KOLMASTOISTA LUKU.

Kolmantena iltana prinssi Oton vangitsemisen jälkeen hiipivät Sven

Tröst ja Musta Sven jalkaisin Segebergin järven rannalla sijaitsevan

puiston läpi. He olivat molemmat puetut holsteinilaisiksi talonpojiksi

ja oli heitä melkein mahdoton tuntea. He tiesivät vangitun prinssin

olevan linnassa. He olivat myös saaneet tietää, ettei häntä säilytetty

yleisessä vankitornissa, vaan niinkutsutussa ritarivankilassa,

jota kyllä pidettiin kunniallisempana ja mukavampana kuin pimeätä

vankitornia, mutta jonka asema muuratussa rakennuksessa, joka pisti

esiin kalkkitunturista Travevirtaan ja oli vahvojen vallitusten

ympäröimänä, näytti tekevän jokaisen lähestymisen mahdottomaksi.

Tämä vankila oli sopiva ylhäisten ja tärkeiden valtiollisten vankien

olopaikaksi, ja Elisabetin sääliväisyys vangittua prinssiä kohtaan

osoitti yhtäpaljon viisautta ja varovaisuutta kuin vangin arvokkuuden

ja korkean syntyperän kunnioitusta.

Musta Sven tunsi tarkoin seudun ja linnan. Lapsuudessaan hän oli

palvellut Segebergissä ja hoitanut kreivi Adolfin metsästyskoiria.

Hän oli ollut linnassa sinä yönä, jona kreivi murhattiin, ja hänellä

oli paljon kerrottavaa tästä tapauksesta. Huolimatta siitä, että

hän oli ollut vain ankaran kreivi Adolfin halveksittu koirarenki,

joka usein kohteli häntä ankarasti, oli kreivin murha kuitenkin

tehnyt häviämättömän vaikutuksen raakaan ihmiseen. Hänet oli muun

palvelusväen kanssa ajettu linnasta. Niinhyvin hän kuin koko hänen

valtava heimonsa oli senjälkeen kärsinyt kovaa vainoa sekä Holsteinissa

että Jyllannissa, ja hän kantoi sammumatonta vihaa sekä ritari

Hartvigia että kreivi Gerhardia kohtaan, joka oli antanut mestata hänen

isoäitinsä kuuluisana murhapolttajana ja noitana.

Sven Tröst ja hänen tientunteva oppaansa olivat jo muutamina öinä joka

suunnalta vakoilleet linnaa ja huomanneet sen olevan lujan ja hyvin

vartioidun. Jokainen yllättämisen ajatus, vaikkapa huomattavallakin

asevoimalla, olisi ollut hulluutta. He tulivat nyt puoleksi

lannistuneina kalastajatuvasta järven rannalla, jossa Mustalla Svenillä

oli vanha tuttavuus koiranrenki ajoiltaan. Täällä piileskelivät he

päivisin, ja öisin jatkoivat he yrityksiään hankkia pääsyä linnaan ja

jos mahdollista tilaisuutta viekkaudella vapauttaa tärkeä vanki.

"Se on turhaa, nuori herra. Salakäytävä on kiinni muurattu, taikka

sitten ovat minun silmäni noidutut", sanoi Musta Sven. "Minä olin

hullu, kun antauduin tähän seikkailuun. Jos he saavat meidät kiinni,

hirtetään meidät, tai heitetään tuonne koirantorniin. Se ei ole paljon

hauskempi pyövelinhautaa. Minä tunnen sen paikan."

"Uutta rohkeutta, Volle! Me kyllä keksimme neuvon", sanoi Sven Tröst.

"Ennenkuin prinssin haavat ovat paranneet ei hän kuitenkaan voi seurata

meitä, ja siinä tapauksessa he kyllä ovat häntä kohtaan siivoja tuolla

ylhäällä."

"Siivoja!" mutisi musta ampuja viheltäen. "Kun minä kuulen suurten

metsämiesten parantelevan metsäsikaa, jonka he ovat saaneet raudoista,

tiedän minä sen olevan aina siksi, että sitten voisivat tappaa sen

huvinsa vuoksi."

"Hyi Volle, elä ajattele niin pahaa kaikista ihmisistä. He varovat

kyllä tappamasta häntä, kuinka huonoja muuten lienevätkin; sillä onhan

hän sekä markkreivi että keisarin lankomies."

"Kuollut sukulainen ei vaadi mitään perintöä", mutisi Volle. "Kun

villisika on saatu kiinni, ei paljoakaan kysytä hänen lankoussuhteitaan

metsässä."

