Kun aurinko aamulla paistoi Kleitrupin järvelle ja parvekesalin
ikkunasta Brattingborgiin, istui ritari Niilo vielä vierastuvassa
käsi leuan alla ja piispan koskematon pikari edessään. Hänen
hiljainen vaimonsa astui nyt sisään lapsi rinnoillaan ja taluttaen
toista kädellään, mutta hän ei huomannut heitä. Jutta-rouvan häntä
osanottavasti puhutellessa, osui hänen harhaileva katseensa vaimoon
ja lapsiin ja hän nousi ylös. "Jumala siunatkoon sinua, rakkahin
ystävä!" huudahti hän syvästi hengähtäen, kuin olisi raskas kivi
vierähtänyt hänen sydämeltään, ja hänen kasvonsa loistivat lempeinä
ja ystävällisinä aamuauringossa. "Sinä tuot minuun jälleen elämän ja
voiman yhdessä Jumalan rakkaan auringon kanssa." Hän tarttui vaimonsa
käteen ja katseli mieltymyksellä hänen kirkkaita, tyyniä kasvojaan.
"Sen jälkeen, kun meidän hurskas vieraamme suuttuneena käänsi minulle
selkänsä ja pudisti tomut jaloistaan kynnykselläni, olen minä ollut
perin outojen tunteiden vallassa. Minusta tuntui, kuin olisi hän
ottanut siunauksen talostani ja ryöstänyt minulta kaiken elinvoimani.
Minä luulin olevani toinen Holger Tanskalainen, joka on tuomittu tänne
istumaan ja ajattelemaan Tanskanmaan pelastusta, kunnes partani on
kasvanut pöydän läpi ja vuosisadat vyöryneet pääni yli. Nyt, kun minä
näen sinut ja siunatut pienokaiset, on kaikki jälleen hyvin. Mutta vie
lapset pois, minulla on jotakin sanottavaa sinulle kahdenkesken." Hän
suuteli pienokaisia ja heidän äitiään, jonka jälkeen tämä meni hiljaa
heidän kanssaan ulos ja palasi takaisin kalpeana, mutta tyynenä.
"Sinähän tiedät, että minä en ole alhainen ja jumalaton ihminen?"
jatkoi ritari Niilo tarttuen hellästi hänen käteensä. "Katso minua
suoraan silmiini ja sieluuni ja sano, tiedätkö sinä varmasti, etten
minä ole tahtonut noudattaa paholaisen vaan jumalan tahtoa tässä
maailmassa, jos vain minulle suodaan tilaisuutta ryhtyä johonkin
tärkeään sorretun isänmaamme puolesta?"
"Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki maailman piispat, olkootpa he
vaikka kuinka viisaita tai hurskaita", vastasi uljas talon rouva
luottavaisella tyyneydellä. "Vaikkapa arkkienkeli astuisi alas
taivaasta ja tahtoisi horjuttaa uskoni salaisimpienkin ajatustesi
oikeudenmukaisuudesta, niin ajaisin hänet pois valehtelijana ja
petturina."
"Mutta, jospa minä ajattelisin tekoa, joka ei olisi suurten ja
ylhäisten mieleen ja jota meidän hurskainkaan sielunpaimenemme ei
hyväksyisi, tekoa jota minä itse pitäisin oikeutettuna, ja joka ehkä
voisi pelastaa maan ja valtakunnan, mutta joka voisi syöstä minut
itseni perikatoon ja tehdä minusta lainsuojattoman ja ahdistetun
miehen --"
"Tahdoitko sinä kysyä minulta sen oikeudenmukaisuutta", kysyi kalpea
rouva selvyys ja kirkkaus äänessä, joka ilmaisi syvintä levollisuutta
ja vakaumusta.
"Niin, sitä minä tahdoin", vastasi hän hetken epäröityään ja katsoen
häneen tarkasti. "Luulen, että se oli unta, mutta minä näin sinut
viime yönä kummallisessa horrostilassani. Minä näin sinun seisovan
edessäni sellaisessa loistossa ja ihanuudessa, joka ympäröi totuuden
ikuisia todistajia Jumalan valtaistuimen edessä ja minusta tuntui
kuin olisi sinut lähetetty luokseni, jotta minä puhtailta, hurskailta
huuliltasi saisin kuulla parhaimman ja suurimman ajatukseni todeksi
vahvistettavan. Sinä olet minun hyvä enkelini -- sano minulle, luuletko
sinä, että se, jota minä ajattelen, on vanhurskaan Jumalan tahto?"
"Varmasti minä uskon sen!" vastasi Jutta rouva varmalla ja kovalla
äänellä. "Niin totta kuin minä iloitsen siitä, että minua kerran
nimitetään Tanskanmaan suurimman ritarin puolisoksi."
"Hyvä vaimoni, silloin minä en epäile. Jumala sinua varjelkoon!"
Näin sanoen totinen linnanherra jätti nopeasti vaimonsa. Kun Jutta
nyt oli jäänyt yksin ilmestyi suuria kyyneleitä hänen poskilleen.
Pian sen jälkeen hän meni parvekesalin eteiseen ja sanoi lempeästi
hyvästit miehelleen, joka lukuisten asemiesten seurassa ratsasti
Haldiin. Ennenkuin aurinko oli laskenut palasi hän takaisin vielä
suuremman asestetun joukon mukana. Illalla hän istui kotona vaimoansa
vastapäätä. Lapset oli viety nukkumaan ja kaikki oli hiljaista
linnassa. Kuului ainoastaan torninvartijan laulu ja vahtisotilaiden
huudot vartijota vaihdettaessa. Ei mitään muutosta saattanut huomata
talon tavallisissa tavoissa ja järjestyksessä. Lamppu paloi pöydällä
rukin ja aikakirjan vieressä. Linnanherran sotavarustus ja pitkä
miekka seisoivat kiillotettuina ja puhdistettuina nurkassa tiimalasin
vieressä. Kuu paistoi sisään pienten ruutujen läpi ja saattoi kuulla
veden yksitoikkoisen loiskinan rantavallia vastaan. Ritari ja hänen
rouvansa istuivat hiljaisina heikosti valaistussa huoneessa, kumpikin
omissa ajatuksissaan, eivätkä he näyttäneet haluavan häiritä toistensa
mietteitä. Äkkiä törähdytti vartija porttitornissa torveensa ja
kuultiin tavanmukaiset merkit linnanportin avautuessa asemiehelle
tai tiedustelijalle. Pian sen jälkeen astui Sven Tröst sisään. Hänen
ulkonäkönsä ja ilmeensä ilmaisivat ankarimpia ponnistuksia ja hillittyä
intohimoista sieluntuskaa.
