Vanha uskollinen marski oli kuullut oikein. Segeberg oli määrätty
prinssi Oton vankilaksi.
Vanha, vahva Segebergin linna sijaitsi kuin kotkanpesä kalkkivuoren
huipulla Traven ja Segebergin sisäjärven välissä, kohoten ylpeästi
luostarin ja kaupungin yli. Linna oli yhdeksäntoista vuotta sitten
kuulunut kreivi Adolf VI:lle, joka oli kunniata loukkaavasti solvaissut
vanhaa ylpeätä ritari Hartvig Reventlovia. Siitä syystä ritari
Hartvig itse kreivi Gerhardin avulla hyökkäsi yöllä hänen päällensä
ja tappoi hänet linnassaan. Sitten oli kreivi Gerhard ymmärtänyt
viekkaasti omistaa linnan ja tiluksen sekä tehnyt ritari Hartvigin
linnanpäällikökseen Segebergiin.
Synkkä ritari Hartvig oli, hyökätessään linnan entisen omistajan
kimppuun, samassa tilaisuudessa työntänyt miekan oman poikansa
rintaan, huolehtien omituisella tavalla hänen kunniastaan. Poika oli
nimittäin aseenkantajana murhatun kreivin palveluksessa, ja isä tahtoi
ennemmin tappaa hänet kuin antaa nuoren miehen joutua epäiltäväksi
osallisuudesta murhaan ja että hän olisi kavaltanut herransa isänsä
kostolle. Suoritettuaan tämän kaksinkertaisen ilkityön, jota hän itse
kuitenkin piti välttämättömänä uhrina kunnialleen, vanha ritari oli
synkässä raskasmielisyydessä erottautunut kaikesta inhimillisestä
seurasta. Huolimatta kalvavista omantunnontuskista, joita hänen
täytyi tuntea, kun hänellä jokapäivä oli kostonsa ja poikansa murhan
tapahtumapaikka silmiensä edessä, tunsi hän kuitenkin, ikäänkuin
näkymätön Nemesis olisi vanginnut hänet tähän paikkaan, missä hän yötä
päivää kulki kuin kummitus näyttäytyen harvoin kenellekään ihmiselle.
Murhattu kreivi Adolf oli häväissyt hänen tyttärensä ja sitten antanut
mestata erään hänen veljistään, kun tämä oli uskaltanut moittia hänen
konnamaisuuttaan. Kreivi oli sitten lähettänyt verisen pään maljassa
veljelle. Ritari Hartvig istui juuri hevosen selässä saadessaan tämän
kauhean lahjan. Muutamia veripisaroita putosi hänen kädelleen, jotka
hän imi kuin raivokas, ja hän vannoi veljensä veren kautta koston,
jonka hän vasta muutamia vuosia myöhemmin saattoi suorittaa. Tässä
teossa tuntui hän katuvan sitä, että oli murhannut kreivin alastomana
ja suojattomana vuoteessaan; mutta pojan murha oli aivan murtanut hänet.
Toinenkin onneton ihminen asui Segebergin linnassa. Se oli kreivi
Gerhardin ylpeä ja rohkea sisar rouva Elisabet, joka veljensä ja oman
valtioviisauden uhrina, oli ollut naimisissa kuningas Kristofferin
vanhimman pojan, prinssi Eerikin kanssa; prinssi Eerik kantoi jo
kuninkaan nimeä, minkä vuoksi Elisabetilla myös oli varma toivo kerran
todella tulla Tanskan kuningattareksi. Mutta rauhan rikkoutuessa
kreivi Gerhardin ja Kristofferin välillä kolme vuotta sitten, hänen
halpamainen puolisonsa oli mitä kehnoimmalla tavalla hyljännyt hänet,
saaden pian senjälkeen kuolinhaavansa taistelussa hänen veljeään
vastaan Krapper-nummella.
