Sillävälin kun sotajoukko kulki Gottorpin linnan ohi, kiirehti nuori
herttua iloisena linnaansa, ja hän tunsi nyt vasta itsensä vapaaksi
ruhtinaaksi ja omaksi herrakseen jätettyänsä ankaran enonsa, jonka
holhouksen alaisuudesta hän kansan nähdessä oli turhaan koettanut
ilmeillä ja eleillä näyttää vapautuneensa. Linnan etusalissa
tervehti häntä kunnioittavasti joukko vieraita herroja sekä hänen
omat kamaripalvelijansa, jotka avasivat hänelle oven parvekesaliin,
missä hänen sisarensa, prinsessa Helvig ja hänen nuori, iloinen
lankonsa, Saksen-Lauenburgin herttua Erik, tulivat häntä vastaan hänen
morsiamensa seurassa, jonka kanssa hän edustajansa kautta oli mennyt
naimisiin, ennenkuin tämä oli matkustanut kotoaan. He olivat saapuneet
päivää aikaisemmin, kuin heitä oli odotettu ja että tällä yllätyksellä
oli tärkeä syynsä, sen antoi saksilainen herttua heti ymmärtää
sanoessaan, että hän oli kiirehtinyt antaakseen rakkaalle herra
langolleen hartaan kehoituksen onnelliseen ja rauhalliseen elämään,
niinkauan kuin levottomat ajat vielä sen sallivat.
Saksen-Lauenburgin prinsessa Regitsa, jonka herttua Valdemar otti nyt
vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja teeskentelemättömällä
hellyydellä puolisonaan ja Slesvigin herttuattarena, oli nuori,
erinomaisen kaunis nainen, jolla oli lempeä ja vaatimaton olento.
Niin pian kun juhlalliset menot vihkiäisten vahvistamiseksi olivat
päättyneet, oli herttua Eerikillä salainen keskustelu lankonsa kanssa,
jolla aikaa hänen sisarensa kävi prinsessan seurassa katsomassa linnaa.
Prinsessa Helvigin jäykkä ja ylpeä luonne oli monessa kohden nuoren
herttuattaren luonteen vastakohta. Helvigillä oli kasvojenpiirteissään
paljon yhtäläisyyttä veljensä kanssa, mutta hänen syvistä
tummansinisistä silmistään loisti tulta ja elämää, ja hänen jotenkin
terävässä katseessaan oli järkähtämättömyyttä ja voimaa, joka kokonaan
puuttui hänen veljeltään. Häntä ei pidetty minään kaunottarena, mutta
hän piti vallassaan ja kiehtoi kenen vain halusi vastustamattomalla
tunteen ilmeellä, jonka hän kuitenkin äkkiä osasi peittää oudon
tylyllä ylpeydellä. Jotenkin mitättömän vartalonsa vaikutusta osasi
hän kohottaa suoralla ryhdillä. Kallisarvoisilla sormuksilla ja
rannerenkailla johti hän huomion kauniiseen ihoonsa ja kaunismuotoisiin
käsiinsä. Hänen pitkillä hiuspalmikoillaan, joiden loistavan ruskea
väri ilmaisi tarkkaa hoitoa ja kaunistavien voiteiden runsasta käyttöä,
kantoi hän useimmin kallisarvoista hiuskoristetta. Mutta niinhyvin
hänen jotenkin jäykässä puvussaan, kuin koko hänen olennossaan oli
erehtymättömästi samaa vallan ja loiston himoa, jota oli havaittavissa
koko Abelin ruhtinassuvussa. Hänen komeassa huoneessaan, missä
herttuatar Regitsa nyt ihaili hänen kalleuksiaan ja arvoesineitään,
oli muiden koristeiden joukossa jalokivillä runsaasti koristettu
kuningatardiademi, jonka yli hän kuitenkin nopeasti heitti hunnun,
kuten näytti, piilottaakseen sen teeskentelemättömältä kälyltään.
"Minä olen tullut tänne levottomaan aikaan, jalo prinsessa", sanoi
Regitsa. "Tiedän että enonne on suuri mies, mutta liian ankara;
tuskinpa hän kulkee säälien Tanskassa. Suoraan sanoen olen minä
iloinen, että herra veljenne ei enää ole hänen holhouksensa alaisena
ja että hänellä ei enää ole niin vaarallista ja kapinanhaluista kansaa
hallittavanaan kuin pohjoistanskalaiset."
