ei myöskään kielletty
hänen juutilaisilta asemiehiltään. Ebbesenin pyynnöstä irroitettiin
heti vankien siteet ja he saivat mennä minne halusivat.
Stig Antinpojan ja hänen seurueensa kadotessa Slesvigiin johtavalle
tielle jatkettiin hajanaisten sotilasjoukkojen takaa ajamista aina
Koldingiin asti. Sinne mennessä saavutettiin monta joukkoa, jotka
olivat pakomatkallaan ruvenneet ryöstämään. Mutta se osa kreivin
sotajoukkoa, joka Geertin molempien poikien johdolla vei kaatuneen
sotaherran ruumista maasta, pääsi onnellisesti pakoon.