"Vihollinen on hajoittanut voimansa", sanoi hän. "Kreivi itse etenee
Randersiin reippaine ratsumiehineen. Lähes neljätuhatta miestä seuraa
häntä."
"Randersiinko", tarttui ritari Niilo puheeseen ilosta huudahtaen ja
nousten pystyyn. "Onko hän unohtanut? Hm, vai niin!" lisäsi hän. "Jos
hän tahtoo olla meidän kohtalomme herra, niin täytyy kai hänen osoittaa
meille, että hän saattaa uhmata omaansa. Hyvä! Koska saatan minä olla
Randersissa?"
"Ennenkuin aurinko nousee, herra eno. Missä hän kulkee, siellä palavat
kylät hänen takanaan. Minä näin kaikkialla vain hävitystä ja ryöstöä."
"Ja missä on muu pyövelijoukko?"
"Se ryöstää ja polttaa Koldingin ja Riiben välillä. Jos se jatkaa sillä
lailla kolme päivää, niin on puolet maata autiona. Ettekö siis tiedä
mitään pelastusta?"
"Kyllä, Jumalan avulla yhden. Mutta mene nyt levolle sisarenpoikani,
sen sinä tarvitset. Huomenna saatan minä sanoa sinulle ehkä enemmän."
Sven Tröst katsoi vakavaa enoansa tutkivasti, ja hänen silmistään
loisti hurja, kuluttava tuli. "Ainoastaan sana, ennenkuin eroamme
tänä iltana, jalo eno. Jos te voitte käyttää minun vähäistä henkeäni
yritykseenne, niin säästäkää omanne. Teillä on vaimo ja lapset ja
onnellinen elämä kadotettavana. Minulla ei ole mitään voitettavaa eikä
kadotettavaa tässä maailmassa."
"Hm, nuori ystäväni", vastasi ritari Niilo, luoden häneen ankaran
tarkkaavaisen katseen, "oletko sinä sellainen mies? Sellaisesta
epätoivoisesta sankarillisuudesta minä en paljoakaan välitä. Kiitos
muuten tarjouksestasi, poikani! Mutta mene nyt ja pane maata. Eläkä
koskaan kuvittele mielessäsi, että saa suuriakaan aikaan elämällä, jota
ei enää itse kunnioita."
Sen sanottuaan hän kääntyi pois, mutta Sven Tröst tarttui melkein
suonenvedontapaisella kiivaudella hänen käteensä. "Niilo eno,
halveksitteko te minua kiivaan mieleni ja sen hullutuksen vuoksi, jonka
te kyllä olette huomannut?" kysyi hän melkein tukahtuneella äänellä.
"Jos sinä annat arvoa minun kunnioitukselleni", vastasi hänen totinen
sukulaisensa ankarasti, mutta tyynesti, "niin näytä minulle, että
sinussa on voimakkaampi elämä, jota ei vaihteleva lapsen mieli saata
puhaltaa sammuksiin, ja että sinä et ole kurja myyrän sielu, joka on
onneton oman maahanpoljetun tunturikyyhkyn tähden, sillä aikaa kun koko
maa on menehtymäisillään."
Sven Tröst oli nämä sanat kuullessaan hetken aikaa aivan kuin murtunut;
mutta nöyryyttävä tunne katkeroitti häntä ja herätti koko hänen
ylpeytensä. "En edes teiltäkään, eno Niilo, minä tahdo kärsiä sellaista
ylimielisyyttä." huudahti hän kiivaasti. "Te olette ollut minun
epäjumalani lapsuudestani saakka, ja minä olen vieläkin kyllin mieletön
antaakseni kovan sanan teidän huuliltanne raadella mieltäni. Mutta ei
teidän tarvitse hyljätä minua senvuoksi, että minä olen onneton ja että
minulla on halu uskaltaa elämäni epätoivoisen yrityksen puolesta. Sehän
teillä on itsellännekin. Jos on halveksittavaa olla toivoton täällä
maailmassa, niin Jumalan nimessä halveksikaa minua, jos te voitte ja
tahdotte; mutta kukaan keisari tai ritari ei ole nöyryyttävä minua.
Sen tiedän, että minulla ei ole myyrän sielua; sillä teidän sisarenne,
ritari Ebben ylpeä tytär, synnytti Sven Tröstin maailmaan. Hyvää yötä."
Näin sanoen hän poistui nopeasti ja astui niin kovasti kivilattialla,
että parvekesalissa kaikui.
"Sepä auttoi: nyt nousi Galtien veri liikkeelle", sanoi ritari Niilo.
"Se saattoi olla tarpeen." Hän vajosi jälleen syviin ajatuksiin.
Tiedot, jotka Sven Tröst oli tuonut enollensa, herättivät hänen
sielussaan eriskummallisen, melkein taikauskoisen toivon. "Randersiin",
toisti hän muutamia kertoja, "aivan niin! Randersin kirkonkelloilla
on minusta aina ollut ihana kaiku." Senjälkeen sanoi hän hyvää yötä
vaimolleen ja ojensi hänelle kätensä. Tämä oli tarkkaavasti seurannut
miehensä sanoja ja ilmeitä, tavallisuuden mukaan järjestäessään
huonetta ennen levolle menoa. Hän katsoi nyt mieheensä kirkkailla,
tyynillä silmillään. "Hetki lähestyy", sanoi hän ääneen painokkaasti.
"Jumalan nimessä! Se ei ole mitään uutta minulle. Sinä olet sanonut sen
minulle jo vuosi sitten unessa."
Ritari Niilo katsoi häneen ihmeissään. Hän painoi vaieten, mutta
kiivaasti vaimonsa kättä sydäntään vasten ja poistui salakammioonsa.
