Pitkällä korkealla niemellä Haldinjärvessä, noin peninkulman verran
Viborgista lounaaseen ja vastapäätä vanhan Haldin raunioita, sijaitsi
samanniminen linna, jonka ritari Bugge oli antanut rakentaa. Täällä oli
Pohjois-Jyllannin kapinanjohtajien kokouspaikka. Linnanherra, ritari
Niilo Bugge, oli lähinnä Stig Antinpoikaa Björnholmista, maan rikkain
ja mahtavin ritari. Hän omisti huomattavia kartanoita ja tiluksia
Pohjois-Jyllannissa, mutta hän oli vahvimmin linnoittanut Haldin, jossa
hän ylläpiti komeaa melkein ruhtinaallista hovia. Toiset kutsuivat
häntä urhoolliseksi, toiset taas suurisuiseksi ritari Haldiksi, ja
hän oli vanhan marski Vendelbon vävypoika. Moni nuori ritari kilpaili
hänen tyttäristään ja otti osaa hänen rohkeisiin yrityksiinsä. Hänen
vaikutuksensa yläluokkaan oli suuri, mutta hän ei ollut mikään
kansan mies. Hänen tuhlaileva ylellisyytensä ja ylpeä luonteensa
eivät miellyttäneet vakavaa Juutilaista talonpoikaa, ja rahvas
halusi mieluimmin taistella yksinään hajanaisin joukoin saksalaisia
veronkantajia vastaan kuin liittyä ritari Buggeen ja hänen ystäviinsä.
Ylimysmielisenä ylpeydessään oli Haldin linnanherra usein lausunut
sanoja, jotka eivät olleet saattaneet häntä vähäisimpien suosioon, ja
hänen uhkauksiinsa yhteistä vihollista vastaan ei paljoakaan luotettu.
Ritari Pål Globin, veljesten Eskil ja Antti Frostin ja monen ystävänsä
kanssa hän oli Viborgin käräjillä julkisesti uskaltanut uhata itseään
mahtavaa kreivi Gerhardia. Hän oli sillä kuitenkin suututtanut kreivin
siinä määrin, että tämä päätti tukahduttaa kapinan, ennen kuin siitä
oli ennättänyt tulla muuta kuin sekasortoinen kamppailu. Mutta että
ritari Bugge ei ainoastaan ollut suurisuinen, sen hän oli osoittanut.
Kolmensadan juutilaisen ratsumiehen kera oli hän jo vallannut toisen
kreivin panttitiluksista toisensa jälkeen, kooten alituisesti uusia
ritareita lippujensa alle.
Huhu suuresta sotajoukosta, joka marssi maata kohti, ei ollut vielä
saapunut Haldiin. Linnan parvekesalista tuikkivat valot eräänä iltana
iloisesti järvelle. Laulua ja pikarinkilinää kuului korkeista saleista,
sekä lukuisan soturijoukon seasta linnan tuvasta. Iloittiin yleisesti
ja meluavasti uuden voiton johdosta, jonka ritari Bugge oli saavuttanut
käskynhaltia Niilo Lembekistä, jonka linnan hän oli valloittanut ja
sytyttänyt palamaan. Käskynhaltia itse oli kyllä päässyt pakenemaan;
mutta moni hänen ystävistään ja sukulaisistaan oli joutunut vangiksi.
Vankien joukossa oli nuori, erittäin kaunis nainen, joka ei ollut
saksalainen, ja joka näytti olevan tyytyväinen miellyttävään
vankeuteensa Haldissa ja ystävälliseen kohteluun, jota hän oli saanut
osakseen Ingeborg rouvalta ja hänen vilkkailta tyttäriltään. Mutta
hän ei millään ehdolla tahtonut ilmaista nimeään, huolimatta nuorten
ritarien kaikista ponnistuksista. Yleisen pilan ja naurun vallitessa
istui hän iltapöydän ääressä ritari salissa kuin ylhäinen vieras
Ingeborg-rouvan ja vanhan marski Vendelbon välissä, osaten kohteliaalla
tavalla torjua jokaisen liika lähentelevän kysymyksen. Huolimatta hänen
leikkipuheistaan ja teeskennellystä iloisuudestaan, huomasi kuitenkin
usein hänen suurissa tummansinisissä silmissään syvän, pidätetyn
surumielisyyden ja joskus pelokkaan levottomuuden.
Ritari Buggen lukuisien ja meluavien ystävien joukossa istui hiljainen
ja vakava ritari, jolla oli suora ruskea, jakaukselle kammattu tukka.
Hän ei ottanut osaa keskusteluun, vaan tuijotti ikäänkuin uneksien
eteensä, katse ankaran miettivänä, josta ilmeni tavaton voima ja
tahdonlujuus. Se oli Sven Tröstin eno, ritari Niilo, Ebbe Galtin poika,
Brattinborgin ja Norrerisin herra. Hän istui arvokkaan Aarhuusin
piispa Svenin vieressä, joka hiljattain oli saapunut Haldiin tärkeän
isänmaallisen asian tähden, ja hiljaisella miettivällä ritarilla oli
samana päivänä ollut salainen keskustelu hänen kanssaan, jolloin oli
tapahtunut väittely, joka näytti saattaneen molemmat huonolle tuulelle.