"Kreivi on liika viisas ostaakseen kruunun elämällään, Volle, ja tuskin

hän uskaltaa holhokkinsa puolesta enempää, kuin Holsteini on arvoinen."

"Me voimme ampua lintuja lennosta, nuori herra, mutta suurten herrojen

ajatukset lentävät meille liian korkealla, vaikka ne ovatkin kaikki

saippuakuplia gondulin hengille. Kalju kreivi tietää kyllä, millä

hän peittää kaljun päälakensa. Hänen sisarensa tuolla ylhäällä on

samasta hapatuksesta; mieluimmin kuin hänen kanssaan, tahdon olla

kymmenen miehen kanssa tekemisissä. Nythän hän on saanut viekkaan

kamaripalvelijan kätyrikseen. Se kettu on melkein, yhtä kiero kuin

herransa."

"Niin saisinpa minä käsiini sen roiston!" huudahti aseenkantaja

kiivaasti. "Hans Wittinghofin kanssa on minulla omasta puolestani pieni

lasku suoritettavana."

"Vai niin", naurahteli Volle. "Tahtoisitte kai mielellänne hankkia Stig

Antinpojalle kauniimman vävypojan?"

"Ennenkuin se kettu tulee Agnetaa niin lähelle, että hänen ruton

saastuttama hengityksensä saattaa koskettaa häneen, työnnän minä

miekkani hänen ruumiinsa läpi, tapahtukoon se vaikka Herran alttarin

edessä, sen olen luvannut ja vannonut."

"Se on oikein, siitä minä pidän. Te olette minun väkeäni", sanoi Volle

iloisesti. "Jos teitä ei nyt hirtetä prinssin vuoksi, voitte toivoa

sen tapahtuvan tulevaisuudessa. Mutta mitä se merkitsee? Jos minä olen

uskaltanut sata kertaa elämäni metsän otuksen vuoksi, voinette kai te

uskaltaa sen kerran kauniin tytön tähden. Mutta eihän sillä asialla ole

kiirettä. Onhan hän vielä lapsi, ja te voitte kernaasti vielä antaa

hienon partanne kasvaa puolen tusinaa vuotta, että saisitte pusketuksi

sarvet päästänne ja olisitte kyllin talttunut joutuaksenne naisten

tohvelin alle."

"Pois tieltä hullu! Tuolta tulee joku" -- keskeytti Sven Tröst

hänet, ja he juoksivat syrjään, piiloutuen järven rantapensaikkoon.

Hengellinen herra lähestyi hitaasti ratsastaen tietä myöten. Kuu

valaisi hänen laihan vartalonsa, hän piteli rukousnauhaa kädessään ja

mutisi itsekseen.

"Kuolema ja kirous! Kreivin kappalainen Rendsborgista!" kuiskasi

Musta Sven. "Minä tunnen hänet siitä pitäen kun istuin tuolla

isoäitini kanssa. Hän on hurskas herra sen voitte uskoa; missä hänet

näkee, siellä on kuolema ja onnettomuus kulkemassa. Hän ei usko edes

noitiin ja mustiin paholaisiin, mutta sai kuitenkin isoäiti raukkani

poltetuksi, syystä että hän oli hieman velho, kuten te sanotte, ja

sen hän tunnusti rehellisesti. Hänen piti valmistaa minut kuolemaan

Rendsborgin hirsimäellä; mutta hän teki sen niin huonosti, että

minun täytyi juosta pois päästäkseni matkustamasta hänen kuumaan

helvettiinsä. Saattepa nähdä, että hänellä on prinssin salainen

kuolemantuomio taskussaan. Minä olen luvannut tehdä hänelle pienet

kepposet isoäitini vuoksi. Odottakaa vähän!" Senjälkeen otti Musta Sven

esille laskiaisleikeissä käytettävän naamarin, joka esitti sarvipäistä

pirua. Sitten kun hän oli asettanut sen päähänsä, juoksi hän esiin

kuun valaisemalle tielle ja syöksyi kauheasti mylvien hengellistä

herraa kohti. Hevonen pillastui. "Tunnetko minut?" mylvi Musta Sven.