"Mitä", huudahti Helvig kummastuneena ja katsoi kälyänsä terävästi.
"Ettekö te siis toivo enoni asevoimien ja veljeni korotuksen avulla
tulevanne Tanskan kuningattareksi?"
"En, sen tietävät Jumala ja pyhä Neitsyt", vastasi Regitsa. "Mitä
onnea ja iloa on sellaisesta pakoitetusta arvosta. Sitäpaitsi entisen
kuninkaan pojilla on oikeudenmukaiset vaatimukset ja onhan kansalla
itsellään vaalioikeus."
"Ainoastaan vanhentunut tapa, eikä mikään laki, jalo sukulaiseni",
sanoi Helvig. "Serkku Oton vaatimukset ovat lopussa, ja veli on
varmasti liika viisas tahtoakseen mahdottomia. Ajatteleehan hän vain
metsästystä ja iloisia seikkailuja keisarin hovissa."
"Eipä aina, prinsessa. Onhan hän jo ottanut osaa yhteen sotaretkeen. --"
"Niin, että joutuisi vangiksi ja että saatiin maksaa hänestä lunnaat",
keskeytti Helvig hänet halveksivasti hymyillen. "Serkku Valdemarilla on
isänsä ja veljensä sotaonni, hän ymmärtää vain hieman paremmin auttaa
itseään kynällään ja päällään."
"Niillä voidaankin usein saada enemmän aikaan kuin sotajoukoilla ja
kaikilla noilla väkivaltaisilla keinoilla, jotka ovat häpeäpilkkuna
kristikunnalle", vastasi herttuatar. "Minulle on sanottu, että prinssi
Valdemar ei olisi teidän epäsuosiossanne", jatkoi hän katsoen Helvigiin
tutkivasti, "ja on myöskin rakennettu suunnitelmia sille perustalle,
jotka te hyvin tunnette. Kuten huomaan, on hän kadottanut teidän
suosionne. Hän pitää itseään Tanskan vallan perijänä ja on keisarin
suuressa suosiossa. Minun veljeni on hänen hartain ystävänsä. Minä olen
nähnyt hänet. Hänen iloinen rohkeutensa on hyvin viehättävä ja hänellä
on hyvä menestys ruhtinaallisten naisten seurassa keisarin hovissa."
"Vai niin", sanoi Helvig säpsähtäen. "Saatanee kai siis pian taas
kuulla valtioviisaista vihkiäisistä. Hänen uskollisuuttaan ja
rehellisyyttään ei vain juuri kehuta. Mutta te olette oikeassa. Minulla
on kerran ollut paremmat ajatukset hänestä. Minua kohtaan on hän aina
ollut kohtelias ja huomaavainen; hän lähetti minulle viime vuonna tämän
käärmesormuksen kuningatar Berengarian perintönä."
"Ai ai!" sanoi nuori herttuatar veitikkamaisen näköisenä. "Sitä
lahjaa te pidätte ainakin kunniassa, prinsessa. Jopa te kannatte
sitä pyhimmässä sormessa, jossa minä vasta nyt uskallan kantaa
vihkimäsormustani."
Ohimenevä puna peitti Helvigin posket, ja hän seisoi vaiti. Sormuksen
hän muutti äkkiä toiseen sormeen ja meni ikkunan luo, mistä hän
miellyttävällä lempeydellä ja melkein polttavalla katseella tervehti
kamaripalvelijaansa, nuorta, kaunista ritari Folgvardia, joka
hypitteli metsästysratsuaan linnanpihalla. "Minä kannan harvoin tätä
sormusta", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Se on kömpelö
ja mauton, kuten kaikki sellaiset vanhanaikaiset koristukset eikä
turmiollinen käärmeenmuoto minua sitäpaitsi miellytä. Muistona suuresta
esi-isästäni Valdemar Seieristä ja hänen ylpeästä väärin tuomitusta
kuningattarestaan, on sillä kuitenkin arvonsa minulle."
Keskustelu katkesi, sillä nuoret naiset kuulivat veljiensä äänet oven
ulkopuolella.
