Kolmantena iltana prinssi Oton vangitsemisen jälkeen hiipivät Sven
Tröst ja Musta Sven jalkaisin Segebergin järven rannalla sijaitsevan
puiston läpi. He olivat molemmat puetut holsteinilaisiksi talonpojiksi
ja oli heitä melkein mahdoton tuntea. He tiesivät vangitun prinssin
olevan linnassa. He olivat myös saaneet tietää, ettei häntä säilytetty
yleisessä vankitornissa, vaan niinkutsutussa ritarivankilassa,
jota kyllä pidettiin kunniallisempana ja mukavampana kuin pimeätä
vankitornia, mutta jonka asema muuratussa rakennuksessa, joka pisti
esiin kalkkitunturista Travevirtaan ja oli vahvojen vallitusten
ympäröimänä, näytti tekevän jokaisen lähestymisen mahdottomaksi.
Tämä vankila oli sopiva ylhäisten ja tärkeiden valtiollisten vankien
olopaikaksi, ja Elisabetin sääliväisyys vangittua prinssiä kohtaan
osoitti yhtäpaljon viisautta ja varovaisuutta kuin vangin arvokkuuden
ja korkean syntyperän kunnioitusta.
Musta Sven tunsi tarkoin seudun ja linnan. Lapsuudessaan hän oli
palvellut Segebergissä ja hoitanut kreivi Adolfin metsästyskoiria.
Hän oli ollut linnassa sinä yönä, jona kreivi murhattiin, ja hänellä
oli paljon kerrottavaa tästä tapauksesta. Huolimatta siitä, että
hän oli ollut vain ankaran kreivi Adolfin halveksittu koirarenki,
joka usein kohteli häntä ankarasti, oli kreivin murha kuitenkin
tehnyt häviämättömän vaikutuksen raakaan ihmiseen. Hänet oli muun
palvelusväen kanssa ajettu linnasta. Niinhyvin hän kuin koko hänen
valtava heimonsa oli senjälkeen kärsinyt kovaa vainoa sekä Holsteinissa
että Jyllannissa, ja hän kantoi sammumatonta vihaa sekä ritari
Hartvigia että kreivi Gerhardia kohtaan, joka oli antanut mestata hänen
isoäitinsä kuuluisana murhapolttajana ja noitana.
Sven Tröst ja hänen tientunteva oppaansa olivat jo muutamina öinä joka
suunnalta vakoilleet linnaa ja huomanneet sen olevan lujan ja hyvin
vartioidun. Jokainen yllättämisen ajatus, vaikkapa huomattavallakin
asevoimalla, olisi ollut hulluutta. He tulivat nyt puoleksi
lannistuneina kalastajatuvasta järven rannalla, jossa Mustalla Svenillä
oli vanha tuttavuus koiranrenki ajoiltaan. Täällä piileskelivät he
päivisin, ja öisin jatkoivat he yrityksiään hankkia pääsyä linnaan ja
jos mahdollista tilaisuutta viekkaudella vapauttaa tärkeä vanki.
"Se on turhaa, nuori herra. Salakäytävä on kiinni muurattu, taikka
sitten ovat minun silmäni noidutut", sanoi Musta Sven. "Minä olin
hullu, kun antauduin tähän seikkailuun. Jos he saavat meidät kiinni,
hirtetään meidät, tai heitetään tuonne koirantorniin. Se ei ole paljon
hauskempi pyövelinhautaa. Minä tunnen sen paikan."
"Uutta rohkeutta, Volle! Me kyllä keksimme neuvon", sanoi Sven Tröst.
"Ennenkuin prinssin haavat ovat paranneet ei hän kuitenkaan voi seurata
meitä, ja siinä tapauksessa he kyllä ovat häntä kohtaan siivoja tuolla
ylhäällä."
"Siivoja!" mutisi musta ampuja viheltäen. "Kun minä kuulen suurten
metsämiesten parantelevan metsäsikaa, jonka he ovat saaneet raudoista,
tiedän minä sen olevan aina siksi, että sitten voisivat tappaa sen
huvinsa vuoksi."
"Hyi Volle, elä ajattele niin pahaa kaikista ihmisistä. He varovat
kyllä tappamasta häntä, kuinka huonoja muuten lienevätkin; sillä onhan
hän sekä markkreivi että keisarin lankomies."
"Kuollut sukulainen ei vaadi mitään perintöä", mutisi Volle. "Kun
villisika on saatu kiinni, ei paljoakaan kysytä hänen lankoussuhteitaan
metsässä."