* * * * *
Keskiyön aikaan näki vartiosotilas Brattingborgin linnantornista
kookkaan vaaleapukuisen olennon astuvan ulos linnankellarista ja pitkin
aavemaisin askelin astuvan pihan yli. Hän luuli sitä yliluonnolliseksi
olennoksi ja teki ristinmerkin, samalla lukien isämeidän ja antoi
olennon kulkea ohitsensa. Se kulki pitkin parvekesalin siltaa ja katosi
siihen rakennuksen osaan, missä linnanherran salakammio sijaitsi ja
mistä yksinäinen valo loisti järvelle. Puoli tuntia senjälkeen tuli
sama olento takaisin ja kulki aivan vartijan ohi, joka ei uskaltanut
liikkua paikaltaan eikä hätyyttää. Sotamies näki nyt kauhukseen
mustat kauhistuttavat kasvot, joita peitti äärettömän pitkä parta.
Salaperäinen vieras asetti sormen suulleen ja katosi tornihuoneeseen.
Aamulla ilmoitti pelästynyt vartija herralleen, mitä hän oli nähnyt.
"Minä tiedän sen", vastasi ritari, "sinä olet vartijoinut kuin akka! Se
oli hyvä ystävä, mutta sinä olet ansainnut kolmen päivän torniarestin."
Vartija katsoi ihmetellen herraansa ja aikoi mennä rangaistustaan
suorittamaan.
"Minä tiedän, että sinä et muuten pelkää ketään ihmistä", lisäsi
linnanherra lempeämmin. "Mutta se, joka tästälähin tahtoo seurata
minua, ei saa pelätä paholaista. Sinua on vedetty nenästä. Mene pois
nukkumaan. Jääköön se asia siihen."
Kun aurinko oli noussut, syntyi äkkiä melua Brattingborgissa. Suuri
joukko holsteinilaisia ratsumiehiä pysähtyi portin eteen ja heidän
johtajansa pyysi päästä sisään täysin turvassa. Hän toi mukanaan
sinetillä varustetun kirjeen, johon hän vaati pikaista vastausta.
Ritari Niilo seisoi yksin salakammiossa kirje kädessään. Hän oli
antanut käskeä linnankappalaisen lukemista auttamaan. Hän katseli
suurta sinettiä, johon oli kuvattu suljettu kypärä ja kaksi sarvea,
joista kohosi seitsemäntoista lippua. Kirjoituksesta Sig. Gerhardi
Comitis Holsatise ac lausas, näki hän, että se oli kreivi Gerhardin.
Ennenkuin kappalainen saapui, oli kreivi itse kuitenkin ottanut siitä
selon. Sitä ei oltu kirjoitettu kuten tavallisia ruhtinaskirjeitä
latinaksi, vaan saksaksi, ja se oli kirjoitettu taitavan kreivin
omalla käsialalla. "Gerhardilta, Holstein-Rendsburgin kreiviltä,
pohjois-Jyllannin herralta ritari Niilolle Ebbe Galtin pojalle
Brattingborgissa. Tervehdys Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä" -- niin
alkoi se. Hän kutsui ritari Niiloa uskolliseksi alamaiseksi, joka
ei ollut ottanut osaa kapinaan, jota hän nyt oli tullut ankarasti
rankaisemaan. Sen hän tiesi, että he eivät olleet persoonallisia
ystäviä -- kirjoitti hän edelleen -- mutta hän piti ritari Niiloa
kunnian miehenä, joka saattoi unhoittaa kiusallisen vääryyden ja
pikkumaisen käräjänkäynnin isänmaansa parhaan vuoksi. Kreivi pyysi
häntä siksi saapumaan varman turvakirjan suojassa luoksensa leiriin
Randersiin, jos mahdollista sovittamaan oikeudenmukaisen panttiherran
ja kirottujen kapinallisten välejä, siinämäärin kun hän vielä saattoi
neuvotella syyllisten kanssa. Kirje oli kirjoitettu mahtavalla
käskijäsävyllä ja kreivi kutsui siinä monta kertaa Tanskaa omaksi
valtakunnakseen.
Ritari Niilo rytisti kirjeen vihoissaan ja heitti sen lattialle. "Hänen
valtakuntansako?" jatkoi hän nyrkkiään puiden. "Se häpeämätön. Tahtooko
hän nyt kutsua itseään kuninkaaksemme? Tällä hetkellä hän on, sitä
pahempi, väkivallan tekijän oikeudella Jyllannin herra. Mutta ompa
olemassa kaikkien herrojen Herra."
Kappalainen oli seisonut hetken aikaa odottamassa linnan herran käskyä.
"Katso tässä, hurskas isä!" sanoi nyt ritari Niilo ottaen kirjeen ylös.
"Minä olen itse ottanut siitä selvän. Mutta anna minun kerta vielä
kuulla suuria sanoja; ne ovat suuremmoisia."
Kappalainen luki kirjeen, ja ritari Niilo polkaisi lattiaa joka kerta,
kun ylimieliset sanat toistettiin, jotka niin suuressa määrin olivat
häntä suututtaneet.
"Ette suinkaan usko hänen turvakirjaansa, jalo herra?" kysyi
kappalainen. "Se on varmaankin petollinen ansa, jotta hän saisi teidät
käsiinsä."
"Hän ei saa luulla minua pelkuriksi", sanoi ritari Niilo ylpeästi.
"Hm, mielellään tahtoisin minä nähdä hänet kuitenkin tänään ja vielä
kaikkien nähden. Hänen turvakirjansa ei olisi koskaan saattanut tulla
sopivampaan aikaan, vaikka hän ei pitäisikään lupaustaan. Minä en
matkusta turvattomana."
Linnanherran käskystä satuloitiin hänen hevosensa, ja hänen
tavanmukainen saattueensa odotteli pian asestettuna linnan pihalla.
Sven Tröst tuli nyt tuoden hänen haarniskansa. Aseenkantaja tervehti ja
puki panssarin hänen päälleen sanaakaan sanomatta.
"Oletko vihainen vielä eilisestä, huimapää?" kysyi eno häneltä
ystävällisesti, tarkkaavasti katsahtaen sisarenpoikansa totisia kasvoja.