"Veljeni ei varmaankaan voi kauempaa olla poissa kauniin puolisonsa
luota", sanoi Helvig. "Hän etsii kyllä koko linnan löytääkseen meidät".
Hän aukaisi samassa oven ja pyysi herttuoita astumaan sisään. Regitsan
veli oli erityisen tyytyväinen, mutta herttua Valdemarin otsa oli
rypyssä, jota hän turhaan koetti salata. Salaisen keskustelun jälkeen
lankonsa kanssa oli hän antanut määräyksen, joka suuresti kummastutti
hänen tavallisia neuvonantajiaan. Hänen marskinsa, joka oli valmiina
seuraamaan kreivi Gerhardia slesvigiläisten ratsumiesten kanssa, oli,
ilman mitään ilmoitettua syytä, saanut käskyn olla lähtemättä ja antaa
ratsumiesten palata kotiin.
Herttua Eerikin katsellessa sisarensa kanssa kaunista näköalaa
Gottorpin linnasta, otti herttua Valdemar sisartaan Helvigiä kädestä ja
sanoi kuiskaavalla äänellä: "Minä olen ottanut tärkeän askeleen, sisar.
Meidän enomme on petturi. Hän tahtoo olla itsevaltias, sekä Tanskassa
että täällä. Minä en tahdo olla osallisena hänen pyövelinretkeensä.
Mikä on tapahtuva, se saa riippua ajasta ja onnesta. Minä menetän
ehkä kruunun; mutta loistava onni voi tulla sinun osaksesi. Kaikki on
pidettävä salassa. Siitä enemmän salahuoneessa. Nyt vallitkoon täällä
vain hääjuhla ja iloisuus."
Prinsessa Helvig oli kalvennut. Ylpeä salainen ilo näytti loistavan
hänen tummista, tulisista silmistään. Samalla näytti hän kuitenkin
pelästyneeltä ja hän katseli pelokkaasti kuningatar Beringarian
kultaista käärmesormusta sormessaan.
Sillävälin, kun kreivi Gerhard mahtavan sotajoukkonsa kanssa lähestyi
Pohjois-Jyllannin rajaa, näytti Slesvigin herttua, jonka nimessä
Tanskaa uhattiin alistumisella ja orjuudella, unohtaneen kaikki
valtiolliset asiat ja kunnianhimoiset suunnitelmat, viettääkseen mitä
loistavimmalla tavalla häitään Gottorpin linnassa Saksen-Lauenburgin
prinsessan kanssa.
* * * * *
Sven Tröst, joka kuningas Abelin haudalta oli ottanut selville kreivi
Gerhardin asevoimat, jatkoi paluumatkaansa huimaavaa vauhtia kreivin
reippaan sotajoukon edellä ja saavutti Pohjois-Jyllannin rajan paljon
ennen vihollista.
Lähestyessään Koldingin jokea ja pitkää paalusiltaa, joka kehnoine
lankkuineen yhdisti Pohjois-Jyllannin Slesvigiin, huomasi hän
hämmästyksekseen ja ilokseen sillan olevan juutilaisten ratsumiesten
miehittämä, jotka parhaillaan pystyttivät leiriä joen molemmille
rannoille. Mutta hänen ilonsa vaihtui pelästykseen, nähdessään
kuka oli ratsumiesten johtaja. Päällikön teltan edustalla, sillan
Slesvigin puoleisessa päässä, pidätteli ritari hevostaan ja näytti
ohjaavan työtä. Se oli kreivi Gerhardin marski, mahtava Stig
Antinpoika Björnholmasta, joka tällä tavoin tahtoi varata herralleen
ylimenopaikan, jossa hyvää tietä myöten voitiin kuljettaa heitto- ja
piirityskoneita.
"Petturi!" huudahti Sven Tröst pysähtyen -- "Minun enoni oli siis
sittenkin oikeassa." Hieman epäröityään painoi hän hattunsa syvemmälle
otsalleen ja ratsasti tasaista ravia teeskennellyn välinpitämättömän
näköisenä siltaa kohti, toivoen, ettei häntä tunnettaisi ja että
esteettä pääsisi yli. Mutta siinä hän pettyi. Vaikkei Stig Antinpoika
ollutkaan nähnyt häntä hänen pitkän vankeutensa jälkeen, tunsi hän
kuitenkin jo matkan päästä entisen asemiehensä hevosesta, jonka itse
oli antanut hänelle, ja Sven Tröst ei saavuttanut edes siltaa, kun jo
marskin viittauksesta neljä ratsumiestä ympäröi hänet vaatien hänet
antamaan pois aseensa.
