"Kreivi kokosi joukkonsa suuren,
marssi Slesvigin rajalle päin.
Ei nähty ole ennen moista,
niin mahtavaa joukkoa toista."
Se sotajoukko, josta vanha tanskalainen kansanlaulu näin lauloi, marssi
eräänä kauniina maaliskuun aamuna 1340, liehuvin lipuin ja meluavin
soitoin, Slesvigin katuja pitkin, ja kaupungin asukkaat katselivat
sitä mitä suurimmalla tarkkuudella. Suosiohuudot kaikuivat usein
eniten suosittujen sotilaiden, etupäässä päälliköiden, kunniaksi,
joiden joukossa oli kuulu Rendsburgin kreivi, ratsastaen joukkojensa
etunenässä sisarenpoikansa, Slesvigin herttua Valdemarin, rinnalla.
Herttua oli suuren seurueen saattamana tullut sotajoukkoa vastaan
Holsteinin rajalle; mutta kerrottiin hänen matkalla riitautuneen enonsa
kanssa. Osa sotajoukosta oli holsteinilaista väkeä, ja Gottorpin luona
odottivat slesvigiläiset ratsumiehet herttuansa käskyä yhtyäkseen
sotajoukkoihin. Päävoiman muodostivat palkkasoturit Westfalin ja
Rheinin seudulta, jotka, heidän kuuluisan päällikkönsä tunnetun
lausunnon johdosta, itse anastaisivat palkkansa ryöstämällä Tanskassa
tai, jos he kaatuivat, vapauttaisivat päällikön heidän palkkaansa
maksamasta. Nämä hurjuudestaan ja julmuudestaan kuuluisat sotilasryhmät
tunnettiin heidän kepeistä aseistaan ja lyhkösistä asetakeistaan
sekä heidän pitkistä viiksistään ja monista arvistaan. Kansa kutsui
heitä kreivin uljaaksi joukoksi. Ne neljätuhatta ratsumiestä, jotka
Holsteinin kreivin henkivartiona seurasivat voitonvarmaa päällikköä,
häikäisivät komeilla varustuksillaan ja ylpeän sotilaallisella
ryhdillään katsojia. Heidän joukossaan oli myöskin monta ritaria ja
ylhäissukuista herraa. Ratsuväen ja jalkamiesten jälestä seurasivat
kuormastot, joissa kuletettiin piirityskoneet, vankien kahleet ja muut
sotatarpeet.
Sotajoukko kulki tuomiokirkon ja vanhan kuningaskartanon ohitse,
jota nyt kutsuttiin Mustaksiluostariksi. Senjälkeen kun kuningas
Aabel, sovittaakseen kuningas- ja veljenmurhansa, oli luovuttanut sen
hurskaille augustinolaismunkeille, ei siinä enää asunut ruhtinaita.
Luostariportin edessä seisoi nyt luostarin esimies munkkien etunenässä,
tervehtien sotajoukkoa ja sen päälliköitä samalla latinalaisella
kirkkovirrellä, jota kreivi Gerhard oli laulanut Gottorpin taistelussa,
ja jonka ihmeellisen voiman hurskaat veljet senvuoksi arvelivat
aiheuttaneen tämän voiton.
Kreivi ratsasti komealla, punaisella sotaratsulla, jota seurasi kolme
suurta, harmaata koiraa. Hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan kypärän
peitossa, joka oli painettu syvälle alas otsalle, salaten siten
hänen harvat hiuksensa, jonka vuoksi hänen vihamiehensä olivatkin
antaneet hänelle haukkumanimen "kaljupää". Kun joukkojen uteliaisuus
kuitenkin alkoi vaivata häntä, laski hän alas kypäränsilmikkonsa,
ja hänen terävän katseensa tehdessä tarkkoja havainnoita kaikesta
ympärillään, näytti hän haluavan tehdä omien kasvojensa piirteet
luoksepääsemättömiksi. Tuo sotilaallinen rautanaamari esti
slesvigiläiset oikein näkemästä sitä sankaria, jota he niin suuresti
ihailivat; mutta jokainen tunsi hänen ylpeän, tyynen ryhtinsä,
voimakkaan, leveäharteisen sankarivartalon, sekä kuulun Mariakuvan
Itzehosta, joka oli pelastanut hänen henkensä Gottorpin taistelussa, ja
jota hän senjälkeen taisteluissa aina kantoi kultaketjuissa kaulassaan.
Heti kun mustanluostarin veljet näkivät hänet, heiluttivat he Pyhän
neitsyen kuvalla kirjailtua kirkkolippua ja lauloivat kovalla äänellä:
"Nos, hac die Tibi gregatos,
Serva, Virgo, in lucem mundi."
["Sinun kunniaksesi kokoonnumme tänään,
Varjele meitä, oi pyhä neitsyt, maailman valkeus."]
"Aivan oikein, hurskaat herrat!" kaikui kreivin ääni kumeasti
kypäränristikon takaa. "Pyhä neitsyt on kanssamme. Jokaisen
tanskalaisen kapinoitsijan täytyy paeta tai kaatua."
Luostarin esimies kumarsi syvään, ja vastaukseksi kreivin armolliseen
tervehdykseen hän teki siunauksenmerkin virrenlaulun yhä jatkuessa.
"Minun vanha voitonlauluni!" kuiskasi kreivi nuorelle Slesvigin
herttualle, joka levottoman näköisenä ratsasti hänen vieressään,
kääntäen hevosensa pois esi-isiensä synkästä linnasta ja laulavista
munkeista.
"Mustastaluostarista minä en odota minkäänlaista siunausta", vastasi
herttua alakuloisesti.
"Lastenloruja!" mutisi kreivi itsekseen ja hypitteli ratsuaan. Hän
ratsasti aivan nuoren herttuan viereen ja asetti panssaroidun kätensä
hänen satulansa laiteelle. Munkkien laulaessa ja hevoskavioiden
tömistessä kumartui hän, niinkuin näytti, tuttavallisesti entisen
holhottinsa puoleen ja sanoi hillityllä äänellä: "Tervehdä kansaa,
Valdemar! Muista nimeäsi! Elä anna kenenkään huomata horjuvaisuuttasi!"