"Saanko minä seurata teitä tänään verivihollistenne luo?" kysyi
aseenkantaja. "Vai pidättekö minua sopivana ainoastaan naisten hommiin,
teidän varustustanne kiinnittämään. Se on ehkä viimeinen kerta."
"Sinä jäät tänne linnaa vartioimaan, jos tahdot palvella minua
kauemmin. Minulla on kylliksi palvelijoita mukanani tämän päivän
vieraskäyntiä varten. Jollen minä ole huomenna ennen auringon laskua
kotona, tahdon sinulle uskoa sen miehuudentyön, jota minä seitsemänä
vuonna olen ajatellut. Ymmärrätkö minua? Se on minun paras perintöni."
"Hyvä, Niilo eno, minä ymmärrän teidät", vastasi aseenkantaja ylpeästi,
"mutta te ette ymmärrä minua. Tahdotteko siirtää ankaran tuomionne
toistaiseksi, vaikka ette hyväksyisikään minun menettelyäni?"
"Se kai minun täytynee tehdä, koska sinä niin tahdot, huimapää. Et
sinä minua kuitenkaan petä, miten vihainen lienetkään -- mutta elä tee
tyhmyyksiä, Sven Tröst!"
Nyt avautui naistuvan ovi, ja vakava talonrouva seisoi ovessa pienine
lapsineen.
"Jumala siunatkoon teitä", huudahti ritari Niilo mennen avosylin heitä
vastaan. Mutta hän antoi käsiensä vaipua alas ja viittasi vaimoansa
lempeästi poistumaan. "Jos Jumala tahtoo, näen minä teidät pian. Mutta
ei mitään hyvästijättöjä nyt. Tänään on tuskin elämä kysymyksessä --
mutta kunnia!"
Hänen vaimonsa oli kalpea, mutta hän nyökäytti ystävällisesti
päätään ja poistui hiljaa lasten kanssa lukiten oven perässään.
Vähän sen jälkeen ratsasti ritari Niilo kolmenkymmenen palvelijan
seurassa vieraan johtajan sivulla, jonka kolme kertaa lukuisampi
ratsujoukko ympäröi ritarin ja hänen seurueensa, aivan kuin he
olisivat olleet vankeja. Saattojoukko ei vienyt heitä Randersin
kaupunkiin, vaan Randersin vuonon pohjoispuolelle, minne oli pystytetty
useimpia telttoja ja missä kreivi Gerhard sinä päivänä harjoitteli
ratsujoukkoaan.
"Vai niin", mutisi ritari Niilo. "Täälläkö me siis tapaamme toisemme
tänään? Hänen hetkensä ei ole vielä tullut, -- ja toivonpa, ettei
minunkaan hetkeni vielä ole lyönyt."
Niinpian kun kreivi näki Brattingborgin totisen ritarin saapuvan,
ratsasti hän vastaan. Huomattava keskustelu, joka heidän välillään
sukeusi ja sitä seuraava teko, ovat usein kaikuneet kansanlauluna
tanskalaisten miesten ja naisten huulilta. Ritari Niilo
Brattingborgilaista kutsuttiin kansanlaulussa aina Niilo Ebbeseniksi
Norrerista, ja mahtavaa Rendsburgin kreivi Gerhardia nimitti
tanskalainen rahvas aina kreivi Geertiksi, tai pilkkanimellä "kaljupää
kreiviksi". Heidän tärkeässä kohtauksessaan ei puuttunut innokkaita
todistajia Randersin tarkkaavaisten asukasten joukosta, jotka olivat
saapuneet katsomaan sotajoukon katsastusta.
Nils-herra ja kreivi käteltyään
he sitten keskusteli
sanotaan kansanlaulussa --
vaan tuskin laski he leikkiäkään,
hymy tuskin huulilla oli.
Huolimatta heidän personallisesta vihollisuudestaan, näytti kreivi
kuitenkin alussa olevan sovinnollisella mielellä; hän toivotti ritarin
tervetulleeksi ja kohteli häntä kuten maan vaikutusvaltaisinta miestä,
joka ei vielä ollut ottanut osaa kapinaan ja jonka saattoi luulla
haluavan mahtavan valtiaan sopua ja ystävyyttä. Kreivi kyseli kansan
toiveita ja mielenlaatua. Sangen alentuvasti hän tiedusteli Ebbesenin
sukulaisten ja vaimon vointia, sekä kysyi tältä vihdoin tahtoisiko hän
nyt sotia hänen puolellaan, vai halusiko hän rauhaa.
Ritari Niilo ei laskeutunut hevosensa selästä ja vastasi tyynesti,
mutta hillityn kiivaasti: "Herra, mieliala Pohjois-Jyllannissa
on sellainen, että jokainen mies on rohkealla mielellä. Kiitos
armollisesta tiedustelusta, ystävieni ja sukulaisteni voinnista",
lisäsi hän kylmän kohteliaalla äänellä, mutta kaksimielinen ilme
kasvoillaan. "He seisovat teidän armonne palveluksessa miekka kädessä,
minä hetkenä te vain itse haluatte."
"Te olette kummallinen mies, ritari Niilo, ja hurskas sen lisäksi",
vastasi kreivi samalla äänellä. "Voisi sanoa, että missä ette voi
tavata vihollista oikealla tiellä, siellä te ratsastatte kaukaa ympäri.
Mutta kuinka monta miestä voitte asettaa palvelukseeni?"
"Niiden lukua minä en niin tarkkaan tiedä, herra kreivi. Mutta he ovat
kaikki uskollisia juutilaisia ja he seuraavat minua aina halukkaasti,
kun minä vien heidät -- heidän vihollistaan vastaan. Ainoastaan
kolmekymmentä on minulla tänään mukanani; mutta eivät he, enkä minäkään
katso lukumäärään."
"Niin harvoihin minä en joka päivä tyydykään", huomautti kreivi
tuimasti katsoen. "Eilenhän olitte ritari Buggen luona mukananne sata
panssaroitua ratsumiestä?"
"Se asemies tai ritari, joka kertoi tuon teille, on valehdellut. Yli
puolta sataa ei niitä ollut, siitä voin minä vastata vakoilijallenne
hyvällä miekallani, jos häntä haluttaa."
