Sillä aikaa kuin linnassa koetettiin tehdä mahdottomaksi jokainen
vangitun prinssin pakoyritys ja mitä suurimmalla tarkkuudella etsittiin
seikkailevia uskalikkoja, jotka jo ajattelivat hänen vapauttamistaan,
näytti prinssi itse olevan tyynin linnan asukkaista. Toisten
läsnäollessa ei noussut huokausta eikä valitusta hänen huulilleen;
mutta hänen kasvoillaan oli arvokkuuden ja marttyriuden ilme, joka
kummastutti yksin häntä vartijoivia raakoja sotilaitakin ja herätti
ehdotonta kunnioitusta. Hän toivoi mieluimmin saada olla yksinään ja
tässä suhteessa useimmin suostuttiin siihen. Haava hänen päässään, joka
saattoi hänet tainnuksiin taistelupaikalla, oli vähemmän vaarallinen
kuin alussa luultiin, eikä mikään hänen muista haavoistaan ollut
kuolettava, vaikkakin pitkä matka oli pahentanut niitä. Hän tunsi
voimistuneensa muutamien päivien levon ja hoidon jälkeen ja istui
nyt yksinään vankilassaan liinakääre ohimoillaan ja oikea käsivarsi
siteessä. Vahvistava lääkejuoma oli hänen edessään pöydällä, jolla
paloi kaksi kynttilää. Niiden välissä oli avattu pergamenttikäärö,
jolle oli kirjoitettu raamatunlauseita ja jumalisia mietelmiä. Hurskas
Segebergin luostarin kaniikki, joka oli linnan lääkäri, oli hiljattain
antanut hänelle tämän lohduttavan lukemisen.
"Oliko tämä vastaus minun suureen kysymykseeni?" sanoi hän miettivästi
tuijottaen siroon käsikirjoitukseen lukematta sitä. "Se oli
masentavaa." Hän kohotti suuret siniset silmänsä kirjeestä tähtien
valoa kohti, joka kimalteli häntä vastaan Travelaaksoon ja kalkkivuoren
jyrkimpiin rinteisiin päin olevista ristikoilla varustetuista
ikkunoista. Yksinäisessä vankihuoneessa oli hiljaista. Hän luuli
kuulevansa Travevirran yksitoikkoisen pauhinan syvältä valkeiden
kalkkikivihuippujen ja mustien rotkojen alta, joiden yläpuolella hänen
vankilansa riippui kuin pääskysen pesä. Vankilan lukitun oven takaa
saattoi hän kuulla vartijan askeleet.
"Jumala palkitkoon heille!" rukoili hän kädet ristissä. "Jumala
antakoon ilon paratiisissa kaikille niille uskollisille sieluille,
jotka syyttä kukistuivat minun tähteni! -- Kansa parkani", huokasi hän.
"Keneen kohdistuu nyt teidän toivonne?" Hänen silmänsä sattuivat taas
käsikirjoitukseen ja hän luki paikan, joka juuri oli avoinna hänen
edessään. "Elä luota ruhtinaihin", luettiin siinä, "he ovat ihmisiä, he
eivät voi mitään auttaa. Moni etsii ruhtinaan kasvoja." --
"Ah niin", huudahti hän, "tässähän se onkin" -- "mutta jokainen tuomio
tulee Herralta." Hän vaipui syviin mietteisiin ja istui kauan silmät
jäykästi kiinnitettyinä kirjoitukseen. Hän käänsi muutamia lehtiä ja
luki: "Ruhtinailla täytyy olla ruhtinaalliset ajatukset ja heidän tulee
pysyä niissä."
"Hm, onko ruhtinaallista luopua pelastuksen toivosta ja oikeutetusta
kostosta. Eikö jokaisessa vankilassa ole uloskäytävä ja jokaisella
yöllä loppunsa?" -- Hän heitti ympärilleen ylpeän ja levottoman
katseen; mutta heikko puna peitti hänen kalpeat poskensa, kun hän
uudelleen katsahti jumalisen lääkärin käsikirjoitukseen ja luki
hurskaat sanat: "Elä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita paha
hyvällä." Samassa kuuli hän äänen kuiskaavan aivan vieressään: "Uutta
rohkeutta, herra prinssi! Jos tahdotte olla vapaa, jos tahdotte kostaa,
niin seuratkaa minua!"