Herttua kohotti, vaikkakin teennäisen vilkkaasti, hiukan kumarassa
olevaa päätään, ja katseli ympärilleen vastatakseen kansan
tervehdyksiin ja hyvähuutoihin, jotka kuitenkin näyttivät olevan
enemmän tarkoitetut hänen kuuluisalle enolleen, joka jo pitemmän
aikaa oli ollut heidän ruhtinaansa ja jonka he taas pian toivoivat
saavansa hallitsijakseen. Kansan kesken oli levinnyt senlainen huhu,
että herttua käydessään edellisessä kuussa Lübeckissä, olisi siellä
ollessaan tehnyt salaisen sopimuksen enonsa kanssa ja luovuttanut
Slesvigin hänelle, josta taas hänet kreivin avulla saatettaisiin
oikeuksiinsa Tanskan kuninkaana.
Nuori herttua Valdemar oli sen samannimisen hienon ja viekkaan
herttuan pojanpoika, joka salaisesti oli ollut päämiehenä Stig-marskin
liitossa kuningas Eerik silmänräpyttäjää vastaan, sekä myöhemmin Eerik
Menvedin alaikäisyyden aikana valtionhoitajana ollessaan turhaan
oli pyrkinyt anastamaan Tanskan kruunua. Sitä mitä vanhempi herttua
Valdemar alituiseen uneksi ja mihin hän pyrki, mutta jota hän ei
milloinkaan saavuttanut, sen oli hänen pojanpoikansa Rensburgin kreivin
avulla saavuttanut jo kahdentoista ikäisenä lyhyeksi ajaksi. Kun
Kristoffer toinen syöstiin valtaistuimelta, olivat Tanskan epäröivät
ja riitaiset säädyt todellakin valinneet nuoren slesvigiläisen
herttuan kuninkaakseen, vaikkei häntä oltu voideltu eikä kruunattu.
Kansan vanha viha hänen enonsa, kuningas Aabelin sukua kohtaan, sekä
tyytymättömyys ankaraan, holsteinilaiseen holhoukseen oli kuitenkin
voimakkaampi kuin ylönkatse kelvotonta kuningas Kristofferia kohtaan.
Eivät myöskään kreivi Gerhardin saamat voitot taisteluissa tuon
heikon kuninkaan kanssa olleet voineet säilyttää kreivin holhotille
tuota tyhjää kuningasnimeä, jonka hän oli maksanut herttuakunnallaan.
Kymmenen vuotta sitten, viidentoista vuotiaana, oli nuori herttua ollut
pakotettu luopumaan kuninkaanarvostaan palautumalla entiseen asemaansa.
Sittenkun kuningas Kristoffer oli ikäänkuin ottanut takaisin saamansa
kuninkaannimen mukaansa hautaan, oli Tanskan valtaistuin nyt seitsemän
vuotta ollut vapaana. Prinssi Oton tappiot Tap-nummella sekä hänen
onneton vankeutensa olivat kokonaan lamauttaneet kansan mielialan.
Vangittu prinssi oli viety Segebergistä Rendsburgiin, missä hänet
vielä pidettiin ankarassa vankeudessa. Valtakunta oli jaettu ja
vieraiden panttiherrojen vallassa. Kansan sorrettu tila sekä huhut
puheenaolevasta vaihdosta olivat vihdoinkin saaneet tanskalaiset
ryhtymään hurjiin, melkein epätoivoisen voimakkaisiin ponnistuksiin.
Kansa löi kuoliaaksi muukalaiset veronkantajat missä vain taisi,
ja Jyllannissa ritarit anastivat kreivin linnat toisen toisensa
jälkeen. Yleisen laittomuuden vallitessa, joka hajoitti Tanskan kansan
voimat, ei ollut kuitenkaan minkäänlaista järjestettyä suunnitelmaa
kapinassa. Ei ollut enää ainoatakaan päällikköä tai ruhtinasta, johon
kansa luottamuksella olisi voinut liittyä. Prinssi Oton suhteen oli
kaikki toivo menetetty. Kaikki neuvottelut hänen vapauttamisestaan
vankeudesta olivat, huolimatta hänen lankonsa markkreivin, ja keisarin
välityksestä, tänä kuutena vuotena olleet turhat, ja hänen nuorempi
veljensä oleskeli pakolaisena keisarin hovissa. Slesvigin herttua,
joka nyt oli täysi-ikäinen ja täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta,
toivoi senvuoksi kuuluisan enonsa avulla helposti voivansa voittaa
takaisin kruunun, jonka hän lapsena oli menettänyt. Saavuttaakseen
tämän päämäärän hän oli taas luvannut pois herttuakuntansa; mutta
hän alkoi epäröidä miettiessään miten uskallettua oli tämä kaikkea
kansallisoikeutta vastaan sotiva vaihto; ei edes tuo mahtava
sotajoukko, jonka hän nyt näki edessään varustautuneena tätä
suunnitelmaa toteuttamaan, voinut poistaa hänen epäilyksiään.
Vaikkei kreivi Gerhard enää ollutkaan herttuan laillinen holhooja, oli
hänellä kuitenkin vielä suuri vaikutusvalta nuoren herran mieleen,
ja hän ohjasi etevämmyydellään melkein jokaista hänen askeltaan.