Rouva Elisabet istui yksinään Segebergin linnan naisten salissa
viidentenä iltana Tapnummen taistelun jälkeen, josta ei vielä mitään
ilmoitusta ollut saapunut linnaan. Hän saattoi hiljaisena iltana
kuulla ritari Hartvigin tavallisuutensa mukaan astelevan oudon kumein
askelin autiossa ritarisalissa. Ylpeänä ja tyynenä istui Elisabet käsi
laihalla poskellaan ja katseli Elben pohjoispuolella olevan niemimaan
ja kaikkien Tanskan saarten pergamentista valmistettua karttaa, jonka
hänen veljensä kappalainen Rendsborgissa oli piirtänyt. Hänen katseensa
oli kääntynyt Pohjoisjyllantiin ja hän mittasi kultaneulalla Segebergin
ja Viborgin välimatkan. "Neljä kertaa kymmenen tunnin matka", sanoi
hän. "Eikö ratsumies saattaisi ratsastaa sitä viidessä päivässä?
Oletko hyljännyt hänet, pyhä neitsyt? Minähän ripustin ihmeitätekevän
kuvan hänen kaulaansa ja aina annoit sinä hänelle sen mukana onnen
ja voiton." Hän nousi pöydän äärestä mennen huoneen nurkkaan, missä
hän polvistui rukous jakkaralle ja luki Ave Marian sinne pystytetyn
madonnankuvan ääressä. "Anna suurelle veljelleni mitä minulta kielsit,
mahtava taivaankuningatar!" pyysi hän. "Anna minun unohtaa alennukseni
ajatellessani hänen korkeuttaan ja valtaansa! Anna kostaa hyljätyn
Tanskanmaan puolesta kaikille tanskalaisille ja kurjan Kristofferin
jälkeläisille! Amen!" Senjälkeen hän nousi seisomaan ja kulki ylpein,
miehekkäin askelin, kädet ristissä rinnalla edestakaisin lattialla.
Nyt kuuli hän taas ritarisalista Hartvigin säännöllisten askelten
kumean äänen. Hän pysähtyi pitäen kättänsä otsallaan. "Kosto", jatkoi
hän matalalla äänellä, "kostoa pyysi myöskin hän tuolla sisällä -- hän
sai tuntea sen perinpohjin -- mutta koska saa hän levon? -- Ainoastaan
sillä tavallako, te mahtavat siellä ylhäällä, täytätte meidän ylpeät
rukouksemme?" Hän vaikeni vaipuen takaisin nojatuoliin pöydän ääreen,
missä paloi kaksi vahakynttilää raskaissa hopeajalustoissa. Hän nojasi
taas pään käteensä ja tuijotti levitettyyn karttaan. Valo lankesi nyt
hänen kasvoilleen, jotka huolimatta kalpeudesta ja syvästi loukatun
ylpeyden eittämättömistä jäljistä, olivat säilyttäneet jonkunlaisen
nuorekkaan kauneuden, sekä ylhäisen ja hiljaisen voiman ilmeen,
näyttäen enemmän miehekkäältä kuin naiselliselta. Tiukasti suljettu suu
ja hieman ulkoneva leuka ilmoittivat halveksumista, joka kohtasi koko
sitä kansaa, jonka onnetonta isänmaata hän katseli kartalla. Nyt kääri
hän piirustuksen kokoon ja otti sen käteensä kuin sotaherransauvan.
"Kierrä se kokoon kuin minä tämän kankaan, suuri Gerhard!" huudahti
hän. "Se, joka tällä lailla kierittelee taivaita, antoi tämän kansan
ja maan sinun käsiisi. Kurita sitä rautavaltikalla! Hävitä tämä kiero
suku maan päältä! Silloin olen minä saanut -- oi, silloin olen saanut
kostaa!"