Prinssi Otto kääntyi hämmästyneenä sitä vankilan paikkaa kohti,
mistä odottamaton ääni kuului. Hän näki lattiassa olevan luukun
avattavan, josta likaiset mustanruskeat kasvot pistäytyivät esiin.
Se oli Musta Sven, hänen raa'an hurjat kasvonpiirteensä saattoivat
himmeässä valaistuksessa herättää vangin kiihoittuneessa ja sairaloisen
jännitetyssä mielikuvituksessa demonin tai pimeästä henkimaailmasta
olevan kiusaajan kuvan.
"Mene pois, ikuinen valehtelija!" sanoi prinssi tehden ristinmerkin.
"Vapaus, johon tahdot minut johtaa, on ikuinen orjuus. Minä halveksin
kostoa, jonka sinä tarjoat minulle syvyydestä."
"Jos minä olen noita ja paholainen, niin olen minä kuitenkin parhaita
tässä linnassa", vastasi Sven nauraen. "Elkää olko uneksija, herra
junkkeri, elkääkä arvelko enempää! Jollette te seuraa nyt minua, niin
voitte saada harmaita hiuksia päähänne, ennenkuin joku muu narri
uskaltaa panna henkensä alttiiksi pelastaakseen teidät."
"Kuka sinä olet?" kysyi prinssi ja malttoi mielensä. "Etkö sinä
tuonut minulle viime vuonna terveisiä rehelliseltä ritari Niilo
Brattingborgilaiselta?"
"Oikein herra prinssi. Jos isäntäni olisi ollut terve kahdeksan päivää
sitten, niin olisi hän itse ollut mukanamme Tapnummella. Jos tahdotte
nyt seurata minua hänen luokseen ja ritari Buggen luo Haldiin, niin
olette pian seisova miesjoukon etunenässä, jotka uskaltavat taistella
itse noitia vastaan, vaikka he olisivat Blåkullasta, ja te saatte
yhdellä tai toisella keinolla kostetuksi kaljupäiselle." Hänen näin
puhuessaan saivat hänen kasvonsa sellaisen viekkauden ja hurjuuden
ilmeen, joka melkein pelästytti prinssiä.
"Mitä sinä tarkoitat ihminen?" kysyi prinssi ylpeästi ja nousi ylös.
"Puhutko sinä ryöväreistä ja murhaajista? Luuletko sinä Tanskan prinssi
Oton haluavan ketun lailla ryömiä maan alle konnantyöllä voittaakseen
oikeutensa ja Tanskanmaan kunnian? Sinä et tule niiden rehellisten
miesten luota, joiden nimet mainitsit. Jos Tanskan kansa ja jalo
ritaristo vielä luottaa minuun ja minun onneeni, vapauttavat he kyllä
minut rehellisesti ja julkisesti sopimuksilla tai asevoimalla. Mutta
kukaan ei voi vaatia, että minä ottaisin askeleen, joka halventaisi
minua."
"Suokaa anteeksi armollinen herra", vastasi musta Sven silmät suurina,
ja samalla taivuttaen päätään nöyrästi ja hämillään, nousematta
ylemmäksi salakäytävästä. "Mitä minä sanoin isännästäni ja ritari
Buggesta oli ainoastaan omia ajatuksiani. Minusta olisi rehellinen asia
auttaa teidät vapauteen ja hallitukseen, tapahtukoon miten tahansa.