"Elkäämme puhuko siitä", keskeytti hänet kreivi kylmästi. "Tahdotteko
nyt ratsastaa hyvän ystävänne herra Buggen luo Haldiin ja kysyä,
tahtooko hän pysyä uskollisuudenvalassaan?"
"Kyllä, herra kreivi, kunhan ensin tunnemme teidän mielipiteenne
täydellisesti."
"Herra Buggen mielipiteen te kai kuitenkin tunnette?" kysyi kreivi
katsoen häneen ivallisesti. "Se suuripuheinen narri ja hänen ystävänsä
ovat aikoja sitten rikkoneet välinsä minun kanssani -- sen te tiesitte
kai jo ennen eilistä päivää? Yhden heistä näen minä etumaisena teidän
joukossanne. Minä näen useampia asemiehiä teidän joukossanne, jotka
ovat ilman lupaa karanneet minun palveluksestani. Jos te nyt aiotte
seurata Bugge herran neuvoa, niin saattepa täydellisesti oppia
tuntemaan, mikä on minun mielipiteeni ja kuinka teille kaikille on
käyvä."
"Herra Bugge hoitaa itsensä", vastasi ritari Niilo peittelemätön harmi
katseessaan ja ilmeissään, "mutta asemiehistäni vastaan minä. Ne
juutilaiset, joilta te olette kieltänyt eron, ovat ottaneet sen itse.
Vanha tapa Tanskassa on, että vapaa tanskalainen asemies, joka ei tahdo
palvella enempää, ottaa eron minä hetkenä vain haluaa. Ei kukaan ole
sidottu toiseen, lukuunottamatta aviosäätyä ja munkkia."
"Mutta meillä on toinen tapa", vastasi kreivi ratsastaen ylpeänä
lähemmäksi, kuitenkaan muuttamatta ilmettäkään kivikylmillä
kasvoillaan. "Sen palvelijan, joka pettää herransa, me hirtämme,
emmekä kauan etsikään hirsipuuta. Minä olen nyt tarpeeksi kuullut
teidän mieltänne, ritari Niilo. Nyt täytyy teidän kursailematta kuulla
minun mielipiteeni. Jollette te kolmen vuorokauden kuluessa pakene
Tanskasta, annan minä hirttää teidät kapinoitsijana." Hän vaikeni ja
katsoi hirvittävää muutosta, joka tapahtui hänen verivihollisensa
päättäväisissä piirteissä. "Olette tulleet tänne tänään turvakirjan
nojalla", jatkoi hän ja vetäytyi askeleen taapäin; "kaikessa
turvallisuudessa voitte siis ratsastaa täältä. Mutta jollen minä olisi
antanut ruhtinaallista sanaani, saisitte totisesti tietää muuta."
"Jos te tahdotte rikkoa sananne, niin se on oma asianne", vastasi
ritari Niilo käsi miekankahvallaan, ja hänen katseensa olisi saattanut
pelästyttää kaikkein rohkeimmankin. "Mutta te tulette katumaan
sitä. Härkiä te voitte hirtättää korpeille ja kotkille, mutta ette
vapaasyntyistä tanskalaista ritaria", jatkoi hän. "Ennenkuin minä
karkaan Tanskasta ja jätän vaimoni ja lapseni, vääntelette te
rautakätenne veriin, siksi että kreivi Gerhardin silmät koskaan näkivät
Niilo Ebbesenin."
"Ratsastakaa nyt vain pois! ritari Niilo", huudahti kreivi korkealla
äänellä, ja hänen viittauksestaan ympäröivät kaikki henkivartijat
hänet. "Minä en tahdo sanaakaan enää kuulla suuripuheisesta suustanne.
Jos tahdotte elävänä päästä täältä, niin kiiruhtakaa, muuten annan minä
pyövelin musertaa teidän selkärankanne, niin totta kuin minulla on
siihen oikeus ja valta."
"Ei kukaan ole nähnyt minua niin pelkurina, että minä vapisisin
väkivallan tekijän pyöveleitä", vastasi ritari Niilo katsoen tyynesti
kreiviä ja hänen uhkaavaa vartiojoukkoansa. "Minä olen yhtä vähän
teidän alamaisenne, kuin Tanska on teidän valtakuntanne. Kuulkaa nyt
sana hyvästiksi, kreivi Gerhard. Katsokaa, että varotte itseänne, sillä
tästä hetkestä saakka on elämä ja kuolema kysymyksessä, missä vaan
tapaamme toisemme, vaikkapa Herran alttarin edessä."
"Hyvä!" sanoi kreivi ja nyökkäsi. "Siksi kunnes aurinko laskee
huomenna, saatte te olla turvassa ja rauhassa, niinkuin minä olen
luvannut, mutta ei hetkeäkään enempää. Koska sitten kohtaamme, jää
minun asiakseni; mutta te ette tule siitä iloitsemaan. Tervehtikää
ystäviänne ja sukulaisianne! Minä tulen pian vieraaksenne
Brattingborgiin ja Haldiin. Ja hirsipuusta voitte olla yhtä varma, kuin
Tanskanmaa on kreivi Geertin valtakunta."
Siihen loppui tämä keskustelu, jota rohkean ritarin palvelijat ja useat
tanskalaiset ihmetellen kuuntelivat keskellä vihollisen leiriä, ja jota
sitten melkein samoilla sanoilla toistettiin kansanlaulussa. Ritari
Niilolle oli tärkeintä mahtavan vihollisensa kohtaamisessa tilaisuus
julkisesti haastaa kreivi taisteluun, vapauttaakseen itsensä omissa
ja aikalaistensa silmissä syytökseltä, että oli tahrannut kunniansa,
sillä hän tahtoi rehellisenä, kristillisenä ritarina esiintyä omaa
ja isänmaansa kuolinvihollista vastaan, tulematta aikalaisiltaan
ja jälkimaailmalta leimatuksi salamurhaajaksi, vaikkakin aikomansa
hyökkäyksen täytyisi tapahtua yllätyksenä. Ollakseen varma, että kaikki
läsnäolijat ymmärtäisivät hänen tarkoituksensa, uudisti hän vielä
kerran ennenkuin jätti vihollisen leirin kovalla äänellä tuon hänelle
niin tärkeän haasteen, minkävuoksi kansanlaulussa myös lauletaan:
Pois ratsasti herra Nils Ebbesen,
ylös kättään ojentaen:
Geert-kreivi! Te kaiken muistatte,
mun jälleen palattuain.