Elisabet rouvan purkaessa puoliääneen näitä ylpeitä ja hurjia
ajatuksia, kuuli hän ritarisalista, josta hän juuri oli kuullut
onnettoman ritari Hartvigin askeleet, muutamia syviä valittavia
torvensäveliä. Vanha pojanmurhaaja tahtoi näillä sävelillä lieventää
rajatonta suruaan, ja hän osasikin mestarillisesti soitella tätä
yksinkertaista soittokonetta. Kun öisin kulki kalkkivuoren ohi,
jolla synkkä linna sijaitsi, tai purjehti pitkin Trave virtaa
linnan korkeiden muurien alla, missä kaikki elämä ja ilo olivat
pannaanjulistetut, kuului usein autiosta salista nämät syvät
valittavat sävelet. Tuntui kuin linnassa asuisi kirottu henki, joka
oli karkoitettu autuaitten asunnoilta, mutta joka oli tuonut sieltä
mukanaan soittokoneen, minkä kautta itse toivottomuuden ja epätoivon
kaikkein vihlovimmat tuskansäveleet voivat sulautua soinnukkaasti
sulavaan surumielisyyteen, sekä rauhan ja sovinnon kaipaukseen, jonka
täytyi löytää syvintä vastakaikua jokaisessa syntisessä, katuvassa
ihmissielussa. Nämä sävelet eivät tehneet kuitenkaan sellaista
vaikutusta kreivi Gerhardin ylpeään sisareen. -- "Ikuinen valittaja
ja onnettomuuden ennustaja!" huudahti hän suuttuneena ja nousi ylös.
"Kuinka kauan kiusataan minua sinun mielettömällä katumuksellasi?
Se mies on kurja, joka puolen elämästään on ollut raukkamaisen
omantuntonsa orjana."
Rouva Elisabetin naistensali sijaitsi parvekekerroksessa ja oli
likellä linnan suurta ritarisalia, josta sen eroitti laudoitettu
seinä. Kun hän nyt suuttumuksensa vallassa lausui nämä sanat, näki
hän kauhukseen seinän liikahtavan. Tähän asti tuntematon salaovi
avautui laudoituksessa ja kuolonkalpea, kuihtunut olento seisoi
hänen edessään yllään pyhiinvaeltajan puku. Hänellä oli pitkä harmaa
parta, paljaat jalat, ja kädessään metsästystorvi. Se oli onneton
ritari Hartvig, joka muulloin ei koskaan näyttäytynyt, sillä hän
jakoi joka päivä käskynsä linnan komentajana lukittujen ovien takaa,
samoinkuin hän vapaaehtoisessa vankeudessaan vastaan otti tarpeensa
ja kaikki häntä koskevat tiedot huoneessa. Paitsi linnanvoutia ei
kukaan päässyt hänen huoneisiinsa. Elisabeth oli asunut kolme vuotta
linnassa, mutta näki hänet kuitenkin nyt ensikertaa. Hänen vartalonsa
oli pitkä ja kookas, ja kasvonsa olivat ilmehikkäät ja ylpeät, ja
syvälle painuneissa haukansilmissä paloi omituinen liekki; mutta hän
näytti sankarihaamulta. Koko hänen olennossaan oli jotakin pelottavan
kummitusmaista, joka sai rohkean naisen salaisesti vapisemaan.
Hurskaasta pyhiinvaeltajan puvusta huolimatta oli hänen kivettyneessä
ulkomuodossaan havaittavissa taipumattoman kovuuden ja ankaruuden ilme,
joka herätti kauhua. Suorana ja liikkumattomana seisoi hän ovessa
heittäen ylhäiseen naiseen synkän ja säkenöivän katseen.
"Jumalani, mitä te tahdotte täältä?" huudahti Elisabet rouva
epävarmalla äänellä. -- "Oletteko ritari Hartvig? Taikka --" hän
vaikeni väistyen taapäin hurjan, peloittavan katseen kauhistamana.
"Taikka hänen kadotettu varjonsa, tahdoitte kai sanoa, rouva Elisabet",
tarttui nyt pyhiinvaeltaja syvällä soinnuttomalla äänellä puheeseen.