Ritari Kaljupää ja kreivi Hartvig eivät varmasti arvelleet, kun he
tappoivat vanhan herrani täällä Segebergissä; jos nyt tehtäisiin
heille samoin olisi se vain hyvin ansaittu palkka. Mutta se on totta,
te olette kuninkaanpoika ja siksi täytyy teidän ajatella hieman
jalommin kuin meidän pikkuväen. Minä ja Sven Tröst olemme kuitenkin
käyttäytyneet kuin kaksi hullua. Emme koskaan uneksineetkaan, että
mieluimmin istuisitte elinikänne vankilassa, kuin haluaisitte tulla
autetuksi täältä pienellä kädenojennuksella niinkuin joku muukin vanki
raukka. Elkää pahastuko, korkea herra; meillä oli hyvä ja rehellinen
tarkoitus, ja jos pääsemme täältä elävinä, saamme kiittää onneamme."
"Kiitos hyvästä tahdostanne ja siitä, mitä olette uskaltaneet minun
tähteni", sanoi prinssi osanottavalla lempeydellä lähestyen häntä.
"Sven Tröst on siis myöskin täällä. Sano hänelle terveisiä. Toisen
kerran hän uskaltaa henkensä minun puolestani. Mutta -- teidän tienne
ei ole minun tieni. Pois, kiiruhda! Tänne tulee joku. Pelasta itsesi
nuori mies; minun tähteni ei kukaan enää saa uhrata elämäänsä. Pois!
Jumala teitä johtakoon!"
Vankilan oven ulkopuolella kalistettiin rautaketjua, ja musta Sven veti
pian päänsä luukusta. Prinssi löi itse luukun kiinni ja meni tyynenä
vankilanovelle. Se avautui, ja sotamies astui sisään, mutta kääntyi
heti takaisin tervehtien mykästi, niin pian kuin hän näki että prinssi
oli ylhäällä ja pukeutuneena. Prinssin suureksi kummastukseksi tuli
rouva Elisabet itse aivan odottamatta hänen luokseen parin asestetun
herran saattamana. "Anteeksi, jos me häiritsemme teidän lepoanne,
junkkeri Otto", sanoi ylhäinen rouva kylmän kohteliaasti. "Minun täytyy
itse nähdä mitä täällä tapahtuu. Vartija on ilmoittanut minulle, että
täällä on joku puhellut teidän kanssanne."
"Vai niin", vastasi prinssi hitaasti. "Vartija on täyttänyt
velvollisuutensa, jos todella on kuultu sellaista."
"Täällä on tapahtunut väkivallantyö", jatkoi Elisabet rouva. "Ollaan
muutamien maankiertäjien jäljillä, jotka etsivät pääsyä teidän
luoksenne."
"Nämä ovat ilmoituksia, rouva Elisabet, jotka tuntuvat minusta enemmän
koskevan teitä itseänne ja minun vartijoitani kuin minua. Jos minä
voisin alentua arvottomiin suhteisiin, niin tuskinpa minä olisin niin
yksinkertainen, että itse ilmoittaisin sen teille."
"Mutta jos minä teiltä ruhtinaana ja kunnian miehenä vaadin tämän
tiedon ja pyydän teitä sanomaan minulle, oletteko puhunut jonkun kanssa
tänä iltana --"
"Niin en luule sittenkään olevani velvollinen vastaamaan teille siihen,
rouva Elisabet."
"Te unohdatte kenellä täällä on valta", sanoi linnanrouva melkein
peloittavalla katseella. "On olemassa keinoja --"
"Vaikka minä olisinkin niin onneton, että minun täytyisi epäillä teidän
inhimillisyyttänne, niin on teidän kunnianne ja ylpeytenne oleva
minulle takeena siitä, ettette tahdo pakoittaa minua tunnustamaan
kuin halvinta rikoksentekijää", sanoi prinssi aivan tyynesti. "Mutta
olkoonpa sitten kysymyksessä ystävä tai vihollinen, minä en koskaan
tahdo rikkoa, mitä kunnia tekee laikseni."