Tämä riippuvaisuuden tunne saattoi hänet jonkinlaiseen nöyryyttävään
asemaan; hän oli kuitenkin siksi voimaton, ettei voinut kokonaan
riistäytyä irti niistä siteistä, jotka jo varhaisimmasta lapsuudesta
olivat kahlehtineet hänet, ja senvuoksi valtasi herttuan usein
jonkunlainen tahdoton uhka mahtavaa sukulaistaan kohtaan, vaikkakin
hän hyvin käsitti miten tarpeelliset sekä kreivin ystävyys että valta
sekä sotapäällikkötaito olivat hänelle. Herttuan itsenäisyyden puute
ilmeni selvästi hänen ulkonäössään ja epäröivissä kasvonilmeissään. Se
arka katse, jolla hän nyt tervehti slesvigiläisiä alamaisiaan, jotka
hän taas aikoi lahjoittaa pois kuningaskunnasta, ilmaisivat heikkoa,
levotonta sielua, joka oli ryhtynyt suurempaan yritykseen kuin minkä
itse tunsi voivansa toteuttaa, mutta mihin hän kuitenkin tunsi olevansa
pakoitettu olosuhteiden painostamana, sekä voimakkaiden sisäisten
syiden vaikutuksesta. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja jalopiirteiset;
mutta väsähtäneet, vaaleansiniset silmät, ja ohuet keltaiset viikset,
samoinkuin kasvojen pehmeä vaihteleva väri eivät suinkaan tehneet
häntä sankarin näköiseksi. Hartioillaan ruhtinaallinen purppuraviitta,
hatussa liehuva töyhtö, satulapeitteessä Slesvigin siniset leijonat,
tällä loistolla ja komeudella hänen olisi pitänyt häikäistä vieressään
kulkevan yksinkertaisen sotapäällikön rinnalla, ja kuitenkaan hän ei
voinut olla huomaamatta, kaikkien katseitten olevan suunnatut uljaaseen
kreiviin, joka oli puettuna rautaan kiireestä kantapäähän. Häntä kansa
ihaili voittamattomana sankarina ja Pohjolan suurimpana valtiomiehenä.
"Kas, kas!" sanoi eräs slesvigiläinen porvari jotensakin ääneen
toiselle. "Tuossa on mahtava Rendsburgin kreivi. Tuhat tulimmaista!
Sepä vasta mies on! Mutta Jumala auttakoon meitä tuosta hänen
holhokkinahjuksestaan. Hän ei tule täysi-ikäiseksi vaikka eläisi sadan
vuoden vanhaksi."
"Pyhän Andreaksen nimessä, te olette oikeassa!" vastasi toinen. "Jos
saisimme vaihtaa tämän poikalapsen suureen rendsburgilaiseen ja vielä
kaupanpäälliseksi saisimme Holsteinin, niin tekisimmepä hyvän kaupan.
Silloin voisimme antaa Valdemarimme ja kaikki Tanskan kuninkaat
paholaisen hoivaan."
"Jos poika on lapsenkruunusta myönyt meidät nahkoinemme päivinemme,
niin olisipa paras viheltää hänet kaupungista", huomautti ensimäinen.
Nuoren herttuan kiukustunut katse sai porvarit hetkeksi vaikenemaan,
sillä se ilmaisi hänen kuulleen osan heidän puheestaan. Hän vaikeni
huulta purren ja väri vaihtui hänen poskillaan.
"Ei, mutta katsokaapas meidän kaunista, nuorta herraamme!" sanoi jokin
irvihammas väkijoukosta. "Hän on aivan hienon neitosen näköinen, joka
on valmis pyörtymään tanssista."
"Taitaapa siitä tulla hänelle liiankin kuuma tanssi", huomautti toinen.
"Pahus vieköön", murahti kolmas. "Hän jää rauhassa tänne kotiin häitä
viettämään."
"Siinä hän tekee viisaasti", jatkoi ensimäinen. "Voihan hänen enonsa
sitten asettaa hänet kunniapaikalle Tanskassa, kun tanssi on loppunut.
Se mies kyllä pitää hänet lujasti kuninkaan istuimella, vaikka se
alkaisikin horjahdella."
"Ketä ovat nuo ylhäiset herrat, jotka ratsastavat Alvesstorpen ja
ritari Gotschakin edessä?" kysyi eräs renki alasaksan murteella
sysästen naapuriinsa, joka näytti olevan holsteinilainen hevoskauppias.
"Etkö sinä tunne Rendsburgin herroja?" vastasi toinen. "Tuo
viheriäpukuinen on ritari Hals, se samanen, joka viime vuonna osti
meidän ruskean oriimme. Raudikon selässä istuva sinipukuinen on kreivin
kamaripalvelija; hän juuri saa omakseen Jyllannin kauneimman ja
rikkaimman neitosen. Jumala häntä varjelkoon siitä miehestä! Konkarin
selässä istuu kappalainen, jolta paholainen taittoi kylkiluun. He
seuraavat aina meidän kreiviämme yhtä uskollisesti kuin hänen kolme
harmaata koiraansa."
"Entä tuo kalpea ritari, joka tuijottaa niin oudosti eteensä -- tuo
jolla on musta haarniska?"
"Se on vanha Hartvig Reventlo. Hänen ansiostaan on kreivi, se mikä hän
nyt on. Ilman häntä olisi kreivi kerjäläismunkki tai olisi kuollut
nälkään riihenylisille koirineen, sen olet toki kuullut. -- Hm! Eipä
ole ihme että vanha herra on noin kalpea", alkoi taas hevoskauppias.
"Hän on hiljattain tehnyt vaivaloisen pyhiinvaellusmatkan paljasjaloin.
Mutta siitä saakka kun hän löi kreiviä ja nuorta aseenkantajaa
Segebergissä, ei hän ole ollut aivan selväpäinen."
"Jeesus Maria? Hänkö löi kuoliaaksi oman poikansa", kuiskasi toinen.
"Ei suinkaan hän milloinkaan ole ollut oikein selväpäinen?" Pitkään
aikaan ei mies tahtonut saada katsettaan pois mustapukuisesta
ritarista, jonka kauheat rikokset ja syvä katumus olivat hänelle
hyvinkin tuttuja. Toisten komeasti puettujen ritarien näky poisti
kuitenkin sen vaikutuksen, minkä Hartvigin synkkä olento oli tehnyt.
"Kas, tuolla tulee ritari Krummendink", huudahti hän. "Ja kas, ritari
Lembek ja Struven Rangov ovat myöskin mukana."
Tarkkaavat katselijat, jotka kaikki tunsivat Rendsburgin kreivin
ja herttuan merkittävimmät ritarit ja vasallit, mainitsivat monta
kuuluisaa nimeä, jotka kuitenkin myöhemmin ovat joutuneet unohduksiin.