Että Niilo Ebbesen piti sanansa, sen tietävät kaikki tanskalaiset.
* * * * *
Seuraavana päivänä ei tuo suuri päätös enää ollut salaisuus
Brattingborgissa. Linnanherra oli tullut kotiin yöllä; hän oli
antanut päivän sarastaessa koota kaikki aseenkantajat ja sotilaansa.
Niiden lukumäärä oli ainoastaan kuusikymmentäkuusi, lukuunottamatta
Sven Tröstiä, joka oli ainoa, jonka käytökseen ritari Niilo ei ollut
tyytyväinen. Kun hän oli ilmaissut heille rohkean aikeensa vielä samana
yönä yllättää kreivi Randersissa, keskellä hänen henkivartijoitaan ja
ratsujoukkoaan, pyysi hän pientä joukkoa kestitsemään itseään parhaansa
mukaan. "Kun ensi yö on ohitse, täytyy Tanskalle koittaa kirkas päivä",
huudahti hän varmalla äänellä. "Päivä ei nouse, ennenkuin aurinko
valaisee monia ruumiita, ja ehkä omiammekin; mutta tärkeä viesti
leviää yli maan, vaikka emme itse saisikaan kuulla sitä. Se palvelija,
joka tahtoo olla herrallensa uskollinen", jatkoi hän juhlallisesti ja
tarttui raamattuun, "vannokoon korkeimman Jumalan ja sielunsa autuuden
kautta, että hän ei tahdo paeta eikä väistyä."
Koko sotilasjoukossa ei ollut ainoatakaan joka hetkeäkään olisi
epäillyt seurata herraansa. He tekivät kaikki hänen pyytämänsä valan
ja vannoivat seuraavansa häntä kuolemaan. Mutta kun tuli Sven Tröstin
vuoro, peräytyi hän askeleen ja sanoi ylpeästi: "Minä tahdon matkalla
ajatella, kuinka pitkälle minä haluan seurata teitä matkalla, herra
eno. Minä en aio pettää teitä; mutta minä en vanno enää palvelevani
ketään herraa maailmassa, olkoon hän sitten enkeli tai paholainen.
Jollette te tahdo luottaa minuun ilman valaa, niin olkaa uskomatta,
mutta minä en seuraa askeltakaan pitemmälle, kuin minua itseäni
haluttaa."
Ritari Niilo katsoi närkästyneenä ja ihmetellen sisarenpoikaansa.
"Hyvä, sinulla on vapautesi!" hän sanoi hillityllä äänellä. "Seuraa
minua niin kauan kuin haluat, tai jää kotiin!" Ritari tarttui kiivaasti
hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään kummastuneiden ja suuttuneiden
asepalvelijoiden luota, jotka kaikki pitivät häntä petturina.
"Tahdotko sinä Stig Antinpojan ja hänen kauniin tyttärensä vuoksi
pettää minut ja isänmaasi?" kuiskasi hän. "Vastaa minulle! Minä uskon
sinua vielä. Jollen minä tuntisi Galtien verta sydämessäni, istuisit
sinä Brattingborgin linnassa sillävälin, kun minä pelastan maan ja
valtakunnan."
"Sitä te katuisitte ehkä huomenna, herra eno", vastasi Sven Tröst.
"Sillävälin, kun te pelastatte maata ja valtakuntaa, tahdon minä
ajatella pientä kyyhkysen poikaa."
Ritari Niilo katseli häntä silmät suurina ja pudisti päätään. "Sinä
olet valinnut onnettoman hetken järkesi kadottamiseen", mutisi hän ja
käänsi aseenkantajalle selkänsä, "Elkää välittäkö sisarenpojastani!"
hän sanoi sotureilleen. "Hän on saanut hullutuksia päähänsä, mutta
kyllä kai hän antaa niiden haihtua, ennenkuin saavumme Randersiin."
Kun muutama tunti senjälkeen lähdettiin Brattingborgista, seurasi
Sven Tröst jonkun matkan päässä valantehnyttä joukkoa, joka kaiutteli
koko päivän iloisia lauluja, mutta vaikeni hämärän koittaessa, kun he
lähestyivät Randersia, vakava herransa etummaisena.
Oli jo keskiyö, kun saavuttiin lehtoon erään herraskartanon luona
Hornbekin pitäjässä lähellä Randersia. Täällä antoi ritari Niilo
väkensä kaikessa hiljaisuudessa astua ratsujensa selästä ja sitoa
hevosensa puihin. Senjälkeen kävelivät he hiljaa jalkaisin peltojen
välitse Randersin länsipuolitse Noran sillan yli, joka sijaitsee
neljännespeninkulman päässä Randelborgin vanhasta sillasta. Kreivi
oli miehittänyt tämän linnan ratsujoukollaan, ja jokainen sola näytti
luoksepääsemättömältä. Kuitenkin oli ritari varma asiastaan. Hänen
uskolliset valantehneet miehensä seurasivat häntä sokeasti luottaen
hänen viisauteensa ja onneensa. Kenenkään ei nyt ollut lupa puhua
ääneen; mutta he kuiskailivat keskenään. He luulivat, että ellei
heidän herrallaan ollut ystäviä ja auttajia linnassa, oli pyhä Knuut
varmaankin antanut hänelle tämän rohkean teon ajatuksen, sillä he
tiesivät hänen aina kantavan rinnallaan Tanskan suojeluspyhimyksen
kuvaa. Heidän keskuuteensa oli myöskin levinnyt huhu, että hän oli
liitossa korkeampien voimien kanssa, ja he pitivät sentähden aivan
kohtuullisena, että pyhä Knuut tahtoisi auttaa heidän yritystään.
Saavuttuaan sillan luo kääntyi ritari Niilo sotilaidensa puoleen ja
puhutteli heitä. He olivat siellä kaikki kuusikymmentäkuusi ynnä Sven
Tröst, joka seisoi lähinnä siltaa. Jokainen sotilas oli varustettu
miekalla ja keihäällä. Neljä heistä oli käskystä tuonut mukanaan suuret
hälyytysrummut, joiden käyttö näin salaisessa hyökkäyksessä näytti
heistä käsittämättömältä.