"Oikein, minä se olen, vaikka vielä hengitän ja elän, kuten he sitä
nimittävät. Oikean ritari Hartvigin hautasivat he yhdeksäntoista vuotta
sitten nuoren kauniin poikansa kanssa tuonne linnan kappeliin." Hän
vaikeni ja näytti syvästi liikutetulta. "Ymmärtäkää minua oikein,
ylhäinen rouva", lisäsi hän surullisella äänellä. "Nuorukainen vei
sieluni ja lisäksi rauhani mukanaan hautaansa; mutta kunnian annoin
hänelle mukaan ja onhan kunnia enemmän arvoinen kuin elämä -- se on
itsestään selvää." Hän kohotti näin sanoen päätään ja suoristautui
ylpeästi ja voimakkaasti. "Elkää luulko, että minä olen hullu tai
pelkuri raukka", jatkoi hän ääntään korottaen ja samassa astui hän
kynnyksen yli melkein uhkaavan näköisenä. "Minä en ollut kenenkään orja
paitsi kunnian -- millekään toiselle epäjumalalle en ole uhrannut --
mutta sille olen uhrannut poikani veren." Viimeisiä sanoja lausuessaan
piti hän kättä ryppyisellä otsallaan ja päästi kauhistuttavan äänen,
melkein kuin villipeto. Mutta samassa asetti hän metsästystorven
suulleen, vapauttaen senkautta tuskansa ihmeellisimpiin säveliin,
jotka nurjimmasta raivosta muuttuivat syvimpään suruun sulautuen
messu-koraaliksi, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen sisään
painuneiden poskiensa uurteita.
"Säästäkää minua läsnäololtanne ja kummalliselta yösoitoltanne", sanoi
Elisabet rouva ja astui häntä ylpeästi askeleen lähemmäksi. "Te saatte
pian eronne täältä; huomaan, että on jo aika. Missä kreivi Gerhardin
sisar on, siellä ei hullun miehen tarvitse vartijoida linnaa."
"Tahtooko nyt tiikeri, jonka minä kasvatin, yksinään hallita
veritilusta?" mutisi synkkä pyhiinvaeltaja.
"Jatkakaa kernaasti pyhiinvaelluksianne, ritari Hartvig", sanoi
Elisabet rouva tyynen kylmästi. "Tehkää kernaasti katumusmatkoja
omassa huoneessanne, mutta antakaa minun olla rauhassa sairaloisilta
uniltanne."
"Se ei ole mikään uni, Elisabet rouva", kuiskasi pyhiinvaeltaja astuen
taapäin ja viitaten hurjistuneen näköisenä. "Tulkaa niin saatte itse
nähdä! -- Täällä makuuhuoneessa on lattia musta; mutta se on hyvä --
siitä minä iloitsen -- siellä vuoti hirviön musta veri -- hänen, joka
myrkytti valkoisen kyyhkyn ja antoi veljenveren valahtaa kielelleni --
Huu siinä oli tulta -- siksi tapoin hänet alastomana vuoteessaan --
mutta sisällä ritarisalissa, siellä on pahemman näköistä -- tahra on
siellä punainen; siellä kaatui onneton poikani kunniansa puolesta --
näettekö tämän käteni -- se on vähän pienempi kuin toinen -- se kuihtuu
luulen minä. Minä olen kuitenkin tehnyt kolme Jerusalemin matkaa
paljain jaloin tämän veritahran vuoksi -- mutta tahra on jäljellä ja
yhtä punaisena kuin ennenkin." Hän huokasi tuskallisesti, meni pois ja
sulki salaoven jälkeensä.
Elisabet rouva soitti ja käski heti palvelijoitaan pönkittämään
kiusallisen salaoven, josta kukaan ei ollut tietänyt mitään. Hän jätti
hämärän naistenhuoneen ja poistui makuuhuoneeseensa.
Kun hän tornivartijan huudoista lopulta kuuli, että oli keskiyö,
niin hän nousi mennäkseen levolle, mutta nyt puhallettiin vastoin
tavallisuutta torveen linnanportin ulkopuolella. Se avautui ja joukko
ratsastajia soihtuineen ratsasti linnanpihalle. Elisabet rouva meni
ikkunan ääreen ja näki soihdunvalossa, miten kalpea nuorukainen
nostettiin säkkisatulasta ja vietiin sidottuna vankitorniin. "Prinssi
Otto!" puhkesi hän ilohuutoon. "Riemuvoitto! Sinä olet voittanut,
mahtava veljeni! Sinä lähetät minulle parhaan todistuksen kostostasi ja
onnestamme." Heti senjälkeen astui sisään hänen kamarineitonsa kysyen
haluaisiko armollinen rouva vastaanottaa viestin herra veljeltään.