Ensimäiset joukko-osastot astuivat jo Pitkänkadun sillan yli korkeata
torniporttia kohti, silloin kuin toinen ja kolmas osasto eivät vielä
olleet ehtineet tuomiokirkolle ja vanhalle kuninkaan kartanolle Täällä
seisoi vielä luostarin esimies munkkiensa ympäröimänä tervehtien
ylimyksiä ja antaen sotajoukolle siunauksen retkelle. Kreivi Gerhardin
molemmat pojat, kreivi Henrik ja Klaus, johtivat joukon kahta viimeistä
osastoa. He olivat molemmat nuoria sotaisia herroja, uljaan ja rohkean
näköisiä; mutta voimakas kreivi Henrik, jota myöhemmin kutsuttiin
Rauta-Henrikiksi, veti etupäässä yleisen huomion puoleensa. Hän
ratsasti pikimustalla ratsulla ja oli samaten kuin isänsä rautapukeissa
kiireestä kantapäähän; mutta hänen kypäränsilmikkonsa oli auki, ja
hänen ruskettuneet, voimakkaat kasvonsa ilmaisivat nuorekasta rohkeutta
ja leimuavaa sotaintoa. Hän oli vieläkin pitempi ja kookkaampi kuin
isänsä. Useimpia miellytti hänen ankaran rohkea ilmeensä; mutta
katsoen siihen että häneltä vielä puuttui rohkeat urotyöt, oli hänen
ylpeytensä jonkinlaista kerskailuhalua ja isänsä käytöksen turhamaista
jäljittelyä, mikä ei jäänyt kansanjoukolta huomaamatta. Latinalainen
kirkkovirsi, jota hän kuunteli sitä ymmärtämättä, kaikui hänen
korvissaan liian vakavalta ja surulliselta. "Me emme ole lähteneet
ruumista saattamaan, vaan voittoja ja kunniaa niittämään", sanoi hän
ääneen ylimielisesti sille ritarille, joka ratsasti häntä lähinnä, ja
käski torvensoittajiensa vaimentamaan munkkien laulun. "Hurskaat herrat
saisivat kernaimmin laulaa meille muutamia iloisia juomalauluja",
lisäsi hän suuttuneena. "Mutta ne he säästävät refektorioonsa ja
salaisiin hartausharjoituksiinsa."
Luostarin esimies viittasi heti munkkeja vaikenemaan. "Te voitte joutua
ruumissaattueeseen ennenkuin aavistattekaan, korkea herra", sanoi
loukkaantunut esimies kuuluvalla äänellä. "Mutta elämän ja kuoleman
Herran tahdosta riippuu miten usein te saatte kuulla isänne kuulun
voittolaulun."
Kreivi Henrik tuli äkkiä totiseksi nämä sanat kuultuaan, ja
levottomasta kansanjoukosta alkoi kuulua tyytymätöntä mutinaa. Mutta
ylinnä kaikuivat käyrätorvien äänet, ja jälkijoukko kulki ilman
luostarin vanhimman siunausta Mustanluostarin ohitse.
* * * * *
Tie Slesvigistä Pohjois-Jyllantiin kulkee Hevosvuoren ja Gottorpin
linnan ohi. Oli kaunista katsella tuon pitkän, loistavan sotilasrivin
astuvan ulos torniportista ja täyttävän kiemurtelevan tien. Ilma oli
leuto, mutta yöllä oli jäätynyt. Puut ja pensaat tienvarsilla loistivat
kuuraisina kuin timantit auringonpaisteessa, ja iloiset leivoset
ennustivat kevään tuloa. Kreivi Gerhard oli herttuan kera ratsastanut
hiukan muun seurueen edeltä.
"Katsoppas, Valdemar, tuossa minä räjähytin kuningas Kristofferin
vaunut viisitoista vuotta sitten", sanoi kreivi, ylpeän
itsetietoisesti. "Sinä päivänä minä puhdistin sinulle tien
kuningasvihkiäisiisi Viborgin keräjille. Luuletko sinä minun nyt liian
vanhaksi asettamaan teräshansikkaalla kruunua päähäsi?"
"Ei kukaan epäile teidän voimaanne ja onneanne, uljas enoni", vastasi
herttua hehkuvin poskin häneen katsomatta. "Mutta minä en ole enää
kahdentoistavuotias poika, jonka holhoojansa nostaa valtaistuimelle.
Minä sanon teille jo edeltäkäsin, kreivi Gerhard", jatkoi hän kiivaasti
ja kiihoittuneen käskevästi. "Vaikka ostaisinkin epävarman kruunun
herttuakunnallani, niin ei minulla kuitenkaan ole halua tulla enää
toista kertaa varjokuninkaaksi."
"Aivan oikein, se on minunkin mieleeni!" sanoi kreivi kuitenkin
säpsähäen ja loi entiseen holhokkiinsa tutkivan katseen. Hän oli
työntäissyt auki kypäränsilmikon, ja hänen ankarilla, terävillä
kasvoillaan ei voinut huomata minkäänlaista liikutusta, kaikki
hänen tarmonsa ja sielunvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt syviin
silmänkoloihin, josta viisas läpitunkeva valtijaskatse näytti
ylenkatseella silmäilevän koko maailmaa, ja samalla siinä ilmeni
terävä viekkauden piirre, mihin yhdistyi varma ylevymmyyden tunne.
"Sano minulle suoraan, sisarenpoikani", jatkoi hän välinpitämättömällä
äänellä, "mitä olet ruvennut epäröimään? Minun täytyy nauraa sinulle
vastustaessasi meidän kulkuamme maasi kautta, vaikka asia oli jo
ennakolta sovittu. Ne ovat tuulihatun päähänpistoja, jotka eivät
ole minkään arvoisia. Minä suon sinulle anteeksi epäluottamuksesi
aikeisiini. Sinunlaiselta nuorukaiselta minä en vaadi syvempää
ihmistuntemusta. Katsoppas, laajakantoinen valtioviisas ajatus on
minulle enemmän arvoinen kuin kruunu. Holstein ja Slesvig ovat
yhdistettävät; siihen uhraan elämäni; mutta -- ennenkuin sinä
olet kruunattu Tanskassa, en minä vaadi jalanvertaa maata sinun
herttuakunnastasi. Sinusta itsestäsi muuten riippuu haluatko tulla
mukaan tai ei."
"Minä _en_ tule mukaan", vastasi herttua varmasti. "Tanskassa ei nähdä
minua ensi kertaa vihollisjoukon etunenässä. Eno, koko teidän aikeenne
tuntuu minusta, uskaliaalta ja epävarmalta. Jos minut nostetaan teidän
keihäillänne valtaistuimelle, niin en minä koskaan voita Tanskan kansan
sydäntä."