Luultiin myös, että piispa oli kieltänyt vakavalta herralta sakramentin.
Voitonylpeä ritari Bugge tarttui nyt hopeamaljakkoon ja ehdotti
tavanmukaisen maljan: "Eläköön jokainen vapauden uskollinen ystävä!
Kuolema ja kirous kohdatkoon tyrannit ja hänen ystävänsä!"
"Kuolema ja kirous heidät kohdatkoon!" huudahti tähän asti vaiennut
ritari ja nousi ylös. "Minä juon tämän pikarin sen asian puolesta
niinkuin sillä olisi sama voima ja vaikutus sieluuni kuin kaikkein
pyhimmällä juomalla." Sen sanottuaan hän siunasi pikarinsa
ristinmerkillä ja tyhjensi sen pohjaan saakka. Kaikki katsoivat
ihmeissään häneen; mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä, vaan istuutui
jälleen ääneti paikalleen samaan asentoon kuin ennenkin.
"Ajatelkaa mitä minä olen sanonut teille ja muistakaa omaa
kuolematonta sieluanne!" kuiskasi piispa hänelle korvaan kehoittavalla
äänellä. "Elkää antako kurjien ja jumalattomien ajatusten voittaa
oikeudentuntoanne ja jumalanpelkoanne!"
"Te ette ymmärtänyt minua kunnianarvoisa herra; täällä ei kukaan
ymmärrä minua", vastasi ritari hiljaa ja vaikeni.
"Kuinka täytyy minun selittää teidän kummallinen intonne tänä iltana,
herra ystäväni ja naapurini?" sanoi ylpeä linnanherra jonkun verran
ylimielisesti, vaikkakin kohteliaalla äänellä. "Te olette ainoa minun
rohkeista ystävistäni, joka on kieltänyt minulta apunsa tänä aikana. Te
ette ole vielä nostanut kättäkään tyrannejamme ja kiusaajiamme vastaan,
vaikka me jo olemme valloittaneet joukon linnoja. Te ette näytä suovan
viholliselle paljoa parempaa, kuin mekään; mutta te tyydytte ainoastaan
juomaan jonkunlaisella juhlallisuudella hänen häviönsä puolesta. Jos te
tahtoisitte, ritari Niilo, voisitte te kuitenkin minä hetkenä tahansa
asettaa avuksemme sata teräspukuista ratsumiestä."
"Minun hetkeni ei ole vielä tullut", vastasi ritari Niilo
Brattinborgilainen ja nousi. "Minä olen saapunut tänään tänne
sanoakseni teille ja ystävillenne pari vakavaa, sanaa, ritari
Bugge, ja sekä teidän että Tanskanmaan ystävänä. Te ette pystytä
Tanskan valtaistuinta vaikka hajoittaisitte kaikki kuninkaalliset
läänityslinnat. On vielä liika aikaista viettää voitonjuhlia
linnoissamme, niinkauan kuin talonpojat ja porvarit turhaan raastavat
kahleitaan. Meidän ritaristomme hukkaa vain voimia ja verta
hyödyttömiin pikkutappeluihin. Vaikka te voittaisitte sata sellaista
voittoa kuin tänä päivänä, ei Tanska ole sittenkään pelastettu."
"Jos te puhutte pilkallisesti meidän pikkutappeluistamme, ritari
Niilo", sanoi Bugge ylpeällä, suuttuneella äänellä, "niin olette
varmasti tullut tänne korvaamaan viisailla neuvoilla sen, minkä te
annatte puuttua teoissa ja uskollisessa avussa. Sanokaa suoraan: mitä
suurta olette te suunnitellut hiljaisuudessa Brattinborgissa maan ja
valtakunnan pelastamiseksi, sillä välin kun minä ja nuoret ystäväni
olemme kysyneet neuvoa ainoastaan teräviltä miekoiltamme ja kurittaneet
vihollista, missä ikinä vaan olemme hänet tavanneet?"
"Jos maa on pelastettava omalla voimallaan, eikä ainoastaan onnen
kaupalla tai yksityisen miehen toiminnalla, täytyy meidän voida asettaa
avoimella kentällä vihollista vastaan kunnollinen sotajoukko", vastasi
vakava ritari. "Emme saa halveksia yhtäkään asekuntoista miestä, ei
porvaria eikä talonpoikaa, tai työntää heitä luotamme ylpeästi luottaen
ritarimiekkoihimme. Kansa itse on maan ydin, ritari Bugge, mutta joukko
omavaltaisia ritareja ja herroja eivät ole koko kansa."