Kreivin kamaripalvelija toi tärkeitä uutisia ja erittäin ylhäisen
sotavangin.
"Tiedän sen", vastasi Elisabet rouva ylpeästi ja tyynesti. "Antakaa
kamaripalvelijan tulla naistenhuoneeseen. Linnanvoudin täytyy kutsua
miehet linnantupaan. Näytän nyt teille kaikille, kuka tästä lähtien
hallitsee Segebergissä." Näin sanoen hän aukaisi seinäkaapin, ottaen
sieltä avoimen kirjeen, josta riippui sinetti punaisessa nauhassa.
Niin pian kuin hämmästynyt neito oli toimittanut hallitsijattarensa
käskyn, meni Elisabet rouva kirje kädessään naistenhuoneeseen. Täällä
seisoi herra yllään kallisarvoinen sopulinnahalla reunustettu viitta
ja kädessään töyhdöllä koristettu hattu. Hän oli kreivi Gerhardin
uskottu kamaripalvelija, Hans Wittinghof. Hänen tervehdyksensä ja
olemuksensa ilmaisivat heti kohteliaan maailmanmiehen, joka oli
tottunut hovielämään ja hienoihin tapoihin; mutta hänen lasimaisten
silmiensä väsynyt ilme ja veltot kasvonpiirteensä todistivat samalla
turmeltunutta nuoruutta ja aistillisten nautintojen liiallisuutta.
Hänen röyhkeän rohkea katseensa ja alituinen liehakoitsemisensa
tekivät hänen kohteliaan lähentelemisensä epämiellyttäväksi, etenkin
nuorille kainoille naisille. Häntä pidettiin viekkaana ja terävänä
hovimiehenä. Kreivi Gerhard käytti häntä usein lähettiläänä vieraissa
hoveissa ottamaan selvän sekä ystävistä että vihamiehistä. Mahtavan
kreivin suosikkina oli hänellä toivo tulla huomattavien maatilojen
omistajaksi Jyllannissa ja päästä rikkaan Stig Antinpojan vävypojaksi,
kun vielä liian nuori Agneta neiti jättäisi muutaman vuoden kuluttua
luostarikoulun.
Vaikka Wittinghofin olento ei erittäin näyttänyt Elisabet rouvaa
miellyttävän, vastaanotti hän hänet kuitenkin erinomaisella
kunnioituksella, mutta samalla kuitenkin kasvoillaan ylpeä hallitsijan
ilme ja ilmeisesti koettaen olla enemmän mahtavan veljensä
suunnitelmien ja valtioviisaiden hankkeiden perillä kuin kukaan muu.
"Minä tiedän", keskeytti hän niin pian kuin oli kuullut tärkeimmän
kertomuksen Tapnummen taistelusta. "Veljeni on tavallisuuden mukaan
voimalla suorittanut hyvin tekemänsä suunnitelman, jonka minä tunnen.
Prinssi on meidän vallassamme, ja sotaretki on lopussa. Riippuu
nyt voittajasta kuka on kantava Tanskan kruunua. Nimi ei merkitse
paljoa. Hänellä on valta; se riittää hänelle. Slesvigin yhdistäminen
kreivikuntaan on nyt hänen sydämellään; sen mielisuunnitelmansa hyväksi
uhraa hän ehkä liikaa -- mutta elkäämme sitä tuomitko. Onko teillä
minulle erityinen prinssiä koskeva määräys."
"Niin tärkeätä valtiollista vankia ei herrani pidä missään niin hyvin
vartijoituna, kuin siellä missä hänen rohkea ja valtioviisas rouva
sisarensa itse on saapuvilla", vastasi herra Wittinghof mielistelevällä
äänellä ja kumartaen. "Mielenvikaiseen ritari Hartvigiin hän ei luota,
vaan pyytää teidän armoanne ottamaan teille uskotun vallan täällä
linnassa, ottaen kuitenkin huomioon kaiken mahdollisen sääliväisyyden
sairasta päällysmiestä kohtaan hänen vanhojen palveluksiensa ja kansan
arvostelun vuoksi. Minun miellyttäväksi velvollisuudekseni on tullut",
jatkoi hän syvään kumartaen "alipäällikkönä totella armollisimman
kuningattareni määräyksiä".