"Kansan sydäntä!" toisti kreivi ja hymyili katkerasti, kasvonilmeensä
muuttumatta vähääkään. "Hullutuksia, Valdemar! Toivoisit kai
neidonkäsien kantavan itsesi valtaistuimelle? -- Jos haluat hallita,
niin et saa toivoa mitään muuta. Jos tahdot saavuttaa päämaalisi, et
saa milloinkaan epäillä siihen tarvittavien keinojen välttämättömyyttä."
"Entä keisari, saksalaiset ruhtinaat", intti herttua melkein
levottomana.
"Antaa heidän neuvotella, minä toimin sillä aikaa, niin saamme nähdä
kuka pikemmin tekee päätöksen."
"Eivätkö teistä siis kansan tahto ja rakkaus ole minkään arvoisia?"
"Sotajoukkoni etunenässä minä olen heidän tahtonsa. Kosiskele sinä
kapinallisten rakkautta, kunhan minä ensin olen opettanut heidät
tottelemaan. -- Tiedän kyllä, että hääilot ovat pääsi samentaneet",
jatkoi kreivi välinpitämättömästi. "Kunnes se kuume on ohi, en odota
sinulta mitään. Mutta eikö prinsessankaan syleily sinulle riitä?
Täytyykö kokonaisen kansan heittäytyä kaulaasi senvuoksi, että sinä
minun avullani hyväntahtoisesti haluat pidellä valtikkaa heidän
ylitsensä?"
"Elkää ivailko, herra eno! Olemmehan jo nähneet mikä seuraa vihan ja
väkivallan töitä. Te olette tehnyt miekasta valtikan; mutta juuri tätä
rautavaltikkaa vastaan tanskalaiset kapinoivat."
"Senvuoksi heidät rangaistaankin skorpioninhampailla", tiuskasi kreivi
katse hurjana. "Tahdotko sinä opettaa minua tätä kansaa tuntemaan. Minä
tunsin sen jo ennenkuin sinä synnyit. Heidät voi vain pakottamalla saada
kunnioittamaan sitä valtaa, jota he vihaavat. He eivät ole lammaslauman
kaltaisia, joita voidaan hallita paimensauvalla. He ovat susia; heidät
on teräksellä kesytettävä. Sitten kun minä olen taittanut heiltä
hampaat, voit sinä heitä taputella."
"Te aijotte kovakouraisesti tarttua asiaan, herra eno! Mutta oletteko
ajatellut --"
"Minä olen ajatellut mitä Tanskan kuningasten olisi pitänyt ajatella
jo satavuotta sitten. Jäykkäniskaiset tanskalaiset ovat nujerrettavat.
Koko heidän rappiolle joutunut aatelistonsa on juurta jaksain
hävitettävä, heidän ryövärilinnansa ovat maan tasalle tasoitettavat.
Ennenkuin taas astun jalallani yli Eiderin tahdon nähdä hirsipuussa
viimeisenkin kapinapäällikön Jyllannissa, olkoon hän sitten piispa
tai ritari. Sen olen luvannut ja vannonut. Näetkö kuormavankkurit
tuolla etempänä? Ne ovat täynnä kahleita ja rautoja roskaväkeä varten.
Punaiset ajajat ovat oikeuden palvelijoita; heillä on mukanaan kirveet
ja nuorat jäykkäniskaisille." Nuo sanat lausuessaan säkenöivät hänen
tummat silmänsä; mutta ei ainoakaan piirre hänen oudosti jääkylmillä
kasvoillaan värähdellyt. Hän kohotti vain pitkää leukaansa katkeran
ylpeästi ja ylenkatseellisesti, mutta vaikeni huulet tiukasti
yhteenpuristettuna, ja rautapeitteinen käsi miekankahvalla.
Herttua loi häneen aran ja levottoman katseen. He ratsastivat molemmat
vaieten edelleen, pysähtyen vasta niinkutsutun Paalumetsän luona, missä
sotapäällikkö aikoi järjestää joukkonsa.
Pensaikossa tien vieressä, suuren suon varrella, minne kuningas Aabelin
ruumis luulotellun kummittelun vuoksi oli upotettu, ja missä suuri
musta paalu vielä näytti hänen kuuluisan hautauspaikkansa, istui
kannolla pari henkilöä, näöltään metsästäjiä, jousipyssyt kädessä ja
katselivat jännitetyn tarkkaavasti lähenevää sotajoukkoa. Ne olivat
Sven Tröst ja Musta Sven. Molemmat olivat laihtuneet ja näyttivät
saaneen kärsiä paljonkin kurjuutta. Vasta kaksi kuukautta sitten
olivat he, uskomattoman suurin ponnistuksin, kaivautuneet Segebergin
vankitornin alla olevan kalkkivuoren läpi, tehtyään kuuden vuoden ajan
joka yö salaa tätä työtä, ja siten he olivat kalliisti saaneet maksaa
uskaliaan yrityksensä vapauttaa vangittu prinssi Otto. Mutta tuskin he
olivat palanneet Pohjois-Jyllantiin ja ehtineet koota uusia voimia,
niin he jo kiihkeällä innolla ottivat osaa kapinaan. Nyt he olivat
uskaltautuneet vaaralliselle tiedusteluretkelle melkein Slesvigin
portille asti. Sven Tröst oli kasvattanut itselleen pitkät, sotaisat
viikset, ja hänen vilkkaille uskalikonkasvoilleen oli ilmestynyt
miehekäs piirre, joka sopi hänelle oivallisesti. Hänen silmänsä
liekehtivät niinkuin ennenkin ylimielistä rohkeutta ja halua potkia
tutkainta vastaan; kuitenkin hän näytti oppineen paremmin hillitsemään
itseään, vaikka hän tapansa mukaan enemmin seurasi seikkailuhaluista
mieltään ja hetkellisiä mielen johteitaan kuin jotakin varmaa
määrättyä elämänsuunnitelmaa. Musta Sven oli kamalan ja pitkäaikaisen
vankeutensa kuluessa tullut vielä entistäänkin hurjemmaksi. Silloin
tällöin hänellä oli jonkinlaisia mielenvikaisuuden kohtauksia, jolloin
hän itse luuli olevansa noita ja kuvitteli oppineensa noitatemppunsa
isoäiti-vainaalta, joka taas oli saanut viisautensa kuuluisalta
norjalaiselta noidalta Sulla Sukilta. Koko vankeudessa olo-aikansa hän
oli antanut mustan tukkansa ja partansa kasvaa, ja hän oli vannonut
ettei ajaisi partaansa eikä pesisi kasvojansa ennenkuin oli kostanut
vanhan herransa, itsensä ja isoäitinsä puolesta. Hän oli kamalan
näköinen repaleisessa metsästäjäpuvussaan, mustat kasvot likaisina
ja parta takkuisena, ja hän väitti itse ylpeästi voivansa erikoisten
olosuhteiden vallitessa vain itseänsä näyttämällä pelottaa vihollisensa
kuoliaaksi. Hän istui nyt nuolipyssy kädessään tuijottaen hurjin
katsein lähestyvää suurta sotajoukkoa, mutisten hiljaa Sulla Sukin ja
isoäitinsä loihturunoja. "Minä sinkautan itsestäni Gondulin henget",
kuiskasi hän puhaltaen. "Yksi purkoon teitä selkään! Toinen rintaan!