"Nämä puheet me kyllä tunnemme", vastasi ritari Bugge tulistuen. "Te
tahdotte näyttää kansanystävältä, talonpoikien puolustajalta, sen minä
olen jo kauan huomannut. Te, kuten minun vanha rakas appiukkoni tuolla,
tahdotte vielä kannattaa kurjaa kuningashuonetta; mutta molemmat ovat
vain pötyä. Jokaisen vapaasyntyisen Tanskan ritarin täytyy sydämessään
halveksia tuota tyhmää, epävakaata joukkoa, joka tänään tahtoo yhtä
ja huomina jo toista? Kerätkääpä raa'asta ja sivistymättömästä
talonpoikaisväestä sadantuhannen miehen sotajoukko ja viekää heidät
viikatteineen ja puukenkineen ja puolivilline hevosineen, ilman
kuria ja järjestystä, säännöllistä sotajoukkoa vastaan, ja te saatte
nähdä mihinkä ne kelpaavat. Jolleivät he juokse kotiin puuropadan
ääreen, kun he näkevät tapeltavan terävillä miekoilla, niin antavat
he kuitenkin teurastaa itsensä raavaiden tavoin ymmärtämättä enempää
sotataidosta kuin härkä tai hullu koira. Niinhän kävi Tapnummenkin
taistelussa ja niin on edelleenkin käyvä vapaaehtoisille tolvanoille,
joita te kutsutte maan sydämeksi, vaikka heillä olisikin etunenässään
yksi armollisista junkkareista, jotka kutsuvat itseään meidän vapaan
vaalivaltakuntamme perijäksi."
Vanha marski Vendelbo oli vävypoikansa kiivaan ja häikäilemättömän
puheen kestäessä huomaamatta noussut pöydästä ja jättänyt ritarisalin.
Ingeborg rouva vilkutti levottomana silmää miehelleen.
"Se on huono lintu, joka likaa oman pesänsä", sanoi nyt ritari Niilo ja
koroitti äänensä suuttuneena. "Jos te halveksitte halvintakaan Tanskan
miestä, joka vapaaehtoisesti menee kuolemaan isänmaansa puolesta, niin
halveksitte te mitä maassa on parasta ja jalointa enkä voi enää kutsua
teitä itseni ja Tanskanmaan ystäväksi, vaikka pitäisinkin arvossa
teidän voimaanne ja rohkeuttanne."
"Te olette minun vieraani ja vanha ystäväni, ritari Niilo", vastasi
Bugge herra, koettaen hillitä vihaansa ja ylpeyttään. "Minusta tuntuu
ikävältä, että meidän tänä iltana täytyy erota vihaisina, mehän olemme
jo monta vuotta tunteneet ja pitäneet arvossa toisiamme. Jos minulla
ehkä on liika vähäiset ajatukset teidän kömpelöistä ja kankeista
puukenkämiehistänne ja meidän kelvottomista junkkareistamme, niin
kunnioitatte tekin liika vähän vapaata, jaloa Tanskan aatelistoa, johon
te kuitenkin itsekin kuulutte. Elkäämme näin tärkeänä aikana hajoittako
voimiamme mielettömien riitojen ja ennakkoluulojen vuoksi. Kootkaa te
sotajoukko talonpojistanne, koska heillä on enemmän luottamusta teihin
kuin minuun; minä kokoan kaikki ritarit ja asemiehet, jotka tahtovat
seurata minun lippuani."
"Minä pelkään, että se on liika myöhäistä", sanoi ritari Niilo.
"Vihollinen voi hyökätä rajan yli tänään tai huomenna, mutta
talonpoikaisjoukkoa ei koota ja harjoiteta vähemmässä kuin kuukaudessa.
Minä olisin jo aikoja sitten tehnyt sen, johon te nyt minua kehoitatte,
ritari Bugge, jollette te itse olisi tehnyt sitä mahdottomaksi,
herättämällä ylpeydellänne ja ajattelemattomalla käytöksellänne
kansan vihan jokaista Tanskan ritaria kohtaan maassa ja saattanut
kansan miestä epäilemään meitä kaikkia. He melkein pitävät teitä
rohkeana onnenonkijana, joka itse tavoittelee kruunua. Koko meidän
ritaristoamme pitävät he pikkutyranneina, jotka ainoastaan tahtovat
astua saksalaisten sijalle kiusaamaan ja ryöstämään kansaa. Nyt he
ovat lisäksi nähneet, että joukossamme on kavaltajia. Petollinen Stig
Antinpoikahan on mennyt vihollista vastaan kavaltaakseen meidät ja koko
maamme."
Ritari Buggen kasvot olivat muuttuneet punaisiksi, kun hän kuuli
puhuttavan kunnianhimoisista toiveista, joita rahvas luuli hänellä
olevan. Hän tahtoi vastata; mutta miesten kiivaan keskustelun keskeytti
levoton hyörinä läsnäolevien naisten puolella. Vieras tyttö, joka ei
tahtonut mainita nimeään, oli, kuullessaan vakavan ritarin viimeiset
sanat, kalvennut ja mennyt tainnoksiin. Kun Ingeborg rouva tuli
tyttärineen hänen avuksensa ja tämän sekasorron vallitessa oli noustu
pöydästä, puhallettiin ritaritornissa torveen. Miesten mielenkiinto
suuntautui siten pois kauniista tuntemattomasta sekä osanottavasta
ryhmästä, joka ympäröi häntä. Ritari Buggelle ilmoitettiin että
joukko ratsumiehiä pyrki päästä linnaan. Niinpian kun kuultiin,
että ne olivat juutilaisia, sotureita, jotka tahtoivat astua
linnanherran palvelukseen, avattiin heti portti, ja Sven Tröst ratsasti
linnanpihalle Stig Antinpojan karkurien kanssa. Pian seisoi rohkea
asemies keskellä ritarisalia ja kertoi ritari Buggelle ja enolleen mitä
hän tiesi vihollisen etenemisestä ja määrästä, sekä kreivin ja herttuan
luulluista kireistä väleistä, ja mitä oli tapahtunut Paalumetsässä ja
Koldingin sillalla.