"Odottakaa vähän, maanmiehet", sanoi hän ratsumiehille ja hyppäsi
alas hevosensa selästä, "sitten minä tahdon puhua herranne kanssa,
mutta ensin pari sanaa teille", lisäsi hän matalalla äänellä ja iskien
tuttavallisesti silmää. "Tiedättekö, mitä teidän herrallanne on
mielessä teitä vastaan? Hän tahtoo pettää teidät ja koko maan. Huomenna
tulee Kaljukreivi sotajoukkoineen; silloin täytyy teidän auttaa
saksalaista joen yli ja muuten mennä hänen puolelleen tai -- teidät
hirtetään."
Juutilaisten ratsumiesten silmät suurenivat ja he katselivat
hämmästyneinä toisiaan. "Se on toinen asia", mutisivat he. "Ei isäntä
ole sanonut sen olevan tarkoituksena."
"Mutta sen puolesta uskallan minä kaulani", jatkoi Sven Tröst
innokkaasti. "Jos te olette uskollisia juutilaisia, niin te murratte
sillan Stig Antinpojan nenän edessä. Minä olen hänen kanssaan
juttusilla sillävälin, kun te irrotatte lautoja.
"Antakaa minulle ainoastaan pieni merkki, kun olette valmiit. Minä vien
teidät Haldiin ja hankin teille hyvän paikan Bruggen luona. Jos te
olette kunnon tanskalaisia, niin te ette epäröi hetkeäkään."
Ratsumiehet jäivät melkein sanattomiksi hämmästyksestä. He antoivat
rohkean asemiehen pitää miekkansa, ja sillävälin kun yksi heistä vei
hänet marskin luo, pysähtyen jonkun matkan päähän hevosia pitelemään,
syntyi salainen keskustelu kolmen muun välillä, jotka pian ratsastivat
muiden toveriensa luo kertoakseen mitä olivat kuulleet ja saadakseen
tietää heidän ajatuksensa siitä.
Mahtava Stig Antinpoika, täysissä sotavarustuksissa, pidätteli
sotaratsuaan joen rannalla. Hänen soikeat, laihat kasvonsa antoivat
tarkan kuvan hänen viekkaasta ja levottomasta, mutta kuitenkin
voimakkaasta sielustaan, ja hän näytti tahtovan rakentaa omansa ja
maansa onnen viisaasti laskemalla tapahtumien kulun ja käyttämällä
viekkaasti hyväkseen onnen ja asianhaarojen voimaa. Suhteillaan
Holsteinin kreiveihin oli hän saanut omakseen huomattavia kruunun
tiluksia, ottamatta silti osaa vihollisuuksiin maata vastaan.
Kapinan aikana hän oli tähän saakka pysynyt hiljaa linnoitetuissa
kartanoissaan, ja moni toivoi vielä, että hän oli ainoastaan tekeytynyt
hirmuhallitsijalle uskolliseksi, saadakseen hänet rauhalliseksi ja
lopuksi pettääkseen hänet; tai ehkäpä huojentaakseen kansan sortoa
vaikutuksellaan, jos kapina päättyisi onnettomasti. Kun nyt kreivi
Gerhard uhkasi Jyllantia niin mahtavalla sotajoukolla, ei Stig
Antinpoika peitellyt ihailevansa kreivin suuria ominaisuuksia. Hän
selitti Jyllannin kapinan voimattomaksi uhmaksi vastustamatonta
kohtaloa vastaan ja hän oli äskettäin herättänyt suurta suuttumusta
Haldin ritarien keskuudessa sanoessaan, että jokainen viisas Tanskan
mies näinä aikoina voi parhaiten hyödyttää isänmaataan tukiessaan
kreivin suuria suunnitelmia ja jouduttamalla kuningasvaalia, jolla
oli niin valtioviisas ja mahtava suojelija. Kun hän asettui leiriin
Pohjois-Jyllannin rajalle, oli hänellä ehkä mahdollinen sovinto
mielessä; mutta että hän yhtä vähän aikoi repiä siltaa kuin puolustaa
sitä vihollista vastaan, oli silminnähtävää. Siinä silmänräpäyksenä,
kun hän nyt näki ja tunsi entisen asemiehensä, jonka hän itse oli
kasvattanut ja jota hän oli rakastanut melkein kuin omaa poikaa, mutta
jonka hän nyt tiesi olevan vihollistensa palveluksessa, tunsi hän
mieliharminsa kasvavan salaisten omantunnon tuskien vuoksi. Sven Tröst
lähestyi häntä avomielisellä rohkeudella, ja tuntui siltä kuin hänen
entinen isäntänsä olisi saattanut lukea hänen silmistään, sen mitä
kreivi Gerhardin tanskalainen marski turhaan koetti salata itseltään,
seisoessaan petturina sillan ääressä isänmaan ystävien ja vihollisten
välissä.