"Kreivi on liika viisas ostaakseen kruunun elämällään, Volle, ja tuskin
hän uskaltaa holhokkinsa puolesta enempää, kuin Holsteini on arvoinen."
"Me voimme ampua lintuja lennosta, nuori herra, mutta suurten herrojen
ajatukset lentävät meille liian korkealla, vaikka ne ovatkin kaikki
saippuakuplia gondulin hengille. Kalju kreivi tietää kyllä, millä
hän peittää kaljun päälakensa. Hänen sisarensa tuolla ylhäällä on
samasta hapatuksesta; mieluimmin kuin hänen kanssaan, tahdon olla
kymmenen miehen kanssa tekemisissä. Nythän hän on saanut viekkaan
kamaripalvelijan kätyrikseen. Se kettu on melkein, yhtä kiero kuin
herransa."
"Niin saisinpa minä käsiini sen roiston!" huudahti aseenkantaja
kiivaasti. "Hans Wittinghofin kanssa on minulla omasta puolestani pieni
lasku suoritettavana."
"Vai niin", naurahteli Volle. "Tahtoisitte kai mielellänne hankkia Stig
Antinpojalle kauniimman vävypojan?"
"Ennenkuin se kettu tulee Agnetaa niin lähelle, että hänen ruton
saastuttama hengityksensä saattaa koskettaa häneen, työnnän minä
miekkani hänen ruumiinsa läpi, tapahtukoon se vaikka Herran alttarin
edessä, sen olen luvannut ja vannonut."
"Se on oikein, siitä minä pidän. Te olette minun väkeäni", sanoi Volle
iloisesti. "Jos teitä ei nyt hirtetä prinssin vuoksi, voitte toivoa
sen tapahtuvan tulevaisuudessa. Mutta mitä se merkitsee? Jos minä olen
uskaltanut sata kertaa elämäni metsän otuksen vuoksi, voinette kai te
uskaltaa sen kerran kauniin tytön tähden. Mutta eihän sillä asialla ole
kiirettä. Onhan hän vielä lapsi, ja te voitte kernaasti vielä antaa
hienon partanne kasvaa puolen tusinaa vuotta, että saisitte pusketuksi
sarvet päästänne ja olisitte kyllin talttunut joutuaksenne naisten
tohvelin alle."
"Pois tieltä hullu! Tuolta tulee joku" -- keskeytti Sven Tröst
hänet, ja he juoksivat syrjään, piiloutuen järven rantapensaikkoon.
Hengellinen herra lähestyi hitaasti ratsastaen tietä myöten. Kuu
valaisi hänen laihan vartalonsa, hän piteli rukousnauhaa kädessään ja
mutisi itsekseen.
"Kuolema ja kirous! Kreivin kappalainen Rendsborgista!" kuiskasi
Musta Sven. "Minä tunnen hänet siitä pitäen kun istuin tuolla
isoäitini kanssa. Hän on hurskas herra sen voitte uskoa; missä hänet
näkee, siellä on kuolema ja onnettomuus kulkemassa. Hän ei usko edes
noitiin ja mustiin paholaisiin, mutta sai kuitenkin isoäiti raukkani
poltetuksi, syystä että hän oli hieman velho, kuten te sanotte, ja
sen hän tunnusti rehellisesti. Hänen piti valmistaa minut kuolemaan
Rendsborgin hirsimäellä; mutta hän teki sen niin huonosti, että
minun täytyi juosta pois päästäkseni matkustamasta hänen kuumaan
helvettiinsä. Saattepa nähdä, että hänellä on prinssin salainen
kuolemantuomio taskussaan. Minä olen luvannut tehdä hänelle pienet
kepposet isoäitini vuoksi. Odottakaa vähän!" Senjälkeen otti Musta Sven
esille laskiaisleikeissä käytettävän naamarin, joka esitti sarvipäistä
pirua. Sitten kun hän oli asettanut sen päähänsä, juoksi hän esiin
kuun valaisemalle tielle ja syöksyi kauheasti mylvien hengellistä
herraa kohti. Hevonen pillastui. "Tunnetko minut?" mylvi Musta Sven.