"Kaikki on edeltäpäin sovittu, kuten tästä näette", näin sanoen hän
näytti tuomaansa asiakirjaa, jonka kreivi Gerhard kuukausi sitten
oli varustanut sinetillä. "Tämä astukoon nyt tänä hetkenä voimaan.
Pyydän teitä heti, niin kohteliaasti kuin mahdollista, ilmoittamaan
ritari Hartvigille tästä veljeni määräyksestä. En tahdo enää useimmin
nähdä tuota vanhaa kummallista herraa. Mieluimmin näkisin hänen
jättävän linnan ennen auringon nousua -- tietysti ei karkoitettuna
ja epäsuosiossa eroitettuna, vaan ystävänä, jota ei enempää tahdota
vaivata."
"Minä ymmärrän, armollinen rouva", vastasi Wittinghof viekkaasti
hymyillen ja vastaanotti asiakirjan. "Mutta eikö olisi sääliväisempää
siirtää armollisen tahtonne ilmoitus siksi kunnes päivä koittaa?
Sairas herra tarvinnee lepoa. Hän on mielenhäiriössään käskenyt meitä
kohtelemaan prinssiä ruhtinaallisena vieraana. Mutta minä olen antanut
viedä sotavangin yleiseen vankitorniin, koska se on varmin."
"Olisitte ensin kysynyt siitä minulta, herra Wittinghof. Minä hyväksyn
kuitenkin varovaisuutenne. Te vastaatte omalla vapaudellanne siitä,
että jokainen paon ajatuskin käy mahdottomaksi. Ritari Hartvigille
voitte heti ilmoittaa kaikki. Hän ei kuitenkaan koskaan nuku öisin
katumusharjoitustensa ja levottomien haaveidensa tähden. Tahdon itse
nähdä ja puhua tärkeän vangin kanssa. Antakaa tuoda prinssi tänne
vartion saattamana."
Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Elisabet rouva soitti ja antoi
määräyksen, että sali valaistaisiin kirkkaasti. Senjälkeen hän kulki
voitonylpeä ilme kasvoillaan pitkin askelin edestakaisin, vähä väliä
katsellen ovelle, josta hän odotti nöyryytetyn kuninkaanpojan tulevan
sisään.
Vihdoin avautui ovi ja haavoittunut prinssi Otto seisoi kalpeana ja
väsyneenä hänen edessään, paksut rautakahleet käsissä ja jaloissa.
Linnanvouti, vanginvartija ynnä kaksi tornivahtia saattoivat häntä.
Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun ritari Hartvig
myöskin astui sisään Wittinghofin seurassa, joka turhaan koetti häntä
pidätellä. Vanha herra oli vielä pyhiinvaeltajan puvussaan; hän piti
metsästystorvea toisessa ja pitkää vaellussauvaa toisessa kädessään.
"Onneton prinssi!" huudahti hän kovalla äänellä, "teidät on raastettu
ryöväriluolaan. Tulkaa niin minä näytän teille veren -- sekä mustan
että punasen -- Ja katsokaa tänne, se on tullut tämän pään päälle --
ja se on tehnyt minun hiukseni valkoiseksi kuin kalkki." Nyt otti
hän pyhiinvaeltajahatun päästään, ja lumivalkoiset hiukset liehuivat
kurjasti hänen päänsä ympärillä.
"Viekää mielipuoli ihminen pois täältä!" käski Elisabet rouva. Väki
katsahti hämillään vanhaan herraansa ja toisiinsa, mutta kukaan ei
liikahtanut.
"Veri on ainoastaan vaalentanut minun pääni", jatkoi ritari, "mutta
se on kärventänyt mahtavammasta päästä joka ainoan karvan. -- Minä
menen nyt Roomaan ja pyhälle haudalle, siellä tahdon katua syntiäni.
Parempi olisi ollut teille, prinssi Otto, että olisitte joutunut tämän
murhaajan käsiin, kuin tuon taipumattoman naisen valtaan, sillä hän on
voittanut raukkamaisen omantuntonsa."