Kolmas tarttukoon teihin koko maailman kiukku- ja vihakourilla!"
Senjälkeen hän sylkäisi kolme kertaa sotajoukkoihin päin. "Kas tuolla
tulee kreivi Kaljupää poikakuninkaansa kera, jonka hän tahtoo meille
pakottaa", huusi hän ja hypähti ylös. "Jos saisimme hänet näkyviimme
ja ampuisimme nuolen hänen kalloonsa, niin säästyisipä monen hyvän
juutilaisen omaisuus ja henki."
"Hyi, Volle, ei mitään salamurhaa!" sanoi Sven Tröst ankaralla ja
uhkaavalla äänellä. "Sitä ei salli meidän taivaallinen Isämme eikä
Niilo-enokaan siihen suostu."
"Mutta Kaljupää ei kysynyt lupaa taivaan Herralta eikä Niilo-enolta,
auttaessaan ritari Hartvigia Segebergissä, ja kuka on nyt luvannut
hänen ryöstää ja tappaa Jyllannissa?" mutisi Musta Sven. "Teidän
hienojen ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on niin nurinkurinen.
Rakas, nuori herani, minkävuoksi luulette minun teidän kanssanne
kaivaneen kuin myyrän koko tuon pitkän ajan, ellen olisi etsinyt
vapauttani voidakseni ulospäästyäni sydämen pohjasta lyödä kuoliaaksi
viholliseni? Kas, tuolla ratsastaa ritari Hartvig", jatkoi hän viitaten
tielle. "Häntä minä melkein säälin -- hänen elämänsä on hiuskarvan
varassa; sen voi melkein puhaltamalla sammuttaa. Hänellä on mato
sydämessä; se jäytää sen viimeistä juurta, välittämättä hänen pitkästä
katumusmatkastaan. Mutta tuo katala koira hänen vieressään, hänet minä
tahdon nähdä sinisenä ja verisenä ennenkuin tulen iloiseksi."
"Elä koske sormillasi pyssyyn, Volle, ja pidä silmäsi auki!" keskeytti
aseenkantaja hänet laskien kätensä hänen nuolipyssylleen. "Miten
suurilukuisen luulet heidän olevan?"
"Heitä tulvehtii sieltä kuin Hornan linnanportti olisi aukaistu",
mutisi Volle, "eikä siitä milloinkaan tule loppua. Heitä on
ainakin kolmekymmentätuhatta roistoa, hevosväki ja jousimiehet
yhteenlaskettuina; mutta olkoot heitä vaikka satatuhatta, niin heitä
ei kuitenkaan palaa kuin puolet elävinä takaisin, siitä minä uskallan
vaikka kaulani. -- Kuulkaa, nuori herra, johtuipa oiva tuuma mieleeni,
ja siitä olen varma, ettei se ole syntiä. Minä juoksen tielle ja
haukun kaljupää kreivin pataluhaksi omassa ja kaikkien rehellisten
juutilaisten nimessä."
"No, olipa sekin hyvä tuuma", vastasi aseenkantaja hymyillen.
"Voit saada siitä sen ilon, että hän hirttää sinut tähän paikkaan
sotajoukkojaan tarkastaessaan. Hän ei kauvan mieti, sen sinä tiedät, ja
pyöveleitä hänellä on mukanaan tusinoittain."
"Hm, ei minua tässä maailmassa ainakaan hirtetä, sen luki minun
isoäitini kädestäni. Sitokoot ja heittäkööt minut vain uudelleen
koiranruokansa, jos haluavat. Minä irroitan yltäni heidän kahleensa ja
renkaansa kuin villalapaset, eikä täällä ole edes kalkkivuoren läpi
murtauduttava. Minä olen murtautunut jo useammasta tornista, kuin
kreivi omistaa linnoja koko Jyllannissa ja Fyenillä."
"Mutta mitä hyötyä on ritari Niilolle ja meille tanskalaisille siitä,
että sinä häpäiset kreiviä ja joudut taas hänen valtaansa?"
"Ehkä vähän enemmän kuin luulette, nuori herrani. Jos he panevat
minut tänne Gottorpiin tänä päivänä, niin minä livahdan sieltä ulos
huomenna, eikä sen enempää. Mutta jos minut raahataan sotajoukon mukana
että saataisiin nähdä josko olen ennustanut oikein, ja jos he antavat
hirttää minut valheestani -- niin voin murtautua ulos tarvittaessa
auttamaan hyviä ystäviä. Hyvä toveri vihollisten leirissä on usein
parempi kuin sata uhkarohkeaa meidän omassamme."
"No niin, ainakin siinä olisi jonkinlaista järkeä. Mutta jos tuo
päähänpistosi vie sinut hirsipuuhun, niin taidatpa katua kujeesi, hurja
Volle."