Tieto vihollisen lähestymisestä ja suuruudesta oli pelästyttänyt
kaikkia ritareita, ja heidän joukostaan kuului levotonta puheen sorinaa
siitä mitä näin uhkaavassa vaarassa pitäisi päättää.
"Ylös, kaikki minun ystäväni! Pukeutukaa panssariin ja haarniskaan",
huusi ritari Bugge. "Nyt ei ole aikaa epäröimiseen. Meidän täytyy
kohdata vihollinen miekka kädessä -- hänen täytyy ostaa sydänverellään
jokainen askeleensa Pohjois-Jyllannin maalla."
"Rohkeasti ja helposti puhuttu, herra Bugge", sanoi ritari Niilo synkän
levollisesti. "Jos te voitte kourallisella ritareja ja kolmella sadalla
ratsumiehellä pidättää sotajoukon, jossa on yhtä monta tuhatta miestä,
niin osaatte varmasti sotataidon kuin noitamestari. Yksi käsi voi tosin
saada enemmän aikaan kuin tuhat, mutta sellaisen käden täytyy tulla
taivaasta tai" -- Hän vaikeni äkkiä ja näytti itsekin kauhistuvan mitä
oli aikonut sanoa -- "Jos te tahdotte seurata minun neuvoani", jatkoi
hän kooten ajatuksensa, "niin pysytte te aloillanne täällä Haldissa,
kunnes saamme tietää minne päin vihollinen kääntyy. Olisi hulluutta
koettaa pysähdyttää yhtynyttä soturitulvaa. Jos vihollinen hajoittaa
voimansa, niin saamme nähdä mitä me voimme tehdä. Minä ratsastan
yöllä Brattingborgiin. Huomenna on siellä sata rautapukuista ratsua
taisteluun varustettuna. Seuraa minua sisarenpoika. Missä sinä olet?"
Huolimatta mielenkiinnostaan tärkeään asiaan, josta keskusteltiin,
oli Sven Tröstin huomio kuitenkin äkkiä kääntynyt aivan toisaalle,
joka kokonaan valtasi hänen mielensä ja sydämensä. Hän oli polvillaan
tuntemattoman kaunottaren edessä, joka aukaisi kauniit silmänsä ja
katsoi häneen. "Agneta! rakkahin Agneta! Sinäkö olet?" huudahti hän.
"Neiti Agneta!" jatkoi hän ujommin, "ettekö enää tunne Sven Tröstiä,
teidän leikkitoverianne Björnholmasta? Katsokaa, minulla on vielä
hattu uskollisine tunturikyyhkysineen ja vyö joka on kirjailtu teidän
nimellänne. Minä olen ajatellut teitä kuutena pitkänä vuonna eikä
minulla ole ollut muuta aurinkoa kuin muisto teidän taivaallisista
silmistänne. Te olette vaiti, te ette tunne minua -- ettekö te olekkaan
Agneta? Ettekö te olekkaan Stig Antinpojan pikku tytär, josta nyt on
tullut niin iso ja kaunis, ja äärettömän rakastettava."
Nuori tyttö tuijotti häneen aivan kuin sanattomana ankaran sisäisen
mielenliikutuksen johdosta. Hänen hienot, läpikuultavat poskensa olivat
useampia kertoja kalvenneet ja punastuneet, eikä hän vielä ollut
liikkunut eikä päästänyt ääntäkään huuliltaan. Ingeborg rouva ja hänen
tyttärensä katsoivat ihmeissään häntä ja polvistuvaa asemiestä. Tämä
kohtaus oli saanut muutamat nuoret ritarit hetkeksi unohtamaan tärkeät
asiat, joita pohdittiin.
"Petturi Stig Antinpojan kaunis tytär!" kuiskasivat he puoliääneen
keskenään.
Sven Tröst yhä vain toisti nimeä, joka oli hänelle rakkain kaikista ja
muistutti häntä Björnholmista ja kaikista lapsuuden muistoista.
"Ei, ei!" huudahti tyttö äkkiä aivan epätoivoissaan ja peitti
molemmilla käsillä silmänsä. "Minä en ole -- minä en ole petturin
lapsi. Pelastakaa minut tuon mielipuolen ihmisen käsistä!" Näin sanoen
hypähti hän ylös ja heittäytyi itkien Ingeborg rouvan syliin, joka
tyttärineen vei hänet pois ritarisalista ja nuorten uteliaiden ritarien
piiristä.
Sven Tröst oli vielä polvillaan samassa asennossa, ristiin pannut kädet
otsallaan ja pää syvälle painuneena.