"Minä tiedän kyllä", sanoi rouva Elisabet pilkallisesti hymyillen,
"että teidän salaisuutenne eivät ole syvällä. Herrat suvaitkaa tutkia
seinä ja lattia." Näin sanoen hän antoi herroille, jotka seurasivat
häntä viittauksen, jonka jälkeen he ottivat kynttilät pöydältä ja
näyttivät aikovan alkaa tutkimuksen.
"Odottakaa hetkisen", sanoi prinssi, "minulla on teille ehdoitus,
armollinen rouva. Teille on ainoastaan tärkeätä tietää, että minä
olen varmassa säilössä. Jos tahdotte luvata minulle, että kaikki
etsiminen lakkautetaan, että ei vainota ja rangaista onnettomia,
minulle uskollisia, jotka ehkä jo ovat koettaneet lähestyä minua
tai tulevaisuudessa vankeuteni aikana voisivat koettaa sitä? Jos
te tahdotte jalomielisesti luvata minulle sellaista sääliväisyyttä
niitä kohtaan, jotka ajattelemattomasti ovat uskaltaneet elämänsä
ja vapautensa minun puolestani, niin vapautan minä ruhtinaallisella
kunniasanallani teidät kaikesta levottomuudesta ja pelosta minun täällä
oloni aikana. Sanokaa kyllä!" lisäsi hän liikutettuna. "Myöntykää
inhimillisyyden nimessä, ja te voitte tästä hetkestä antaa kaikkien
vankilaani johtavien ovien olla avoinna. Minä en silloin astu jalallani
tämän kynnyksen yli, ennenkuin minun uskollinen kansani ase kädessä,
tai lankoni ja keisari ovat vapauttaneet minut."
Elisabet näytti hämmästyneeltä ja hän mietti muutaman silmänräpäyksen.
"Ei", huudahti hän kiivaasti ja päättävästi. "Segebergin muurit ja
minun varovaisuuteni voinevat vetää vertoja luotettavaisuudessa teidän
kunniasanallenne, kuningas Kristofferin poika, ja petollisen Erik
kuninkaan veli. Minä en luota enää kenenkään teidän sukuunne kuuluvan
kunniasanaan. Alkakaa etsiminen, herrani."
Katkera harmin ilme näyttäytyi prinssin kasvoilla. Hän horjahti ja
piti kiinni tuolista, mutta hän kokosi voimansa ja hillitsi vihan ja
loukatun ylpeyden purkauksen, joka väikkyi hänen huulillaan ja antoi
hänen kirkkaalle katseelleen kiihkoisan ilmeen. "Jumala suokoon teille
anteeksi nämä sanat, rouva Elisabet!" sanoi hän hillityllä äänellä ja
käänsi katseensa ylpeästä rouvasta hiljaista tähtiloistetta kohti, joka
aivan kuin lohduttaen tuikehti häntä vastaan vankilan ikkunan kautta.
Luukku lattiassa oli niin taidokkaasti laadittu ja niin kivilattian
kaltainen, että oli mahdotonta keksiä sitä, kun se oli suljettuna.
Sitäpaitsi voitiin se avata ainoastaan salakäytävästä ja sen
tarkoituksena näytti olleen salaa viedä vankeja, linnoitukseen, ilman
että nämä saattoivat pelastua samaa tietä.
Kun etsiminen oli päättynyt aivan tuloksetta, polkaisi Elisabet
kiivaasti lattiaa. "Hyvä!" sanoi hän kylmästi, "koska te ette tahdo
auttaa meitä, prinssi Otto, täytyy teidän suostua heti muuttamaan
olopaikkaa. Saatte kiittää ainoastaan omaa itsepäisyyttänne siitä,
ettette tulevaisuudessa saa osaksenne niin hyvää kohtelua, kuin minä
olisin toivonut osoittaa teille. Herrani, viekää prinssi vartijoituna
pimeään torniin!"
Kuullessaan nämä sanat tuntui prinssi Otto heräävän kauniista unesta.
Hän oli hetkeksi melkein unohtanut vankilansa, ja hänen katkera
loukkaamisensa oli sulautunut ikuisen rauhan, äänettömän korkeuden,
rakkauden ja tyyneyden ylevään tunteeseen, joka tähtitaivaalta säteili
häntä kohtaan.