"Se asemies, joka ei enää tahdo seurata enempää, voi nyt ottaa eronsa",
sanoi ritari Niilo tiukasti katsoen sisarenpoikaansa, ja Sven Tröst,
jota hän vielä tuskin saattoi epäillä, astui nyt hänen hämmästyksekseen
esiin todella vastaanottaakseen tarjouksen. "Tänne saakka tahdoin
minä seurata teitä, mutta en myöskään askeltakaan edemmäksi", sanoi
aseenkantaja päättävästi. "Urotyöstänne, jota te ette tahtonut uskoa
sisarenpojallenne ennemmin kuin halvimmalle asemiehellenne, en minä nyt
myöskään tahdo jakaa kunniaa teidän ja teidän sokeiden apulaistenne
kanssa. Yksi käsi enemmän tai vähemmän ei kai merkitse mitään Tanskan
pelastukseksi", lisäsi hän, "jos tämä yöllinen matka muuten saattaa
tuottaa pelastuksen tai on tanskalaiselle ritaristolle kunniaksi".
Hämmästyneen ritari Niilon silmät olivat tunkeutua ulos hänen päästään,
kun hän kuuli nämät sanat omalta sisarenpojaltaan. Miekka lensi hänen
tupestaan, ja hän oli vähällä halkaista nuoren miehen otsan. Mutta
silloin huomasi hän Sven Tröstin kasvoilla ilmeen, joka teki hänet
aseettomaksi. "Pakene, kurja!" hän huudahti. "Kätke kaikelta maailmalta
ne kasvot, jotka kierosti muistuttavat Ebbe Galtia ja minun ylpeätä
sisartani! Elä koskaan enää tule silmieni eteen. Minä tahdon tänä yönä
pestä omalla verelläni sen häpeätahran, jolla sinä olet merkinnyt
Galtien rohkean suvun. Onko minun työni tänä yönä ritariston ja Tanskan
kunnian arvoinen, sitä et sinä ole tuomitseva, vaan vuosisatojen
tanskalaiset miehet. Seuratkaa minua nyt, minun uskolliseni. Antaa
petturin pitää kehno elämänsä hävetäkseen."
Näin sanoen ja luoden suuttuneen katseen sisarenpoikaansa, Ebbesen
meni sillan yli ja kaikki seurasivat mukana, paitsi Sven Tröst,
joka kädet ristissä jäi jälelle. Mutta tuskin olivat he kadonneet,
ennenkuin hän otti viittansa alta kirveen, sorkkaraudan ja hohtimet,
jonka jälkeen hän heti alkoi vääntää irti sillan lankkuja ja irroittaa
nauloja. Tämä oli vaivaloista työtä. Hiki nousi hänen otsalleen ja
nahka irtautui hänen käsistään, mutta hän työskenteli keskeytymättä,
kunnes viimeinenkin lankku oli irroitettu. Senjälkeen hän lepäsi
hetkisen ja tutki vielä kerran kaikki lankut; ja kun hän nyt huomasi ne
irtonaisiksi, niin että; ne silmänräpäyksessä saattoi työntää syrjään,
nyökkäsi hän tyytyväisenä ja katsahti tarkkaavaisesti linnaan ja
kaupunkiin. Kaikki oli vielä hiljaista. Sitten hän tarttui prinssi Oton
kultaiseen miekkaan ja kiiruhti salaman nopeudella linnaa kohti, samaa
tietä, jota myöten enonsa oli johtanut pientä valantehnyttä joukkoa.
Kun hän oli saapunut parinsadan askeleen päähän linnasta ja lähestyi
kaupungin läntistä porttia, kuuli hän hämmästyksekseen hätäkellon
soivan linnan tornissa ja rumpujen pärisevän joka taholla. Huutoja
ja aseiden kalinaa kuului nyt joka haaralta, ja korkea tulipatsas
näytti kohoavan Randersborgin parvekerakennuksesta. Asemelske tuli yhä
lähemmäksi ja Sven Tröst pysähtyi hetkeksi, ja vetäytyi sitten sillan
luo. Ollessaan noin sadan askeleen päässä sillasta hän näki enonsa
pienen sotilasjoukkonsa kanssa peräytyvän taistellen, yhä kasvavan
vihollisjoukon seuraamana, joka suurimman epäjärjestyksen ja sekasorron
vallitessa liikehti edes takaisin. Vihollinen ajoi takaa ainoastaan
hitaasti, peläten suuremman sotajoukon voivan olla väijyksissä, ja että
tuo pieni joukko sotilaita ainoastaan aikoi vietellä heitä ansaan.
Kuitenkin kehittyi tappelu joka hetki kiivaammaksi ja Niilo Ebbesenin
tila yhä vaarallisemmaksi. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan,
vaan kaatoi omalla kädellään ritari Ove Halsin. "Se olin minä", huusi
hän kaikuvalla äänellä. "Niilo Ebbesen Norrerista, joka tappoi ylpeän
kreivi Gerhardin." Hän pysähtyi uudelleen kaatuvan ritarin viereen,
kun uusi joukko vihollisia hyökkäsi häntä kohti. "Kuulkaa", huusi hän,
"nyt soivat Randersin kellot tyrannin sielulle, kuten aikoja sitten on
ennustettu. Niilo Ebbesen antoi soittaa hätäkelloja -- koko maailma on
tietävä, että minä olen pitänyt sanani ja teistä kaikista huolimatta
kostanut Tanskan vapauden puolesta."
"Takaisin, rohkea eno", huusi nyt Sven Tröst, joka paljastettu miekka
kädessään kiiruhti maanmiestensä ohi. "Sillan yli ja te olette
pelastetut. Saattepa nähdä, että minä olin teille uskollinen --.
Peräytykää!"