"Mitä tämä on? Oletko mieletön, Sven Tröst?" kaikui syvä ääni hänen
korvissaan ja hän tunsi enonsa voimakkaan käden olkapäällään. "Mitä
sinä uneksit? Unohda se petturi suku! Vieras neitohan ei tuntenut
sinua."
"Hän ei tuntenut minua eikä itseäänkään", sanoi Sven Tröst
hämmentyneenä ja nousi ylös horjuen. "Te olette oikeassa, minä
varmaankin uneksin tai olen hullu", jatkoi hän päätään pudistaen.
"Ei ole mitään totuutta -- rakkaus on unta tai hullutusta. Viha on
ainoastaan totta ja katoamatonta. Lähdemmekö pian vihollista vastaan,
eno? Minun täytyy saada jotakin todellista ajateltavaa."
"Sen sinä saat", vastasi ritari Niilo. "Kiiruhda edeltäpäin
Brattingborgiin ja lähetä heti vakoojat liikkeelle. Neuvo heille
tie. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista saada tieto vihollisen
liikkeistä."
"Hyvä, eno, ratsastaa minä vielä osaan, vaikka itse olen ilman toivoa
ja ilman innostusta. Kukaan ei ole tuova teille nopeampaa sanaa kuin
minä itse." Tämän sanottuaan oli Sven Tröst jo oven ulkopuolella ja
pian kiisi hän hurjasti korskuvalla orhilla pois Haldin linnasta pitkin
kumisevaa nostosiltaa, joka kahdentoista kyynärän levyisen vallihaudan
yli yhdisti niemellä sijaitsevan linnan mannermaahan. Puoli tuntia
myöhemmin ratsasti ritari Niilo samaa tietä lukuisten asemiesten
saattamana. Hurskas piispa Sven ratsasti hiljaa ja ajatuksissaan hänen
rinnallaan.
* * * * *
Hyvinvarustettu Brattingborgin linna, joka sittemmin kutsuttiin
Kleitrupin kartanoksi, sijaitsi Kleitrupin järven rannalla noin
kolme ja puoli peninkulmaa pohjoiseen Haldista. Linna ei ollut tosin
yhtä suuri ja komea kuin Haldin, mutta järvi oli luonnollisena
puolustusvälineenä, ja linna oli varustettu vahvoilla valleilla,
muureilla ja torneilla. Oli jo puoliyö, kun ritari Niilo hengellisen
vieraansa seurassa ratsasti Brattinborgin linnanportista sisään.
Sven Tröst oli saapunut tuntia aikaisemmin ja saattanut koko
talon liikkeeseen. Linnan varusväki ja aseenkantajat odottivat
asestettuina sotaratsuillaan kärsimättöminä herransa määräystä. Joukko
tiedustelijoita ja ratsastajia oli seurannut Sven Tröstiä ottamaan
selvää ja heti tuomaan sana vihollisen liikkeistä ja etenemisestä.
Viittauksella ja parilla sanalla lopetti totinen linnanherra kaiken
turhan melun ja kiireen. Hän käski vartijoida linnaa tavallisella
tavalla ja antoi useimpien sotilaiden mennä levolle. Tuntui kuin hänen
läsnäolonsa olisi poistanut kaikkien levottomuuden ja vaaran ajatukset.
Hän meni nyt ylös parvekesaliin hengellisen herran seurassa, joka
siunasi kädellään vastaukseksi linnanrouvan hiljaiseen tervehdykseen.
Hänen käyttäytymisensä oli harvinaisen tyyntä. Hänen miehensä vakuutti
nyt todeksi sen, minkä hän jo oli kuullut miehensä kiihtyneeltä
sisarenpojalta, että tänä yönä ei tarvinnut vielä mitään pelätä. Hän
oli, tänä iltana kuten tavallisesti, vienyt pienet lapset levolle ja
laulanut heidät nukuksiin; osoittamatta pienintäkään levottomuutta
hän näytti rajattomalla luottamuksella tarkastavan vakavan miehensä
ulkomuotoa ja kasvonilmeitä. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen
hän katsoi mieheensä tiukasti ja ponnistaen kaikki sielunvoimansa,
sillä hän toivoi voivansa lukea hänen silmistään asioiden tilan.
Mutta sen jälkeen hän oli ainoastaan vierasvarainen, huolellinen
talonemäntä, joka toimitti itse pesuveden ja tavanmukaisen iltajuoman
ynnä kaiken muun, joka näihin aikoihin kuului kunnioitetun vieraan
vastaanottamiseen. Yllään kunniallinen arkipuku, avainkimppu sivullaan
ja pieni myssy hiuksillaan, oli suurikasvuinen Jutta-rouva melkein
neitseellisen näköinen. Kaikessa mihin hän ryhtyi oli lempeää tyyneyttä
ja varmuutta, joka heti teki hyvän vaikutuksen vieraaseen. Hän huomasi
nyt herroilla olevan tärkeitä asioita puhuttavana, jonka vuoksi hän
toivotti heille rauhallista lepoa, kasvoillaan sama tyyni ilme kuin
onnellisimman ja parhaimman rauhan vallitessa. Ritari Niilo pyysi
vieraaltaan anteeksi, että hän jätti hänet hetkeksi ja seurasi vaimoaan
lasten makuuhuoneeseen, missä hän suuteli korisängyissään nukkuvia
pienokaisia. Kun hän palasi takaisin, valaisi hänen vakavia kasvojaan
hiljainen, lempeä ilo, jonka sijalle kuitenkin pian palasi ankara,
melkein synkkä totisuus.