"Minä olen kauan odottanut sinua ja herraasi. Minä annan joka yö
lämmittää suurta pikipataa teitä varten, mutta miksi ette tule. Onko
hänellä useampia ruhtinaita ja kreivejä lahdattavana? Onko sinulla
vielä pyhimysverta pestävä hänestä. Noita, jonka sinä viimeksi lähetit
minulle, pääsi hyvin pälkähästä; hän lensi valkoisena kyyhkysenä
padasta. Mutta minä tarvitsen kaksi mustaa korppia sijaan. Joko
hän on lopussa?" -- puhkesi Volle ihmeissään puhumaan ja ravisteli
kappalaista, joka makasi mykkänä ja suljetuin silmin kuin olisi
ollut kuollut. "Hän lienee kai vahvempi hullussa uskossaan, kuin
tuntui hänen saarnatessaan teilin alla." "Apua! Apua! Murhaajia!"
huusi nyt kappalainen kimakalla äänellä ja avasi silmänsä. Kuultiin
kavion kapsetta metsästä, eikä Musta Sven pitänyt enää viisaana jäädä
tielle. Hän tyytyi senvuoksi työntämään isoäitinsä tuomarin niin
kovasti kalkkikalliota vastaan, että hengellinen herra taittoi pari
kylkiluuta. Senjälkeen juoksi metsämies nopeasti pensasten läpi ja
antoi Sven Tröstille viittauksen seurata itseään. Hän tunsi niin hyvin
kaikki oikotiet ja salaiset polut kalkki vuoren ja Segebergin järven
ympärillä, että hän silmänräpäyksen kuluttua oli turvassa. "Minun
vanha pakopaikkani", sanoi hän ja heilutti iloisesti hattuaan, "täällä
olen kerran vetänyt heitä nenästä kokonaisen viikon". He seisoivat
pensaita kasvavan kalkkikivivuoren huipulla, luolien ja vaarallisten
rotkojen välissä melkein sen tien yläpuolella, missä kappalainen makasi
valittaen ja mistä he tulematta huomatuiksi saattoivat nähdä mitä
tapahtui alhaalla, vaaratta tulla takaa-ajetuksi huonosti kuljettavilla
salateillä, jotka, veivät tähän turvapaikkaan. Huutavaa kappalaista
ympäröi metsästysseurue, joiden seurassa oli kamaripalvelija
Wittinghof. Saattoi nähdä, miten he antoivat kantaa hengellisen miehen
kalkkivuorta ylös linnaa kohti ja että osa metsästäjiä hajaantui eri
suunnille.
"Kirotun tyhmä teko, Volle!" sanoi Sven Tröst suuttuneena. "Sinä
olet nyt turmellut koko asiamme liika aikaisella kostonhalullasi.
He etsivät nyt koko metsän. Jokainen koetus pelastaa prinssiä käy
mahdottomaksi. Kirottua! Olisimmepa edes saaneet käsiimme sen kirotun
kamaripalvelijan."
"Vai niin, hyveellinen nuori herrani. Teistä ei teko olisi ollut
niinkään tyhmä, jos vain olisimme nutistaneet teidän omaa rakkaan
kilpakosijanne. Me emme voi moittia toisiamme mistään, Sven Tröst.
Hyvän prinssin vuoksi ei kumpikaan meistä unohda omia pikku riitojaan;
se olisikin liiaksi vaadittua kahdelta heikolta ihmislapselta. Jos
tahdotte seurata neuvoani, saamme kyllä kamaripalvelijan käsiimme.
Mahdollisesti saamme myös prinssin vapaaksi."
"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka se olisi nyt mahdollista, kun sinä
olet antanut meidät ilmi kuin raivo härkä."
"Antakaa minun pitää huoli siitä asiasta, nuori herra. Jos vain
tahdotte pysyä tässä huomisiltaan, niin saatte kuulla minusta ja ehkä
junkkerista myös. Katsokaas, minun koiranvartija-aikoinani oli olemassa
kaksi ketunreikää linnaan; luulen ettei toinen niistä ole tukittu,
sitä ei koskaan ole kukaan kreivi Adolfin vihamiehistä tuntenut. Nyt
kun seisoin tässä paikassa, muistui se vasta mieleeni. Jos tämä tie on
vielä jäljellä, kuten minä luulen, tahdon minä pian näyttää teille,
mihin musta Sven kelpaa!"
"Minä tahdon seurata mukana", huudahti Sven Tröst hypähtäen ilosta.
"Mutta minä en tahdo teitä mukaani", vastasi metsästäjä matkien hänen
hyppäystään. "Tällä kertaa tahdon määrätä itse. Jollen minä palaa, niin
voitte te hommata minulle sielumessun ja pitää huolen siitä, että itse
pääsette täältä elävänä. Pysykää nyt hiljaa kuin rotta ja nakertakaa
juuston kantaa, joka on teidän taskussanne. Paljon kärsivällisyyttä,
Sven Tröst!" Näin sanoen juoksi hän alas jyrkkää kalkkivuoren rinnettä,
ja aseenkantaja näki hänen hiipivän pensaiden välitse järven rannalla
ja katoavan varjoon.