"Kun minä olen kuollut, rouva Elisabet", sanoi hän hiljaa ja lempeällä
äänellä, "olette te katuva, jos te nyt riistätte minulta tämän vähäisen
näköalan Jumalan taivaaseen. Suokaa minulle toki aukeama muurissa,
josta voin nähdä pari tähteä ja auringonsäteen, veljeni vääryyttä
kärsinyt kuningatar. Te tunnette itse onnettomuuden mahdin ja vääryyden
katkeran vaikutuksen mieleen. Te olette itse syntynyt korkeuteen
ja valoon, ja te ette voi kieltää minulta yössäni korkean taivaan
pilkahdusta."
Elisabetin ankara päätös tuntui horjuvan, kun hän kuuli nämä sanat;
tuskallinen liikutus oli havaittavissa hänen synkässä, ylpeässä
katseessaan, ja hienot lihakset hänen laihan suunsa ympärillä
värähtelivät. Viha ja sääli näyttivät taistelevan hänen sielussaan.
Mutta samassa hän heitti katseen prinssin kasvoihin, jotka muistuttivat
kaukaisesti mutta ilmeisesti hänen vanhempaa veljeään. Hän seisoi
juuri nyt varjossa, ja hän näki ainoastaan yleisen samannäköisyyden
pääpiirteissä, mutta ei sitä jaloa ja lempeätä ilmettä, joka aivan
kuin kirkasti prinssi Oton kasvot. "Kuningas Erikin veli", huudahti
hän. "Tahdotteko te lumota minut liikuttavilla puheilla tähdistä ja
taivaasta. Viekää hänet torniin!" Näin sanoen hän poistui nopeasti
ikäänkuin tahtoen paeta vankinsa näkyvistä. Prinssi Otto heitti
vielä tuskallisen katseen vankilaristikkoon ja seurasi syvästi
huoahtaen ritaria ja vartijaa ulos ritarivankilasta ankarampaan
säilytyshuoneeseen.
Kun prinssiä vietiin linnanpihan yli niinkutsuttuun mustaan torniin,
vallitsi alhaalla suuri melu. Kamaripalvelija Wittinghof tuli muutamien
metsämiesten ja soihdunkantajien seuraamana linnanportista sisään,
tuoden mukanaan sidotun vangin, joka oli puettu hosteinilaisen
talonpojan pukuun. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja prinssi
tunsi Sven Tröstin. Kun vangittu asemies näki prinssin, huusi hän
korkealla äänellä: "Herramme auttakoon teitä ja Tanskan maata, jalo
prinssi; minä en voi enempää."
"Jumala palkitkoon sinulle, onneton!" huudahti prinssi "Tässä ei voi
ihmismahti auttaa. Mutta Kaikkivaltias voi pelastaa Tanskan ilman
meitäkin."
Prinssin jalo vartalo katosi hiljaa ja äänettömästi pimeään torniin.
Mutta Sven Tröst huusi vielä kovasti, kun häntä raastettiin alas syvään
tornikellariin: "Tämän ketuntempun saatte te vielä maksaa minulle,
Hans Wittinghof. Meidän kahden täytyy tavata toisemme ja ennen teidän
hääpäiväänne, vaikka minun sitävarten täytyisi nousta haudastani."
Hieno kamaripalvelija, joka kättään nostamatta oli kierolla tavalla
antanut metsästäjien vangita hänet, vastasi ivanaurulla vangin
uhkauksiin ja kiirehti nyt linnanportaita ylös, suomatta raivostuneelle
kilpakosijalleen ainoatakaan katsetta.
* * * * *
Miesjoukosta, joka pian senjälkeen astui linnantupaan, kantaen lyhtyjä,
kuokkia ja muurausvehkeitä, kuului pelokasta mutinaa.
"Tahdotteko uskoa minua toisen kerran", kuiskasi eräs vanha mies.