"Minä olen kauan odottanut sinua ja herraasi. Minä annan joka yö

lämmittää suurta pikipataa teitä varten, mutta miksi ette tule. Onko

hänellä useampia ruhtinaita ja kreivejä lahdattavana? Onko sinulla

vielä pyhimysverta pestävä hänestä. Noita, jonka sinä viimeksi lähetit

minulle, pääsi hyvin pälkähästä; hän lensi valkoisena kyyhkysenä

padasta. Mutta minä tarvitsen kaksi mustaa korppia sijaan. Joko

hän on lopussa?" -- puhkesi Volle ihmeissään puhumaan ja ravisteli

kappalaista, joka makasi mykkänä ja suljetuin silmin kuin olisi

ollut kuollut. "Hän lienee kai vahvempi hullussa uskossaan, kuin

tuntui hänen saarnatessaan teilin alla." "Apua! Apua! Murhaajia!"

huusi nyt kappalainen kimakalla äänellä ja avasi silmänsä. Kuultiin

kavion kapsetta metsästä, eikä Musta Sven pitänyt enää viisaana jäädä

tielle. Hän tyytyi senvuoksi työntämään isoäitinsä tuomarin niin

kovasti kalkkikalliota vastaan, että hengellinen herra taittoi pari

kylkiluuta. Senjälkeen juoksi metsämies nopeasti pensasten läpi ja

antoi Sven Tröstille viittauksen seurata itseään. Hän tunsi niin hyvin

kaikki oikotiet ja salaiset polut kalkki vuoren ja Segebergin järven

ympärillä, että hän silmänräpäyksen kuluttua oli turvassa. "Minun

vanha pakopaikkani", sanoi hän ja heilutti iloisesti hattuaan, "täällä

olen kerran vetänyt heitä nenästä kokonaisen viikon". He seisoivat

pensaita kasvavan kalkkikivivuoren huipulla, luolien ja vaarallisten

rotkojen välissä melkein sen tien yläpuolella, missä kappalainen makasi

valittaen ja mistä he tulematta huomatuiksi saattoivat nähdä mitä

tapahtui alhaalla, vaaratta tulla takaa-ajetuksi huonosti kuljettavilla

salateillä, jotka, veivät tähän turvapaikkaan. Huutavaa kappalaista

ympäröi metsästysseurue, joiden seurassa oli kamaripalvelija

Wittinghof. Saattoi nähdä, miten he antoivat kantaa hengellisen miehen

kalkkivuorta ylös linnaa kohti ja että osa metsästäjiä hajaantui eri

suunnille.

"Kirotun tyhmä teko, Volle!" sanoi Sven Tröst suuttuneena. "Sinä

olet nyt turmellut koko asiamme liika aikaisella kostonhalullasi.

He etsivät nyt koko metsän. Jokainen koetus pelastaa prinssiä käy

mahdottomaksi. Kirottua! Olisimmepa edes saaneet käsiimme sen kirotun

kamaripalvelijan."

"Vai niin, hyveellinen nuori herrani. Teistä ei teko olisi ollut

niinkään tyhmä, jos vain olisimme nutistaneet teidän omaa rakkaan

kilpakosijanne. Me emme voi moittia toisiamme mistään, Sven Tröst.

Hyvän prinssin vuoksi ei kumpikaan meistä unohda omia pikku riitojaan;

se olisikin liiaksi vaadittua kahdelta heikolta ihmislapselta. Jos

tahdotte seurata neuvoani, saamme kyllä kamaripalvelijan käsiimme.

Mahdollisesti saamme myös prinssin vapaaksi."

"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka se olisi nyt mahdollista, kun sinä

olet antanut meidät ilmi kuin raivo härkä."

"Antakaa minun pitää huoli siitä asiasta, nuori herra. Jos vain

tahdotte pysyä tässä huomisiltaan, niin saatte kuulla minusta ja ehkä

junkkerista myös. Katsokaas, minun koiranvartija-aikoinani oli olemassa

kaksi ketunreikää linnaan; luulen ettei toinen niistä ole tukittu,

sitä ei koskaan ole kukaan kreivi Adolfin vihamiehistä tuntenut. Nyt

kun seisoin tässä paikassa, muistui se vasta mieleeni. Jos tämä tie on

vielä jäljellä, kuten minä luulen, tahdon minä pian näyttää teille,

mihin musta Sven kelpaa!"

"Minä tahdon seurata mukana", huudahti Sven Tröst hypähtäen ilosta.

"Mutta minä en tahdo teitä mukaani", vastasi metsästäjä matkien hänen

hyppäystään. "Tällä kertaa tahdon määrätä itse. Jollen minä palaa, niin

voitte te hommata minulle sielumessun ja pitää huolen siitä, että itse

pääsette täältä elävänä. Pysykää nyt hiljaa kuin rotta ja nakertakaa

juuston kantaa, joka on teidän taskussanne. Paljon kärsivällisyyttä,

Sven Tröst!" Näin sanoen juoksi hän alas jyrkkää kalkkivuoren rinnettä,

ja aseenkantaja näki hänen hiipivän pensaiden välitse järven rannalla

ja katoavan varjoon.