"Te olette onnellinen perheenisä, jalo ritari", sanoi piispa tarttuen
hänen käteensä, kun he olivat yksinään suuressa, heikosti valaistussa
vierastuvassa ja olivat istuutuneet juomapöydän ääreen.
"Siitä kiitän minä Jumalaa ja pyhimyksiäni joka aamu ja ilta, hurskas
herra", vastasi ritari. "Mutta kaikki sellainen onni ja siunaus on
katoavaista. Se aika on kai pian tuleva, jolloin kukaan rehellinen
ritari Tanskassa ei uskalla ajatella vaimoa ja lapsia taikka onnea
omistaa kotia ja kontua tässä maailmassa. Mutta tapahtukoon niin",
sanoi hän nojaten korkeaa otsaansa kättänsä vastaan, ja hänen suuret
ilmehikkäät silmänsä tuijottivat liuskakivilattiaan. "Sortukoon
mielellään kaikki ja hautautukoon maahan, kunhan vain tietäisimme, että
Tanskanmaa säilyy ja että onnellisempi sukupolvi nousisi kukoistamaan
linnojemme ja poljettujen hautojemme soraläjistä."
"Siihen tahdomme me Jumalan avulla uskoa ja siitä saamme itse kerran
iloita autuaiden joukossa", vastasi piispa. Hän istui korkeassa
nojatuolissa nojaten kyynärpäillään kirjailtuun pöytäliinaan, jolle
talonemäntä ali asettanut kaksi kirkasta pikaria ja hopeakannun kahden
vanhanaikuisiin kynttilänjalkoihin pistetyn vahakynttilän väliin. Valo
lankesi nyt voimakkaasti hengellisen herran kasvoille. Hän ei ollut
sotaisan näköinen, vaikka hänellä oli viikset ja partaa, ja vaikka hän
vastoin aikansa piispojen ja kirkkoruhtinaiden tapaa oli seurannut
piispojen Absalonin ja Antero Sunenpojan esimerkkiä tarttumalla
maallisiin aseisiin isänmaan ja kuninkaan puolesta. Hän oli pitkä,
mutta laiha ja hentovartaloinen. Opinnot ja syvämietteiset yövalvonnat
lampun ääressä, ynnä vaikea sisäinen kamppailu maailmaa ja sen
viettelyksiä vastaan, mutta vielä enemmän hänen palava intonsa lain ja
evankeliumin hengellisenä julistajana näyttivät muovailleen pääpiirteet
hänen ankarassa melkein profeettaa muistuttavassa ulkomuodossaan.
Enemmän kuin puolen vuosisadan ajatukset ja vastukset olivat jättäneet
syviä jälkiä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja korkealle
ryppyiselle otsalleen, jonka eroitti tonsuurista ainoastaan kapea
reunus harmaita hiuksia. "Minä olen toivonut saada puhua pari sanaa
kahden kesken teidän kanssanne tärkeästä ja erittäin vakavasta asiasta,
jonka te olette uskonut minulle", jatkoi hän rippi-isän tuttavallisella
ja kehoittavalla äänellä. "Minä kunnioitan teidän suruanne isänmaan
puolesta; minä olen vakuutettu siitä, että etupäässä juuri tämä suru,
eikä mikään alhainen kostonhimo, tai henkilökohtaisista loukkauksista
johtunut viha, on saanut mieleenne tämän epätoivoisen ja syntisen
ajatuksen. Tämä mato on liian kauan järsinyt teidän sielunrauhaanne
ja hävittänyt rauhan ja totisen luottamuksenne Jumalaan teidän
sydämessänne. Mutta muistakaa, jalo ritari: mikä ei ole Jumalan
tahto, se tulee maailmasta tai paholaisesta. Siitä, mikä on pahaa, ei
voi koskaan syntyä kestävästi hyvää. Vääryydellä ei auteta Jumalan
valtakuntaa tai jonkun kansan tai ihmisen totista onnea, ei tässä eikä
tulevassakaan elämässä."
"Minä tiedän kaikki mitä te voitte ja tahdotte sanoa minun aikomustani
vastaan, kunnianarvoisa herra", keskeytti hänet ritari nousten ylös.
"Minä olen ajatellut sitä useimpina öinä kuin minulla on enää päiviä
elettävänä. Tuomitkaa sitä tai ei, minä en voi muuta, vaikka minut
karkoitettaisiin pahantekijänä Tanskasta, sitten kun maa on pelastettu
ja muut iloitsevat."
"Jalo, uskollinen, mutta hyvin sokaistu mies, onko teidän itsenne
mielestä siis sellainen aikomus kristillinen ja ritarillinen?" sanoi
piispa ja katseli häntä surumielisen moittivalla katseella. "Eikö
teidän sielussanne siis ole Jumalan ääntä, joka tuomitsee sellaisen
ajatuksen jumalattomaksi ja kristitylle ritarille sopimattomaksi."