Kärsimätön aseenkantaja ei voinut mukautua jäämään toimettomaksi
kokonaiseksi vuorokaudeksi tälle autiolle paikalle. Muutamia
silmänräpäyksiä mietittyään asiaa juoksi hänkin alas vuorta ja seurasi
salaista polkua, jota myöten hän oli nähnyt mustan Svenin katoavan.
Väkivaltainen hyökkäys puistossa kreivin kappalaisen kimppuun,
joka tuli Segebergiin herransa tärkeällä asialla, oli herättänyt
suurta huomiota linnassa, ja herra Wittinghof oli Elisabet rouvan
kehoituksesta muutamien metsämiesten kera tutkinut koko kalkkivuoren
ja kaikki salaiset polut linnan ympärillä, sillävälin kun Elisabet
rouva itse hoiti hengellistä herraa ja otti selville hänen tulonsa
tarkoituksen. Keskusteltuaan salaisesti sairaan kappalaisen kanssa,
antoi hän heti kutsua vanhimman torninvartijan luokseen. Tämä oli hänen
veljensä parhaiten maksettuja palvelijoita ja ainoa kreivi Adolfin
väestä, joka oli jäänyt linnaan uuden herran palvelukseen.
"Sinun täytyy tuntea maanalainen salakäytävä täällä linnassa", sanoi
Elisabet rouva päättävästi, katsoen tutkivasti vanhaan palvelijaan,
joka seisoi hänen edessään viekkaine ja ryppyisine kasvoineen ja
vastenmielinen, kiero katse ilkeissä silmissään.
"Mikä salakäytävä, armollinen rouva?" kysyi tornin vartija. "Se, jonka
kautta ritari Hartvig ankaran herra veljenne kanssa ryömi sisään sinä
yönä, jolloin autuas kreivi tapettiin, on aikoja sitten jo täytetty."
"Eikö täällä sitten ole mitään muuta?" kysyi Elisabet ankaran
näköisenä. "Katso minua silmiin, mies! Sano totuus, muuten menetät
henkesi. Jos aiot pettää meidät, kuten entisen isäntäväkesi, niin
erehdyt. Sinä olet puhunut salakäytävästä ritarivankilaan; se täytyy
sinun heti näyttää meille, ja se on tänä yönä täytettävä ja kiinni
muurattava."
"Vai niin, sitäkö te tarkoitatte, armollinen rouva", vastasi
torninvartija näyttäen miettivältä. "Niin se on toinen asia; sitä olen
minäkin ajatellut näinä päivinä, vaikka en ole nähnytkään sitä moneen
herran vuoteen. Jumala tietää, onko sitä enää edes olemassa. Mutta te
olette oikeassa, armollinen rouva, jos jollain on vihiä siitä asiasta
niin kelläs muulla kuin minulla, koska olen vanhin talossa. Nyt voi
kyllä maksaa vaivan etsiä se käsiin, sillä kun me olemme saaneet
tanskalaisen kuninkaanpojan vangiksemme, mahtaa kai löytyä sellaisia,
jotka antaisivat kaukaloittain kultaa ja hopeaa, löytääkseen ulos ja
sisään sellaiseen myyränreikään. Mutta minä pelkään, häpeä sanoa, että
sitä ei löydetä, armollinen rouva."
"Sitä minä en pelkää", vastasi Elisabet rouva ja veti kellonnuorasta,
joka vei linnantupaan. "Jollet sinä ennen puoliyötä ole näyttänyt
talonmiehille tätä salakäytävää, et sinä näe auringonnousua aamulla;
siitä voit olla yhtä varma kuin koko vuoden palkasta, jos käytävä tulee
tukituksi."
Nyt astui uusi linnanvouti sisään. Hän sai määräyksen heti seurata
torninvartija Kunzia, mukana lyhdyt, kuokat, ja muurausvehkeet. Vartija
sanoi: "Minä luulen nyt varmasti muistavani paikan, armollinen rouva.
Ettehän te toki Jumalan nimessä luule, että --"
"Hyvä!" keskeytti Elisabet hänet. "Ilmoittakaa heti mitä löydetään,
linnanvouti." Hän antoi tälle uskotulle palvelijalleen merkitsevän
viittauksen ja lisäsi pari salaista sanaa, jonka jälkeen he lähtivät.
"Mitä minä lupasin, sen hän on saava", puhui Elisabet rouva itsekseen
ja meni rukoushuoneeseensa. "Mutta aurinkoa ja kuuta ei hän enää
koskaan näe."