Kärsimätön aseenkantaja ei voinut mukautua jäämään toimettomaksi

kokonaiseksi vuorokaudeksi tälle autiolle paikalle. Muutamia

silmänräpäyksiä mietittyään asiaa juoksi hänkin alas vuorta ja seurasi

salaista polkua, jota myöten hän oli nähnyt mustan Svenin katoavan.

Väkivaltainen hyökkäys puistossa kreivin kappalaisen kimppuun,

joka tuli Segebergiin herransa tärkeällä asialla, oli herättänyt

suurta huomiota linnassa, ja herra Wittinghof oli Elisabet rouvan

kehoituksesta muutamien metsämiesten kera tutkinut koko kalkkivuoren

ja kaikki salaiset polut linnan ympärillä, sillävälin kun Elisabet

rouva itse hoiti hengellistä herraa ja otti selville hänen tulonsa

tarkoituksen. Keskusteltuaan salaisesti sairaan kappalaisen kanssa,

antoi hän heti kutsua vanhimman torninvartijan luokseen. Tämä oli hänen

veljensä parhaiten maksettuja palvelijoita ja ainoa kreivi Adolfin

väestä, joka oli jäänyt linnaan uuden herran palvelukseen.

"Sinun täytyy tuntea maanalainen salakäytävä täällä linnassa", sanoi

Elisabet rouva päättävästi, katsoen tutkivasti vanhaan palvelijaan,

joka seisoi hänen edessään viekkaine ja ryppyisine kasvoineen ja

vastenmielinen, kiero katse ilkeissä silmissään.

"Mikä salakäytävä, armollinen rouva?" kysyi tornin vartija. "Se, jonka

kautta ritari Hartvig ankaran herra veljenne kanssa ryömi sisään sinä

yönä, jolloin autuas kreivi tapettiin, on aikoja sitten jo täytetty."

"Eikö täällä sitten ole mitään muuta?" kysyi Elisabet ankaran

näköisenä. "Katso minua silmiin, mies! Sano totuus, muuten menetät

henkesi. Jos aiot pettää meidät, kuten entisen isäntäväkesi, niin

erehdyt. Sinä olet puhunut salakäytävästä ritarivankilaan; se täytyy

sinun heti näyttää meille, ja se on tänä yönä täytettävä ja kiinni

muurattava."

"Vai niin, sitäkö te tarkoitatte, armollinen rouva", vastasi

torninvartija näyttäen miettivältä. "Niin se on toinen asia; sitä olen

minäkin ajatellut näinä päivinä, vaikka en ole nähnytkään sitä moneen

herran vuoteen. Jumala tietää, onko sitä enää edes olemassa. Mutta te

olette oikeassa, armollinen rouva, jos jollain on vihiä siitä asiasta

niin kelläs muulla kuin minulla, koska olen vanhin talossa. Nyt voi

kyllä maksaa vaivan etsiä se käsiin, sillä kun me olemme saaneet

tanskalaisen kuninkaanpojan vangiksemme, mahtaa kai löytyä sellaisia,

jotka antaisivat kaukaloittain kultaa ja hopeaa, löytääkseen ulos ja

sisään sellaiseen myyränreikään. Mutta minä pelkään, häpeä sanoa, että

sitä ei löydetä, armollinen rouva."

"Sitä minä en pelkää", vastasi Elisabet rouva ja veti kellonnuorasta,

joka vei linnantupaan. "Jollet sinä ennen puoliyötä ole näyttänyt

talonmiehille tätä salakäytävää, et sinä näe auringonnousua aamulla;

siitä voit olla yhtä varma kuin koko vuoden palkasta, jos käytävä tulee

tukituksi."

Nyt astui uusi linnanvouti sisään. Hän sai määräyksen heti seurata

torninvartija Kunzia, mukana lyhdyt, kuokat, ja muurausvehkeet. Vartija

sanoi: "Minä luulen nyt varmasti muistavani paikan, armollinen rouva.

Ettehän te toki Jumalan nimessä luule, että --"

"Hyvä!" keskeytti Elisabet hänet. "Ilmoittakaa heti mitä löydetään,

linnanvouti." Hän antoi tälle uskotulle palvelijalleen merkitsevän

viittauksen ja lisäsi pari salaista sanaa, jonka jälkeen he lähtivät.

"Mitä minä lupasin, sen hän on saava", puhui Elisabet rouva itsekseen

ja meni rukoushuoneeseensa. "Mutta aurinkoa ja kuuta ei hän enää

koskaan näe."

Tanskan prinssi Otto · 第 17 / 38 题