"Ei, kautta oikeudenmukaisen Jumalan, ei", vastasi ritari kohottaen
kättään kuin aikoisi hän vannoa. "Niin kuin minä olen ajatellut sitä,
niin tahdon minä puolustaa sitä kaikkien kristikunnan jalosyntyisten
ritarien edessä ja korkeimman oikeuden edessä, joka on meidän kaikkien
yläpuolellamme. Minä en enää epäröi; mitä minä tahdon on oikein ja
puolustettavissa. Olkoon seuraus täällä ja tulevassa elämässä mikä
tahansa. Mutta -- tulevaisuuden määrää Kaikkiarmahtava; mutta, vaikka
koko maailman suuret herrat tahtoisivat tuhota minut, ja vaikka te
itse hurskas ja kunnianarvoisa herra, jota minä Jumalan ja pyhän
sanan palvelijoista enimmin kunnioitan maan päällä -- te, jonka
lempeä tuomio ja suostumus tässä asiassa olisi minulle rakkaampi kuin
pyhän isän -- niin, vaikka hylkäisitte minut ja työntäisitte minut
kirottujen joukkoon, niin täytyisi minun sittenkin tahtoa mitä tällä
hetkellä ajattelen, ja minkä minä kaikkivoivan Jumalan avulla myös olen
täyttävä."
"Armollinen Jumala valaiskoon sielunne, jalo ritari, ennenkuin
te sokeudessanne syöksette itsenne ajalliseen ja ehkäpä ikuiseen
kadotukseen." Näin sanoen nousi piispa kiivaasti ja astui melkein
uhkaavan näköisenä hänen eteensä. "Pakene hänen sielustansa, petollinen
viettelijä!" jatkoi hän ikäänkuin manaten ja luoden innostuksen
katseen ritarin tulisiin silmiin. "Pakene hänen sielustaan, ikuinen
valehtelija, joka koristat rikoksen totuuden ja oikeuden kauniilla
verholla." -- Näin sanoen hän teki ristinmerkin hämmästyneen ritarin
edessä ja risti kätensä hiljaiseen rukoukseen sekä kohotti laihat
pyhimyskasvonsa, kyyneleet hurskaissa silmissään.
Ritari vaikeni, kunnes piispa oli lopettanut hiljaisen, palavan
rukouksensa ja taas seisoi tyynenä hänen edessään, aivan kuin olisi hän
tahtonut lukea ritarin kasvoista jumalallisen manauksensa vaikutuksen.
"Hurskas herra, jos minua olisi paha henki riivannut, kuten te
luulette", sanoi nyt ritari Niilo lempeästi ja tyynesti, "niin olisi
se varmasti jo paennut puhtautta ja rakkautta, joka säteilee teidän
kasvoistanne ja teidän ylevästä katseestanne, sekä sitä rukousta,
jonka te autuuteni puolesta lähetitte kaikkien vangittujen sielujen
Vapahtajalle. Kiitos jalosta hellyydestä sieluani kohtaan; mutta
olkaa levollinen, hurskas herra. Minä olen nyt saavuttanut rauhan; ei
epäilystä eikä levottomuutta ole enää sielussani."
"Olkoon armollinen Jumala kiitetty! Oletteko siis jättänyt epätoivoisen
ja moitittavan aikeenne?"
"En, kaikkein rakkahin jumalanmies, en", vastasi ritari sydämellisesti,
mutta kiivaasti. "Sitä minä en jätä vaikka te voisitte kutsua tänne
ympärilleni kaikki taivaan anteeksi antavat enkelit -- minä en voi --."
"Kuulkaa sitten viimeinen sanani, paatunut!" huudahti nyt piispa
hurskaan vihan vallassa ja astui askeleen taapäin. "Minä puhdistan
tomun jaloistani ja jätän tämän linnan, ennenkuin se sortuu
jumalattoman yli, joka ei tahdo tietää mikä kuuluu hänen sielunsa
pelastukseen --"
"Te ette tiedä vielä kaikkea, herra piispa", keskeytti hänet ritari.
"Te ette tiedä --"
"Minä tiedän tarpeeksi", jatkoi piispa. "Se mitä tiedän painaa täällä
kuin polttava lyijy." Näin sanoessaan hän vei kätensä laihalle
rinnalleen ja jatkoi lisääntyvällä innolla. "Onneton tuuma, jonka te
olette uskonut minulle, ja jota te ette Jumalan ja minun hartaista
rukouksista huolimatta ole tahtonut hyljätä -- sen olemassa-olo
on piilotettu rintaani -- kirkon ja salaripin järkähtämättömällä
sinetillä. Mutta tietäkää", lisäsi hän kohottaen papillisella
juhlallisuudella kättään, "jos te annatte sen toteutua, niin on minun
ja kirkon käsi nouseva yhdessä maallisen oikeuden tuomarikäden kanssa
teitä vastaan, niin totta kuin --"
"Uhkaukset eivät peloita minua", keskeytti hänet ritari tyynenä.