"Missä on tapahtunut sellaisia asioita, kuin täällä Segebergissä,
siellä ei koskaan ole asiat oikealla tolalla. Missä paholainen on
kerran saanut asuinpaikan, sieltä on vaikea saada häntä pois."
"Tyhmyyksiä", sanoi toinen. "Mitä te näitte salakäytävässä on hyvin
saattanut olla eläin tai valepukuinen veijari. Mutta kuka hän
lieneekään ollut, sinne hän nyt jää tuomiopäivään saakka. Me olemme
varmasti ja hyvin muuranneet kiinni uloskäytävän, sen minä tiedän."
"Mutta sillä veijarilla voi olla sata muuta uloskäytävää", vastasi
vanha talonmies. "Minä tiedän kyllä mitä näin ja jollei minulla olisi
ollut, Jumalalle siitä kiitos ja kunnia, hieman parempi omatunto
kuin Kunz Torninvartijalla, olisin minä ehkä myös kaatunut kuolleena
paikalleni."
"Se oli tavallaan hänen onnensa, vanha lurjus!" kuiskasi eräs
vanginvartijan apulaisista. "Jos hän olisi päässyt elävänä sieltä,
olisin minä heittänyt hänet sammakkohautaan. Se olisi ollut oikein
hänelle; mutta herramme on ollut hänelle ehkä armollisempi kuin
rouvamme."
Linnanvouti tuli nyt myöskin tupaan, mukanaan muuta väkeä, joka kantoi
vanhan Kunz Torninvartijan ruumista. Hän oli nähnyt petetyn herransa
haamun salakäytävässä, tai jotain vielä pahempaa, -- niin luultiin.
* * * * *
Keskiyön aikaan oli kaikki hiljaista Segebergin linnassa. Ainoastaan
parvekesalissa vastapäätä mustaa tornia paloi vielä kynttilä.
Täällä istui Elisabet rouva yksinään makuuhuoneessaan. Hänelle oli
ilmoitettu paholaisen haamusta, jonka taikauskoiset talonmiehet
luulivat nähneensä keksiessään vaarallisen salakäytävän ja Kunz
Torninvartijan äkillisestä kuolemasta tämän näyn jälkeen. Että tämä
kirottu kummittelu oli yhteydessä salaisen vierailun kanssa, jonka Oton
sanottiin vastaanottaneen tornikamarissa, siitä oli hän vakuutettu ja
oli ryhdytty toimenpiteisiin tyhmänrohkean vieraan vastaanottamiseksi,
niin pian kuin hän näyttäytyisi. Rouva Elisabet näytti olevan
levottomuuden ja jännityksen vallassa, jonka tämän illan tapahtumat
olivat herättäneet hänen sielussaan. Taistelu hänen sisimmässään
ei ollut vielä lopussa. Vangitun prinssi Oton marttyyrikatse
tähtiloistetta kohti, jonka hän niin julmasti oli ryöstänyt prinssiltä,
oli tunkeutunut syvemmälle hänen sieluunsa, kuin hän näytti tahtovan
myöntää itselleen. Tyydytetty kostonhalu näytti antavan hänelle aivan
liian vähän iloa, ja hän näytti tänä hetkenä paljon onnettomammalta
kuin koskaan ennen. Makuuhuoneessa riippui seinällä häntä vastapäätä
suuri metallipeili, ja nähdessään siinä oman kuvansa hän kauhistui.