"Anna minun pitää siitä huoli, nuori herra. Nyt saatte nähdä miten minä
härnään heitä ja pakoitan heidät antamaan minulle vapaan matkan. Olkaa
varuillanne." Tämän sanottuaan hän hyppäsi alas Paalumetsän pensaikosta
ja oli parilla hyppäyksellä keskellä maantietä, missä hän asettui kädet
puuskassa aivan kreivin ja herttuan hevosten eteen.
"Mitä tuo ilkeä mies tahtoo?" kysyi herttua säpsähtäen.
"Minä tahdon vain näyttää sinulle kuuluisan esi-isäsi hautapaikan, hyvä
herttua", huusi Musta Sven. "Katso, tuolla se on loassa. Ennen hän saa
rauhan lätäkössään, kuin juutilaiset alistuvat tottelemaan kuningas
Aabelin sukua."
Herttua Valdemar valahti kuolemankalpeaksi nämä sanat kuullessaan ja
tarttui miekkaansa. Nyt vasta huomasi kreivi likaisen miehen, joka
kookkaana kuin jättiläinen seisoi tiellä näyttäen aikovan sulkea sen
häneltä ja koko hänen sotajoukoltaan.
"Mistä hullujenhuoneesta on tuo mies karannut?" sanoi kreivi
välinpitämättömästi ja viittasi kamaripalvelijaansa toimittamaan hänet
sidotuksi. Kreivi ei senjälkeen hänestä sen enempää välittänyt, vaan
jatkoi lippujensa laskemista ja käskyjen jakelemista päälliköille.
"Tuo mies on Segebergin kummitus, herra kreivi", sanoi kamaripalvelija
kiihkeänä. "Hän juuri aikoi vapauttaa prinssin vankeudesta ja oli
vähällä peloittaa kuoliaaksi teidän rohkean sisarenne."
"Hei, sinä mahtava lahtari", huusi nyt Musta Sven, antaessaan
vastustelematta sitoa itsensä. "Lasketko sinä karjasi ennenkuin viet
sen lahtauspenkille? Taidat ne helpommin laskea silloin kun sieltä
poisjuoksevat."
"Tukkikaa tuon kirotun suu!" käski kamaripalvelija. Mutta vanki jatkoi
yhä kovaäänisemmin rohkeasti puhua kreivi Aadolfin salamurhasta
Segebergissä sekä kreivi Gerhardin osallisuudesta tähän konnantyöhön.
"Kapula, kapula miehen suuhun!" keskeytti kamaripalvelija hänet. Mutta
ei ollut minkäänlaista kapulaa saatavissa, ja Sven alkoi taas puhua.
"Kas, kas!" huusi hän viitaten ritari Hartvigiin. "Kaljupään vanha
kätyri on loppunsa lähellä; hänen kätensä on kuihtunut; se leikkasi
poikki elämänlankansa." Ritari Hartvig putosi siinä samassa tiedotonna
satulastaan, ja hänen aseenkantajansa kantoivat hänet nopeasti
talonpoikaistupaan, jossa kaikilla tavallisilla keinoilla koetettiin
herättää häntä henkiin. Tiedettiin hänen olevan sairaaloisen ja usein
kaatumataudin kouristaman; senvuoksi ei tätä sen enemmin ihmetelty.
Mutta kaikki, jotka olivat kuulleet vangin sanat ihmettelivät hänen
erikoista rohkeuttaan. Kreivi itse ei ollut kuulevinaan mitään, eikä
antanut häiritä päälliköntoimiansa. Musta Sven oli jo kahleissa,
mutta ei näkynyt siitä välittävän, nauroi vain ääneen. "Katsokaa vain
että kahleet kestävät", mutisi hän, "muutoin minä juoksen Haldin
ritarien luokse kertomaan miten monta roistoa on joukossanne". "Hän on
kapinallisten urkkija, herra kreivi!" ilmoitti Hans Vittinghof. "Meidän
ei kai tarvitse laahata häntä mukanamme? Hän tunnustaa sen itse."
"No hirttäkää hänet sitten!" vastasi kreivi välinpitämättömästi,
kääntämättä katsettaan sotajoukostaan tai antamatta häiritä itseään
laskelmissaan.
"Minä tunnen tuon hullun maankuljeksijan", sanoi ritari Ove Hals,
pidellen viheriää vaippaansa aurinkoa vasten. "Hän ei ole aviosta
syntynyt eikä kastettu."
"Siis minulla ei ole mitään tekemistä hänen sielunsa autuuden kanssa",
sanoi kreivin vino kappalainen, konkarin selässä istuva musta herra
"Voitte hirttää hänet ilman muuta."
Wittinghofin viittauksesta oli kaksi punaisista ajajista hypähtänyt
alas kärryiltä. Hyvin sukkelasti olivat nämät pyövelit kiinnittäneet
nuoran erääseen puuhun maantien vieressä, joka näytti heistä
erikoisesti sopivalta hirsipuuksi. Kun kappalainen uudelleen
vakuutti, ettei tämä syntinen, joka itse kerran oli hätyyttänyt hänen
pyhää persoonaansa, kuulunut senlaisiin rikoksentekijöihin, joiden
sielun autuudesta tarvitsisi huolehtia, niin juoksivat pyövelit
esiin ja tarttuivat saaliiseensa. Nyökäyttäessään kappalaiselle ja
Wittinghoffille hymyili Musta Sven ivallisesti ja loi merkitsevän
katseen ritari Ove Halsiin. "Ajatelkaa vain omia sielujanne, jos teillä
on sellaista. Te kolme jalosukuista lahtarirenkiä!" huusi hän kovalla
äänellä. "Niin paljon minä kuitenkin olen oppinut isoäidiltäni, että
voin sanoa teille miten kauan saatte ilmaa ahmia. Kun tarkasti katson
soikeita kasvojanne, niin sanonpa ettei yksikään teistä kolmesta näe
metsän vihertävän tänä vuonna. Kun se puu viheriöitsee, jonka te olette
aikoneet minun hirsipuukseni, mätänevät teidän kuivettuneet ruumiinne
ruskean kanervikon alla."