Elisabet uudisti nyt kiivaasti käskynsä, että piti viedä ulos
hurjistunut mies. Mutta kukaan ei totellut ja Wittinghof kohautti
olkapäitään.
"Minä olen kelpaamaton ja hullu sanotte te nyt", jatkoi ritari.
"Minä autoin kuitenkin suurivaltaiset kunniaan ja valtaan. Minua ei
tarvita nyt enempää murhaamaan Segebergissä -- sen osaatte itse --
siksi heitetään minut nyt ovesta ulos. Mutta sitä ei tarvitse tehdä.
Aukaiskaa vain portti, linnanvouti. On kaikkialla parempi kuin näiden
muurien sisäpuolella. Ainoastaan sana vielä", lisäsi hän kääntyen nyt
prinssin puoleen. "Varokaa itseänne, herra junkkeri. Elkää koskaan
menkö metsästämään kohteliaan kamaripalvelijan kanssa. Teille voisi
helposti tapahtua onnettomuus. Elkää syökö ja juoko mitään, ennenkuin
he ovat maistelleet. Segeberg on murhaajien luola -- sitä ei kukaan
tiedä paremmin kuin minä." Näin sanoen nyökäytti hän harmaata päätään
prinssille ja poistui salista.
"Seuratkaa häntä! Ajakaa hänet heti linnasta!" käski Elisabet rouva.
"Te näette kaikki, että hän on mielipuoli, Hänen valtansa on lopussa.
Tästä hetkestä saakka tottelette te ainoastaan minun määräyksiäni."
Vanha linnanvouti kumarsi tuskallinen ilme kasvoillaan. "Hyvästi,
rouva Elisabet", sanoi hän vapisevalla äänelläsi "minä seuraan
onnetonta isäntääni pyhälle haudalle, tai omallemme, jos Jumala tahtoo.
Segebergissä ette näe minua enää koskaan."
Hän meni, ja Elisabet rouva katseli suuttuneena, vaikkakin melkein
hämillään hänen jälkeensä. Senjälkeen kääntyi hän tyynesti prinssin
puoleen, johonka ritari Hartvigin sanat ja käytös näyttivät tehneen
syvän vaikutuksen. "Tanskan prinssi Otto", sanoi kreivi Gerhardin
sisar, "te ette ole missään murhaajan luolassa, kuten mielipuoli
uneksija tahtoi uskotella teille, vaan oikeudenmukaisessa ja
kunnollisessa vankeudessa. Riisukaa hänen kahleensa", käski hän
vanginvartijaa, "moista turhaa ankaruutta minä en ole määrännyt.
Niin kauan kuin herra lankoni ei aio paeta, kohdellaan häntä
ruhtinaallisesti", sanoi hän käskevällä äänellä Wittinghofille, joka
kumarsi kohteliaasti ja vaikeni.
Riisuttiin prinssin kahleet. Hän loi epäröivän katseen linnan
hallitsijattareen, jonka kanssa hän ennen usein oli ystävällisesti
keskustellut, tämän ollessa hänen veljensä puoliso. Hän näytti nyt
surullisella osanotolla huomaavan hänen kadottaneen kauneutensa, ja
synkkä viha rumensi hänen ennen niin kauniit kasvonsa. "Kiitän teitä
tästä lempeydestä, jos se tulee teidän sydämestänne, veljeni onneton
kuningatar", sanoi prinssi. "Mutta vaikka vihaisittekin minua Eerik
veljeni tähden, tahdon minä antaa sen teille anteeksi, sillä totisesti
tehtiin teille kovaa vääryyttä."
"Onnetontako?" toisti Elisabet rouva kylmästi ja ylpeästi. "Ei, prinssi
Otto, voitte kutsua minua loukatuksi kuningattareksi, kauheasti
loukatuksi; mutta onnea, jonka olisin jakanut roiston kanssa, on kreivi
Gerhardin sisar jo kauan halveksinut. Kutsukaa itseänne kurjaksi
prinssi, mutta säästäkää minua voimattoman vangin sääliltä."