"Jos kosto ei tee onnellisemmaksi -- niin kauniimmaksi se ei ainakaan
tee", sanoi hän ja nousi ripustamaan purppuraviittansa peilin yli,
kasvoillaan salaisen itsensähalveksumisen ilme. Kuu paistoi hänen
ikkunansa vastapäätä olevaan mustaan torniin. Nojaten kyynärpäätään
leveään ikkunapieleen hän tuijotti kauan vankitorniin päin. Sen
muodosti yksi ainoa pyöreä muuri, jossa ei ollut muuta aukkoa kuin
raskas, lukittu rautaovi. Kun hän tahtomattaan vavisten kääntyi pois
ikkunasta, koska hänestä tuntui, kuin vankitorni missä ikuinen yö
vallitsi, horjuisi ja uhkaisi musertuen syöksyä hänen ylitsensä,
sattui hänen katseensa vastapäätä ikkunaa olevalle seinälle, mihin
oli maalattu vanha ritari luonnollisessa koossa ja hän huudahti
pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin maalattu ritari olisi katsonut häneen
elävällä ankaralla katseella. Häntä pyörrytti, mutta hän hillitsi
itsensä ja otti kynttilän pöydältä, vuoteensa vierestä, sekä tutki nyt
sen avulla tarkemmin kuvan kasvoja. Nyt vasta hän huomasi, että kuvan
silmät olivat ontot ja aivan kuin pois leikatut ja hän havaitsi samalla
madonsyömällä puutaululla puoleksi kuluneen, seuraava sisältöisen
kirjoituksen: "_Adolphus VI, Comes et Eques, Dom. Arcis Segeberg Anno
Domini MCCC_."
"Murhattu kreivi Adolf!" huudahti hän ja antoi kynttilän pudota.
Nyt hän seisoi pimeässä ja luuli kuulevansa kummallista kähinää
ympärillään, aivan kuin joku olisi liikkunut muurin sisässä onton
laudoituksen takana. Samassa kuuluikin kaukaa toiselta puolen Travea,
hiljaisen yön halki, syviä surumielisiä metsästystorvensäveliä,
samanlaisia joita onnettomalla ritari Hartvigilla ennen oli tapana
puhaltaa, kun hän öisin teki pyhiinvaellusmatkoja veritahrojen yli
onnetonta poikaansa hakemaan. "Valoa, Valoa!" huusi hän ja tarttui
kellonnuoraan, samalla kuin hän melkein tajuttomana tupertui maahan.
Kun neidot tulivat valoa tuoden löysivät he ankaran Elisabetin
kuumeisessa tilassa. "Jääkää luokseni!" käski hän. "Pimeä on hirveätä
-- enemmän valoa! -- Peittäkää tuon kummituksen silmät! -- Peittäkää
ne!" Hän osoitti murhatun kreivin kuvaa. -- "Mitä osaa on minulla hänen
kuolemaansa? -- Se on minun veljeni asia -- hän teki mitä tahtoi --
viekää pois, tuo kamala kuva -- Mitä voikaan kuvitella synkässä yössä,
kun on kuumetta veressä? -- Muuri täytyy tutkia -- se on ontto ja kiero
kuin koko maailma -- se kätkee salaisia murhaajia -- niin! Segeberg on
murhaajaluola. Enemmän valoa. Huomenna saa hän tuolla ylhäällä myös
valoa. -- Hän saa nähdä sekä auringon että tähtiä. -- Minä tahdon uskoa
hänen kunniasanaansa. Kuningas Eerikin kuningattaren puolesta täytyy
kostaa. -- Minä olen suuren Gertin sisar, mutta epäinhimillinen minä en
ole -- Enemmän valoa!"
Elisabet rouvan huoneessa oli nyt valoisaa kuin juhlatilaisuudessa.
Vähitellen katosi kuitenkin outo valaistus ja hiljaisuus vallitsi.
Hämärä Segebergin linna, gootilaisine torneineen ja muureineen
korkealla kalkkivuorella loisti kuitenkin kauniina merelle päin,
heittäen koleana lokakuun yönä varjonsa Trave virtaan. Virta pauhasi
yksitoikkoisesti. Puistossa suhisi syksytuuli lakastuneiden lehtien
välissä. Aaveentapainen ritari Hartvig ei enää kulkenut ritarisalissa
puhallellen torveensa, mutta toiselta puolen Travea kantoi tuuli
kaukaisia metsätorven säveliä linnaa kohti, joka sulki sisäänsä Tanskan
onnettoman prinssin, ja nuoren, rohkean seikkailijan.
Jälkimäinen osa.