Nämä onnettomuutta uhkaavat sanat kuultuaan kävi kreivi Gerhard äkkiä
tarkkaavaiseksi. Hän ratsasti aivan vangin viereen, jonka kaulaan jo
nuoraa kiinnitettiin. "Odottakaa hiukan!" sanoi hän pyöveleille ja
silmäili Mustaa Sveniä terävin katsein. "Häntä ei hirtetä ennenkuin
metsä on vihreä; mutta tuo puu ei milloinkaan viheriöitse. Miehet,
hakatkaa se maahan."
Niinpian kun Musta Sven huomasi vapautuneensa nuorasta ja kuuli
hakattavan sitä puuta, johon hänet piti hirtettämän, hymyili hän
riemuitsevan näköisenä ja mutisi: "Hohoh, silloin kun juutilaiset
korpit illastavat teidän ruumiillanne työntää se kuitenkin vielä
vesoja."
Kreivi ei kuullut näitä sanoja, mutta kappalaisen ja kamaripalvelijan
kalpeilla kasvoilla oli huolestunut ilme. "Jos olet minun uskollisille
miehilleni ennustanut sellaisen äkkikuoleman, niin et kai luvanne
minulle paljoakaan parempaa kohtaloa?" kysyi hän näennäisen
välinpitämättömästi, mutta katsellen tarkkaavasti ennustajaa.
"Muistakaa kelloja, tiedätte mitä tarkoitan, ja mitä isoäitini lupasi
teille roviollaan!" huusi uhmaileva mies kostosta säihkyvin silmin.
"Minä lupaan teille juuri yhtä monta päivää murhataksenne, kuin ritari
Hartvigilla on hengenvetoja jälellä ja teillä itsellänne on hiuksia
päälaellanne, jalosukuinen herra. Voittehan aina olla varma siitä, että
_teidän_ hiuskarvanne ovat lasketut."
Tuo kulunut pilapuhe kreivin tunnetusta kaljupäisyydestä sai yhden
ja toisen salaa hymyilemään, mutta Mustalle Svenille antoi väkevä
ritari Ove Hals siitä aimo miekan iskun selkään, toisten silmäillessä
levottomina herraansa. Kreivi itse rähähti kamalaan ivanauruun.
"Joutuun järjestykseen!" käski hän. "Sitokaa tuo typerä maankiertäjä
pyövelikärryihin kiinni. -- Kappalainen, pitäkää huoli Hartvigistä, --
me tunnemme hänen heikkoutensa."
"Kuulkaa, nyt hän kutsuu poikaansa ja vetää viimeisen henkäyksensä",
huusi Musta Sven pyövelien raahatessa häntä kärryjen luo. Ennenkuin
vielä oltiin järjestäydytty jatkamaan matkaa, hyökkäsi yksi ritari
Hartvigin aseenkantajista talonpoikaistuvasta ilmoittamaan kreiville
ritarin vetäneen viimeisen henkäyksen. Kreivi Gerhard kohotti käden
kasvoilleen peittääkseen valtavan mielenliikutuksen. "Eteenpäin!" huusi
hän kovalla äänellä ja sulki nopeasti kypäränsilmikkonsa. "Kuolkoon se,
jolla ei ole voimia minua seurata."
Ennenkuin sotajoukko ehti Gottorpin linnaan, nelisti nopea ratsumies
irtohevonen jälessään kuningas Aabelin haudan viereisestä pensaikosta
ulos ja katosi eräälle sivutielle.
"Taaskin uhkarohkea urkkija, herra kreivi!" huudahti kamaripalvelija.
"Lähetänkö häntä takaa-ajamaan?"
Kreivi ei kuunnellut häntä. Hän katseli mietteissään talonpoikaistaloon
päin, mistä kannettiin ritari Hartvigin ruumista, ja pyövelinkärryjä,
missä Musta Sven riemuiten nauroi kahleissaan. "Ensimäinen
viheriä lehti metsässä on hänen kuolemantuomionsa", mutisi synkeä
sotapäällikkö. "Vaikka hän yhdellä sanallaan puhalsikin tuon
haaveilijan hengen sammuksiin, niin ei kuitenkaan kukaan minun kulkuani
pysäytä. Niitä kelloja minä tahdon kuunnella ilveilijän puheista
välittämättä."
Kamaripalvelija uudisti kysymyksensä oliko pakolaista ajettava takaa,
viitaten tomupilveen, joka kaukana peitti hänet.
"Ei!" vastasi kreivi. "Olkoon hän kuolon enkeli, joka minun tuloani
ilmoittaa. Se pelko, joka antoi hänelle siivet, seuratkoon hänen
kintereillään."
Kun kreivi ja Slesvigin herttua nyt lähestyivät Gottorpin linnaa,
näkivät he avoimesta linnanportista joukon komeasti satuloituja
hevosia, muukalaisia palvelijoita, puvuissa vaakunamerkit.
"He ovat siellä", huudahti nuori herttua sydämellisen iloisena. "Minun
lankoni herttua on jo saapunut sisarensa kanssa. En voi seurata teitä
edemmäksi, kreivi Gerhard. Ettekö halua itse tulla heitä tervehtimään?"
"Moisen ritarikohteliaisuuden vuoksi en voi pysäyttää kokonaista
sotajoukkoa", vastasi kreivi kylmästi. -- "Anteeksi, herttua.
Sillaikaa kun sinä, Valdemar, vietät häitäsi, raivaan minä tien
valtaistuimellesi", lisäsi hän hiljempaa. "Elä unohda lupaamiasi
ratsumiehiä ja meidän sopimustamme. Kuukauden kuluttua kohtaamme
Viborgissa sinun juhlassasi. Sinä saat pian kuulla uutisia minusta."
"Voitollista onnea!" sanoi herttua ääneen teeskennellyn ylhäisesti ja
heilutti hattuaan. "Minä olen jättänyt menestymiseni teidän rohkeisiin
käsiinne, kreivi. Te olette minun marskini ja sotapäällikköni
kaikkialla missä minun kuningasoikeuteni tunnustetaan." Näin sanoen
hän hypitteli uljasta ratsuaan, ja tervehdittyään vielä kerran kreiviä
ja hänen ritareitaan hän ratsasti seurueineen Gottorpin linnanporttia
kohti, ollenkaan huomaamatta niitä mielipahan ilmauksia, joita yksi ja
toinen Holsteinin kreivin sotilaista, lausui.