"Armahtavan Jumalan kautta", huudahti Otto, "te olette onnettomampi
kuin minä. Onnettomuus, jonka olette kärsinyt, on katkeroittanut
sielunne ja muuttanut teidät. Mutta eikö ole kauheasti kostettu teidän
puolestanne?"
"Te näette kai nyt itse oikeudenmukaisen koston, joka kohtaa teidän
uskotonta sukuanne, prinssi Otto?" kysyi hän ilkkuvalla äänellä.
"Suurta taivaallista oikeutta, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme,
en voi vielä tänäkään hetkenä epäillä", vastasi prinssi, "mutta
kylläkin vahvemman oikeuden oikeamielisyyttä täällä maailmassa. Mutta,
sehän kestää vain jonkun aikaa."
"Ettekö siis näe Jumalan tuomiota vahvemman oikeudessa, kuningas
Kristofferin poika, ja kohtalossa joka kohtaa uskottomia?" kysyi
Elisabet. "Te olette kulkenut heidän latujaan, prinssi Otto. Te
tahdotte jakaa heidän kohtalonsa. Tuskin kaksi kuukautta sitten te
teitte sovinnon veljeni kanssa ja nyt tahdotte kantaa sotakilpeä häntä
vastaan. Tanskalaiset kutsuvat teitä kuitenkin kuningas Kristofferin
jaloksi pojaksi. Teidän täytyy antaa meille anteeksi, jos me emme voi
kutsua teitä siksi."
"En ole koskaan pyytänyt, että minua pidettäisiin parempana kuin mitä
olen", vastasi prinssi tyynesti. "Sopimus, jonka minä rikoin, ei
ollut sellainen, joka päätetään sydämessä ja vahvistetaan taivaassa.
Ei ketään petetty, sillä viisas veljenne tiesi yhtähyvin kuin
minäkin, että se oli ainoastaan aselepo, kunnes saatoimme kohdata
toisemme teroitetut miekat käsissämme. Hänen miekkansa oli terävin ja
onnellisin, sen minä tunnen täydellisesti; mutta ei hän siksi saanut
suurempaa oikeutta olla Tanskan hävittäjä."
"Ne, jotka isänne panttasi ja möi meille, saavat nyt oikeuden
mukaisesti raataa voittajan hyväksi", vastasi rouva Elisabet ankarasti.
"Mutta en kutsunut teitä kuitenkaan tänne kiistelemään siitä, minkä
miekka on ratkaissut. Tahdon vain sanoa teille, prinssi Otto, että
teidän kohtelunne täällä tulee riippumaan kokonaan teistä itsestänne.
Jokainen yritys, joka tehdään teidän vapauttamiseksi tästä vankeudesta,
on suuressa määrin lisäävä sen ankaruutta. Ne kahleet, jotka minä nyt
kunnioituksesta syntyperäänne kohtaan olen teiltä riisunut, voitte
ainoastaan te itse ja ystävänne pakoittaa minut jälleen panemaan
päällenne."
"Minun kohtaloni on samassa kädessä kuin teidän voitokkaan veljenne
onni", vastasi prinssi arvokkuudella ja tyyneydellä. "Mitä täällä
annetaan taakakseni, sen saatte nähdä minun kantavan, kuten
kuninkaanpojan tulee, olkoon, vaikka halvimmat kahleet."
"Kylmä, eloton tanskalainen!" huudahti Elisabet suuttuneena ja polki
jalkaansa. "Viekää hänet ritarivankilaan, Wittinghof. Asettakaa
vartija ovelle. Te olette minulle vastuunalainen hänen hoidostaan ja
kunnollisesta kohtelustaan. Minä vihaan teitä, prinssi Otto, ja koko
sukuanne!" lisäsi hän kiivaasti ja kääntyi taas prinssin puoleen, joka
oli vähällä kaatua väsymyksestä ja veren vuodosta. "Mutta minä olen
ruhtinaallista syntyperää kuten tekin ja halveksin jokaista alhaista
kostoa, vaikkapa verivihollistanikin kohtaan." Senjälkeen hän poistui
salista, ja Wittinghof vei pois prinssin, jota vartijoiden täytyi
tukea, ettei hän kaatuisi maahan.