"Jollette tahdo ymmärtää minua väärin, niin kuulkaa, miten minä aion
menetellä."
"Kuinka synti tehtäneekään, syntiä se sittenkin on; millä tavalla
tahtonettekin uhmata Jumalan käskyjä, on se sittenkin moitittavaa",
sanoi piispa kiivaasti. "Minä en tahdo enää luottamustanne. Ainoastaan
missä voin olla sielunhoitaja, siellä tahdon olla rippi-isänä. Minä
jätän tämän kurjuuden ja laittomuuden maan, missä asioissa, sen te
tiedätte itse. Laki ja oikeus ovat kerran Jumalan avulla palaavat
tänne minun mukanani. Mutta teidän tieltänne ja teidän talostanne
käännyn minä pois surullisena ja pettyneenä. Jumala parantakoon
mielenne, ritari Niilo", lisäsi hän surullisena ja samalla tarttui hän
matkahattuunsa ja heitti viitan kulmikkaille hartioilleen. "Pakanain
joukossa voisitte te loistaa teoillanne, jotka vaativat rautaista
mieltä, ja voittavat kuolematonta kunniaa kuten Brutus ja Scævola.
Mutta se, joka oli hyvettä ja suuruutta rohkeiden pakanoiden kesken,
on synti Jumalan ja ikuisen totuuden valtakunnassa. Ajatelkaa sitä
niinkauan kun teillä vielä on aikaa ja muistakaa minun sanani, kun ette
enää minua näe!" näin sanoen hän kääntyi pois, aikoen mennä.
"Elkää jättäkö minua sillä tavalla hurskas herra", sanoi ritari
sydämellisesti ja tarttui hänen käteensä. "Minä en tahdo raskauttaa
teidän aivan liian arkaa ja harrasta mieltänne sillä minkä itsekin,
Jumalan kiitos, jaksan kantaa. Mutta te saatte itse nähdä ja myöntää,
että minä tahdon menetellä suorasti ja ritarillisesti."
"Ehkä, jos olisitte pakanallinen ritari, mutta ei koskaan ritarina,
joka kantaa pyhää ristiä miekassaan, jollette te luovu teosta, jonka
paljas ajatteleminenkin on jumalatonta", jatkoi innokas piispa.
"Kaunistelkaa sitä kuten tahdotte. Sokaiskaa maailman silmät, jos te
voitte. Ehkäpä tanskalaiset pakanat kerran senvuoksi tahtovat pystyttää
kunniapatsaita teille, jos turmatyönne onnistuu ja loistaa kuten
muinaisajan sankarien urotyöt, ja mielettömät ihmiset luulevat, että
Jumala ei voisi pelastaa Tanskaa ilman sokaistun ihmisen tihutyötä.
Mutta tietäkää se --"
"Minä tiedän mitä minä tahdon ja mitä minä uskallan, mutta te ette
tiedä, mitä te sokeassa pyhässä innostuksessanne tuomitsette, herra
piispa", sanoi ritari voimakkaalla äänellä ja iski miekkansa lattiaan.
"Minun sydämessäni on ikuinen laki, joka vapauttaa minut, tuomariääni
on sielussani, joka antaa suostumuksensa minun tekooni ja sen ihmisen
minun valtaani vaikka kuolemaan saakka." Hän nojasi pitkää miekkaansa
vasten ja tuijotti vakavana ja synkkänä lattiaan.
"Se ääni tulee helvetin syvyyksistä, eikä oikeudenmukaisesta
taivaasta", huusi piispa melkein pelottavalla äänellä. "Niinkauan
kun Jumalan sormi ei ole pyyhkinyt viidettä käskyä ikuisista
lakitauluistaan, ei kukaan lainjulistaja ole sanova niin ja amen
siihen, mikä teillä on mielessä, eikä yksikään evankeliumin opettaja
tule siunaamaan sitä tietä, mitä te aiotte seurata." Näin sanoen hän
kääntyi kiivaasti ja astui nopein askelin ovea kohti.
"Kiroatteko minua hyvästiksi, piispa Sven?" kysyi ritari hillityllä
äänellä ja ojensi kätensä ikäänkuin pidättääkseen suuttunutta vierasta,
ja hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut kivilattiaan.
"Varokaa te kirousta!" vastasi piispa ja kääntyi vielä kerran
uhkaavasti häntä kohti. "Varokaa häntä, joka alusta saakka oli murhaaja
eikä pysynyt totuudessa." Näin sanoen teki hän ristinmerkin ja jätti
salin.
Ritari Niilo jäi seisomaan keskelle lattiaa nojaten pitkään miekkaansa
ja tuijotti kauan oveen, josta se mies oli juuri kadonnut, jonka
oikeamielisyyttä ja jumalanpelkoa kohtaan hän tunsi melkein pojan
kunnioitusta. Hän heittäytyi vakavana ja synkkänä suureen nojatuoliin,
missä piispa äsken oli istunut. Vierasvaraisesti täytetty pikari oli
vielä koskemattomana pöydällä, ja pian kuuli ritari Niilo intomielisen
piispan ratsastavan palvelijoineen ulos linnanpihasta, jättäen
Brattingborgin.