Ebbesenin hämmästys oli suuri, mutta hän seurasi kuitenkin
sisarenpoikansa viittausta. Hän kaatoi taas huomattavan vihollisten
ritarin ja vetäytyi mukanaan suurin osa väkeään sillan yli. Musta Sven
tuli viimeiseksi ja murtautui vihollisjoukkojen läpi kuten villieläin
levittäen kauhua taikauskoiseen joukkoon, jotka luulivat häntä
irtipäässeeksi paholaiseksi. Hän heitti keihään kärjellään vihollisten
joukkoon verisen, papinkalottiin puetun pään, ja pysähtyi Sven Tröstin
viereen juuri kun tämä työnsi miekkansa vihollisten päällikön läpi,
joka oli kreivin kamariherra Hans Wittinghof ja jonka Sven Tröst
tunsi vasta hänen maatessa verissään. "Sillalle Volle!" huusi hän
nyt vihollisen ylivoimaisten joukkojen rynnätessä siltaa valtaamaan.
"Auta minua heittämään alas lankkuja, ne ovat irtonaisia!" Parilla
hyppäyksellä olivat he sillalla. Silmänräpäyksessä olivat lankut
heitetyt virtaan ja Niilo Ebbesen rohkean joukkonsa kanssa pelastettu.
Petetyt viholliset päästivät raivon huudon, kun he kolmen tuhannen
miehen vahvuisina, äkkiä huomasivat olevansa estetyt ajamasta
takaa vähäpätöistä soturijoukkoa, jonka he ylivoimallaan olisivat
täydellisesti tuhonneet. Niilo Ebbesen ja hänen uskolliset palvelijansa
saapuivat pian lehtoon ja nousivat ratsujensa selkään. Ennenkuin
aurinko valaisi Randersin kaupunkia ja palavaa linnaa, jossa kreivi
Geert makasi lyötynä, pysähtyi Ebbesen kukkulalle ja katseli taakseen
vihollisen neuvottomia liikkeitä. Täällä odottivat heitä musta ampuja
ja Sven Tröst, jotka Brattingborgin palvelijat nyt ottivat vastaan
kaikuvilla hurraa-huudoilla.
Kun ritari Niilo nyt näki jälleen sisarenpoikansa, hyppäsi hän
hevosensa selästä ja sulki hänet voimakkaaseen syliinsä. "Minä olen
tehnyt sinulle suurta vääryyttä, huimapää", sanoi hän liikutettuna.
"Mutta kautta korkeimman Jumalan, minä tahdon tällä hetkellä sovittaa
sen jälleen. Sitä minä en tiedä, mikä minun palkakseni on tuleva
Tanskassa; mutta sinä olet varmasti ansainnut ritarilyönnin Niilo
Ebbesenin kädestä ja aivan tässä paikassa. Ilman sinua me emme olisi
nähneet sen auringon nousevan, joka Jumalan avulla ennustaa Tanskan
vapautusta."
Nyt nousi aurinko Randersin vuonon takaa heittäen säteitään kaupungin
ja linnasta kohoavan savupatsaan yli. Sven Tröst oli hypännyt hevosensa
selästä heittäytyäkseen rakkaan enonsa syliin. Hän polvistui nyt
kukkulalle, komea näköala silmiensä edessä, ja vastaanotti äärettömän
iloisena ritarilyönnin kädestä, jota hän aina oli kunnioittanut
kaikkein enemmän.
"Teidän on kunnia lähinnä Jumalaa ja pyhää Knuutia, Niilo eno", sanoi
vasta ritariksi lyöty nousten ylös. "Antakaa anteeksi minulle rohkeat
sanani viime yönä. Nyt minä näen, että se on suurin uroteko, minkä
kukaan tanskalainen mies on tehnyt, mutta minä tulin silloin vasta
vakuutetuksi siitä, kun minä kuulin hälyytysrummun ja tiesin, että
te annoitte rummuttaa rehellisen sotatavan mukaan. Sanokaa minulle
ainoastaan", lisäsi hän käheällä äänellä ja heittäytyi uudelleen
satulaan, "kaatuiko kreivi Geert miekka kädessä? Annoitteko te hänelle
aikaa ritarilliseen puolustautumiseen."
"Ei, hän kaatui kuten rikoksentekijä mestauspaikalla", vastasi ritari
Niilo kolkosti. "Mutta siitä minä vastaan viimeisellä tuomiolla. Se,
joka on myynyt Tanskan valtakunnan ja uhannut kaikkia tanskalaisia
ritareita hirsipuulla, ei ansainnut parempaa kuolemaa."
Sven Tröstillä näytti hetken aikaa olevan aivan paha olla. "Kyllä minä
olisin toivonut kernaimmin sen tapahtuneen toisin, rakas eno", hän
sanoi matalalla äänellä, "mutta te ymmärrätte kyllä paremmin sellaiset
asiat. Te olette toimittanut Jumalan tuomion kansamme ja Herramme
nimessä, kuoli tyranni miten tahansa. Tanska on siitä velkaa teille
kunniankruunun --"
"Eteenpäin!" keskeytti hänet Ebbesen katsoen taaksensa raunioiksi
suistuvaan Randelsborgiin, mistä joukko vihollisia hurjasti kostoa
huutaen kantoi kreivin ruumista. "Ainoastaan ensimäinen taistelu on
suoritettu; mutta sen täytyy herättää koko kansa. Ennenkuin vihollinen
on ajettu maasta, ei kukaan Tanskassa saa ajatella voiton seppelettä."
Senjälkeen lähdettiin kovaa ravia paluumatkalle Brattingborgiin.
Kaikkialla, minne huhu kreivin kuolemasta oli ennättänyt, vallitsi ilo
ja hämmästys, ja mistä ritari Ebbesen kulki ohitse, siellä ei köyhä
talonpoika tiennyt, mitenkä olisi ritarille kunnioitustaan osoittanut.
Ennenkuin he saapuivat Brattingborgiin, tuli ritari Niilolle ja hänen
palvelijoilleen nälkä, ja juuri tällä matkalla poiketessaan köyhän
vaimon luo, hän sai vastaanottaa liikuttavan todistuksen rahvaan ilosta
ja kiitollisuudesta, josta niin kauniisti ja yksinkertaisesti lauletaan
kansanlaulussa:
Kaks kaakkua eukolla oli vain,
sai toisen ritari Nils Ebbesen,
hän, joka kreivin kaljupään
löi tasaksi tantereen.