"Hoho, Sven Tröst!" sanoi marski otsaansa rypistäen. "Täälläkö me siis
tavattiin. Mitä hyviä uutisia Slesvigistä?"
"Jos te odotatte hyviä uutisia siltä kulmalta herra marski", vastasi
Sven Tröst katkerasti, "niin elkää ainakaan odottako niitä minun
suustani. Tuorein uutinen ei ole hyvä eikä myöskään Slesvigistä: yksi
Tanskan viisaimpia ja suurimpia miehiä on nyt pystyttänyt leirinsä
Koldingin sillan ääreen, auttaakseen vihollista rajan yli."
"Kuka on sanonut sinulle, mitä minä ajattelen, hulttio?" keskeytti
hänet marski kiivaasti, vaikkakin lempeämmällä äänellä. "Jos sinä pidät
minua viisaana miehenä, pitäisi sinun tietää, että minä tahdon yhtä
paljon maan parasta kuin sinä ja narrit Haldissa. Sano suoraan: missä
sinä olet ollut?"
"Vihollisen läheisyydessä, kuten näette, herra, mutta, ikävä kyllä,
teidän hyvien ystävienne parissa. Minä olisin mieluimmin tavannut
pahimman vihamieheni tässä paikassa, kuin sen henkilön, jolle minä olen
kiitollisuuden ja kunnioituksen velassa."
"Ikuinen hullu!" huudahti marski. "Kutka ovat tällä hetkellä Tanskan
ystäviä tai vihollisia, tiedät sinä yhtä vähän kuin ne narrit, joiden
puolesta sinä olet tiedustelumatkalla."
"Sen kai tiennee jokainen, joka vielä on tanskalainen sydämessään, että
eivät ole ne meidän parhaita ystäviämme, jotka tahtovat tehdä meidät
saksalaisten orjiksi."
"Palttua tanskalaisuudelle ja vapausloruille! Siitä minä en maksa
äyriäkään. Te tahdotte itse olla herroja, se on koko tarkoitus. Mutta
meidän ritaristomme haluaa lain ja oikeuden vapautta. Haa, sokeita
ja hulluja olette te kaikki. Ettekö te siis näe kenellä on oikeus
ja valta antaa teloittaa teidät kapinallisina pettureina, kaikesta
tanskalaisuudestanne huolimatta? -- Näitkö sinä kreivin sotajoukkoa?
Kuinka suuri se oli? Tuleeko herttua mukaan. Tunnusta kaikki mitä sinä
tiedät, tai kautta pyhän Andreaan käy sinulle huonosti."
"Jos te tahdotte tietää mitä minä tiedän, niin sanokaa ensin minulle,
mitä te itse tiedätte, herra", vastasi aseenkantaja uhmaavasti.
"Missä panttilinnassa säilytetään Agnete Stigintytärtä tyrannin
suosikille? Minä olen hautaluolassani Segebergin tornin alla luvannut
hänelle vapauden ja Hans Wittinghofille kuoleman." Sven Tröst oli
kääntynyt niin, että marskia paistoi aurinko silmiin, kun hän kääntyi
aseenkantajaan päin. Juutilaiset ratsumiehet kokoontuivat nyt
sillalle. Toiset hakkasivat ja takoivat, ja toiset asettuivat heidän
eteensä ja olivat pystyttävinään telttapaaluja. "Mutta antakaa minun
vain ratsastaa, ankara herra", jatkoi Sven Tröst iloisella äänellä
huomatessaan, että hänen sanansa ratsumiehille olivat vaikuttaneet. "On
pian kerrottu, mitä minä tiedän. Kreivistä ja hänen pyövelijoukostaan
ei kukaan Slesvigissä tiennyt enempää, kuin minä nyt; se on silkkaa
totta. Mutta minä voitan ritari Frostilta vedon, jos minä hankin
hänelle hevosen Slesvigin markkinoilta kolmen vuorokauden kuluessa."
"Vetoko?" huudahti marski katsoen häntä tarkasti. "Ajatteletteko te
vain sellaisia poikamaisuuksia Haldissa? Tahdotko sokaista minun
silmäni. Varo itseäsi Sven Tröst. Minä en anna leikitellä itseni
kanssa. -- Minä olen kerran odottanut paljoa sinusta", jatkoi hän
luoden häneen tutkivan katseen ja lempeällä äänellä, joka ei vastannut
hänen uhkaavaa asentoaan. "Sinun reippaudestasi ja viisaudestasi
olen minä kyllä nähnyt näytteitä. Nyt sinä olet koettanut miltä
tuntuu potkia tutkainta vastaan. Jos sinä taas tahdot astua minun
palvelukseeni, niin on kaikki unohdettu ja anteeksi annettu. Minä
lupaan sinulle ritarilyönnin vuoden perästä ja vielä lisäksi kartanon
ja linnan. Niin, jotakin vielä enemmänkin, Sven Tröst", jatkoi hän
melkein kuiskaten viekkaan näköisenä, "jos sinä tahdot vannoa tässä
heti, käsi minun miekkani kahvalla, että sinä tahdot palvella minua
uskollisesti ja salaisesti vihamiesteni joukossa, ja ainoastaan annat
minulle ajoissa vihjauksen, kun heillä on jotain tärkeää minua ja
ystäviäni vastaan tekeillä -- niin -- eivät enää sinun rohkeimmatkaan
lapsen houreesi ole hulluutta ja sulaa mahdottomuutta."
Sven Tröstin kasvot olivat muuttuneet tulipunaisiksi; hän näytti kuin
pilvistä pudonneelta ja tuijotti marskiin, kuin tunkisivat hänen
silmänsä ulos päästä. Tuntui siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat
yht'äkkiä pysähtyneet ja niinkuin hänen elämänsä ja autuutensa
riippuisi yhdestä sanasta.
"Vanno heti, ja onnesi on taattu!" jatkoi marski ja ojensi suuren
ristinmuotoisen miekankahvansa häntä kohti. Sven Tröst kohotti kättään,
mutta ei sanaakaan tullut hänen huulilleen. Juuri silloin päästivät
juutilaiset ratsumiehet hurjan huudon ja samalla ratsastivat he
suurimmalla kiireellä sillan yli ja muutamat alkoivat repiä lankkuja.
Sven Tröst löi marskin miekan sivulle. Salaman nopeudella hän juoksi
hevosensa luo, ja Stig Antinpojan ihmetellen katsoessa väkensä
liikkeitä, vieläkään niiden merkitystä ymmärtämättä, ratsasti Sven
Tröst viimeisten ratsumiesten kanssa Koldingin sillan yli, jonka
irroitetut lankut jo syöksyivät jokeen ja joutuivat virran vietäviksi.
Hirmuisen suuttumuksen vallassa oli marski heittänyt tikarinsa
pakolaisen jälkeen, mutta hänen oma sotaratsunsa, äkillisen melun
pelästyttämänä, hypähti arkana sivulle nousten takajaloilleen. Tikari
oli lentänyt suhisten asemiehen korvan ohi, taittamatta hiustakaan
hänen päästään ja ennenkuin marski saavutti revityn sillan, näki hän
koko ratsujoukon hyljänneen itsensä. Toiselle joen rannalle päästyään
kohottivat he ilmoille raikuvan ilohuudun ja ratsastivat pois rohkeaa
aseenkantajaa seuraten.
"Vai niin!" mutisi Stig Antinpoika hammasta purren. "No niin, voihan
näinkin olla hyvin. Haa, siitä asemiehestä on minulla kunniaa. Lopussa
kiitos seisoo." Hän läimäytti miekallaan ratsuaan ja ratsasti yksin
Slesvigiin johtavaa tietä.